sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Kirja aina mukana, eli miten ihastuin äänikirjoihin




Hei pitkästä aikaa! Seuraa tunnustuspuhe. Olen  vaihtanut mielipidettäni äänikirjoista.

Olen aiemmin, muutaman kerran blogissanikin, ollut sitä mieltä, että äänikirjat ovat loistava, kiinnostava ja hyödyllinen juttu, mutta ei minun juttuni. Keskityn kuunnellessani pikkuseikkoihin ja tarinan juoni katoaa – en siis keskity ollenkaan. Minua ärsyttää, jos äänikirjan taustalla on melua, enkä siis voi kuunnella niitä kuin hiljaisessa luonnossa. Tuon luonnon on vieläpä oltava talvinen, sillä en saa minkäänlaisia kuulokkeita pysymään korvissani, ellei päässäni ole pipoa. Kotona en halua pitää kuulokkeita enkä pipoa, eikä minulla ole siellä muuta kuunteluvälinettä kuin tietokone, enkä halua pysytellä sen vierellä tai raahata sitä mukanani.

Ai niin, automatkalla äänikirja on mahdoton siksi, että kuunnellessa alkaa väsyttää.

Syitä äänikirjojen vieroksumiseen on siis ollut useita. Täyskäännöksenkin vaadittiin monta asiaa: selkävaiva joka kannustaa ulkona liikkumiseen lukemisen sijaan, todellinen tutustuminen kotimaiseen äänikirjavalikoimaan ja valikoiman hyväksi havaitseminen, halu vaientaa työ- ja muut ylikierroksia aiheuttavat ajatukset ulkoillessa – ja halu ottaa tämä ihan oikeasti loistavana, kiinnostavana ja hyödyllisenä pitämäni kirjamuoto omaksi. Joko korvani ovat muuttuneet tai sitten ole oppinut vääntämään kuulokkeetkin niin, että ne pysyvät useimmiten paikoillaan.


Lenkillä Iiris Lempivaaran kanssa


Aiempien keskittymisvaikeuksien takia halusin kuunnella ensin jotain kevyttä.

Ostin Elisa Kirjalta* Riikka Pulkkisen chick lit -teoksen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Sen kanssa tuntui kuin olisin palannut nuoruuteen ja lenkkeillyt ystävän kanssa - eipäsjuupas-ihmissuhdevatvomista harrastavan ystävän kanssa. Luulen, että kirja olisi rasittanut minua luettuna toisteisuutensa takia, mutta kuunneltuna se toimi hyvin. Pysyin hyvin kärryillä, pidin lukijan  lempeästä ja tasaisesta tyylistä ja huomasin että keskityin kuunnellessani vain Iiriksen rakkauselämään ja ihanaan luontoon. Kiinnyin kirjaan niin, että kuuntelin sitä työmatkatkin. Hihittelin metrolaiturilla, miten teoksessa pöyristyttiin Paolo Coelho -sitaattitatuoinnille. Iiris Lempivaara toi jollakin tapaa mieleeni Siri Hustvedtin, sillä teos oli selväsi akateemisen ja fiksun naisen kirjoittama, mutta siinä missä Hustvedtin oppineisuuden osoittaminen on välillä ärsyttävää ja snobbailevan oloista, tulkitsin psykologi Iiris Lempivaaran sivistyssanat ja nokkelan älykkäät havainnot ironiaksi.



Uusin suosikkisanani: Stiiknafuulia!


Iiris Lempivaarasta ei riittänyt seuraksi kovin monelle kävelylle. Seuraavaksi latasin soittimeeni Teppo Pakkalan kiitetyn novellikokoelman Lapsia pitkälti siksi, että sen sai ilmaiseksi niin ikään Elisa Kirjan kaupasta.

Novellit osoittautuivat samaan aikaan nostalgisiksi ja liikuttaviksi ja toisaalta ajattomiksi. Vaikka kasvatusperiaatteet ovat muuttuneet Pakkalan kuvaamista ajoista, lapset eivät. Novellin Mahtisana ”stiiknafuulia” nauratti minua ääneen. Novelli on muuten luettavissa PDF-muodossa Oulun kirjailijaseuran sivuilla.



Romantikkaa ja julmuuksia ruuhkabussissa


Seuraavaksi halusin jotain, jossa olisi hyvä hinta-laatusuhde: jos teos ei olisi hyvin edullinen, se saisi kestää mahdollisimman kauan. Tiiliskiviromaanit ovat jääneet minulta viime aikoina kesken jo fyysisten lukuvaikeuksien takia, mutta järkeilin, että pitkä äänikirja olisi kannattava ostos.

Haastattelin jokin aika sitten historiallisten romaanien kirjoittajaa Kristiina Vuorta; aiemmin olin havainnut hänen romaaninsa Siipirikko jopa puolustuspuheen arvoiseksi. Siispä ostin Vuoren uutuuden, Disa Hannuntyttären, ja lähdin se mukanani pienelle kotimaanmatkalle.

En ole vielä kuunnellut Disaa loppuun, mutta ainakin sen alkuluvut kiinnostavat ja viehättävät minua - vaikka romaani alkaakin viehättävän sijasta julmasti ja juonittelevasti. Yleensä kärsin melusta, mutta nyt nautin eräästä pitkästä bussimatkasta Disan kanssa. Ympärilläni oli mekkaloivia teinejä, mutta minä matkustin ajassa - ja konkreettisestikin lähellä Disan maisemia. Vuori tuntuu taas luoneen laadukkaan ja toimivan teoksen, jossa  on tarpeeksi faktaa, jotta teos olisi (minulle) kiinnostava, ja sopivasti juonittelua, että se olisi viihtellinen ja koukuttava. Olen iloinen, että Disasta riittää seuraksi kesän muillekin matkoille.


Saako sitä äänikirjana?


Tarvittiin nämä kolme onnistunutta äänikirjakokemusta, että huomasin vihdoin oikeasti ryhtyneeni äänikirjojen kuuntelijaksi ja kuluttajaksi.
 
Olen sittemmin huomannut, että aina kun mietin jonkin teoksen lukemista, pohdin myös, saako sitä äänikirjana. Luulen, että aion jatkossa valita painetun kirjan sijasta luetun ainakin silloin, kun muuten palaisin jo kertaalleen - tai moneen kertaan - luetun teoksen pariin. Sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä ja etenkin lukemisesta ja kirjoittamisesta hermostuneen rintarangan omistajana, että kirjaa ei tarvitse aina nimenomaan lukea, jotta siitä voisi nauttia. Olen nauttinut jo aiemmin Muumeista äänikirjoina, ja kesän mittaan harkitsen kuuntelevani Hiiriä ja ihmisiä- sekä Vanhus ja meri  -teokset. Myös Ruohometsän kansaa olisi mukava kuunnella peltojen ja jänisten keskellä ulkoillessa. Sen saisi ainakin englanniksi Audiblelta.




Kuunteletko äänikirjoja - miksi kuuntelet tai  miksi et?




*Elisa Kirja on osaomistamani Lukulamppu.fi-sivuston yhteistyökumppani. Olen kuitenkin ostanut tässä bloggauksessa mainitut äänikirjat aivan omatoimisesti ja omilla rahoillani Elisa Kirjalta.

torstai 1. toukokuuta 2014

T niin kuin Tamminen



Havahduin jokin aika sitten: minulla on aakkoshaaste, joka on ollut vuosikausia tauolla t-kirjaimen kohdalla! Päätin elvyttää haasteen ja lukea Petri Tammista, jolta olen lukenut useita teoksia etenkin tuotannon alkupäästä. Nyt luettavaksi valikoitui Piiloutujan maa, josta muistelin pitäneeni joskus todella paljon.

Tammisen lause on lyhyt ja lakoninen, huumori hiljaista mutta ironiaan taipuvaista, aiheet arkisia mutta oivaltavia. Nämä kaikki ovat ominaisuuksia, jotka ilahduttavat ja kiinnostavat minua niin Tammisen kuin muidenkin kirjoittajien kohdalla.

Piiloutujan maa on lyhytnovellien kokoelma, jonka perusidea sekä hymyilyttää että riipaiseekin. Voi ihmispoloista, jota Tamminen kuvaa – ja jonka pakostakin ajattelen olevan tietääkseni julkisuutta kartteleva Tamminen itse – sen pitää olla ihmisten ilmoilla ja keskellä maailman hulinaa, vaikka mieluiten se olisi omassa rauhassa, piilossa. Vaikkei minulla useimmiten ole mitään ihmisten maailmaa vastaan, niin se osa minussa, joka haluaisi kadota kirjojen keskelle tai näin keväällä mieluiten valkovuokkojen sekaan, ymmärtää Tammisen piiloutujaa täydellisesti.

Piiloutujan maa onkin luentevaa luettavaa jokaiselle piileskelyhaluun taipuvaiselle. Tamminen osoittaa vastaan panemattomasti, että itsekseen viihtyvä ihminen voi kadota mihin vain, milloin vain. Piilossa voi olla kotona, sodassa tai äidin sylissä. Joskus piiloutuminen vaatii uuden elämän, mutta mestaripiiloutuja on piilossa silloinkin, kun hän näyttää elävän normaalisti:


Todellinen mestari ostaa rivitalokaksion Janakkalasta. Hän tervehtii naapureita ja osallistuu pihatalkoisiin. Hän kulkee kaikkien näkyvillä, mutta kun yö saapuu ja asuinalue hiljenee ja mestaripiiloutuja käy vuoteeseen, hän tärisee riemusta. (novellista Mestaripiiloutuja)


Luin novellikokoelman tällä kertaa ilmeisesti juuri tuon kirja- ja kevätkaihon vallassa. En saanut otetta aivan kaikista Tammisen kuvaamista ideoista ja mielentiloista, mutta esimerkiksi vain noin sivun mittainen novelli Kirjasto tuntui läheiseltä. Ote novellista -  kertoja on juuri löytänyt unohdetun kirjan ja silittänyt sitä hellästi:


Kun kulkuaan taas  jatkaa, maailman tietää säilyvän. Ihmiskunta on tulvillaan rakkautta ja luottamusta. Ei ihminen tahdo pahaa, hän tahtoo aikaa ja turvallisen kammion, jossa hän saa tutkia asioita. Kun sitä ajattelee, tekee mieli painautua peräseinän ja hyllyn väliseen rakoon. Enemmin tai myöhemmin sinne leijuu vieno kahvin tuoksu, joka kertoo uutterien kirjastovirkailijoiden ansaitusta tauosta.


Entäs sitten tämä? Ote novellista Metsä:


Kaikkein kauneimmat puut tuudittavat aiheettomaan onnen tilaan. Ikiaikaiset lehdot jossakin Paraisilla, Ruissalossa tai Velkuan saaressa saavat kuljeskelemaan hölmön hymy naamalla ja odottamaan elämältä valovuokkoja, mustarastaan laulua ja vinoa siilautuvaa valoa täältä ikuisuuteen. Niin kuin ei koskaan enää olisi talvi. Niin kuin ei koskaan enää saapuisi se maaliskuun yömyrsky, joka repii tammen kuivuneet lehdet puista. Hetki sitten piiloutuja on kulkenut maailmassa tyynenä kuin kirjaston hyllyjen välissä; nyt hän poukkoilee nymfinä lehdon poluilla.


Poukkoilevainen olo voi tulla myös siitä, että palaa suosikkikirjansa ääreen, vaikka kirja olisikin pikemminkin tasaisuuteen kuin irrotteluun kannustava. Onneksi löysin taas Petri Tammisen – nyt on intoa jatkaa aakkoshaastettakin. U niin kuin…. Pitääpä poukkoilla kirjahyllyn ääreen.


Petri Tamminen: Piiloutujan maa.  Otava, 2002.

(Kirja on oman kirjahyllyni aarre ja muistaakseni oma ostokseni.)

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Antikvariaattien aarteita: kolme kissakirjaa



Elämäni k-asioita ovat tunnetusti kissat, kirjat ja koti. Ei ole yllättävää, että pyrin keräämään kotini täyteen kissakirjoja. 

Kirjoitin jokin aika sitten elämäni ensimmäisen kissakolumnin uudelle Kissakas.fi-sivustolle. Totesin kirjoituksessani Minä, kissaihminen, etten voi lukea kissakirjallisuutta, koska se liikuttaa minua liikaa. Siitä huolimatta sain juuri tuon kolumnin ansiosta taas kimmokkeen ostaa ja lukea kissamaisia teoksia.





Eräässä kolumnia seuranneessa Facebook-keskustelussa nimittäin suositeltiin Aino Korhosen Ihmisen kesyttäjät -teosta (WSOY, 1978). Siinä kuvataan, miten lapsi tuo perheeseen kissan puoliväkisin, ja mitä siitä seuraa - no tietenkin se, että koko perhe muuttuu enemmän tai vähemmän sekaviksi kissanpalvojiksi, ja tuleepa kissoja lisääkin. Isä yrittää toisinaan toppuutella, että kissallakin olisi hyvä olla jotkut säännöt, mutta ei, jopa yleensä niin napakka äiti on tossun alla. Nopealukuinen kirja oli mukavaa arkista perhe- ja lemmikkieläinkuvausta. Kirja ei ollut erityisen liikuttava, vaikka toki kissaihmisen sydän vähän läpättikin mm. silloin, kun lemmikkikissaa ei löytynytkään mökiltä lähdettäessä. 





Myös Doreen Toveyn Pienet siniset kissantassut (Tammi, 1995, ilm. Englannissa 1957) kuvaa kissaihmiseksi kasvamista. 

Siinä pienessä englantilaiskylässä asuva pariskunta päättää lemmikkioravansa (!) menehtymisen jälkeen ottaa siamilaisen kissan jyrsijöitä kurittamaan. Kissa on tyypillinen itämaismoukula, eli kovaääninen, yliaktiivinen ja täysin omapäinen: se kurittaa lähinnä ihmisiään, ei hiiriä (meidän toisella thaimaalaiskissallamme, tuolla joka lukee pää vinossa Grantaa yläkuvassa, on lempinimi Itämaan kaikkitietävä, eikä suotta). Myös sen pennut ovat varsinaisia superpersoonia. Tässä kirjassa kissat kommentoivat kaikkea, osallistuvat kaikkeen ja keksivät milloin minkäkinlaisia tempauksia. En ole esimerkiksi aiemmin kuullut kissasta, joka tuntee suurta tarvetta askeltaa ratsastuskoulun hevosten rinnalla ja pelotella niitä (lue: pudotella lapsia niiden selästä).

Tämä kirja teki minuun hyvin suuren vaikutuksen hyvässä ja pahassa. Olin samaan aikaan hyvin ihastunut ja hyvin tyrmistynyt. Suosittelen kirjaa vertaistueksi erityisesti virkeiden hullujen itämaalaislähtöisten kissojen omistajille. Kirjassa on myös mukavaa kyläyhteisön kuvausta ja muutenkin sympaattinen tunnelma. Ennen kaikkea kirja on täynnä kissarakkautta. Doreen Tovey on kirjoittanut lukuisia muitakin kissakirjoja.





Kaarina Helakisalla on useita kirjoja, joiden nimessäkin esiintyy jo kissa-sana. Olen lukenut aiemmin saturomaanin Ainakin miljoona sinistä kissaa, ja nyt hankin kaksoisteoksen Kukonkerääjä; Taivaskissa.

En lukenut vielä kukkokirjaa, mutta Taivaskissan havaitsin runoteokseksi, jonka runoja voi lukea erillisinä kokonaisuuksina - tai kuitenkin mieluummin kokonaisuutena, jatkuvana tarinana. Kertomus kissasta, joka saattaa tytön ja pojan ystäviksi, päättyy kauneimpaan ja surullisimpaan tietämääni kissarunoon, Taivaskissaan:


Olen avaruuksien kissa,
olen kissa ihmeellinen.
Olen unien, tähtien kissa,
tulin takaa pilvien.

Minä rakensin teille talon,
jossa paljon rakastetaan.
Nyt takaisin lähden,
mutta palaan uniinne toisinaan.


Niin että nyyhkimään päästiin tälläkin kissakirjakierroksella.

Kissakirjakierroksen mahdollisti Antikvaari.fi. En valitettavasti ajatellut asiaa sen pidemmälle, kun tilasin kirjat, enkä enää muista, minkä teoksen tilasin mistäkin antikvariaatista. Tulipa kuitenkin todettua, että nettiantikvariaattien yhteinen verkkokauppa toimii edelleen hyvin. Kirjanhaalimiseni on kausittaista; joskus tuntuu, etten muuta teekään kuin naputtelen kaikenlaisia hakusanoja Antikvaarin ja Antikka.netin hakuihin.

Edellä mainittu kissakirjatilaus ei ole arvatenkaan estänyt minua hankkimasta kokoelmiini myös uusia uusia kissakirjoja. Niistä kerron kuitenkin omassa postauksessaan. Kunhan se on tehty, päivitän kissakirjojen välilehden.


Tämä postaus ilmestyy muuten aivan sattumalta kirjabloggarien vanhan kirjan päivänä. Mikäs sen sopivampaa!

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Jean Giono: Mies joka istutti puita




Kun kirjan nimessä on puu-sana, olen heti kiinnostunut. Vielä houkuttelevampaa on, jos kirja tuntuu kertovan puiden lisäksi kasvien hoidosta ja luontofilosofiasta: etenkin näin keväällä voisin vain vaeltaa pakahtuneena ympäriinsä katsomassa ja edesauttamassa luonnon heräämistä uuteen kasvukauteen.

Jean Gionon  Mies joka istutti puita vaikutti siis aivan täydelliseltä vuodenaikakirjalta. Muutenkin sitä voi suositella pieni mutta suuri -kirjojen ystäville. Teosta on helppo lähestyä mutta se ei ole niin lapsekas kuin Pikku prinssi tai tietoisen opettavainen kuin Lokki Joonatan.

Tämä pieni suuri tarina on kuin aikuisten satu.

Kotimaassaan Ranskassa tunnettu ja arvostettu kirjailija Jean Giono kertoo, miten hän eksyi puoliautiolle ja karulle, näivettyneelle Provencen vuoristoseudulle ensimmäisen maailmansodan aikoihin ja löysi miehen, jonka koko elämä oli sotaa ennen ja vielä molempien maailmansotien keskelläkin keskittynyt – niin, puiden istuttamiseen.


Kun keskipäivän ateria oli syöty, hän alkoi taas lajitella puunsiemeniään. Minä kyselin häneltä, ja hänestä, ja olin luullakseni aika sitkeä, koska hän alkoi vastailla. Kolmen vuoden ajan, niin kuulin, hän oli jo istuttanut puita tässä yksinäisyydessään. Satatuhatta hän oli niitä pannut kasvamaan. Sadastatuhannesta kaksikymmentä tuhatta oli versonut taimeksi. Mutta niistä kahdestakymmenestä tuhannesta piti puolet lukea menetetyiksi, olihan olemassa jyrsijöitä ja muutenkin, mahdotontahan sitä on tietää, mikä on nyt Kaitselmuksen suunnitelma. Kymmenen tuhatta tammea oli silti vielä jäljellä, ja ne kasvaisivat nyt täällä missä ennen ei ollut yhtään mitään.  


Kuten kunnon saduissa, loppu on onnellinen. Puunistutus tuottaa tulosta ja riutunut seutu muuttuu vähitellen vehreäksi. Mies itse ei enää puhu, mutta liekö sen väliä: tuntuu kuin kirjan tarkoitus olisikin puhua paitsi luonnon puolesta ja sotaa vastaan myös siitä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla oma tavoitteensa maailmassa. Jean Giuno kirjoittaa tarinansa päähenkilöstä:

Merkkiäkään siitä, että hän olisi ruvennut työssään taipumaan tai sitä epäilemään, en ikinä nähnyt.


***

Rakastan kirjoja, joissa tapahtumattomuuden takana on suurempi tarina, sellainen, joka peilautuu eri aikakautta elävän lukijan omaankin elämään. Mies joka istutti puita on juuri tällainen. Olin lukiessani vakuuttunut paitsi luonnonsuojelun ja elämän pelkistämisen merkityksestä myös siitä, että tarina on totta-

Paitsi, ettei olekaan! JUONIPALJASTUKSEN uhallakin nostaan esiin seikan, joka ilmeni kirjan jälkipuheessa*: puunistuttajamies onkin sepitettä. Tarina syntyi, kun The Reader’s Digest (Valitut palat) pyysi Gionoa kirjoittamaan muutamien liuskojen novellin unohtumattomasta henkilöhahmosta. Giono naamioi tarinan todeksi, jotta se olisi vieläkin merkittävämpi: hän halusi kuvata hahmoa, jonka oli hänen mielestään pitänyt olla unohtumaton. Jälkipuheen mukaan Giono myös todisteli aikoinaan, että Mies joka istutti puita -tarinan päähahmon kaltaisia ihmisiä löytyy oikeastikin.

Tunsinko itseni huijatuksi? Tunsin, mutta en kauan. Hetken asiaa sulateltuani olin varma, että haluan uskoa, että tällainen tarina voisi olla totta – yhä edelleen. Ihmettele, että Mies joka istutti puita on edesauttanut useiden metsänistutusliikkeiden syntymistä eri puolilla maailmaa. En myöskään ihmettele, että kirjaa luetaan ihan tarinan vuoksi, sen opetuksista ja filosofiasta välittämättä. Minulle lukukokemus toi mieleen Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanin kanssa viettämäni hetket. On hienoa, kun lukiessaan tuntee olevansa sellaisen kertomuksen äärellä, joka jää pitkäksi aikaa mieleen.

En ole vuosikausiin muistanut päivittää blogini vuodenaikakirjojen välilehtiä, mutta kirjaan tämän teoksen nyt kevätkirjoihin. Haluan joskus myös hankkia tämän kirjan omaksi, että voin lukea sitä ikkunan ääressä, välillä katseeni läheiseen metsään nostaen, että voin ajatella: maa kuolee, jos puut puuttuvat.


Jean Giono: Mies joka istutti puita (L’homme qui plantait des arbres). Basam Books, 1994/2008, 2. painos. Suom. Tuukka Kangasluoma, kansi ja kuvitus Ina Kallis.
(Kirja on lainattu kirjastosta.)


Vinkki:
Youtubesta löytyy kirjaan perustuvia animaatioita. Suosittelen!


*Jälkipuhe on minusta hyvä keksintö! Luettuani innostavan kirjan olen usein suorastaan kiitollinen, jos saan tarinan jälkeen vielä lisätietoa teoksesta. Alkupuheet eivät taas sovi minulle: huomaan harmillisen usein loikkaavani tarinannälässä niiden yli enkä läheskään aina muista enää kirjan luettuani palata sen alkuun.





maanantai 31. maaliskuuta 2014

Lukulamppu on syttynyt!



Torvisoittoa, rumpujen pärinää... tai pikemminkin kirjansivujen rapinaa. Tänään on avautunut uusi kirjanystävien sivusto Lukulamppu. Lukulampussa on mm. kirjailijahaastatteluja, kirjalistoja, kirjastoalan asiaa, lukemiseen liittyviä artikkeleja ja kirjallisia menovinkkejä sekä vieraskynäkirjoituksia kirja-alalta. Lukulampun kautta voi myös ostaa painettuja sekä sähköisiä ja äänikirjoja.

Lukulamppu.fi on syntynyt yhteistyössä Sallan lukupäiväkirjan Salla Brunoun ja Myllylahti-kustantamoa luotsaavan Lassi Junkkarisen kanssa. Onnellinen sattuma ajoi meidät taannoin yhteen ja huomasimme, että olimme kukin tahoillamme ideoineet monipuolista ja helposti lähestyttävää kirjallisuussivustoa. Tänään tuo pitkä ideointivaihe on ohi ja saamme jännittyneinä paljastaa Lukulampun suurelle yleisölle yhdessä mainion tekijätiimimme kanssa.

Mitä tästä kaikesta tulee? En tarkalleen aivan tiedä, mutta olen hyvin innostunut ja odottavainen. :) Olen jo blogini alkuvaiheissa kirjoitellut siitä, miten haluaisin lukea yleistajuisia kirjallisia artikkeleja, ja nyt voin lukea niitä Lukulampussa. Toivon toki, että mahdollisimman moni huomaa Lukulampun ja palaa sinne monet kerrat - jo siksi, että haluamme kertoa lukemisen ilosta mahdollisimman monelle.

Mitä tästä blogistani tulee jatkossa? Sitä mitä tähänkin asti. Jatkan siis bloggailua edelleenkin, sillä bloggaaminen on rakas harrastus, eivätkä kaikki mieltäni kutkuttavat kirjalliset aiheet toisaalta edes sopisi Lukulamppuun. Mitenkään erityisen usein en kyllä voi valitettavasti voi lupailla bloggailla jatkossakaan, sillä kaksi työtä vaativat oman huomionsa. Mutta: tämä blogi ei ole siis menossa minnekään. Ainoa muutos blogiini on, että sitä, samoin kuin muutamaa muuta suomalaista kirjablogia, voi seurata tästä päivästä lähtien myös Lukulampun kautta.

Vastaan mielelläni Lukulamppua koskeviin kysymyksiin ja kommentteihin!



Lukulamppu.fi. Löydä, osta ja lue parhaat kirjat. Yhdessä ystäviesi kanssa. 


torstai 27. maaliskuuta 2014

Lumoavat orpolapset - eli sananen tyttökirjoista




Jokaisen aikuisen, jolla on ollut lapsena tärkeitä kirjoja, kannattaisi mielestäni palata noihin teoksiin. Blogiani kauemmin lukeneet tietävät, että minä palaan omien aarrekirjojeni pariin aika ajoin. Esimerkiksi L. M. Montgomeryn Anna-kirjoista olen löytänyt aikuisena aivan uusia puolia. Toisaalta olen  lukiessani  tavannut kuin hipaisun verran sen lukevan tytön, joka joskus olin. Sen, joka ihasteli tyttökirjaklassikoissa menneen ajan aikoja ja tapoja - ja mekkoja - sekä sitä, miten selkeältä kaikki vaikutti.

Tänä vuonna olen lukenut Anni Swanin Iris rukan ja F. H. Burnettin Salaisen puutarhan, jota en ole muistaakseni lukenut lapsena, mutta jota lukiessani tavoitan lapsuuden lukuhetkien tunnelman.

Vaikka Iris rukka sijoittuu suomalaiseen metsäpirttiin sekä Helsinkiin ja Salainen puutarha Intiaan ja Englantiin, niissä on paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa on kyse orpotytön kasvusta uuteen ympäristöön ja uusiin tapoihin, uuden yhteisön jäseneksi. Suurin ero taitaa olla siinä, että Iris on kultainen ja kaunis alusta asti, mutta Salaisen puutarhan Mary löytää sisäisen ja ulkoisen kauneutensa vähitellen.

Minua kiinnostaa tyttökirjaklassikoissa edelleen menneen ajan kuvaus. Siinä missä pikkutyttönä kiinnitin huomiota kirjallisten tyttöjen kampauksiin, vaatteisiin ja ystävyyssuhteisiin, nyt kiinnostavampaa on normaali arki, eli työssäkäyminen ja kodin- ja puutarhanhoito sekä se tyttöjen ystävyyttä laajemminkin se, millaisista hahmoista kirjan yhteisö muodostuu.

Useinhan nuo hahmot ovat melko yksioikoisia. Muistan lapsena ajatelleeni niin ikään yksioikoisesti, että ennen ihmiset eivät tainneet voida itse vaikuttaa juuri asioihinsa, mutta maailmanjärjestys oli looginen. Oli köyhiä, rikkaita, kauniita, rumia, kopeita, yksinkertaisia, laihoja ja lihavia - kaikenlaisia ihmisiä, joilla oli omat tapansa ja paikkansa. Ajattelin, että ennen kaikki oli niin paljon yksinkertaisempaa.

Poikkeuksen tästä ennalta määrätystä kuviosta muodostivat orvot sankarittaret, sellaiset kuin Iris, Anna ja Mary. En muista koskaan säälineeni orpotyttöjä, vaan ihailleeni: miten itsenäistä ja rohkeaa käytöstä, miten kutkuttavaa kohota ihan omana itsenä hylätystä raukasta yhteisön jäseneksi. Kirjat taisivat ruokkia jonkinlaista kurjuusromantikkoraukkaa minussa. Nyt aikuisena olen paljon myötätuntoisempi orpolapsia kohtaan. Huomaan myös, että aikojen, tapojen ja ihmisten kuvaus on suoraviivaista - tai sitten ennen vanhaan taisi olla pikemminkin yleisesti ottaen ahdistavan normatiivista eikä ihastuttavan loogista.

Tällä kertaa* käsiini sattui Salaisen puutarhan laitos, jossa Kaisa Neimala pohtii esipuheessa juuri näitä asioita. Olisin voinut alleviivata koko pohdinnan, sillä niin hyvin se kiteytti omia ajatuksiani. Esimerkiksi:


...toisaalta vieraaseen, vihamieliseen tai ainakin välinpitämättömään ympäristöön joutunut lapsi on mainio päähenkilö, nykyisinkin. Hänelle voi luontevasti sepittää poikkeuksellisen tunne-elämän ja vahvan mielikuvituksen. - - ...nuorten romaanihenkilöiden orppuden syy voi olla vanhempien puutteen mukanaan tuoma vapaus (vrt. Mowgli, Tarzan). Haikea, yksinäinen, kompasteleva vapaus tosin, mutta pääähenkilön luonteenpiirteenä hyvä. Eivätpä pääsisi Mary ja Colin seikkailemaan päiväkausia omin päin luonnon ihmeitä ihastelemassa, jos molempien yläluokkaiset vanhemmat olisivat elossa ja läsnä.


Niinpä. Aikuinen minussa ymmärtää kyllä nämä orpouden mahdollisuudet. Ymmärrän myös, että kirjojen stereotyyppiset hahmot ja suoraviivaiset juonenkulut ovat mahdollistaneet kirjoille monenlaisia piiloagendoja; Neimalakin huomauttaa, ettei Mary ole sattumalta laiha ja ruma: kunnon ruoka ja fyysiset ponnistukset raikkaassa ulkoilmassa reipastuttavat hänet.

Kaikesta tästä ymmärryksestä ja noista ennalta arvattavista piirteistä huolimatta - tai juuri niiden takia - rakastan yhä hupsua, romanttista ja paikoin julmaakin tyttökirjamaailmaa. Siinä on jotain sellaista, mitä en tavoita muista kirjoista.


Kerro tyttökirjakokemuksista


Jos olet samaa mieltä ja olet pohtinut tai haluat pohtia itseäsi (ulkomaisten) tyttökirjojen lukijana, vinkkaan ystäväni Sara Kokkosen vielä jonkin aikaa jatkuvasta lukukokemuskeruusta. Lisätietoja keruusta ja Saran tulevasta tyttökirjakirjasta - jo toisesta! - saat Saran kirjat -blogista. Sara on mukana myös Korjaamon kirjamarkkinoiden tyttökirjakeskustelussa. Menen kuuntelemaan!





Kirjojen tiedot:

Anni Swan: Iris rukka. WSOY 1916 (13. painos 1963). Kansi Marta Wendelin.
F. H. BurnettSalainen puutarha. (The Secret Garden). Wsoy, 2007, 13. painos. Suom. Toini Swan


*Salainen puutarha on Iris rukan tavoin on omasta hyllystäni ja olen lukenut sen kerran ennenkin, mutta tällä kertaa maltoin lukea "virallisen osuuden" ensimmäistä lukukertaa paremmin.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Hilkka Ravilon ensimmäinen ja viimeisin: Kuin kansanlaulu ja Terhi




On typerää aloittaa kirjoitus toteamalla, ettei yhtään tiedä, mitä aikoo kirjoittaa. Ravilo-juttu on kuitenkin kiikkunut niin kauan sekä Bloggerin uumenissa että mieleni pohjalla, että tuli mitä tuli, se on pakko kirjoittaa nyt pois.


Kyse on siis kirjailija Hilkka Ravilosta ja hänen kahdesta teoksestaan.

Ravilo on minulle voimakkaasti blogikirjailija. Jos ei olisi kirjablogeja, en ehkä tuntisi Hilkka Ravilon tuotantoa. Nyt se on tullut minulle tutuksi etenkin Sallan, Booksyn ja Jorin blogeista. Kun tutut ja luotetut lukijat suosittelevat jotain, on vaikea olla uskomatta, etten minäkin olisi kiinnostunut tuosta kirjailijasta. Olen saanut blogiarvioiden perusteella käsityksen, että Ravilo on voimakas ja omaperäinen, vaikuttava kirjoittaja.


Hän on - ja ei ole.

En voi nimittäin olla ajattelematta, että vaikken olisin lukenut Raviloa, olen lukenut ennenkin niitä tarinoita, joita hän kertoo.

Kahden Ravilon romaanin teoksen perusteella ja mutkiensuoraksivetämisriskin uhallakin sanon, että Ravilo on hyvin suomalainen kertoja. Hän on selvästi heikkojen ja sorrettujen puolella: nuorien ja kouluttamattomien naisten, eläintarhan nukkavierujen eläimien epätoivottujen sikiöiden ja köyhän kansanosan.

Niin tai ainakin  naiskansanosan. Kuin kansanlaulu ja Terhi tuntuvat noudattavan pitkälti samaa kaavaa: nuori, kouluja käymätön ja viaton nainen lähtee kaupunkiin töihin, tulee miehen viettelemäksi ja kaltoin kohdelluksi, tuntee sekä voimattomuutta että äärimmäisyyksiin asti menevää vihaa. Ajassa on uusia aatteita, joita tuo tyttöpolo ei oikein ymmärrä, vaikka onkin fiksu ja kasvaa vähitellen yhä fiksummaksi ja tiedostavammaksi. Kaikki on kerrottu sujuvasti, verevästi ja koukuttavasti, hienosti yleiskieltä ja murretta vuorotellen. Kirjoissa ei ole mitään houkuttelevaa, mutta niitä ei voi silti laskea käsistään. Henkilöhahmot eivät ole ollenkaan ihastuttavia eivätkä edes täysin uskottavia tietyssä yksioikoisuudessaan, mutta silti lukijan pitää äkkiä saada tietää, mitä heille käy. Paljastettakoon, että miehille ei käy  hyvin, ja naisten kohtalo jää hieman epäselväksi kummassakin kirjassa, vaikka heille ja lukijallle annetaankin toivoa.

Kumpikin teos vaikutti minuun uuvuttavasti.

Yhtäältä olin otettu rankasta ja  lukemaan pakottavasta tarinasta ja siitä, että tällaisia suomalaisrealistisia tarinoita kerrotaan yhä, ja vielä näin selkeästi ja napakasti. Niitä  pitääkin kertoa, niin kauan kuin niitä on tosielämässäkin. Ihailin Ravilon tarkkanäköistä ja kaikin puolin taitavaa ajankuvausta; minua tyrmistytti lukiessani tuon tuosta, ettei näistä ajoista ole kuin muutamia vuosikymmeniä. Toisaalta olin kuitenkin rasittunut juuri tuosta aiemmin mainitusta, että onhan tämä tarina ennenkin kuultu ja luettu. Jäin myös miettimään Ravilon mieshahmoja. Huojuvataloiset miehet eivät toki kaipaa päänsilitystä, mutta olisi kiinnostavaa lukea joskus  tarina, jossa sellaista suhdetta, jossa osapuolet eivät tunne toisiaan eivätkä oikein itseäänkään, olisi kerrottu myös sen yksioikoisen, väkivaltaisen ja vallanhaluisen miehen kannalta. Onko sellaista? Kuin kansanlaulussa annetaan ymmärtää, että julma huijarimies on itse jäänyt rakkaudetta lapsuudessaan  - mutta riittääkö se selitykseksi kaikkeen? Muistaakseni Väinö Linnan Mustassa rakkaudessa, joka kertoo niin ikään kohtaamattomuudesta ja siitä seuraavasta katastrofista yhdistettynä aikojen ja tapojen muuttumiseen, näkökulma oli tasapuolisemmin sekä miehen että naisen.


Vaikka lukukokemukseni eivät tiivisty pelkäksi kehumiseksi, aion varmasti lukea Raviloa jatkossakin. Luulen kuitenkin, että kirjojen välillä on hyvä pitää väliä, että mielenkiintoni pysyy yhdessä tarinassa eikä tarinoiden ja kerronnan yhtäläisyyksien etsimisessä.






Kirjojen tiedot:

Kuin kansanlaulu, Sahlgrens 1991.
Terhi, Myllylahti 2013.



Kuin kansanlaulun olen napannut jostakin kirjojenkierrätyspisteestä mukaani, Terhi on kustantajalta saatu arvostelukappale.