torstai 5. maaliskuuta 2015

Haruki Murakami: The Strange Library



Tämä on miniarviotakin minimpi kirjaluonnehdinta, mutta pieni on kirjakin, eikä lukukokemuskaan ollut suurenmoinen.

Kuten niin moni muukin, minäkin fanitan Haruki Murakamin kirjoja ja seurailen miestä melko aktiivisesti sosiaalisessa mediassakin. Olin hyvin tyytyväinen, kun sain hänen viimesyksyisen teoksensa The Strange Library joululahjaksi. "Kaunis ja kiehtova kirja!" iloitsin.

Kirja on minusta edelleen esineenä kaunis. Runsas kuvitus teki siitä kiehtovankin, mutta tarina jätti kylmäksi. On poika, joka joutuu kumman kirjaston vangiksi, ja siinäpä se. Ilman kuvia tarina olisi käynyt novellista, mutta kirjaksi siitä ei olisi riittänyt (en halua todellakaan halveksua novelleja, päinvastoin, mutta yksittäistä novellia ei voi julkaista romaanina!). Suurin ilonaiheeni ja konkreettisin muistikuvani alkuvuoden lukukokemuksesta on, että kirjassa vilahti jonkin sortin lammasmies. Kun luimme taannoin Suuren lammasseikkailun lukupiirimme kanssa, kaikki olivat kiinnostuneita ja kiintyneitä outoon lammasmieheen.

Kenties minulta meni jotakin ohi englanninkielisestä tekstistä, mutta lukukokemus oli varsin mitätön. Tunteeni Murakamia kohtaan eivät kuitenkaan laantuneet, vaan haluan lukea seuraavaksi aivan erilaista Murakamia, nimittäin juoksukirjan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Ilahduin myös tiedosta, että ystävä lukee parhaillaan teosta The Wind-Up Bird Chronicle . Se taitaa olla kaikkien aikojen suosikki-Murakamini.

Ai niin, samaisen ystävän kanssa katsoimme hiljattain The Norwegian Wood -elokuvan, emmekä oikein innostuneet. Enkä ainakaan minä innostunut täysin Värittömän miehen vaellusvuosistakaan.

Hmmm. Ehkä tunteeni ailahtelevat kuitenkin? Ei auta kuin lukea lisää ja selvittää asia.


perjantai 6. helmikuuta 2015

Vastaus runohaasteeseen: uusia ja vanhoja suosikkeja



Ystävä haastoi Facebookissa runohaasteeseen, julkaisemaan lempirunon viitenä peräkkäisenä päivänä. Arvelen,  että runovalintani saavuttavat otollisemman yleisön täällä kuin Facebookin puolella, joten siirsin haasteen omavaltaisesti blogiin. Päätin myös julkaista kaikki runot kerralla ja vielä yhden ylimääräisen kaupan päälle.

Blogiani kauemmin seuranneille näissä runovalinnoissa ei liene yllätyksiä. Minulle runojen valitseminen toi mieluisan, rauhallisen tuokion. Kiitos haasteesta! Runonlukuni on viime aikoina ollut epäsäännöllistä, mutta nyt tuli taas sellainen olo, että kannattaisi hakeutua runojen pariin taas joka viikonloppu: sanaterapiaa parhaimmillaan.

Lähes kaikki suosikkirunoilijani ovat kotimaisia. On toki niin, että heitä lukiessani voin olla varma – varmempi – että ymmärrän  sanojen perimmäisen merkityksen. Toinen syy kotimaiseen keskittymiseen on se, etten oikein tunne ulkomaista runoutta. Margaret Atwoodin runouteenkin törmäsin sattumalta jotain muuta lukiessani. Olen myös kuullut, että Carol Shields on julkaissut runoja. Onko kenelläkään hänen runoudestaan tarkempaa tietoa?

Olen valinnut esimerkkirunot jokseenkin sattumanvaraisesti, koska en osaa nimetä yhtä suosikkia keneltäkään suosikiltani. Suosikkirunot myös vaihtelevat oman fiiilikseni ja elämäntilanteeni mukaan.

Ikisuosikki Risto Rasa


Öisin pakkanen jäätää
sen minkä aurinko päivin lämmittää.

Kallion seinämässä
sulavesien
                             urut.


Runo on teoksesta Rantatiellä (Otava 1980). Vaikka talvi on ollut leuto, odotan pakahtumaisillani sulavesien urkuja. Jos Risto Rasaa olisi äänikirjana, pakahtuisin varmasti luonnossa liikkuessani ja suosikkiluontorunoilijaa kuunnellessani.

(Mainos: kurkkaa Risto Rasan haastattelu Lukulampussa. Olen nyt ostanut Jules Renardin Kuvien metsästäjän Rasan suosituksesta.)




Saaristorunoilija Caj Westerberg


Varjot hiekkatiellä, tuulessa

Tämän teoksesta Yönmusta, sileä (Otava 2011) löytyvän ”runon hipaisun” olen ikuistanut runotaulujen sarjaankin - myös Risto Rasa ja Eeva Kilpi ovat päätyneet seinälle.  Caj Westerbergin teos kiinnosti minua jo siksi, että hän on kirjoittanut sitä eräässä unelmapaikassani, Kökarilla. Pienimuotoinen runous puhuttele. Runoutta, erityisiä hetkiä, on kaikkialla.






Eeva Kilpi, kaiken ymmärtäjä

 

Perhonen ilmaisee käsityksensä maailmasta:
Kukkia, tuoksua, mettä. Värejä.
Kesää silmänkantamattomiin.
Lentää siinä. Vapaasti,
ja niin paljon kuin jaksaa,
kovin paljon ei ole tarpeen.
- - -
Minä vannon, tällainen on maailma.
Uskokaa!


Ohessa lähes kokonainen perhosruno teoksesta Animalia (WSOY, 1998, 2. painos). 

Yksi kuluneimmista runokirjoistani on Eeva Kilven kokoelma Perhonen ylittää tien. Aina kun luen sitä, haluaisin siteerata joka runoja ja omistaa elämäni runojen lukemiselle ja kirjoittamiselle. Alkuaan minua puhutteli, miten syvästi  Kilpi ymmärtää ihmistä – ja sitä, että suuristakin asioista voi puhua pienin ja yksinkertaisin sanoin, humoristisestikin. Sittemmin olen kiintynyt myös Kilven kohdalla luontorunoihin. Luontoa ja eläimiä ymmärtävä ja puolustava Animalia on paikoin paatoksellinen, mutta se sallittakoon, kun runojen aihe on niin tärkeä.



Uusi ihastus Kirsi Kunnas


Uni vaipuu meihin
kuin sade jonka saimme
syvään juurten alle uni vajoaa.


Kirsi Kunnaksesta kirjoittelinkin viime blogipäivityksessäni. Olen selaillut kokoelmaa Puut kantavat valoa (WSOY 2010, 6. painos) sieltä täältä ja viimeistään kesällä otan teoksen systemaattisempaan lukuun. Yllä oleva runo-ote on ilmestynyt alun perin teoksessa Uivat saaret (1950). Kunnaksen runoudessa kiehtoo näennäinen helppous. Moni runo vaikuttaa ensin ”vain” tunnelmapalalta, mutta paljastuu tarkemmalla lukemisella monitulkintaiseksi, vertauskuvalliseksi.




Kiehtova, kunnioitettava Margaret Atwood


On niin paljon mitä tahdon
sinulle antaa. Tämä on minun, tämä
puu, saat sen nimen,

tässä on ruokaa, valkoista kuin juuret, punaista,
suolla ja rannalla kasvavaa,
myös sen nimet lausun sinulle.

Runo-ote on Margaret Atwoodin teoksesta Myös sinun nimesi (WSOY 2001). Pääosa kokoelman runoista on melko pitkiä, yleisvaikutelma on melko raju ja rujokin.  Jotain kiehtovaa tässä kuitenkin on. Vaikka runojen sanomat eivät aina aukea ensimmäisellä lukemisella, teksti on atwoodmaisen punnitua  ja kutsuu paneutumaan, selvittämään, mistä onkaan kyse.

Tuo on minusta ominaista myös Atwoodin proosalle. Vuosien myötä hänestä on tullut yksi suosikkikirjailijoistani siksi, että hän on niin tuottelias ja määrätietoinen sekä kirjailijana että henkilönä. Kunnioitettavaa.


Salainen suosikki Riitta Rossilahti


Hengitän syvään
lumen kirkkautta – talven
selkä taittunut

Breathing in
the brightness of snow – winter
is giving way to spring


Riitta Rossilahden haiku- ja tankarunouteen tutustuminen tapahtui puhtaasti sattuman kautta, kun huomasin hänen teoksiaan Akateemisessa kirjakaupassa. Nykyisin minulla on jo kolme Rossilahden runokirjaa. Yllä oleva esimerkki on uusimmasta, Kuun sillalla. On the Moon Bridge -teoksesta (julk. Riitta Rossilahti, 2013). Nämä runot kannustavat minua itseänikin haikuilemaan. Olen koettanut saada Rossilahdesta tietoja, mutta niitä ei juuri löydy. Kirjoista olen ymmärtänyt, että hän on haikurunoutta harrastava ja siitä kansainvälisesti palkittukin eläkkeellä oleva isoäiti. En ole törmännyt hänen teoksiinsa muualla kuin siellä kirjakaupassa ja sittemmin omassa kirjahyllyssäni. Salaperäistä.



Oletko osallistunut runohaasteeseen? Minkä runon esittelit ja miksi?


sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Lyhytarvioita ja lukukuulumisia


Kiehtova ja kauhea näky:
lumisia kirjoja helsinkiläisen antikvariaatin pihalla.


...pitkästä aikaa! Vaikka blogi on ollut hipihiljaa, on taustalla kuulunut paperin rapinaa. Olen nimittäin lukenut tänä syksynä aika paljonkin, ja tässä lyhytesittelyt muutamista viime kuukausien kirjakokemuksista: 


Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa (WSOY 2014)


Joululahjatoiveteos täytti odotukseni ja Kirsi Kunnas  on saanut mielessäni ja sydämessäni kunniapaikan viisaiden kertojien ja kiinnostavien persoonien joukossa. Kirstinän teos kertoo elämänmakuisesti Kirsistä - uteliaana olisin kyllä voinut lukea vielä enemmän hänen perheestään; onneksi vanhasta kansakoulusta kunnostustöineen ja kotikanaloineen kerrottiin melko laajalti - ja myös Suomen kustannusalan historiasta. Seuraavaksi aion lukea Kunnas-runoteoskokoelman Puut kantavat valoa. Siinä on mukana teos Vaeltanut, ja siinä taas yksi kauneimmista runoaloituksista:


Aamut putoavat sinisinä virtoina,
linnun olen nähnyt uivan niissä
ja katoavan usvaan,
puut nousevat liikkumatta
ja valo soi oksilla,
soi huurtuneen ruohon sisään. - -


Olen lukenut Puut kantavat valoa -kokoelmaa ennenkin sieltä täältä, mutta nyt elämäkerran jälkeen runot avautuvat uudella tavalla.

Varoitus: ainakin minä sain Sateessa ja tuulessa -teoksesta kasan lukuvinkkejä ja vietinkin äsken tovin nettiantikkoja ja HelMet-kirjastotietokantaa selaillen...





Aeron Clement: Kylmät kuut (WSOY 1989)


Syksyn ei-kirjallisia kohokohtia oli muutaman päivän Lontoon-matka. Viehättävässä Kew Gardensin kasvitieteellisessä puutarhassa näin mäyrän pesän, ja samalla reissulla myös huomasin mainoksen mäyräkirjallisuuden luennosta. Mäyräfaniuteni lisääntyi heti huomattavasti!

Ystävä vinkkasikin lapsuuden suosikistaan, Aeron Clementin mäyräfantasiasta Kylmät kuut, joka löytyi onneksi nettiantikasta. Mäyrien joukkovainosta ja toisaalta myös avun ja ystävyyden merkityksestä kertova teos ei ollut kaunokirjallisesti nappisuoritus, mutta mäyrien kova kohtalo kiinnosti ja kosketti aikuistakin lukijaa.

Muista luonnonläheisistä teoksista mainittakoon Ville Suhosen, Hannu Siitosen ja Mikko Pölläsen Metsän tarina (Maahenki 2013), jonka ostin itselleni samannimisen elokuvan innoittamana. Elokuva on muuten katsottavissa Yle Areenassa vielä muutaman päivän ajan.





Brittiläistä elämänmenoa


Lontoon-matka, ja etenkin sukulaisperheen tämänsyksyinen lontoolaistuminen, ovat tuoneet lukulistalle muitakin brittiläisteoksia.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms, 2014, Life After Life, suom. Kaisa Kattelus) kuuluu teoksiin, joita "kaikki" kehuvat ja johon siksi suhtauduin hieman vastahankaisesti. Vaan miten kävikään: mitä pidemmälle teos eteni, sitä enemmän se koukutti minuakin. Yhä uudestaan alkava ja eri tavoin päättyvä tarina - tai tarinat - kiehtoi laatukirjallisuutena ja siksi, että se osoitti elämän sattumanvaraisuuden kiistatta. Miten pienestä kaikki onkaan kiinni niin elämän pituuden kuin kulunkin suhteen. Teos kasvoi loppua kohden ahdistaviinkin mittasuhteisiin, sota-ajan kauhut ja Hitlerin aika oli kuvattu tehokkaasti. Voi aikoja, voi tapoja, voi ihmistä.

Lukiessani kuulin jatkuvasti kaikuja jostain toisesta teoksesta. Ystävän kanssa saimme selvitettyä, että kyseessä on Melania Mazzuccion Vita elämäni, jota olen näemmä luonnehtinut melko kepeäksi.

Syksyllä luin myös ensimmäistä kertaa David Nichollsia. Yhtä matkaa (Otava 2014, Us, suom. Inka Parpola) oli hyvä lukuromaani ja päähenkilö, keski-ikäinen mieskertoja, oli mielestäni samastuttava. Muut henkilöt olivat mielestäni liiaksi elokuvahahmojen kaltaisia,  ja lopulta lukukokemus jäi ulkokohtaiseksi. Brittiläisyyden kuvaus oli teoksen parasta antia. Kirjan sain ennakkokappaleena kustantajalta.

Ja sitten: Jane Austen! Pitkältä ja osin rankaltakin tuntuneen syksyn kruunasi, kun luin joulun aikaan Ylpeyden ja ennakkoluulon (Pride and Prejudice, 1813, WSOY 1949, suom. Sirkka-Liisa Norko-Turkia, Bon-pokkari/WSOY). Vaikka tarina oli tuttuakin tutumpi, en ole varma, olenko lukenut sitä koskaan kokonaan - tai ainakaan moneen, moneen vuoteen. Koska ihmisen on välillä hellittävä sieluaan juonittelulla ja romantiikalla, hain tänään siskon hyllystä lisää Austenia.

Niitä ennen luen kuitenkin Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurin (Otava 2009, oma ostos).  Olen aina tiennyt lukevani tuon merkillisen ja merkillisen hyvän teoksen joskus uudelleen. Suosittelen tätä pientä suurta kirjaa kaikille kiinnostavasta kielenkäytöstä, tieteen ja uskon ristiriidasta sekä ylipäätään hyvistä ajankuvauksista kiinnostuneille.


Kirja jonka lainasin, mutta jota en valitettavasti lukenut loppuun.
Joskus haluan kuitenkin perehtyä "fossiilinainen" Mary Anningin elämään.



Lyhytarvioiden vuosi 2015?


Olen lukenut varmasti ainakin pari-kolmekymmentä muutakin kirjaa viime aikoina. Olen keskustellut niistä perheen ja ystävien kanssa, mutta en ole pitänyt kirjaa lukemisistani enkä ole, kuten tiedätte, blogannut ensimmäisestäkään lukukokemuksesta.

Nyt luulen, että palailen vähitellen kirjakirjoitusten pariin. Ehkä blogissa voi olla vain tunnelmakuvia, lyhytarvioita tai ajatuksenpoikasia, jos en ehdi tai halua kirjoittaa "oikeita" blogiarvioita? Aika näyttää. Onneksi tiedän, että haluan edelleen lukea.

Toivon paljon lukuhaluja ja hyviä kirjakokemuksia kaikille muillekin (myös) ensi vuonna!



P.S. Kuvat ovat kaappauksia Instagram-tililtäni. Vaikka bloggaaminen on jääänyt, (puhelimella) kuvaaminen ei, ja vähitellen kuvapäiväkirjani virtaan on ilmestynyt kirjakuviakin.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Kirja aina mukana, eli miten ihastuin äänikirjoihin




Hei pitkästä aikaa! Seuraa tunnustuspuhe. Olen  vaihtanut mielipidettäni äänikirjoista.

Olen aiemmin, muutaman kerran blogissanikin, ollut sitä mieltä, että äänikirjat ovat loistava, kiinnostava ja hyödyllinen juttu, mutta ei minun juttuni. Keskityn kuunnellessani pikkuseikkoihin ja tarinan juoni katoaa – en siis keskity ollenkaan. Minua ärsyttää, jos äänikirjan taustalla on melua, enkä siis voi kuunnella niitä kuin hiljaisessa luonnossa. Tuon luonnon on vieläpä oltava talvinen, sillä en saa minkäänlaisia kuulokkeita pysymään korvissani, ellei päässäni ole pipoa. Kotona en halua pitää kuulokkeita enkä pipoa, eikä minulla ole siellä muuta kuunteluvälinettä kuin tietokone, enkä halua pysytellä sen vierellä tai raahata sitä mukanani.

Ai niin, automatkalla äänikirja on mahdoton siksi, että kuunnellessa alkaa väsyttää.

Syitä äänikirjojen vieroksumiseen on siis ollut useita. Täyskäännöksenkin vaadittiin monta asiaa: selkävaiva joka kannustaa ulkona liikkumiseen lukemisen sijaan, todellinen tutustuminen kotimaiseen äänikirjavalikoimaan ja valikoiman hyväksi havaitseminen, halu vaientaa työ- ja muut ylikierroksia aiheuttavat ajatukset ulkoillessa – ja halu ottaa tämä ihan oikeasti loistavana, kiinnostavana ja hyödyllisenä pitämäni kirjamuoto omaksi. Joko korvani ovat muuttuneet tai sitten ole oppinut vääntämään kuulokkeetkin niin, että ne pysyvät useimmiten paikoillaan.


Lenkillä Iiris Lempivaaran kanssa


Aiempien keskittymisvaikeuksien takia halusin kuunnella ensin jotain kevyttä.

Ostin Elisa Kirjalta* Riikka Pulkkisen chick lit -teoksen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Sen kanssa tuntui kuin olisin palannut nuoruuteen ja lenkkeillyt ystävän kanssa - eipäsjuupas-ihmissuhdevatvomista harrastavan ystävän kanssa. Luulen, että kirja olisi rasittanut minua luettuna toisteisuutensa takia, mutta kuunneltuna se toimi hyvin. Pysyin hyvin kärryillä, pidin lukijan  lempeästä ja tasaisesta tyylistä ja huomasin että keskityin kuunnellessani vain Iiriksen rakkauselämään ja ihanaan luontoon. Kiinnyin kirjaan niin, että kuuntelin sitä työmatkatkin. Hihittelin metrolaiturilla, miten teoksessa pöyristyttiin Paolo Coelho -sitaattitatuoinnille. Iiris Lempivaara toi jollakin tapaa mieleeni Siri Hustvedtin, sillä teos oli selväsi akateemisen ja fiksun naisen kirjoittama, mutta siinä missä Hustvedtin oppineisuuden osoittaminen on välillä ärsyttävää ja snobbailevan oloista, tulkitsin psykologi Iiris Lempivaaran sivistyssanat ja nokkelan älykkäät havainnot ironiaksi.



Uusin suosikkisanani: Stiiknafuulia!


Iiris Lempivaarasta ei riittänyt seuraksi kovin monelle kävelylle. Seuraavaksi latasin soittimeeni Teppo Pakkalan kiitetyn novellikokoelman Lapsia pitkälti siksi, että sen sai ilmaiseksi niin ikään Elisa Kirjan kaupasta.

Novellit osoittautuivat samaan aikaan nostalgisiksi ja liikuttaviksi ja toisaalta ajattomiksi. Vaikka kasvatusperiaatteet ovat muuttuneet Pakkalan kuvaamista ajoista, lapset eivät. Novellin Mahtisana ”stiiknafuulia” nauratti minua ääneen. Novelli on muuten luettavissa PDF-muodossa Oulun kirjailijaseuran sivuilla.



Romantikkaa ja julmuuksia ruuhkabussissa


Seuraavaksi halusin jotain, jossa olisi hyvä hinta-laatusuhde: jos teos ei olisi hyvin edullinen, se saisi kestää mahdollisimman kauan. Tiiliskiviromaanit ovat jääneet minulta viime aikoina kesken jo fyysisten lukuvaikeuksien takia, mutta järkeilin, että pitkä äänikirja olisi kannattava ostos.

Haastattelin jokin aika sitten historiallisten romaanien kirjoittajaa Kristiina Vuorta; aiemmin olin havainnut hänen romaaninsa Siipirikko jopa puolustuspuheen arvoiseksi. Siispä ostin Vuoren uutuuden, Disa Hannuntyttären, ja lähdin se mukanani pienelle kotimaanmatkalle.

En ole vielä kuunnellut Disaa loppuun, mutta ainakin sen alkuluvut kiinnostavat ja viehättävät minua - vaikka romaani alkaakin viehättävän sijasta julmasti ja juonittelevasti. Yleensä kärsin melusta, mutta nyt nautin eräästä pitkästä bussimatkasta Disan kanssa. Ympärilläni oli mekkaloivia teinejä, mutta minä matkustin ajassa - ja konkreettisestikin lähellä Disan maisemia. Vuori tuntuu taas luoneen laadukkaan ja toimivan teoksen, jossa  on tarpeeksi faktaa, jotta teos olisi (minulle) kiinnostava, ja sopivasti juonittelua, että se olisi viihtellinen ja koukuttava. Olen iloinen, että Disasta riittää seuraksi kesän muillekin matkoille.


Saako sitä äänikirjana?


Tarvittiin nämä kolme onnistunutta äänikirjakokemusta, että huomasin vihdoin oikeasti ryhtyneeni äänikirjojen kuuntelijaksi ja kuluttajaksi.
 
Olen sittemmin huomannut, että aina kun mietin jonkin teoksen lukemista, pohdin myös, saako sitä äänikirjana. Luulen, että aion jatkossa valita painetun kirjan sijasta luetun ainakin silloin, kun muuten palaisin jo kertaalleen - tai moneen kertaan - luetun teoksen pariin. Sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä ja etenkin lukemisesta ja kirjoittamisesta hermostuneen rintarangan omistajana, että kirjaa ei tarvitse aina nimenomaan lukea, jotta siitä voisi nauttia. Olen nauttinut jo aiemmin Muumeista äänikirjoina, ja kesän mittaan harkitsen kuuntelevani Hiiriä ja ihmisiä- sekä Vanhus ja meri  -teokset. Myös Ruohometsän kansaa olisi mukava kuunnella peltojen ja jänisten keskellä ulkoillessa. Sen saisi ainakin englanniksi Audiblelta.




Kuunteletko äänikirjoja - miksi kuuntelet tai  miksi et?




*Elisa Kirja on osaomistamani Lukulamppu.fi-sivuston yhteistyökumppani. Olen kuitenkin ostanut tässä bloggauksessa mainitut äänikirjat aivan omatoimisesti ja omilla rahoillani Elisa Kirjalta.

torstai 1. toukokuuta 2014

T niin kuin Tamminen



Havahduin jokin aika sitten: minulla on aakkoshaaste, joka on ollut vuosikausia tauolla t-kirjaimen kohdalla! Päätin elvyttää haasteen ja lukea Petri Tammista, jolta olen lukenut useita teoksia etenkin tuotannon alkupäästä. Nyt luettavaksi valikoitui Piiloutujan maa, josta muistelin pitäneeni joskus todella paljon.

Tammisen lause on lyhyt ja lakoninen, huumori hiljaista mutta ironiaan taipuvaista, aiheet arkisia mutta oivaltavia. Nämä kaikki ovat ominaisuuksia, jotka ilahduttavat ja kiinnostavat minua niin Tammisen kuin muidenkin kirjoittajien kohdalla.

Piiloutujan maa on lyhytnovellien kokoelma, jonka perusidea sekä hymyilyttää että riipaiseekin. Voi ihmispoloista, jota Tamminen kuvaa – ja jonka pakostakin ajattelen olevan tietääkseni julkisuutta kartteleva Tamminen itse – sen pitää olla ihmisten ilmoilla ja keskellä maailman hulinaa, vaikka mieluiten se olisi omassa rauhassa, piilossa. Vaikkei minulla useimmiten ole mitään ihmisten maailmaa vastaan, niin se osa minussa, joka haluaisi kadota kirjojen keskelle tai näin keväällä mieluiten valkovuokkojen sekaan, ymmärtää Tammisen piiloutujaa täydellisesti.

Piiloutujan maa onkin luentevaa luettavaa jokaiselle piileskelyhaluun taipuvaiselle. Tamminen osoittaa vastaan panemattomasti, että itsekseen viihtyvä ihminen voi kadota mihin vain, milloin vain. Piilossa voi olla kotona, sodassa tai äidin sylissä. Joskus piiloutuminen vaatii uuden elämän, mutta mestaripiiloutuja on piilossa silloinkin, kun hän näyttää elävän normaalisti:


Todellinen mestari ostaa rivitalokaksion Janakkalasta. Hän tervehtii naapureita ja osallistuu pihatalkoisiin. Hän kulkee kaikkien näkyvillä, mutta kun yö saapuu ja asuinalue hiljenee ja mestaripiiloutuja käy vuoteeseen, hän tärisee riemusta. (novellista Mestaripiiloutuja)


Luin novellikokoelman tällä kertaa ilmeisesti juuri tuon kirja- ja kevätkaihon vallassa. En saanut otetta aivan kaikista Tammisen kuvaamista ideoista ja mielentiloista, mutta esimerkiksi vain noin sivun mittainen novelli Kirjasto tuntui läheiseltä. Ote novellista -  kertoja on juuri löytänyt unohdetun kirjan ja silittänyt sitä hellästi:


Kun kulkuaan taas  jatkaa, maailman tietää säilyvän. Ihmiskunta on tulvillaan rakkautta ja luottamusta. Ei ihminen tahdo pahaa, hän tahtoo aikaa ja turvallisen kammion, jossa hän saa tutkia asioita. Kun sitä ajattelee, tekee mieli painautua peräseinän ja hyllyn väliseen rakoon. Enemmin tai myöhemmin sinne leijuu vieno kahvin tuoksu, joka kertoo uutterien kirjastovirkailijoiden ansaitusta tauosta.


Entäs sitten tämä? Ote novellista Metsä:


Kaikkein kauneimmat puut tuudittavat aiheettomaan onnen tilaan. Ikiaikaiset lehdot jossakin Paraisilla, Ruissalossa tai Velkuan saaressa saavat kuljeskelemaan hölmön hymy naamalla ja odottamaan elämältä valovuokkoja, mustarastaan laulua ja vinoa siilautuvaa valoa täältä ikuisuuteen. Niin kuin ei koskaan enää olisi talvi. Niin kuin ei koskaan enää saapuisi se maaliskuun yömyrsky, joka repii tammen kuivuneet lehdet puista. Hetki sitten piiloutuja on kulkenut maailmassa tyynenä kuin kirjaston hyllyjen välissä; nyt hän poukkoilee nymfinä lehdon poluilla.


Poukkoilevainen olo voi tulla myös siitä, että palaa suosikkikirjansa ääreen, vaikka kirja olisikin pikemminkin tasaisuuteen kuin irrotteluun kannustava. Onneksi löysin taas Petri Tammisen – nyt on intoa jatkaa aakkoshaastettakin. U niin kuin…. Pitääpä poukkoilla kirjahyllyn ääreen.


Petri Tamminen: Piiloutujan maa.  Otava, 2002.

(Kirja on oman kirjahyllyni aarre ja muistaakseni oma ostokseni.)

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Antikvariaattien aarteita: kolme kissakirjaa



Elämäni k-asioita ovat tunnetusti kissat, kirjat ja koti. Ei ole yllättävää, että pyrin keräämään kotini täyteen kissakirjoja. 

Kirjoitin jokin aika sitten elämäni ensimmäisen kissakolumnin uudelle Kissakas.fi-sivustolle. Totesin kirjoituksessani Minä, kissaihminen, etten voi lukea kissakirjallisuutta, koska se liikuttaa minua liikaa. Siitä huolimatta sain juuri tuon kolumnin ansiosta taas kimmokkeen ostaa ja lukea kissamaisia teoksia.





Eräässä kolumnia seuranneessa Facebook-keskustelussa nimittäin suositeltiin Aino Korhosen Ihmisen kesyttäjät -teosta (WSOY, 1978). Siinä kuvataan, miten lapsi tuo perheeseen kissan puoliväkisin, ja mitä siitä seuraa - no tietenkin se, että koko perhe muuttuu enemmän tai vähemmän sekaviksi kissanpalvojiksi, ja tuleepa kissoja lisääkin. Isä yrittää toisinaan toppuutella, että kissallakin olisi hyvä olla jotkut säännöt, mutta ei, jopa yleensä niin napakka äiti on tossun alla. Nopealukuinen kirja oli mukavaa arkista perhe- ja lemmikkieläinkuvausta. Kirja ei ollut erityisen liikuttava, vaikka toki kissaihmisen sydän vähän läpättikin mm. silloin, kun lemmikkikissaa ei löytynytkään mökiltä lähdettäessä. 





Myös Doreen Toveyn Pienet siniset kissantassut (Tammi, 1995, ilm. Englannissa 1957) kuvaa kissaihmiseksi kasvamista. 

Siinä pienessä englantilaiskylässä asuva pariskunta päättää lemmikkioravansa (!) menehtymisen jälkeen ottaa siamilaisen kissan jyrsijöitä kurittamaan. Kissa on tyypillinen itämaismoukula, eli kovaääninen, yliaktiivinen ja täysin omapäinen: se kurittaa lähinnä ihmisiään, ei hiiriä (meidän toisella thaimaalaiskissallamme, tuolla joka lukee pää vinossa Grantaa yläkuvassa, on lempinimi Itämaan kaikkitietävä, eikä suotta). Myös sen pennut ovat varsinaisia superpersoonia. Tässä kirjassa kissat kommentoivat kaikkea, osallistuvat kaikkeen ja keksivät milloin minkäkinlaisia tempauksia. En ole esimerkiksi aiemmin kuullut kissasta, joka tuntee suurta tarvetta askeltaa ratsastuskoulun hevosten rinnalla ja pelotella niitä (lue: pudotella lapsia niiden selästä).

Tämä kirja teki minuun hyvin suuren vaikutuksen hyvässä ja pahassa. Olin samaan aikaan hyvin ihastunut ja hyvin tyrmistynyt. Suosittelen kirjaa vertaistueksi erityisesti virkeiden hullujen itämaalaislähtöisten kissojen omistajille. Kirjassa on myös mukavaa kyläyhteisön kuvausta ja muutenkin sympaattinen tunnelma. Ennen kaikkea kirja on täynnä kissarakkautta. Doreen Tovey on kirjoittanut lukuisia muitakin kissakirjoja.





Kaarina Helakisalla on useita kirjoja, joiden nimessäkin esiintyy jo kissa-sana. Olen lukenut aiemmin saturomaanin Ainakin miljoona sinistä kissaa, ja nyt hankin kaksoisteoksen Kukonkerääjä; Taivaskissa.

En lukenut vielä kukkokirjaa, mutta Taivaskissan havaitsin runoteokseksi, jonka runoja voi lukea erillisinä kokonaisuuksina - tai kuitenkin mieluummin kokonaisuutena, jatkuvana tarinana. Kertomus kissasta, joka saattaa tytön ja pojan ystäviksi, päättyy kauneimpaan ja surullisimpaan tietämääni kissarunoon, Taivaskissaan:


Olen avaruuksien kissa,
olen kissa ihmeellinen.
Olen unien, tähtien kissa,
tulin takaa pilvien.

Minä rakensin teille talon,
jossa paljon rakastetaan.
Nyt takaisin lähden,
mutta palaan uniinne toisinaan.


Niin että nyyhkimään päästiin tälläkin kissakirjakierroksella.

Kissakirjakierroksen mahdollisti Antikvaari.fi. En valitettavasti ajatellut asiaa sen pidemmälle, kun tilasin kirjat, enkä enää muista, minkä teoksen tilasin mistäkin antikvariaatista. Tulipa kuitenkin todettua, että nettiantikvariaattien yhteinen verkkokauppa toimii edelleen hyvin. Kirjanhaalimiseni on kausittaista; joskus tuntuu, etten muuta teekään kuin naputtelen kaikenlaisia hakusanoja Antikvaarin ja Antikka.netin hakuihin.

Edellä mainittu kissakirjatilaus ei ole arvatenkaan estänyt minua hankkimasta kokoelmiini myös uusia uusia kissakirjoja. Niistä kerron kuitenkin omassa postauksessaan. Kunhan se on tehty, päivitän kissakirjojen välilehden.


Tämä postaus ilmestyy muuten aivan sattumalta kirjabloggarien vanhan kirjan päivänä. Mikäs sen sopivampaa!

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Jean Giono: Mies joka istutti puita




Kun kirjan nimessä on puu-sana, olen heti kiinnostunut. Vielä houkuttelevampaa on, jos kirja tuntuu kertovan puiden lisäksi kasvien hoidosta ja luontofilosofiasta: etenkin näin keväällä voisin vain vaeltaa pakahtuneena ympäriinsä katsomassa ja edesauttamassa luonnon heräämistä uuteen kasvukauteen.

Jean Gionon  Mies joka istutti puita vaikutti siis aivan täydelliseltä vuodenaikakirjalta. Muutenkin sitä voi suositella pieni mutta suuri -kirjojen ystäville. Teosta on helppo lähestyä mutta se ei ole niin lapsekas kuin Pikku prinssi tai tietoisen opettavainen kuin Lokki Joonatan.

Tämä pieni suuri tarina on kuin aikuisten satu.

Kotimaassaan Ranskassa tunnettu ja arvostettu kirjailija Jean Giono kertoo, miten hän eksyi puoliautiolle ja karulle, näivettyneelle Provencen vuoristoseudulle ensimmäisen maailmansodan aikoihin ja löysi miehen, jonka koko elämä oli sotaa ennen ja vielä molempien maailmansotien keskelläkin keskittynyt – niin, puiden istuttamiseen.


Kun keskipäivän ateria oli syöty, hän alkoi taas lajitella puunsiemeniään. Minä kyselin häneltä, ja hänestä, ja olin luullakseni aika sitkeä, koska hän alkoi vastailla. Kolmen vuoden ajan, niin kuulin, hän oli jo istuttanut puita tässä yksinäisyydessään. Satatuhatta hän oli niitä pannut kasvamaan. Sadastatuhannesta kaksikymmentä tuhatta oli versonut taimeksi. Mutta niistä kahdestakymmenestä tuhannesta piti puolet lukea menetetyiksi, olihan olemassa jyrsijöitä ja muutenkin, mahdotontahan sitä on tietää, mikä on nyt Kaitselmuksen suunnitelma. Kymmenen tuhatta tammea oli silti vielä jäljellä, ja ne kasvaisivat nyt täällä missä ennen ei ollut yhtään mitään.  


Kuten kunnon saduissa, loppu on onnellinen. Puunistutus tuottaa tulosta ja riutunut seutu muuttuu vähitellen vehreäksi. Mies itse ei enää puhu, mutta liekö sen väliä: tuntuu kuin kirjan tarkoitus olisikin puhua paitsi luonnon puolesta ja sotaa vastaan myös siitä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla oma tavoitteensa maailmassa. Jean Giuno kirjoittaa tarinansa päähenkilöstä:

Merkkiäkään siitä, että hän olisi ruvennut työssään taipumaan tai sitä epäilemään, en ikinä nähnyt.


***

Rakastan kirjoja, joissa tapahtumattomuuden takana on suurempi tarina, sellainen, joka peilautuu eri aikakautta elävän lukijan omaankin elämään. Mies joka istutti puita on juuri tällainen. Olin lukiessani vakuuttunut paitsi luonnonsuojelun ja elämän pelkistämisen merkityksestä myös siitä, että tarina on totta-

Paitsi, ettei olekaan! JUONIPALJASTUKSEN uhallakin nostaan esiin seikan, joka ilmeni kirjan jälkipuheessa*: puunistuttajamies onkin sepitettä. Tarina syntyi, kun The Reader’s Digest (Valitut palat) pyysi Gionoa kirjoittamaan muutamien liuskojen novellin unohtumattomasta henkilöhahmosta. Giono naamioi tarinan todeksi, jotta se olisi vieläkin merkittävämpi: hän halusi kuvata hahmoa, jonka oli hänen mielestään pitänyt olla unohtumaton. Jälkipuheen mukaan Giono myös todisteli aikoinaan, että Mies joka istutti puita -tarinan päähahmon kaltaisia ihmisiä löytyy oikeastikin.

Tunsinko itseni huijatuksi? Tunsin, mutta en kauan. Hetken asiaa sulateltuani olin varma, että haluan uskoa, että tällainen tarina voisi olla totta – yhä edelleen. Ihmettele, että Mies joka istutti puita on edesauttanut useiden metsänistutusliikkeiden syntymistä eri puolilla maailmaa. En myöskään ihmettele, että kirjaa luetaan ihan tarinan vuoksi, sen opetuksista ja filosofiasta välittämättä. Minulle lukukokemus toi mieleen Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanin kanssa viettämäni hetket. On hienoa, kun lukiessaan tuntee olevansa sellaisen kertomuksen äärellä, joka jää pitkäksi aikaa mieleen.

En ole vuosikausiin muistanut päivittää blogini vuodenaikakirjojen välilehtiä, mutta kirjaan tämän teoksen nyt kevätkirjoihin. Haluan joskus myös hankkia tämän kirjan omaksi, että voin lukea sitä ikkunan ääressä, välillä katseeni läheiseen metsään nostaen, että voin ajatella: maa kuolee, jos puut puuttuvat.


Jean Giono: Mies joka istutti puita (L’homme qui plantait des arbres). Basam Books, 1994/2008, 2. painos. Suom. Tuukka Kangasluoma, kansi ja kuvitus Ina Kallis.
(Kirja on lainattu kirjastosta.)


Vinkki:
Youtubesta löytyy kirjaan perustuvia animaatioita. Suosittelen!


*Jälkipuhe on minusta hyvä keksintö! Luettuani innostavan kirjan olen usein suorastaan kiitollinen, jos saan tarinan jälkeen vielä lisätietoa teoksesta. Alkupuheet eivät taas sovi minulle: huomaan harmillisen usein loikkaavani tarinannälässä niiden yli enkä läheskään aina muista enää kirjan luettuani palata sen alkuun.