maanantai 29. elokuuta 2011

Mia Vänskä: Saattaja

Aina silloin tällöin meidän mm. kauhukirjoja karttavien lukijoiden keskusteluissa tulee esiin kanta, että pitäisi varmaan laajentaa kirjallisia näkemyksiään ja lukea joskus jotain poikkeuksellista, kuten juuri kauhua.

Minä luin Mia Vänskän Saattajan ja sanoisin, että lukija pysyköön lestissään. Minut varmaan ammutaan, mutta kerron, että tämä jo muutamassakin blogissakin kiitetty kotimainen kauhu-uutuus ei ollut minusta edes virkistävää vaihtelua, puhumattakaan jännittävästä lukukokemuksesta. Olin aivan hämmästynyt: jos kauhukirjat ovat tällaisia, minun on syytä karttaa niitä tylsyyden ja ennalta arvattavuuden takia, ei pelottavuuden.

Odotukseni olivat kauhean kovat. En katso ikinä kauhuelokuvia, koska niiden kuvat tulevat uniini. Yleensä näen myös kirjat mielessäni, joten olen sivuuttanut kauhukirjallisuudenkin. Ajattelin siis, että heti kun ensimmäinen kummittelukohtaus on luettu, voin hyvästellä seuraavat yöunet. Jotta kaikki olisi ollut karmivaa, valitsin vielä oikein otolliset lukuolosuhteet: pimeän, ukkosjyrisevän sään ja kynttilänvalon. Kaadoin itselleni lasillisen portviiniä, että voisin oikein heittäytyä.

Jokin liikahti peilissä.
Liljan pyyhe putosi lattialle. Peilistä olisi pitänyt heijastua pukeutumishuoneen seinän koivupaneelia, mutta sen sijaan siinä näkyi jotain tummaa, kuin synkkää rantamaisemaa. Ja maisemassa liikkui jokin. (s. 54)

En vissiin vaan heittäydy tuollaiseen. Enkä heittäytynyt putoaviin tauluihin, kummallisiin murhiin tai katoamisiin, elämän ja kuoleman välimaastossa kulkeviin hahmoihin, talon narinaan tai synkkiin lauttureihin . Tästä sentään vähän kiinnostuin:

"Ehkä se oli metsänpeitto. Metsässä voi joutua sellaiseen tilaan, että kaikki äänet katoaa ympäriltä eikä kukaan pysty näkemään sua." (s. 127)

Parasta tässä kirjassa olikin se, että se ammensi muinaisesta mytologiasta - tai ainakin samoista fiiliksistä ja aineksista, joista mytologiat kertovat. Mutta jotenkin luen mytologioista ja kansanuskomuksista mieluiten tietokirjoista tai sitten sellaisista kirjoista, joiden tarina sijoittuu enemmän uskomuksille ja kummituksille sopivaan aikaan. Aino Kallaksen Sudenmorsian on minusta upea ja kiehtova, mutta se, että avio-ongelmat ja perheväkivalta - ja ai niin, alkoholismi ja syömishäiriö - yhdistetään mutaisiin vesiin ja kadotettujen sielujen joukkoihin, ei ollut minusta upeaa ja kiehtovaa. Ihmettelin, kun minusta, kauhua tuntemattomasta, moni asia tuntui kirjassa kovin kliseiseltä, mutta ehkä se onkin genren tapa, mene ja tiedä. Varmistan ampumistuomioni ja paljastan, että välillä minua nauratti, enkä myönnä, että kyse olisi ollut oman psyykeni suojelusmekanismista:

Mies oli nuori, noin parikymppinen. Hänen silmänsä olivat kaksi elotonta, mustaa länttiä harmaankalpeiden kasvojen keskellä, ja leuan alla näkyi rosoreunainen aukko. Kun mies käänsi päätään, Lilja näki, että osa pään takaosasta oli kadonnut ja vaalean t-paidan olkapäillä näkyi pieniä verisiä klönttejä. (s. 129)

No, oli se sujuvasti kerrottu, tosin kielessäkään ei ollut mitään sellaista, mitä olisin erityisesti jäänyt tarkastelemaan. Ja minulle on tärkeää, että kirja kiehtoo joko tarinan tai kielen vuoksi, hyvässä tapauksessa molempien. Tämä jäi tällaiseksi kokeilevaksi välipalaksi. En saanut kauhukipinää, joten menen nukkumaan Elias Lönnrotin seurassa. Eipä tarvitse ainakaan menettää yöuniaan.

Mia Vänskä: Saattaja. Atena, 2011. Kansi Jussi S. Karjalainen
Kustantajan kirjaesittelyu ja näyteluku

P.S. Okei, myönnän: olivat nuo lainatut kohdatkin sen verran karmivia tai ainakin ällöjä, etten katsoisi tästä kirjasta tehtyä elokuvaa!

17 kommenttia:

  1. Voi Jenni;-)

    Olen ollut niin katkerana, kun en tätä kirjaa ymmärtänyt ottaa, mutta nyt hiukan helpotti;-) Ymmärrän kyllä, että sinä et ole ilmeisesti dekkarinlukija kuten minä, mutta en minäkään pidä kaikista ns. kauhukirjoista ja minuakin on joskus naurattanut.

    Meistä on kumpikin siis pelännyt lähiaikoina ampumistuomiota,minä pariinkin kertaan. En nähnyt Mitfordin tyttöjä, kuten muut. En kokenut Käännöksiä kuten muut. Ja nyt sitten arvostelin Austeria...

    Silti: Tämä arvostelusi on kuin raikas tuulahdus läpi blogistanian.

    Tekisi mieli uskaltaa hiukan härnätä kohtaloa ja todeta, että Läckerbergin Mereneneito on minun mielestäni TODELLA hyvä jännitysromaani. Vetää vertoja Waltersin kuuluisalle Kuvanveistäjälle.

    PS. Minuthan mestattiin kun sanoin mielipiteeni Mitfordin tytöistä! Nyt pelkään lukea Piiat, jota kaikki ovat kehuneet, sillä takuulla takerrun rotuasiaan tosissani...

    VastaaPoista
  2. PS. Siis on aikaa kun luin Kallaksen Sudenmorsiamen ja Päiväkirjat, mutta ikinä ei unohdu.

    VastaaPoista
  3. Kiitos molemmista kommenteista! Sinänsähän ei ole ihme, ettei pidä kaikesta lukemastaan, mutta kun joskus käy niin, että tuntee lukevansa eri kirjaa kuin muut, se kyllä vähän hämmentää. Eikä minusta lähtökohtaisesti ole hauska kritisoida kotimaista esikoiskirjailijaa ja melkein toivoin että olisin pitänyt kauhusta, se olisi ollut hauska yllätys. Mutta, minkäs teet...

    En lue juuri (ollenkaan) dekkareita mutta miehen yöpöydältä nappaan joskus jännärin tai trillerin luettavakseni. Eivät nekään mitään lempilukemistoani ole, mutta esim. jotkut ekotrillerit ovat olleet tehokkaita, ne pitävät otteessaan koska melkeinpä voisivat olla totta.

    Minä en ole aina ylistänyt Austeria enkä varauksetta kehunut Käännöksiäkään. Taidan olla hankala lukija. ;)

    VastaaPoista
  4. Kauhukirjallisuus on oma gengrensä, ja jos siitä ei muutoinkaan pidä, on minusta vaikea nähdä, että siihen sitten yhtäkkiä syttyisikin lukiessaan kirjan ,jota muissa blogeissa osa jo kehunut.

    Kauhu-gengre on lajityyppinään aika erilainen kuin dekkarit tai psykologiset jännärit, sillä niissä mukana on hyvin vahvasti se yliluonnollisuus, epärealistisuus jos niinkin haluaa nähdä.

    Vertaan tilannetta siihen, että jos ei pidä yhtään Jazz-musiikista, lähtee sitten kuitenkin ystävän houkuttelemana jollekin keikalle kuuntelemaan ja siellä huomaa vain miettivänsä, miten pääsisi "pakenemaan" ;D

    Mutta mielenkiinnotontahan se olisikin, jos kaikki pitäisivät kaikista kirjoista. Minusta Saattaja on todella hyvä kauhu-gengren edustaja, mutta ymmärrän kyllä, että jos ei gengrestä muutenkaan perusta, ei kirjaan pysty heittäytymään.

    Itse pidin kovasti siitä, että tähän oli tuotu sen yliluonnollisen selitykseksi tuota mytologiaa, eikä vain niin, että yliluonnista nyt vain joskus tapahtuu.

    VastaaPoista
  5. Ei nyt sentään ammuta :-)

    Minusta Saattaja oli hyvä nimenomaan genrensä sisällä, köyhän suomalaisen tarjonnan valossa; ei se kielellistä tai tyylillistä ilotulitusta ole! Jos syksyn esikoisia ajattelee, kyllä yleiskirjallisesti hienompia on epäilemättä monta - silti Vänskä teki mielestäni hienon työn lajissaan ja oli kivaa lukea suomalaista horroria.

    Olen samaa mieltä Susan kanssa, että ei kaikki lajit vaan toimi kaikille... tuo jazz-vertaus on hyvä :-)

    VastaaPoista
  6. Moi,
    minä en ole Saattajaa lukenut. Kauhukirjojen lukeminen on muutenkin jäänyt vähälle, mutta ne, jotka olen lukenut, eivät nyt niin kamalan pelottavia ole kuitenkaan olleet :). Jos jossain vaiheessa "uskallat" (nyt sanan ihan eri merkityksessä :)) kokeilla klassisempaa kauhua, niin suosittelen todella lämpimästi Richard Matthesonin Olen legendaa. Kirja on niin ohutkin että sen lukaisee parissa tunnissa. Pääpointti siinäkään ei ole itse kauhu vaan ennemminkin yksinäisyyden kuvaus, mutta ko. kirja tuntuu olevan genressään niin arvostettu että pitäisin sitä jonkinlaisena mittatikkuna.

    VastaaPoista
  7. Susa, en siis lukenut tätä kirjaa muiden kehujen vuoksi, vaan kerroin jo aiemmin, että aion lukea tämän. Sitten luin, lukeminen jäi jotenkin ulkokohtaiseksi ja kun katsoin, mitä muut ovat sanoneet, tuntui, että minulla oli ollut eri kirja edessäni.

    Ehkä minulla oli liian suuret ennakko-oletukset siitä, miten kauhu pitää otteessaan, kun esim. kauhu-/jännitysleffa kyllä yleensä pitää, vaikkei siitä juuri tykkäisikään. Nyt tuntui, että "tavallisten" kirjojen joukosta löytyy paljon erikoisempia ja hurjempia kirjoja. Jotenkin ajattelin kai, että tämä mytologiasta ammentava kauhuteos voisi olla sekoitus Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi ja Lionel Shriverin Poikani Keviniä tms. tunnelmaltaan. ;) Joskus nuorena luin jonkun psykologisen kauhuromaanin (jostain lapsensieppaamisesta, nimeä en muista) ja se valvotti viikon. Kaiken tämän jälkeen Saattaja olikin aika kevyt.

    Minusta kyllä kannattaa lähteä sinne kirjalliseen jazzkonserttiin. Siksihän kirja-arvioita ja -vinkkejä seurataan myös, että joskus saa ideoita ihan tavanomaisesta poikkevasta lukemisesta ja kyllä se lukukokemus voi onnistuakin. Olen lukenut itse esim. scifikirjoja toisten suosituksista, jotkut jopa hyvällä menestyksellä.

    Booksy, hyvä ettei ammuta. Jos ja kun tämä on ilmeisesti oikein hyvää "peruskauhua", niin minun pitää sitten vain tarkistaa käsityksiäni siitä, ilmeisesti. Vrt. kommenttini Susalle.

    Tessa, kiitos vinkistä! Ajattelinkin, että joskus voisi uskaltaa (!) lukea jotain klassikkokauhua. Aiemmat "kauhuteokseni" ovat olleet lähinnä tietokirjoja ihmisten yliluonnollisista kokemuksista, osa niistä on ollut kyllä melkoisen pelottavia, uskoi kokemusten todenperäisyyteen tai ei.

    VastaaPoista
  8. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  9. Siis nimenomaan, kyllä lukemisessa kannattaakin mennä sinne mukavuusalueensa ulkopuolelle ihan reilusti välillä!! Ehdottomasti kannatan sitä, mutta tuolla Jazz-vertauksella lähinnä tarkoitin sitä, että jos lukee kirjan gengrestä josta jo tietää, ettei pidä, niin silloin itse ehkä jotenkin suhtautuu valmiiksi ehkä epäluuloisesti :) Silloin ei pety mutta saattaa ehkä yllättyäkin positiivisesti. Tuo ulkokohtainen olo on varmastikin juuri siksi, että kun itse ei tajua/pidä gengren ominaisuuksista ja "hienouksista", on ehkä hassua ajatella, että miten jotkut voivat olla niin innoissaan.

    Se on tämä lukeminen yleensäkin sellaista seikkailua välillä. Vaikka tietäisi tykkäävänsä jostain, voi silti pettyäkin tai toisaalta joskus voikin jopa yllättyä lukiessaan jotain, mistä ei yleensä tykkää ;)

    Ja tästähän sitä on täällä kirjablogeissakin nyt viime aikoina kohkattu, että ihmisten pitäisi lukea enemmän kirjoja selvästi mukavuusalueensa ulkopuolelta. Kannustan siihen itsekin, pakko selventää, ettei nyt joku ymmärrä kommentointiani väärin.

    Halusin vain vähän puolustaa tätä liian vähän Suomessa arvostettua gengreä ;) Toki tästäkin gengrestä löytyy monenlaisia kirjoja, ja siinä missä tämä ei kolahda, voi joku toinen kirja sen tehdäkin yllättäen. Mielestäni tätä lajityyppiä ei kuitenkaan kannata sekoittaa psykologisiin thrillereihin, missä ei ole sitä ihan yliluonnollista elementtiä vaan ne jutut ovat usein kuitenkin järjellä selitettävissä.

    En siis kommentoinnilla kritisoi sitä, että reilusti kirjoittaa mitä on mieltä, vaan haluan tuoda keskusteluun vähän erilaista ulottuvuutta. Ja juuri tällaiset kirjat, mitkä jakavat lukijoidensa mielipiteitä voimakkaasti, ovat usein hedelmällisimpiä alustoja kirjalliselle keskustelulle ja jopa pienelle väittelylle ;)

    VastaaPoista
  10. Susa, juu, ymmärrän! :) Ja kyllä myös ymmärsin tästä kirjasta, mikä tämäntyyppisessä kauhussa voi kiehtoa/viihdyttää, olihan siinä kaikenlaisia kiemuroita ja monenlaisia elementtejä. Oletin vain, että ne olisivat olleet vielä enemmän tukkaa nostattavasti kerrottuja, mutta ilmeisesti eivät.

    Kyllä minustakin on hienoa, jos joku genre saa kotimaista nostetta. En onneksi usko, että tämä kirja kärsii lainkaan siitä, jos sen kauheudet eivät minua kauhistuta, koska en usko, että kukaan hakee kauhukirjavinkkejä minun blogistani. :)

    VastaaPoista
  11. En ole Saattajaa saanut, mutta odotan jo pääseväni siihen käsiksi. Odotukset ovat melkoiset, kun sitä on kerran verrattu Kingiin (aika rohkea veto, sanoisin...).

    Mutta kaikesta ei vaan voi tykätä. Tästä tulee vähän sama mieleen, kun luin Nora Robertsin Morriganin ristin. En pidä sellaisesta hömpästä, mutta aihe vähän kiinnosti.
    Ihme, että olen yhä hengissä kaiken sen yli-imelän siirappimaisuuden jälkeen. Jatko-osiin en koskenut, enkä koske.

    VastaaPoista
  12. Ei jaa! Juuri tästä kiinnostuin Marjiksen blogissa, ja sitten kauhistuin kun kuulin, ettei sen jälkeen uskalla mennä kellariin (mulla on sellainen, ja kansikuvan talokin vielä muistuttaa mun talo). Voi olla, että nyt päivänvalossa nuo otteet naurattavatkin, mutta olen varma että jos lukisin ne yöllä kun ukkosmyrsky piiskaa ikkunaan, olisi tunnelma toinen... Hmm. Puolikkaat päät ja muut päättömyydet kun pongahtelee ilmoille ihan omastakin vinksahtaneesta päästä sopivan hämärän paikan tullen ja narahduksen kuullen ;-D

    VastaaPoista
  13. Susa, siis on kauhua ja kauhua. Jos tämä on sitä Theoron -kauhua se on minulle ihan yes. Minä ihastuin ja nautin vain Jennin tyylistä tuoda tuo erimielisyys esille;-) Olenhan niin monasti lähiaikoina saanut olla se vastavirtaan uija. Palaan tähän vielä sinun blogissasi.

    VastaaPoista
  14. Mukava lukea välillä ei-innostunut arvio kirjasta :)

    Minä pidän Morren tavoin rohkeana verrata Vänskää ja Kingiä, mutta paha mennä sanomaan mitään kun Saattaja on minulla lukematta. Aion kyllä lukea sen jossain vaiheessa kunhan enimmät blogisavut hälvenevät.

    Minä muuten luen mielelläni kauhua, vaikka melkoinen arkajalka sitten olenkin (en ikinä edes uskalla katsoa pimeässä vessassa peiliin, pienenä tunnustuksena).

    VastaaPoista
  15. Minustakin on mukavaa lukea perusteltu ei-kehuva näkemys tästä kirjasta, koska monet kehut olen jo ehtinyt lukea. Ja oletteko huomanneet Miina Supisen tuoreen bloggauksen, jossa muistutetaan, että bloggaajilla ei ole kehumispakkoa. :)

    Erilaisista mielipiteistä on ainakin se hyöty, että niitä lukiessa tulee olo, että kirjaa voi lähestyä usealla eri tavalla.

    Kiitos kirjablogien, minäkin tiedän nyt että on olemassa Mia Vänskä -niminen esikoiskirjailija ja hänen kirjansa on Saattaja ja sen genre on kauhu. Minäkin olen nuorena lukenut muutamat Stephen Kingit ja ne ovat kauhistuttaneet minua. Siihenpä kauhukokemukseni ovat suurin piirtein jääneetkin.

    Tämä kirja taitaa jäädä minulle "ehkä joskus jos kirjastossa kohdalle osuu" -osastoon, tosin nuo tekstinäytteet kuulostavat minun korviini kyllä ihan hyviltä. :)

    VastaaPoista
  16. Morre, odotan arviotasi Saattajasta, sinulla on ainakin taustaa arvioida sitä! :) Ja tuo yli-imelyyskokemus nauratti kovasti. Voin kuvitella.

    Saila, minua ei pelottanut vaikka ulkona ryskyi, mutta en asukaan samanlaisessa talossa kuin kirjan päähenkilö enkä muutenkaan niin yksinäisessä paikassa kuin sinä. Niin että ehkä voit lukea joskus otteita auringonvalossa ja kokeilla kirjaa varovasti...

    Leena, huomasinkin että menit jo Susan blogiin ja sait vastauksia tarkentaviin kirjakysymyksiisi.:)

    Villasukka kirjahyllyssä, jos minä uskalsin, uskallat sinäkin! Näin meidän kesken, kun muutimme tähän taloon, minulla meni vuosia ennen kuin lopetin pelkäämästä erästä pimeää metsikköä kotiin palatessa, siis jos tulin yksin kävellen. Se pelotti minua aina iltaisin, ei aamuisin, mistä päättelin, että olen lukenut liikaa mörkösatuja lapsena. ;) Nyt se pimeys ja autius ei enää pelota minua, vaan olen niin maalaistunut, että pelottaa liikkua myöhään kaupungilla ihmisten ilmoilla. Ja kautta aikojen minulle on käynyt niin, että jos olen nukahtanut illalla tv:n ääreen ja sitten herännyt ja nähnyt vahingossa jonkun kauhuelokuvan kohtauksen, vaikka ihan vilaukseltakin, sen yön uni on mennyttä. Niin että ei kai ihme, että luulin, että kauhukirja olisi minusta jotain hyvin levottomaksi tekevää.;)

    Salla, eipä kirjoja tietenkään pidä moittia vain moittimisen vuoksi, mutta olin viime viikolla kuulemassa paneelikeskustelua, jossa erään kustantamon edustaja sanoi, ettei se ole heidänkään etunsa, jos aina kehutaan kaikkea; tulee piilomainonnan makua blogeihin. Ja koska minä kirjoitan melkein kaikista lukemistani kirjoista, joskus tulee intoilua, joskus valitusta, lukukokemukset eivät ole samanlaisia, kun eivät kirjatkaan ole.

    VastaaPoista
  17. Sain Saattajan loppuun eilen ja olen osittain samoilla linjoilla kanssasi. Minäkään en tästä niin innostunut. Tarinallisesti Saattaja oli hyvä, mutta sitten toteutus tökki. Vähän liikaa kaikkea yhdessä kirjassa, hahmot olivat yksiulotteisia ja välillä aivan kummasti käyttäytyviä ja no, eipä kirja onnistunut minuakaan pelottamaan :--) Mutta hienoa, että Vänskä uskalsi ryhtyä tähän!

    VastaaPoista