keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Antikvariaattien aarteita: kolme kissakirjaa



Elämäni k-asioita ovat tunnetusti kissat, kirjat ja koti. Ei ole yllättävää, että pyrin keräämään kotini täyteen kissakirjoja. 

Kirjoitin jokin aika sitten elämäni ensimmäisen kissakolumnin uudelle Kissakas.fi-sivustolle. Totesin kirjoituksessani Minä, kissaihminen, etten voi lukea kissakirjallisuutta, koska se liikuttaa minua liikaa. Siitä huolimatta sain juuri tuon kolumnin ansiosta taas kimmokkeen ostaa ja lukea kissamaisia teoksia.





Eräässä kolumnia seuranneessa Facebook-keskustelussa nimittäin suositeltiin Aino Korhosen Ihmisen kesyttäjät -teosta (WSOY, 1978). Siinä kuvataan, miten lapsi tuo perheeseen kissan puoliväkisin, ja mitä siitä seuraa - no tietenkin se, että koko perhe muuttuu enemmän tai vähemmän sekaviksi kissanpalvojiksi, ja tuleepa kissoja lisääkin. Isä yrittää toisinaan toppuutella, että kissallakin olisi hyvä olla jotkut säännöt, mutta ei, jopa yleensä niin napakka äiti on tossun alla. Nopealukuinen kirja oli mukavaa arkista perhe- ja lemmikkieläinkuvausta. Kirja ei ollut erityisen liikuttava, vaikka toki kissaihmisen sydän vähän läpättikin mm. silloin, kun lemmikkikissaa ei löytynytkään mökiltä lähdettäessä. 





Myös Doreen Toveyn Pienet siniset kissantassut (Tammi, 1995, ilm. Englannissa 1957) kuvaa kissaihmiseksi kasvamista. 

Siinä pienessä englantilaiskylässä asuva pariskunta päättää lemmikkioravansa (!) menehtymisen jälkeen ottaa siamilaisen kissan jyrsijöitä kurittamaan. Kissa on tyypillinen itämaismoukula, eli kovaääninen, yliaktiivinen ja täysin omapäinen: se kurittaa lähinnä ihmisiään, ei hiiriä (meidän toisella thaimaalaiskissallamme, tuolla joka lukee pää vinossa Grantaa yläkuvassa, on lempinimi Itämaan kaikkitietävä, eikä suotta). Myös sen pennut ovat varsinaisia superpersoonia. Tässä kirjassa kissat kommentoivat kaikkea, osallistuvat kaikkeen ja keksivät milloin minkäkinlaisia tempauksia. En ole esimerkiksi aiemmin kuullut kissasta, joka tuntee suurta tarvetta askeltaa ratsastuskoulun hevosten rinnalla ja pelotella niitä (lue: pudotella lapsia niiden selästä).

Tämä kirja teki minuun hyvin suuren vaikutuksen hyvässä ja pahassa. Olin samaan aikaan hyvin ihastunut ja hyvin tyrmistynyt. Suosittelen kirjaa vertaistueksi erityisesti virkeiden hullujen itämaalaislähtöisten kissojen omistajille. Kirjassa on myös mukavaa kyläyhteisön kuvausta ja muutenkin sympaattinen tunnelma. Ennen kaikkea kirja on täynnä kissarakkautta. Doreen Tovey on kirjoittanut lukuisia muitakin kissakirjoja.





Kaarina Helakisalla on useita kirjoja, joiden nimessäkin esiintyy jo kissa-sana. Olen lukenut aiemmin saturomaanin Ainakin miljoona sinistä kissaa, ja nyt hankin kaksoisteoksen Kukonkerääjä; Taivaskissa.

En lukenut vielä kukkokirjaa, mutta Taivaskissan havaitsin runoteokseksi, jonka runoja voi lukea erillisinä kokonaisuuksina - tai kuitenkin mieluummin kokonaisuutena, jatkuvana tarinana. Kertomus kissasta, joka saattaa tytön ja pojan ystäviksi, päättyy kauneimpaan ja surullisimpaan tietämääni kissarunoon, Taivaskissaan:


Olen avaruuksien kissa,
olen kissa ihmeellinen.
Olen unien, tähtien kissa,
tulin takaa pilvien.

Minä rakensin teille talon,
jossa paljon rakastetaan.
Nyt takaisin lähden,
mutta palaan uniinne toisinaan.


Niin että nyyhkimään päästiin tälläkin kissakirjakierroksella.

Kissakirjakierroksen mahdollisti Antikvaari.fi. En valitettavasti ajatellut asiaa sen pidemmälle, kun tilasin kirjat, enkä enää muista, minkä teoksen tilasin mistäkin antikvariaatista. Tulipa kuitenkin todettua, että nettiantikvariaattien yhteinen verkkokauppa toimii edelleen hyvin. Kirjanhaalimiseni on kausittaista; joskus tuntuu, etten muuta teekään kuin naputtelen kaikenlaisia hakusanoja Antikvaarin ja Antikka.netin hakuihin.

Edellä mainittu kissakirjatilaus ei ole arvatenkaan estänyt minua hankkimasta kokoelmiini myös uusia uusia kissakirjoja. Niistä kerron kuitenkin omassa postauksessaan. Kunhan se on tehty, päivitän kissakirjojen välilehden.


Tämä postaus ilmestyy muuten aivan sattumalta kirjabloggarien vanhan kirjan päivänä. Mikäs sen sopivampaa!

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Jean Giono: Mies joka istutti puita




Kun kirjan nimessä on puu-sana, olen heti kiinnostunut. Vielä houkuttelevampaa on, jos kirja tuntuu kertovan puiden lisäksi kasvien hoidosta ja luontofilosofiasta: etenkin näin keväällä voisin vain vaeltaa pakahtuneena ympäriinsä katsomassa ja edesauttamassa luonnon heräämistä uuteen kasvukauteen.

Jean Gionon  Mies joka istutti puita vaikutti siis aivan täydelliseltä vuodenaikakirjalta. Muutenkin sitä voi suositella pieni mutta suuri -kirjojen ystäville. Teosta on helppo lähestyä mutta se ei ole niin lapsekas kuin Pikku prinssi tai tietoisen opettavainen kuin Lokki Joonatan.

Tämä pieni suuri tarina on kuin aikuisten satu.

Kotimaassaan Ranskassa tunnettu ja arvostettu kirjailija Jean Giono kertoo, miten hän eksyi puoliautiolle ja karulle, näivettyneelle Provencen vuoristoseudulle ensimmäisen maailmansodan aikoihin ja löysi miehen, jonka koko elämä oli sotaa ennen ja vielä molempien maailmansotien keskelläkin keskittynyt – niin, puiden istuttamiseen.


Kun keskipäivän ateria oli syöty, hän alkoi taas lajitella puunsiemeniään. Minä kyselin häneltä, ja hänestä, ja olin luullakseni aika sitkeä, koska hän alkoi vastailla. Kolmen vuoden ajan, niin kuulin, hän oli jo istuttanut puita tässä yksinäisyydessään. Satatuhatta hän oli niitä pannut kasvamaan. Sadastatuhannesta kaksikymmentä tuhatta oli versonut taimeksi. Mutta niistä kahdestakymmenestä tuhannesta piti puolet lukea menetetyiksi, olihan olemassa jyrsijöitä ja muutenkin, mahdotontahan sitä on tietää, mikä on nyt Kaitselmuksen suunnitelma. Kymmenen tuhatta tammea oli silti vielä jäljellä, ja ne kasvaisivat nyt täällä missä ennen ei ollut yhtään mitään.  


Kuten kunnon saduissa, loppu on onnellinen. Puunistutus tuottaa tulosta ja riutunut seutu muuttuu vähitellen vehreäksi. Mies itse ei enää puhu, mutta liekö sen väliä: tuntuu kuin kirjan tarkoitus olisikin puhua paitsi luonnon puolesta ja sotaa vastaan myös siitä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla oma tavoitteensa maailmassa. Jean Giuno kirjoittaa tarinansa päähenkilöstä:

Merkkiäkään siitä, että hän olisi ruvennut työssään taipumaan tai sitä epäilemään, en ikinä nähnyt.


***

Rakastan kirjoja, joissa tapahtumattomuuden takana on suurempi tarina, sellainen, joka peilautuu eri aikakautta elävän lukijan omaankin elämään. Mies joka istutti puita on juuri tällainen. Olin lukiessani vakuuttunut paitsi luonnonsuojelun ja elämän pelkistämisen merkityksestä myös siitä, että tarina on totta-

Paitsi, ettei olekaan! JUONIPALJASTUKSEN uhallakin nostaan esiin seikan, joka ilmeni kirjan jälkipuheessa*: puunistuttajamies onkin sepitettä. Tarina syntyi, kun The Reader’s Digest (Valitut palat) pyysi Gionoa kirjoittamaan muutamien liuskojen novellin unohtumattomasta henkilöhahmosta. Giono naamioi tarinan todeksi, jotta se olisi vieläkin merkittävämpi: hän halusi kuvata hahmoa, jonka oli hänen mielestään pitänyt olla unohtumaton. Jälkipuheen mukaan Giono myös todisteli aikoinaan, että Mies joka istutti puita -tarinan päähahmon kaltaisia ihmisiä löytyy oikeastikin.

Tunsinko itseni huijatuksi? Tunsin, mutta en kauan. Hetken asiaa sulateltuani olin varma, että haluan uskoa, että tällainen tarina voisi olla totta – yhä edelleen. Ihmettele, että Mies joka istutti puita on edesauttanut useiden metsänistutusliikkeiden syntymistä eri puolilla maailmaa. En myöskään ihmettele, että kirjaa luetaan ihan tarinan vuoksi, sen opetuksista ja filosofiasta välittämättä. Minulle lukukokemus toi mieleen Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanin kanssa viettämäni hetket. On hienoa, kun lukiessaan tuntee olevansa sellaisen kertomuksen äärellä, joka jää pitkäksi aikaa mieleen.

En ole vuosikausiin muistanut päivittää blogini vuodenaikakirjojen välilehtiä, mutta kirjaan tämän teoksen nyt kevätkirjoihin. Haluan joskus myös hankkia tämän kirjan omaksi, että voin lukea sitä ikkunan ääressä, välillä katseeni läheiseen metsään nostaen, että voin ajatella: maa kuolee, jos puut puuttuvat.


Jean Giono: Mies joka istutti puita (L’homme qui plantait des arbres). Basam Books, 1994/2008, 2. painos. Suom. Tuukka Kangasluoma, kansi ja kuvitus Ina Kallis.
(Kirja on lainattu kirjastosta.)


Vinkki:
Youtubesta löytyy kirjaan perustuvia animaatioita. Suosittelen!


*Jälkipuhe on minusta hyvä keksintö! Luettuani innostavan kirjan olen usein suorastaan kiitollinen, jos saan tarinan jälkeen vielä lisätietoa teoksesta. Alkupuheet eivät taas sovi minulle: huomaan harmillisen usein loikkaavani tarinannälässä niiden yli enkä läheskään aina muista enää kirjan luettuani palata sen alkuun.





maanantai 31. maaliskuuta 2014

Lukulamppu on syttynyt!



Torvisoittoa, rumpujen pärinää... tai pikemminkin kirjansivujen rapinaa. Tänään on avautunut uusi kirjanystävien sivusto Lukulamppu. Lukulampussa on mm. kirjailijahaastatteluja, kirjalistoja, kirjastoalan asiaa, lukemiseen liittyviä artikkeleja ja kirjallisia menovinkkejä sekä vieraskynäkirjoituksia kirja-alalta. Lukulampun kautta voi myös ostaa painettuja sekä sähköisiä ja äänikirjoja.

Lukulamppu.fi on syntynyt yhteistyössä Sallan lukupäiväkirjan Salla Brunoun ja Myllylahti-kustantamoa luotsaavan Lassi Junkkarisen kanssa. Onnellinen sattuma ajoi meidät taannoin yhteen ja huomasimme, että olimme kukin tahoillamme ideoineet monipuolista ja helposti lähestyttävää kirjallisuussivustoa. Tänään tuo pitkä ideointivaihe on ohi ja saamme jännittyneinä paljastaa Lukulampun suurelle yleisölle yhdessä mainion tekijätiimimme kanssa.

Mitä tästä kaikesta tulee? En tarkalleen aivan tiedä, mutta olen hyvin innostunut ja odottavainen. :) Olen jo blogini alkuvaiheissa kirjoitellut siitä, miten haluaisin lukea yleistajuisia kirjallisia artikkeleja, ja nyt voin lukea niitä Lukulampussa. Toivon toki, että mahdollisimman moni huomaa Lukulampun ja palaa sinne monet kerrat - jo siksi, että haluamme kertoa lukemisen ilosta mahdollisimman monelle.

Mitä tästä blogistani tulee jatkossa? Sitä mitä tähänkin asti. Jatkan siis bloggailua edelleenkin, sillä bloggaaminen on rakas harrastus, eivätkä kaikki mieltäni kutkuttavat kirjalliset aiheet toisaalta edes sopisi Lukulamppuun. Mitenkään erityisen usein en kyllä voi valitettavasti voi lupailla bloggailla jatkossakaan, sillä kaksi työtä vaativat oman huomionsa. Mutta: tämä blogi ei ole siis menossa minnekään. Ainoa muutos blogiini on, että sitä, samoin kuin muutamaa muuta suomalaista kirjablogia, voi seurata tästä päivästä lähtien myös Lukulampun kautta.

Vastaan mielelläni Lukulamppua koskeviin kysymyksiin ja kommentteihin!



Lukulamppu.fi. Löydä, osta ja lue parhaat kirjat. Yhdessä ystäviesi kanssa. 


torstai 27. maaliskuuta 2014

Lumoavat orpolapset - eli sananen tyttökirjoista




Jokaisen aikuisen, jolla on ollut lapsena tärkeitä kirjoja, kannattaisi mielestäni palata noihin teoksiin. Blogiani kauemmin lukeneet tietävät, että minä palaan omien aarrekirjojeni pariin aika ajoin. Esimerkiksi L. M. Montgomeryn Anna-kirjoista olen löytänyt aikuisena aivan uusia puolia. Toisaalta olen  lukiessani  tavannut kuin hipaisun verran sen lukevan tytön, joka joskus olin. Sen, joka ihasteli tyttökirjaklassikoissa menneen ajan aikoja ja tapoja - ja mekkoja - sekä sitä, miten selkeältä kaikki vaikutti.

Tänä vuonna olen lukenut Anni Swanin Iris rukan ja F. H. Burnettin Salaisen puutarhan, jota en ole muistaakseni lukenut lapsena, mutta jota lukiessani tavoitan lapsuuden lukuhetkien tunnelman.

Vaikka Iris rukka sijoittuu suomalaiseen metsäpirttiin sekä Helsinkiin ja Salainen puutarha Intiaan ja Englantiin, niissä on paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa on kyse orpotytön kasvusta uuteen ympäristöön ja uusiin tapoihin, uuden yhteisön jäseneksi. Suurin ero taitaa olla siinä, että Iris on kultainen ja kaunis alusta asti, mutta Salaisen puutarhan Mary löytää sisäisen ja ulkoisen kauneutensa vähitellen.

Minua kiinnostaa tyttökirjaklassikoissa edelleen menneen ajan kuvaus. Siinä missä pikkutyttönä kiinnitin huomiota kirjallisten tyttöjen kampauksiin, vaatteisiin ja ystävyyssuhteisiin, nyt kiinnostavampaa on normaali arki, eli työssäkäyminen ja kodin- ja puutarhanhoito sekä se tyttöjen ystävyyttä laajemminkin se, millaisista hahmoista kirjan yhteisö muodostuu.

Useinhan nuo hahmot ovat melko yksioikoisia. Muistan lapsena ajatelleeni niin ikään yksioikoisesti, että ennen ihmiset eivät tainneet voida itse vaikuttaa juuri asioihinsa, mutta maailmanjärjestys oli looginen. Oli köyhiä, rikkaita, kauniita, rumia, kopeita, yksinkertaisia, laihoja ja lihavia - kaikenlaisia ihmisiä, joilla oli omat tapansa ja paikkansa. Ajattelin, että ennen kaikki oli niin paljon yksinkertaisempaa.

Poikkeuksen tästä ennalta määrätystä kuviosta muodostivat orvot sankarittaret, sellaiset kuin Iris, Anna ja Mary. En muista koskaan säälineeni orpotyttöjä, vaan ihailleeni: miten itsenäistä ja rohkeaa käytöstä, miten kutkuttavaa kohota ihan omana itsenä hylätystä raukasta yhteisön jäseneksi. Kirjat taisivat ruokkia jonkinlaista kurjuusromantikkoraukkaa minussa. Nyt aikuisena olen paljon myötätuntoisempi orpolapsia kohtaan. Huomaan myös, että aikojen, tapojen ja ihmisten kuvaus on suoraviivaista - tai sitten ennen vanhaan taisi olla pikemminkin yleisesti ottaen ahdistavan normatiivista eikä ihastuttavan loogista.

Tällä kertaa* käsiini sattui Salaisen puutarhan laitos, jossa Kaisa Neimala pohtii esipuheessa juuri näitä asioita. Olisin voinut alleviivata koko pohdinnan, sillä niin hyvin se kiteytti omia ajatuksiani. Esimerkiksi:


...toisaalta vieraaseen, vihamieliseen tai ainakin välinpitämättömään ympäristöön joutunut lapsi on mainio päähenkilö, nykyisinkin. Hänelle voi luontevasti sepittää poikkeuksellisen tunne-elämän ja vahvan mielikuvituksen. - - ...nuorten romaanihenkilöiden orppuden syy voi olla vanhempien puutteen mukanaan tuoma vapaus (vrt. Mowgli, Tarzan). Haikea, yksinäinen, kompasteleva vapaus tosin, mutta pääähenkilön luonteenpiirteenä hyvä. Eivätpä pääsisi Mary ja Colin seikkailemaan päiväkausia omin päin luonnon ihmeitä ihastelemassa, jos molempien yläluokkaiset vanhemmat olisivat elossa ja läsnä.


Niinpä. Aikuinen minussa ymmärtää kyllä nämä orpouden mahdollisuudet. Ymmärrän myös, että kirjojen stereotyyppiset hahmot ja suoraviivaiset juonenkulut ovat mahdollistaneet kirjoille monenlaisia piiloagendoja; Neimalakin huomauttaa, ettei Mary ole sattumalta laiha ja ruma: kunnon ruoka ja fyysiset ponnistukset raikkaassa ulkoilmassa reipastuttavat hänet.

Kaikesta tästä ymmärryksestä ja noista ennalta arvattavista piirteistä huolimatta - tai juuri niiden takia - rakastan yhä hupsua, romanttista ja paikoin julmaakin tyttökirjamaailmaa. Siinä on jotain sellaista, mitä en tavoita muista kirjoista.


Kerro tyttökirjakokemuksista


Jos olet samaa mieltä ja olet pohtinut tai haluat pohtia itseäsi (ulkomaisten) tyttökirjojen lukijana, vinkkaan ystäväni Sara Kokkosen vielä jonkin aikaa jatkuvasta lukukokemuskeruusta. Lisätietoja keruusta ja Saran tulevasta tyttökirjakirjasta - jo toisesta! - saat Saran kirjat -blogista. Sara on mukana myös Korjaamon kirjamarkkinoiden tyttökirjakeskustelussa. Menen kuuntelemaan!





Kirjojen tiedot:

Anni Swan: Iris rukka. WSOY 1916 (13. painos 1963). Kansi Marta Wendelin.
F. H. BurnettSalainen puutarha. (The Secret Garden). Wsoy, 2007, 13. painos. Suom. Toini Swan


*Salainen puutarha on Iris rukan tavoin on omasta hyllystäni ja olen lukenut sen kerran ennenkin, mutta tällä kertaa maltoin lukea "virallisen osuuden" ensimmäistä lukukertaa paremmin.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Hilkka Ravilon ensimmäinen ja viimeisin: Kuin kansanlaulu ja Terhi




On typerää aloittaa kirjoitus toteamalla, ettei yhtään tiedä, mitä aikoo kirjoittaa. Ravilo-juttu on kuitenkin kiikkunut niin kauan sekä Bloggerin uumenissa että mieleni pohjalla, että tuli mitä tuli, se on pakko kirjoittaa nyt pois.


Kyse on siis kirjailija Hilkka Ravilosta ja hänen kahdesta teoksestaan.

Ravilo on minulle voimakkaasti blogikirjailija. Jos ei olisi kirjablogeja, en ehkä tuntisi Hilkka Ravilon tuotantoa. Nyt se on tullut minulle tutuksi etenkin Sallan, Booksyn ja Jorin blogeista. Kun tutut ja luotetut lukijat suosittelevat jotain, on vaikea olla uskomatta, etten minäkin olisi kiinnostunut tuosta kirjailijasta. Olen saanut blogiarvioiden perusteella käsityksen, että Ravilo on voimakas ja omaperäinen, vaikuttava kirjoittaja.


Hän on - ja ei ole.

En voi nimittäin olla ajattelematta, että vaikken olisin lukenut Raviloa, olen lukenut ennenkin niitä tarinoita, joita hän kertoo.

Kahden Ravilon romaanin teoksen perusteella ja mutkiensuoraksivetämisriskin uhallakin sanon, että Ravilo on hyvin suomalainen kertoja. Hän on selvästi heikkojen ja sorrettujen puolella: nuorien ja kouluttamattomien naisten, eläintarhan nukkavierujen eläimien epätoivottujen sikiöiden ja köyhän kansanosan.

Niin tai ainakin  naiskansanosan. Kuin kansanlaulu ja Terhi tuntuvat noudattavan pitkälti samaa kaavaa: nuori, kouluja käymätön ja viaton nainen lähtee kaupunkiin töihin, tulee miehen viettelemäksi ja kaltoin kohdelluksi, tuntee sekä voimattomuutta että äärimmäisyyksiin asti menevää vihaa. Ajassa on uusia aatteita, joita tuo tyttöpolo ei oikein ymmärrä, vaikka onkin fiksu ja kasvaa vähitellen yhä fiksummaksi ja tiedostavammaksi. Kaikki on kerrottu sujuvasti, verevästi ja koukuttavasti, hienosti yleiskieltä ja murretta vuorotellen. Kirjoissa ei ole mitään houkuttelevaa, mutta niitä ei voi silti laskea käsistään. Henkilöhahmot eivät ole ollenkaan ihastuttavia eivätkä edes täysin uskottavia tietyssä yksioikoisuudessaan, mutta silti lukijan pitää äkkiä saada tietää, mitä heille käy. Paljastettakoon, että miehille ei käy  hyvin, ja naisten kohtalo jää hieman epäselväksi kummassakin kirjassa, vaikka heille ja lukijallle annetaankin toivoa.

Kumpikin teos vaikutti minuun uuvuttavasti.

Yhtäältä olin otettu rankasta ja  lukemaan pakottavasta tarinasta ja siitä, että tällaisia suomalaisrealistisia tarinoita kerrotaan yhä, ja vielä näin selkeästi ja napakasti. Niitä  pitääkin kertoa, niin kauan kuin niitä on tosielämässäkin. Ihailin Ravilon tarkkanäköistä ja kaikin puolin taitavaa ajankuvausta; minua tyrmistytti lukiessani tuon tuosta, ettei näistä ajoista ole kuin muutamia vuosikymmeniä. Toisaalta olin kuitenkin rasittunut juuri tuosta aiemmin mainitusta, että onhan tämä tarina ennenkin kuultu ja luettu. Jäin myös miettimään Ravilon mieshahmoja. Huojuvataloiset miehet eivät toki kaipaa päänsilitystä, mutta olisi kiinnostavaa lukea joskus  tarina, jossa sellaista suhdetta, jossa osapuolet eivät tunne toisiaan eivätkä oikein itseäänkään, olisi kerrottu myös sen yksioikoisen, väkivaltaisen ja vallanhaluisen miehen kannalta. Onko sellaista? Kuin kansanlaulussa annetaan ymmärtää, että julma huijarimies on itse jäänyt rakkaudetta lapsuudessaan  - mutta riittääkö se selitykseksi kaikkeen? Muistaakseni Väinö Linnan Mustassa rakkaudessa, joka kertoo niin ikään kohtaamattomuudesta ja siitä seuraavasta katastrofista yhdistettynä aikojen ja tapojen muuttumiseen, näkökulma oli tasapuolisemmin sekä miehen että naisen.


Vaikka lukukokemukseni eivät tiivisty pelkäksi kehumiseksi, aion varmasti lukea Raviloa jatkossakin. Luulen kuitenkin, että kirjojen välillä on hyvä pitää väliä, että mielenkiintoni pysyy yhdessä tarinassa eikä tarinoiden ja kerronnan yhtäläisyyksien etsimisessä.






Kirjojen tiedot:

Kuin kansanlaulu, Sahlgrens 1991.
Terhi, Myllylahti 2013.



Kuin kansanlaulun olen napannut jostakin kirjojenkierrätyspisteestä mukaani, Terhi on kustantajalta saatu arvostelukappale.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Rasahduksia



Olen taas tavannut tuttuja
           niin että en saa unta.
Kuuntelen sateen käyntejä ikkunalaudalla,
           tyynyä puristan kuin
           hyvää ystävää.



On kevät, 
on lyhteen luuranko,
ja puutarhapuiden oksilta
roikkuu ruttuisia
talvirusinoita.



Lapsuudesta muistan kirjaston
lastenosaston hyvän hajun.
Kuljin sinne polkupyörällä
joka lauantai koulun jälkeen.
Jos löysin aivan tuoreen kirjan,
olin erityisen iloinen.
Silloin oli käytössä sellainen menetelmä,
että lainaaja kirjoitti
kirjan taskussa olevaan korttiin 
oman lainakorttinsa numeron,
Siitä näin, olinko kirjan ensimmäinen lukija.



Jotkut viikot ovat niin täysiä, että hyvääkin on liikaa. Tämä on ollut juuri sellainen.

Joskus ennen vanhaan olisin saattanut nollata pääni salilla, tai karkkipussilla, tai baarissa. Eilen sen sijaan... avasin kyllä siideritölkin, mutta varsinaisesti rauhoituin Risto Rasalla. Rasa ei kohkaa.

Ja Rasaan voi aina luottaa. Kokoomateoksesta Tuhat purjetta  (Otava 1992/2010) löytyi mielentilani, löytyi tämä ihanan ja hämmentävän keväinen säätila. Löytyi muistoja, joille hymyilin.

Ja löytyi tyyneys:



Minulla on rauhallinen olo.
Toivon koittavan yhtämittaisen
onnellisen arjen.




Oletttehan muuten huomanneet, että Saran P.S. Rakastan kirjoja -blogissa on startannut Runohaaste 2014?

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Oikea kirja, oikea lukija, väärä aika



Satunnainen ote Riikka Pelon romaanista Jokapäiväinen elämämme:


Yö oli ollut lämmin, ruohossa oli vain hento kaste, auringosta ei vielä ollut edes haaleata lankaa vuorien olkapäillä, kun Marina tuli pihaan. Kuu, pian täysi, sen tiesi katsomattakin, läikähti vesisaavien värisevässä pinnassa, valju hymy, melkein ivallinen, kuin neuvoisi häntä pitämään varansa.

Niityltä nousi pistävä ammoniakkinen haju. Lampaat olivat olleet ulkona koko yön. - - 


Ja toinen ote. Ensimmäinen oli sivulta 14, tämä 263:


Mutta he eivät saaneet luettua kirjaa loppuun vieläkään. Tällä kertaa Aija nukahti hänen ääneensä. Ja Marina torkahti uudestaan. Mutta ei se ollut kunnollista unta. Kuin olisi jäänyt unensa ulkopuolella, kiertänyt sitä kuin taloa sisään pääsemättä, nähnyt sisällä vieraita hahmoja, jotka olivat käyneet taloksi hänen kotiinsa, kirkkaat valot, häikäisevät kattokruunut, ja hän itse pimeässä, josta ei enää erottanut omaa hahmoaan.


Tapasin jokin aika sitten Riikka Pelon Finlandia-voittajaromaanista innostuneen naisen. Hän piti romaania kaikkineen erittäin taidokkaana ja kertoi kiinnostuneensa Jokapäiväisen elämämme -teoksen ansiosta venäläisistä klassikoista; toisaalta hän varoitti, ettei Pelon romaanissa tapahdu kauheasti, ei ainakaan vauhdikkaasti. Vastasin, että pidän venäläisistä klassikoista, en piittaa tapahtumattomuudesta, itse asiassa rakastan sitä, jos kirja on hyvin kirjoitettu.

Jokapäiväinen elämämme on. Mistä tahansa sen aukaisen, se houkuttelee minua ja tekee vaikutuksen. Kieli on yksityiskohtaista muttei koukeroista, se on kirkasta ja eteenpäin kulkevaa. Tunnelmat aukeavat muutamalla rivillä, ja kirjassa on oma, kirjailijalle tuttu maailmansa. Jokapäiväinen elämämme on suuri romaani.

Mutta se on liian suuri luettavaksi juuri nyt. Tuntuu, että tekisin väärin kirjaa kohtaan, jos lukisin sen nyt - kiireen ja kivun kera. Olen kuitenkin iloinen, että tutustuin siihen edes varovaisesti. Olen kuullut joidenkin pitäneen kirjaa onnistuneena mutta itseään sille vääränä lukijana. Minulle kaikki muu paitsi ajankohta oli kunnossa. Kirjan alku ja satunnaiset otokset sieltä täältä innoittivat ajattelemaan kirjoittamista ja haaveilemaan lämpimistä kesäilloista, jolloin voisin vain lukea tätä kiehtovaa, oikeastaan julman kiehtovaa, runoilijaelämäkertaa.


Yö olisi lämmin, ruohossa vain hento kaste.









Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Teos, 2013. Graafinen suunnittelu Camilla Pentti. Kustantajan kirjaesittely.
(Kirja on lainassa ystävältä.)