tiistai 23. kesäkuuta 2015

Kirjoja, jotka tekevät hyvää (ja jopa turruttavan hyvää)

Ennen kuin esittelen kesäkirjahaasteessa kirjan, jonka kansikuva kiehtoo minua, palaan vielä viimekertaisen bloggaukseni teemoihin, hyvää tekeviin kirjoihin.

Aihe on tietenkin määrättömän laaja. Kirjaimet, sanat, tekstit, lukeminen ylipäätään tekee minulle hyvää. Lukeminen, sekä faktan että fiktion, on elämäni kivijalkoja.

Parasta lukemista minulle ovat pienet suuret helmet, realistiset klassikot sekä  lempirunoilijoideni teokset.

Runot olen jo esitellyt. Pienillä suurilla kirjoilla viittaan niihin, jotka ovat tarinaltaan ja  kieleltään yksinkertaisia mutta joissa sittenkin on kaikki.

Kotimaisista rakastan Petri Tammisen lisäksi, tunnetusti, Tove Janssonin Kesäkirjaa ja kaikkea muutakin Janssonin kirjoittamaa ja kaikkea Janssonissa, Helmi Kekkosen Kotiin-novellikokoelmaa sekä Kristina Carlsonin teoksia Herra Darwinin puutarhuri ja erityisesti William N päiväkirja. Ne olen lukenut tai aion lukea moneen kertaan. Joel Haahtelan teoksista olen ollut aistivinani jotain samansuuntaista, mutten ole lukenut niistä vielä yhtään tarpeeksi paneutuneesti.

Ystäväni olivat taannoin viisaita, kun antoivat minulle syntymäpäivälahjaksi Johan Bargumin Syyspurjehduksen.

Ulkomaisista teoksista tulee etsimättä mieleeni Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri, merestä taas uudelleen kotimainen kirjallisuus, nimittäin Muumipappa ja se, etten ole muutamaan vuoteen lukenut muumeja, vaikka etenkin muumimaraton tekee minulle ehdottoman hyvää lukijana, kirjoittajana ja ihmisenä.

Niputan nyt monta kirjaa yhteen kun totean, että myös suomalaisen realismin klassikot tekevät minulle hyvää jo esineinä, kokoelmana, joka muodostaa kirjahyllyni ytimen. Suomenruotsalainen kirjallisuus on myös laaja käsite, mutta niputan senkin ja totean, että kun luen Tikkasia tai Fagerholmia, tunnen, etten halua lukea enää muuta.

Vaan haluanhan minä, esimerkiksi eläin- ja luontokirjoja sekä yhä enemmän tietokirjoja. Tänä keväänä minua ovat hellineet kaksi Jyrki Vainosen rauhallista, sympaattista ja viisasta esseeteosta. Linnunpöntönrakentaja rentouttaa luonnon ja vanhojen talojen ystävää, vaikkei hän tuntisi lintuja. Askelia. Kirjoituksia kävelemisestä taas on lukijan kirja, etenkin kävelevän lukijan. Lämmin suositus molemmille teoksille!

On tietysti lukuisia muitakin kirjoja, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen. On kirjoja, jotka ovat kiinnostaneet, kiehtoneet, häirinneet, muuttaneet tai "vain" todella viihdyttäneet ja ilahduttaneet minua. Niitä on joka genrestä, monesta tyylilajista. Mutta juuri hyvää tekevät kirjat ovat niitä, joiden ääressä en halua tehdä kuin lukea, joiden ääressä olen riemastunut ja liikuttunut ihan vain siksi, että tällaisia kirjoja on olemassa.  Hyvää tekevät kirjat tekevät olon lämpimäksi ja kiitolliseksi.

Ja vielä: jotkut kirjat tekevät erityisen, turruttavan ja lohduttavan hyvää.

Viime aikoina olen ollut uupunut ja stressaantunut. Huomasin luisuneeni tilaan, jossa en kyennyt keskittymään lukemiseen, vaikka juuri eniten olisin kaivannut taukoa kirjamaailmassa.

Kuka avuksi? L M. Montgomery. Marigoldin lumottu maailma tarjosi tarpeeksi tuttua, vakaata, hauskaa ja rauhoittavaa luettavaa. Joskus olen lähtenyt hädän hetkellä Ruohometsän kansan pariin. Suruun olen lukenut Claudie Gallayn Tyrskyt, moneen kertaan. Olen kertonutkin näistä lukukokemuksista. Halu turruttaa tunteet, rauhoittua ja toisaalta varmasti nauttia kirjallisuudesta vaatii tutun kirjan.


Joku saattaa ajatella, että saman kirjan lukeminen on ajanhaaskausta ja turtumuksen hakeminen osoitus taantumisesta eikä pyrkimyksestä rentoutumiseen. Sama se. Meillä lukutoukilla kirjat toimivat aina ja kaikissa elämäntilanteissa, hyvässä ja pahassa.

Onneksi on kirjailijoita ja kirjoja, etenkin hyvää tekeviä kirjoja.


#kesäkirjahaaste #Lukulamppu

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Kirja, joka tekee minulle hyvää: Petri Tamminen, Meriromaani




Kevättä hän Jäämeren myrskyssä ajatteli. Se ajatus sai hänet päättämään, että vaikka laiva kaatuisi ja ajelehtisi maailman reunalle ja ylikin, hän roikkuisi kyydissä, sillä puulastissa oleva puinen laiva ei uppoaisi millään.

Toisena yönä tuuli tasaantui. Hän meni kajuuttaansa ja kiitti laivaansa ja taivasta ja jotakin, joka hän mielessään kutsui kevääksi, ja nukkui. (Petri Tamminen: Meriromaani, s. 67)


On taas uusi kesä, on #kesäkirjahaaste #Lukulamppu, eli Lukulampun kesäkirjahaaste. Tuo Lukulampun toimituksessa yhdessä ideoimamme lukuhaaste herättäköön tämän kirjablogin talviunesta. 

Valitsin ensimmäiseksi haastekirjakseni kirjan, joka tekee minulle hyvää. Pallottelin parin vaihtoehdon välillä, mutta lopulta valinta oli selvä. Petri Tamminen, jonka kirjoista olen kirjoittanut lämpimästi ennenkin, tekee tekstillään minulle hyvää. Niin tämänkeväisellä uutuudellaankin.

Meriromaanin idea on yksinkertainen, jopa hieman lapsellinen. On merikapteeni Huurna, tai oikeastaan poikaressu Vilhelm Huurna, josta tulee merikapteeni. Hänen laivansa uppoavat toinen toisensa jälkeen, eikä Huurnan elämä muutenkaan ole kovin onnekasta. Siinä missä joku ahdistuisi, Huurna tyytyy kohtaloonsa tyynesti ja salaviisaasti karujen tilanteiden ylle asettuen.

Juuri tuo salaviisaus kiehtoi minua tässäkin Tammisen kirjassa. Huurnan seikkailuista, tai pikemminkin toilailuista, voisi lukea vain tarinan näkökulmastakin, mutta silloin tarina jäisi melko ohueksi. Mutta se hiljainen ymmärrys, huumori ja ilkikurisuus, jolla Tamminen kuvaa hahmojaan ja maailmaa! Lisäksi minua huvittivat ja kiinnostivat yhtymäkohdat Volter Kilven Alastalon saliin (jonka lukeminen teki minulle aikoinaan hyvää vasta sen jälkeen, kun saatoin ällistyneenä mutta onnellisena todeta suoriutuneeni kirjasta).

Rakastan tällaisia pieniä, suuria kirjoja, jotka voi lukea yhdellä istumalla ja sitten lukaista heti uudelleenkin. Tätä kirjaa lukiessa minua nauratti ja itketti. Toisaalta olo oli hyvin rauhallinen, koska teksti oli niin eleettömän toteavaa. Ja ennen kaikkea olo oli lämmin. Joskus on tosiaan sellainen olo, että lukeminen ja erityisesti tietty kirja tekee hyvää.

Lukemisen jälkeen havahduin siihen, että hyllystäni puuttuu osa Tammisen tuotannosta, enkä ole lukenutkaan kaikkia hänen kirjojaan. Se ei tee minulle hyvää! Asia on korjattava.


***

Vaikka tässä taas hehkuttelen Tammista, niin totta puhuen harmittaa, ettemme ole  laatineet lukuhaasteen kriteeriksi esimerkiksi "Viisi kirjaa, jotka tekevät minulle hyvää". Taidanpa listailla noita muita kirjoja lähiaikoina. Nyt kuitenkin siirryn pohtimaan, mikä olisi kirja genrestä, jota en yleensä lue. (Voi miten paljon helpompaa onkin pysyä näiden mieltä lämmittämien kirjojen parissa kuin pohtia, mikä teos arveluttaa ja miksi!)

Onko linjoilla muita Petri Tammisen ihailijoita? Entä oletteko huomanneet Lukulampun kesäkirjahaasteen ja ajatelleet osallistua?


***

En aio kerrata haasteen sääntöjä tai puhua haasteesta jatkossa muutenkaan näin paljon lukuhaastepostauksissani, mutta vinkkaan nyt, että haasteen etenemistä voi seurata Lukulampun sivustolla sekä etenkin Facebook-tapahtumasivun kautta. Poimimme kesän mittaan aika ajoin esimerkkejä, mitä ihmiset ovat lukeneet haasteen myötä, mutta haasteeseen voi osallistua, vaikkei pukahtaisi siitä netissä sanaakaan. Tärkeintä on lukeminen ja lukemisen ilo! 


***

Petri Tamminen: Meriromaani. Otava 2015. Kansi: Piia Aho.
(Olen ostanut kirjan Lukulampun verkkokaupasta.)

#kesäkirjahaaste #Lukulamppu

torstai 5. maaliskuuta 2015

Haruki Murakami: The Strange Library



Tämä on miniarviotakin minimpi kirjaluonnehdinta, mutta pieni on kirjakin, eikä lukukokemuskaan ollut suurenmoinen.

Kuten niin moni muukin, minäkin fanitan Haruki Murakamin kirjoja ja seurailen miestä melko aktiivisesti sosiaalisessa mediassakin. Olin hyvin tyytyväinen, kun sain hänen viimesyksyisen teoksensa The Strange Library joululahjaksi. "Kaunis ja kiehtova kirja!" iloitsin.

Kirja on minusta edelleen esineenä kaunis. Runsas kuvitus teki siitä kiehtovankin, mutta tarina jätti kylmäksi. On poika, joka joutuu kumman kirjaston vangiksi, ja siinäpä se. Ilman kuvia tarina olisi käynyt novellista, mutta kirjaksi siitä ei olisi riittänyt (en halua todellakaan halveksua novelleja, päinvastoin, mutta yksittäistä novellia ei voi julkaista romaanina!). Suurin ilonaiheeni ja konkreettisin muistikuvani alkuvuoden lukukokemuksesta on, että kirjassa vilahti jonkin sortin lammasmies. Kun luimme taannoin Suuren lammasseikkailun lukupiirimme kanssa, kaikki olivat kiinnostuneita ja kiintyneitä outoon lammasmieheen.

Kenties minulta meni jotakin ohi englanninkielisestä tekstistä, mutta lukukokemus oli varsin mitätön. Tunteeni Murakamia kohtaan eivät kuitenkaan laantuneet, vaan haluan lukea seuraavaksi aivan erilaista Murakamia, nimittäin juoksukirjan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Ilahduin myös tiedosta, että ystävä lukee parhaillaan teosta The Wind-Up Bird Chronicle . Se taitaa olla kaikkien aikojen suosikki-Murakamini.

Ai niin, samaisen ystävän kanssa katsoimme hiljattain The Norwegian Wood -elokuvan, emmekä oikein innostuneet. Enkä ainakaan minä innostunut täysin Värittömän miehen vaellusvuosistakaan.

Hmmm. Ehkä tunteeni ailahtelevat kuitenkin? Ei auta kuin lukea lisää ja selvittää asia.


perjantai 6. helmikuuta 2015

Vastaus runohaasteeseen: uusia ja vanhoja suosikkeja



Ystävä haastoi Facebookissa runohaasteeseen, julkaisemaan lempirunon viitenä peräkkäisenä päivänä. Arvelen,  että runovalintani saavuttavat otollisemman yleisön täällä kuin Facebookin puolella, joten siirsin haasteen omavaltaisesti blogiin. Päätin myös julkaista kaikki runot kerralla ja vielä yhden ylimääräisen kaupan päälle.

Blogiani kauemmin seuranneille näissä runovalinnoissa ei liene yllätyksiä. Minulle runojen valitseminen toi mieluisan, rauhallisen tuokion. Kiitos haasteesta! Runonlukuni on viime aikoina ollut epäsäännöllistä, mutta nyt tuli taas sellainen olo, että kannattaisi hakeutua runojen pariin taas joka viikonloppu: sanaterapiaa parhaimmillaan.

Lähes kaikki suosikkirunoilijani ovat kotimaisia. On toki niin, että heitä lukiessani voin olla varma – varmempi – että ymmärrän  sanojen perimmäisen merkityksen. Toinen syy kotimaiseen keskittymiseen on se, etten oikein tunne ulkomaista runoutta. Margaret Atwoodin runouteenkin törmäsin sattumalta jotain muuta lukiessani. Olen myös kuullut, että Carol Shields on julkaissut runoja. Onko kenelläkään hänen runoudestaan tarkempaa tietoa?

Olen valinnut esimerkkirunot jokseenkin sattumanvaraisesti, koska en osaa nimetä yhtä suosikkia keneltäkään suosikiltani. Suosikkirunot myös vaihtelevat oman fiiilikseni ja elämäntilanteeni mukaan.

Ikisuosikki Risto Rasa


Öisin pakkanen jäätää
sen minkä aurinko päivin lämmittää.

Kallion seinämässä
sulavesien
                             urut.


Runo on teoksesta Rantatiellä (Otava 1980). Vaikka talvi on ollut leuto, odotan pakahtumaisillani sulavesien urkuja. Jos Risto Rasaa olisi äänikirjana, pakahtuisin varmasti luonnossa liikkuessani ja suosikkiluontorunoilijaa kuunnellessani.

(Mainos: kurkkaa Risto Rasan haastattelu Lukulampussa. Olen nyt ostanut Jules Renardin Kuvien metsästäjän Rasan suosituksesta.)




Saaristorunoilija Caj Westerberg


Varjot hiekkatiellä, tuulessa

Tämän teoksesta Yönmusta, sileä (Otava 2011) löytyvän ”runon hipaisun” olen ikuistanut runotaulujen sarjaankin - myös Risto Rasa ja Eeva Kilpi ovat päätyneet seinälle.  Caj Westerbergin teos kiinnosti minua jo siksi, että hän on kirjoittanut sitä eräässä unelmapaikassani, Kökarilla. Pienimuotoinen runous puhuttele. Runoutta, erityisiä hetkiä, on kaikkialla.






Eeva Kilpi, kaiken ymmärtäjä

 

Perhonen ilmaisee käsityksensä maailmasta:
Kukkia, tuoksua, mettä. Värejä.
Kesää silmänkantamattomiin.
Lentää siinä. Vapaasti,
ja niin paljon kuin jaksaa,
kovin paljon ei ole tarpeen.
- - -
Minä vannon, tällainen on maailma.
Uskokaa!


Ohessa lähes kokonainen perhosruno teoksesta Animalia (WSOY, 1998, 2. painos). 

Yksi kuluneimmista runokirjoistani on Eeva Kilven kokoelma Perhonen ylittää tien. Aina kun luen sitä, haluaisin siteerata joka runoja ja omistaa elämäni runojen lukemiselle ja kirjoittamiselle. Alkuaan minua puhutteli, miten syvästi  Kilpi ymmärtää ihmistä – ja sitä, että suuristakin asioista voi puhua pienin ja yksinkertaisin sanoin, humoristisestikin. Sittemmin olen kiintynyt myös Kilven kohdalla luontorunoihin. Luontoa ja eläimiä ymmärtävä ja puolustava Animalia on paikoin paatoksellinen, mutta se sallittakoon, kun runojen aihe on niin tärkeä.



Uusi ihastus Kirsi Kunnas


Uni vaipuu meihin
kuin sade jonka saimme
syvään juurten alle uni vajoaa.


Kirsi Kunnaksesta kirjoittelinkin viime blogipäivityksessäni. Olen selaillut kokoelmaa Puut kantavat valoa (WSOY 2010, 6. painos) sieltä täältä ja viimeistään kesällä otan teoksen systemaattisempaan lukuun. Yllä oleva runo-ote on ilmestynyt alun perin teoksessa Uivat saaret (1950). Kunnaksen runoudessa kiehtoo näennäinen helppous. Moni runo vaikuttaa ensin ”vain” tunnelmapalalta, mutta paljastuu tarkemmalla lukemisella monitulkintaiseksi, vertauskuvalliseksi.




Kiehtova, kunnioitettava Margaret Atwood


On niin paljon mitä tahdon
sinulle antaa. Tämä on minun, tämä
puu, saat sen nimen,

tässä on ruokaa, valkoista kuin juuret, punaista,
suolla ja rannalla kasvavaa,
myös sen nimet lausun sinulle.

Runo-ote on Margaret Atwoodin teoksesta Myös sinun nimesi (WSOY 2001). Pääosa kokoelman runoista on melko pitkiä, yleisvaikutelma on melko raju ja rujokin.  Jotain kiehtovaa tässä kuitenkin on. Vaikka runojen sanomat eivät aina aukea ensimmäisellä lukemisella, teksti on atwoodmaisen punnitua  ja kutsuu paneutumaan, selvittämään, mistä onkaan kyse.

Tuo on minusta ominaista myös Atwoodin proosalle. Vuosien myötä hänestä on tullut yksi suosikkikirjailijoistani siksi, että hän on niin tuottelias ja määrätietoinen sekä kirjailijana että henkilönä. Kunnioitettavaa.


Salainen suosikki Riitta Rossilahti


Hengitän syvään
lumen kirkkautta – talven
selkä taittunut

Breathing in
the brightness of snow – winter
is giving way to spring


Riitta Rossilahden haiku- ja tankarunouteen tutustuminen tapahtui puhtaasti sattuman kautta, kun huomasin hänen teoksiaan Akateemisessa kirjakaupassa. Nykyisin minulla on jo kolme Rossilahden runokirjaa. Yllä oleva esimerkki on uusimmasta, Kuun sillalla. On the Moon Bridge -teoksesta (julk. Riitta Rossilahti, 2013). Nämä runot kannustavat minua itseänikin haikuilemaan. Olen koettanut saada Rossilahdesta tietoja, mutta niitä ei juuri löydy. Kirjoista olen ymmärtänyt, että hän on haikurunoutta harrastava ja siitä kansainvälisesti palkittukin eläkkeellä oleva isoäiti. En ole törmännyt hänen teoksiinsa muualla kuin siellä kirjakaupassa ja sittemmin omassa kirjahyllyssäni. Salaperäistä.



Oletko osallistunut runohaasteeseen? Minkä runon esittelit ja miksi?


sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Lyhytarvioita ja lukukuulumisia


Kiehtova ja kauhea näky:
lumisia kirjoja helsinkiläisen antikvariaatin pihalla.


...pitkästä aikaa! Vaikka blogi on ollut hipihiljaa, on taustalla kuulunut paperin rapinaa. Olen nimittäin lukenut tänä syksynä aika paljonkin, ja tässä lyhytesittelyt muutamista viime kuukausien kirjakokemuksista: 


Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa (WSOY 2014)


Joululahjatoiveteos täytti odotukseni ja Kirsi Kunnas  on saanut mielessäni ja sydämessäni kunniapaikan viisaiden kertojien ja kiinnostavien persoonien joukossa. Kirstinän teos kertoo elämänmakuisesti Kirsistä - uteliaana olisin kyllä voinut lukea vielä enemmän hänen perheestään; onneksi vanhasta kansakoulusta kunnostustöineen ja kotikanaloineen kerrottiin melko laajalti - ja myös Suomen kustannusalan historiasta. Seuraavaksi aion lukea Kunnas-runoteoskokoelman Puut kantavat valoa. Siinä on mukana teos Vaeltanut, ja siinä taas yksi kauneimmista runoaloituksista:


Aamut putoavat sinisinä virtoina,
linnun olen nähnyt uivan niissä
ja katoavan usvaan,
puut nousevat liikkumatta
ja valo soi oksilla,
soi huurtuneen ruohon sisään. - -


Olen lukenut Puut kantavat valoa -kokoelmaa ennenkin sieltä täältä, mutta nyt elämäkerran jälkeen runot avautuvat uudella tavalla.

Varoitus: ainakin minä sain Sateessa ja tuulessa -teoksesta kasan lukuvinkkejä ja vietinkin äsken tovin nettiantikkoja ja HelMet-kirjastotietokantaa selaillen...





Aeron Clement: Kylmät kuut (WSOY 1989)


Syksyn ei-kirjallisia kohokohtia oli muutaman päivän Lontoon-matka. Viehättävässä Kew Gardensin kasvitieteellisessä puutarhassa näin mäyrän pesän, ja samalla reissulla myös huomasin mainoksen mäyräkirjallisuuden luennosta. Mäyräfaniuteni lisääntyi heti huomattavasti!

Ystävä vinkkasikin lapsuuden suosikistaan, Aeron Clementin mäyräfantasiasta Kylmät kuut, joka löytyi onneksi nettiantikasta. Mäyrien joukkovainosta ja toisaalta myös avun ja ystävyyden merkityksestä kertova teos ei ollut kaunokirjallisesti nappisuoritus, mutta mäyrien kova kohtalo kiinnosti ja kosketti aikuistakin lukijaa.

Muista luonnonläheisistä teoksista mainittakoon Ville Suhosen, Hannu Siitosen ja Mikko Pölläsen Metsän tarina (Maahenki 2013), jonka ostin itselleni samannimisen elokuvan innoittamana. Elokuva on muuten katsottavissa Yle Areenassa vielä muutaman päivän ajan.





Brittiläistä elämänmenoa


Lontoon-matka, ja etenkin sukulaisperheen tämänsyksyinen lontoolaistuminen, ovat tuoneet lukulistalle muitakin brittiläisteoksia.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms, 2014, Life After Life, suom. Kaisa Kattelus) kuuluu teoksiin, joita "kaikki" kehuvat ja johon siksi suhtauduin hieman vastahankaisesti. Vaan miten kävikään: mitä pidemmälle teos eteni, sitä enemmän se koukutti minuakin. Yhä uudestaan alkava ja eri tavoin päättyvä tarina - tai tarinat - kiehtoi laatukirjallisuutena ja siksi, että se osoitti elämän sattumanvaraisuuden kiistatta. Miten pienestä kaikki onkaan kiinni niin elämän pituuden kuin kulunkin suhteen. Teos kasvoi loppua kohden ahdistaviinkin mittasuhteisiin, sota-ajan kauhut ja Hitlerin aika oli kuvattu tehokkaasti. Voi aikoja, voi tapoja, voi ihmistä.

Lukiessani kuulin jatkuvasti kaikuja jostain toisesta teoksesta. Ystävän kanssa saimme selvitettyä, että kyseessä on Melania Mazzuccion Vita elämäni, jota olen näemmä luonnehtinut melko kepeäksi.

Syksyllä luin myös ensimmäistä kertaa David Nichollsia. Yhtä matkaa (Otava 2014, Us, suom. Inka Parpola) oli hyvä lukuromaani ja päähenkilö, keski-ikäinen mieskertoja, oli mielestäni samastuttava. Muut henkilöt olivat mielestäni liiaksi elokuvahahmojen kaltaisia,  ja lopulta lukukokemus jäi ulkokohtaiseksi. Brittiläisyyden kuvaus oli teoksen parasta antia. Kirjan sain ennakkokappaleena kustantajalta.

Ja sitten: Jane Austen! Pitkältä ja osin rankaltakin tuntuneen syksyn kruunasi, kun luin joulun aikaan Ylpeyden ja ennakkoluulon (Pride and Prejudice, 1813, WSOY 1949, suom. Sirkka-Liisa Norko-Turkia, Bon-pokkari/WSOY). Vaikka tarina oli tuttuakin tutumpi, en ole varma, olenko lukenut sitä koskaan kokonaan - tai ainakaan moneen, moneen vuoteen. Koska ihmisen on välillä hellittävä sieluaan juonittelulla ja romantiikalla, hain tänään siskon hyllystä lisää Austenia.

Niitä ennen luen kuitenkin Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurin (Otava 2009, oma ostos).  Olen aina tiennyt lukevani tuon merkillisen ja merkillisen hyvän teoksen joskus uudelleen. Suosittelen tätä pientä suurta kirjaa kaikille kiinnostavasta kielenkäytöstä, tieteen ja uskon ristiriidasta sekä ylipäätään hyvistä ajankuvauksista kiinnostuneille.


Kirja jonka lainasin, mutta jota en valitettavasti lukenut loppuun.
Joskus haluan kuitenkin perehtyä "fossiilinainen" Mary Anningin elämään.



Lyhytarvioiden vuosi 2015?


Olen lukenut varmasti ainakin pari-kolmekymmentä muutakin kirjaa viime aikoina. Olen keskustellut niistä perheen ja ystävien kanssa, mutta en ole pitänyt kirjaa lukemisistani enkä ole, kuten tiedätte, blogannut ensimmäisestäkään lukukokemuksesta.

Nyt luulen, että palailen vähitellen kirjakirjoitusten pariin. Ehkä blogissa voi olla vain tunnelmakuvia, lyhytarvioita tai ajatuksenpoikasia, jos en ehdi tai halua kirjoittaa "oikeita" blogiarvioita? Aika näyttää. Onneksi tiedän, että haluan edelleen lukea.

Toivon paljon lukuhaluja ja hyviä kirjakokemuksia kaikille muillekin (myös) ensi vuonna!



P.S. Kuvat ovat kaappauksia Instagram-tililtäni. Vaikka bloggaaminen on jääänyt, (puhelimella) kuvaaminen ei, ja vähitellen kuvapäiväkirjani virtaan on ilmestynyt kirjakuviakin.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Kirja aina mukana, eli miten ihastuin äänikirjoihin




Hei pitkästä aikaa! Seuraa tunnustuspuhe. Olen  vaihtanut mielipidettäni äänikirjoista.

Olen aiemmin, muutaman kerran blogissanikin, ollut sitä mieltä, että äänikirjat ovat loistava, kiinnostava ja hyödyllinen juttu, mutta ei minun juttuni. Keskityn kuunnellessani pikkuseikkoihin ja tarinan juoni katoaa – en siis keskity ollenkaan. Minua ärsyttää, jos äänikirjan taustalla on melua, enkä siis voi kuunnella niitä kuin hiljaisessa luonnossa. Tuon luonnon on vieläpä oltava talvinen, sillä en saa minkäänlaisia kuulokkeita pysymään korvissani, ellei päässäni ole pipoa. Kotona en halua pitää kuulokkeita enkä pipoa, eikä minulla ole siellä muuta kuunteluvälinettä kuin tietokone, enkä halua pysytellä sen vierellä tai raahata sitä mukanani.

Ai niin, automatkalla äänikirja on mahdoton siksi, että kuunnellessa alkaa väsyttää.

Syitä äänikirjojen vieroksumiseen on siis ollut useita. Täyskäännöksenkin vaadittiin monta asiaa: selkävaiva joka kannustaa ulkona liikkumiseen lukemisen sijaan, todellinen tutustuminen kotimaiseen äänikirjavalikoimaan ja valikoiman hyväksi havaitseminen, halu vaientaa työ- ja muut ylikierroksia aiheuttavat ajatukset ulkoillessa – ja halu ottaa tämä ihan oikeasti loistavana, kiinnostavana ja hyödyllisenä pitämäni kirjamuoto omaksi. Joko korvani ovat muuttuneet tai sitten ole oppinut vääntämään kuulokkeetkin niin, että ne pysyvät useimmiten paikoillaan.


Lenkillä Iiris Lempivaaran kanssa


Aiempien keskittymisvaikeuksien takia halusin kuunnella ensin jotain kevyttä.

Ostin Elisa Kirjalta* Riikka Pulkkisen chick lit -teoksen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Sen kanssa tuntui kuin olisin palannut nuoruuteen ja lenkkeillyt ystävän kanssa - eipäsjuupas-ihmissuhdevatvomista harrastavan ystävän kanssa. Luulen, että kirja olisi rasittanut minua luettuna toisteisuutensa takia, mutta kuunneltuna se toimi hyvin. Pysyin hyvin kärryillä, pidin lukijan  lempeästä ja tasaisesta tyylistä ja huomasin että keskityin kuunnellessani vain Iiriksen rakkauselämään ja ihanaan luontoon. Kiinnyin kirjaan niin, että kuuntelin sitä työmatkatkin. Hihittelin metrolaiturilla, miten teoksessa pöyristyttiin Paolo Coelho -sitaattitatuoinnille. Iiris Lempivaara toi jollakin tapaa mieleeni Siri Hustvedtin, sillä teos oli selväsi akateemisen ja fiksun naisen kirjoittama, mutta siinä missä Hustvedtin oppineisuuden osoittaminen on välillä ärsyttävää ja snobbailevan oloista, tulkitsin psykologi Iiris Lempivaaran sivistyssanat ja nokkelan älykkäät havainnot ironiaksi.



Uusin suosikkisanani: Stiiknafuulia!


Iiris Lempivaarasta ei riittänyt seuraksi kovin monelle kävelylle. Seuraavaksi latasin soittimeeni Teppo Pakkalan kiitetyn novellikokoelman Lapsia pitkälti siksi, että sen sai ilmaiseksi niin ikään Elisa Kirjan kaupasta.

Novellit osoittautuivat samaan aikaan nostalgisiksi ja liikuttaviksi ja toisaalta ajattomiksi. Vaikka kasvatusperiaatteet ovat muuttuneet Pakkalan kuvaamista ajoista, lapset eivät. Novellin Mahtisana ”stiiknafuulia” nauratti minua ääneen. Novelli on muuten luettavissa PDF-muodossa Oulun kirjailijaseuran sivuilla.



Romantikkaa ja julmuuksia ruuhkabussissa


Seuraavaksi halusin jotain, jossa olisi hyvä hinta-laatusuhde: jos teos ei olisi hyvin edullinen, se saisi kestää mahdollisimman kauan. Tiiliskiviromaanit ovat jääneet minulta viime aikoina kesken jo fyysisten lukuvaikeuksien takia, mutta järkeilin, että pitkä äänikirja olisi kannattava ostos.

Haastattelin jokin aika sitten historiallisten romaanien kirjoittajaa Kristiina Vuorta; aiemmin olin havainnut hänen romaaninsa Siipirikko jopa puolustuspuheen arvoiseksi. Siispä ostin Vuoren uutuuden, Disa Hannuntyttären, ja lähdin se mukanani pienelle kotimaanmatkalle.

En ole vielä kuunnellut Disaa loppuun, mutta ainakin sen alkuluvut kiinnostavat ja viehättävät minua - vaikka romaani alkaakin viehättävän sijasta julmasti ja juonittelevasti. Yleensä kärsin melusta, mutta nyt nautin eräästä pitkästä bussimatkasta Disan kanssa. Ympärilläni oli mekkaloivia teinejä, mutta minä matkustin ajassa - ja konkreettisestikin lähellä Disan maisemia. Vuori tuntuu taas luoneen laadukkaan ja toimivan teoksen, jossa  on tarpeeksi faktaa, jotta teos olisi (minulle) kiinnostava, ja sopivasti juonittelua, että se olisi viihtellinen ja koukuttava. Olen iloinen, että Disasta riittää seuraksi kesän muillekin matkoille.


Saako sitä äänikirjana?


Tarvittiin nämä kolme onnistunutta äänikirjakokemusta, että huomasin vihdoin oikeasti ryhtyneeni äänikirjojen kuuntelijaksi ja kuluttajaksi.
 
Olen sittemmin huomannut, että aina kun mietin jonkin teoksen lukemista, pohdin myös, saako sitä äänikirjana. Luulen, että aion jatkossa valita painetun kirjan sijasta luetun ainakin silloin, kun muuten palaisin jo kertaalleen - tai moneen kertaan - luetun teoksen pariin. Sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä ja etenkin lukemisesta ja kirjoittamisesta hermostuneen rintarangan omistajana, että kirjaa ei tarvitse aina nimenomaan lukea, jotta siitä voisi nauttia. Olen nauttinut jo aiemmin Muumeista äänikirjoina, ja kesän mittaan harkitsen kuuntelevani Hiiriä ja ihmisiä- sekä Vanhus ja meri  -teokset. Myös Ruohometsän kansaa olisi mukava kuunnella peltojen ja jänisten keskellä ulkoillessa. Sen saisi ainakin englanniksi Audiblelta.




Kuunteletko äänikirjoja - miksi kuuntelet tai  miksi et?




*Elisa Kirja on osaomistamani Lukulamppu.fi-sivuston yhteistyökumppani. Olen kuitenkin ostanut tässä bloggauksessa mainitut äänikirjat aivan omatoimisesti ja omilla rahoillani Elisa Kirjalta.

torstai 1. toukokuuta 2014

T niin kuin Tamminen



Havahduin jokin aika sitten: minulla on aakkoshaaste, joka on ollut vuosikausia tauolla t-kirjaimen kohdalla! Päätin elvyttää haasteen ja lukea Petri Tammista, jolta olen lukenut useita teoksia etenkin tuotannon alkupäästä. Nyt luettavaksi valikoitui Piiloutujan maa, josta muistelin pitäneeni joskus todella paljon.

Tammisen lause on lyhyt ja lakoninen, huumori hiljaista mutta ironiaan taipuvaista, aiheet arkisia mutta oivaltavia. Nämä kaikki ovat ominaisuuksia, jotka ilahduttavat ja kiinnostavat minua niin Tammisen kuin muidenkin kirjoittajien kohdalla.

Piiloutujan maa on lyhytnovellien kokoelma, jonka perusidea sekä hymyilyttää että riipaiseekin. Voi ihmispoloista, jota Tamminen kuvaa – ja jonka pakostakin ajattelen olevan tietääkseni julkisuutta kartteleva Tamminen itse – sen pitää olla ihmisten ilmoilla ja keskellä maailman hulinaa, vaikka mieluiten se olisi omassa rauhassa, piilossa. Vaikkei minulla useimmiten ole mitään ihmisten maailmaa vastaan, niin se osa minussa, joka haluaisi kadota kirjojen keskelle tai näin keväällä mieluiten valkovuokkojen sekaan, ymmärtää Tammisen piiloutujaa täydellisesti.

Piiloutujan maa onkin luentevaa luettavaa jokaiselle piileskelyhaluun taipuvaiselle. Tamminen osoittaa vastaan panemattomasti, että itsekseen viihtyvä ihminen voi kadota mihin vain, milloin vain. Piilossa voi olla kotona, sodassa tai äidin sylissä. Joskus piiloutuminen vaatii uuden elämän, mutta mestaripiiloutuja on piilossa silloinkin, kun hän näyttää elävän normaalisti:


Todellinen mestari ostaa rivitalokaksion Janakkalasta. Hän tervehtii naapureita ja osallistuu pihatalkoisiin. Hän kulkee kaikkien näkyvillä, mutta kun yö saapuu ja asuinalue hiljenee ja mestaripiiloutuja käy vuoteeseen, hän tärisee riemusta. (novellista Mestaripiiloutuja)


Luin novellikokoelman tällä kertaa ilmeisesti juuri tuon kirja- ja kevätkaihon vallassa. En saanut otetta aivan kaikista Tammisen kuvaamista ideoista ja mielentiloista, mutta esimerkiksi vain noin sivun mittainen novelli Kirjasto tuntui läheiseltä. Ote novellista -  kertoja on juuri löytänyt unohdetun kirjan ja silittänyt sitä hellästi:


Kun kulkuaan taas  jatkaa, maailman tietää säilyvän. Ihmiskunta on tulvillaan rakkautta ja luottamusta. Ei ihminen tahdo pahaa, hän tahtoo aikaa ja turvallisen kammion, jossa hän saa tutkia asioita. Kun sitä ajattelee, tekee mieli painautua peräseinän ja hyllyn väliseen rakoon. Enemmin tai myöhemmin sinne leijuu vieno kahvin tuoksu, joka kertoo uutterien kirjastovirkailijoiden ansaitusta tauosta.


Entäs sitten tämä? Ote novellista Metsä:


Kaikkein kauneimmat puut tuudittavat aiheettomaan onnen tilaan. Ikiaikaiset lehdot jossakin Paraisilla, Ruissalossa tai Velkuan saaressa saavat kuljeskelemaan hölmön hymy naamalla ja odottamaan elämältä valovuokkoja, mustarastaan laulua ja vinoa siilautuvaa valoa täältä ikuisuuteen. Niin kuin ei koskaan enää olisi talvi. Niin kuin ei koskaan enää saapuisi se maaliskuun yömyrsky, joka repii tammen kuivuneet lehdet puista. Hetki sitten piiloutuja on kulkenut maailmassa tyynenä kuin kirjaston hyllyjen välissä; nyt hän poukkoilee nymfinä lehdon poluilla.


Poukkoilevainen olo voi tulla myös siitä, että palaa suosikkikirjansa ääreen, vaikka kirja olisikin pikemminkin tasaisuuteen kuin irrotteluun kannustava. Onneksi löysin taas Petri Tammisen – nyt on intoa jatkaa aakkoshaastettakin. U niin kuin…. Pitääpä poukkoilla kirjahyllyn ääreen.


Petri Tamminen: Piiloutujan maa.  Otava, 2002.

(Kirja on oman kirjahyllyni aarre ja muistaakseni oma ostokseni.)