perjantai 19. elokuuta 2011

Leinonen ja Supinen: Rautasydän

Jos Anne Leinosen ja Miina Supisen yhteisteos Rautasydän olisi juoma, se olisi hyvinvointijuoma. Vähän herättävää kofeiinia, hieman pirteää hedelmää, aavistus makeutta, houkutteleva etiketti. Helppo nauttia, tarjoaa varmasti hetkellisen virkistyksen. Tai, vertauskuva kirjan maailmaa lähempää, jos tämä kirja olisi maali, se ei olisi Tikkurilan peruspönikkä vaan vähintäänkin Sadoliinia. Purkissa ei olisi maalarinvalkeaa vaan ehkä pinkkiä, joka tapauksessa kauden nuorekasta trendiväriä.

Tämä kirja ei ole siis klassikko eikä muutenkaan sellainen teos, jota jäisi muistelemaan pitkäksi aikaa ja jota esittelisi pelonsekaisin tuntein: tämä on hyvä, että tämä on pakko lukea, ja tästä on muuten sitten pakko tykätä, muuten en kestä. Kirja oli kuitenkin virkistävä ja hauska välipala, ja sellaiseksi suosittelen sitä ilomielin.

Tartuin kirjaan puhtaasti Miina Supisen takia. Supisen aiemmat teokset ovat ällistyttäneet ja riemastuttaneet minua, ja seuraan mielelläni myös kirjailijan Sokeripala-blogia. Taannoin luin jostain naistenlehdestä osan Supisen kirjoittamasta jatkokertomuksesta. Se oli raikas ja hassu, ei tosin uskottavuuden huippu.

Ei ole Rautasydänkään, mutta ehkei sen ole tarkoituskaan. Leinonen ja Supinen kertovat sujuvasti ja vauhdikkaasti rautakaupan omistajan, 40-vuotiaan simpsakan Sarin elämästä niin kauppiaana kuin mökkitalkkarina. Niin ja rosvojoukon jahtaamana, hölmön nuorukaisen rakastajana, budolajeja treenaavan komean vartija-Koikkiksen ystävänä ja anopin parhaana kaverina. Ja niin edelleen. Tästä kirjasta ei puutu vauhtia eikä hullunkurisia henkilöhahmoja. Esimerkiksi pelottava Liskomies jäi mieleeni herätessään äkkiä koomasta mutta jouduttuaan sitten lastenlelujen uhkaamaksi.

Kuulostaako sekavalta? Kirja ei ollut sekava, mutta siinä oli supismaisen erikoisia hahmoja ja käänteitä. Niitä olisi mieluusti saanut olla enemmänkin, Supinen kun on mestari kirjoittamaan mitä tahansa hullua niin että se kuulostaa aivan järkevältä. Tässä kirjassa ei ollut ihan niin paljon hulluutta kuin Supisen yksin kirjoittamissa teoksissa, mutta toisaalta sellaisia tahallisia irrotteluja, jotka naurattivat. Ainakin minulle tuli mieleen eräs tosielämän hahmo, kun luin liikemies ja kunnallispoliitikko Paroni Jukaraisesta ja hänen hulppeasta, poreammeellisesta mökistään. Lisäksi pari rakkaudentunnustus- ja seksikohtaa olivat niin kliseisiä, että alkoi jo naurattaa. Tällaista parodisen hauskaa tekstiä on ollut varmaan kiva suunnitella yhdessä.

Tai - en tiedä, miten tämä yhteiskirja on lopulta syntynyt. Olen jo lukenut kirjasta pari blogiarviota ja niissä on pohdiskeltu, miten kaksi kirjailijaa voi kirjoittaa yhdessä. Tai näkyykö se, että kirjailijoita on kaksi? Minusta ei näy. En ajatellut lukiessani kertaakaan, että tässä vaihtui nyt kirjoittaja. Korkeintaan ajattelin, että Supinen ei tosiaan tehnyt tätä yksin, koska tämä kirja ei ollut niin hillitön kuin Liha tottelee kuria -romaani tai jotkut Supisen novellikokoelman tekstit. (Vinkki teille kaikille, jotka etsitte novelleja luettavaksi: muistakaa Apatosauruksen maa.)

Mutta mukava kirja siis! Mukavaa oli sekin, että kirjan ansioista tutustuin Helsinki-kirjojen tarjontaan. En ollut jostain syystä noteerannut tuota kustantamoa aiemmin, mutta heiltä löytyy tämän kirjan lisäksi muutakin mielenkiintoista. Käykää kurkkaamassa!

Anne Leinonen, Miina Supinen
: Rautasydän. Helsinki-kirjat, 2011
Kustantajan kirjaesittely

3 kommenttia:

  1. Tämä on varmasti hauska ja hyvin kirjoitettu välipalakirja. Aion itsekin lukea Rautasydämen suhteellisen pian, heti kun kaipaan lukemista, joka on kepeää, muttei tyhmää.

    VastaaPoista
  2. Minäkin tykkäsin tästä kirjasta, hauska ja nopealukuinen -sopiva välipalakirja:)

    VastaaPoista
  3. Niin juuri, tämä oli iloinen ja mutkaton välipala! Pidin tästä enemmän kuin esim. Ajattelen sinua kuolemaasi saakka -kirjasta (vai mikä se Gotlanti-kesäkirja olikaan), koska tämä oli jotenkin reipas ja selkeä, eikä yrittänyt olla muuta kuin mitä olikin.

    VastaaPoista