torstai 4. elokuuta 2011

Kielletyt kirjat

K-18



Eilen se vihdoin tapahtui: yksin kesän huippuhetki on takana, olen nähnyt Ronja Ryövärintyttären Suomenlinnan kesäteatterissa! Esitys oli mainio, tämä Ronja-fani oli tyytyväinen. Teatterikappale ei poikennut kuin hieman kirjan tarinasta, ja kaikki tärkeät tapahtumat ja asiat olivat tallella. Hauskaa ja koskettavaa, pahvilaatikkohevoset ja muukin "kotikutoisuus" sopi hyvin paikkaan ja tunnelmaan. (Lisätietoja kaipaavat ohjaan Linnean, entisen kakkiaisen, kirjoitukseen.)




Pitäisikö kirjoissa olla ikärajasuositukset?

Kirjabloggari ei pääse nahoistaan teatterissakaan. Jossain esityksen puolivälin tienoilla muistin, että olin luvannut Paulalle jatkaa blogissani keskustelua kirjojen ikärajoista. Mieleeni palautui sekin, että alkukesän Ronja-keskusteluissa pohdittiin, minkä ikäiselle lukijalle Ronja Ryövärintytär -kirja sopii.

Ainakin Ronja-elokuvassa on muistaakseni ikärajana on 7 tai 8 vuotta, ja se tuntuisikin hyvältä rajalta. Teatteriesitystä oli katsomassa huomattavasti nuorempiakin lapsia, ja osaa tuntui huolestuttavan ja surettavan kovasti muukin kuin Kalju-Pietun kuolema, jonka käsittelyä aloin itsekin "jännittää", kun huomasin, miten pientä väkeä yleisössä istui (olin kuitenkin iloinen, ettei kirjaa oltu siloiteltu näyttämöversiossa tämän eikä muunkaan asian suhteen). Lapsissa on tietenkin eroja, ja teatteriin tulleet lapset tunsivat Ronjan tarinan varmasti jo ennestään, mutta en silti suosittelisi näytelmää alle kouluikäisille.

Kirjat ovat hankalampi juttu, sillä toisin kuin vaikka peleissä tai DVD-kansissa, kirjoissa ei ole ikärajasuosituksia. Pitäisikö olla? Ja miten ne määriteltäisiin? Kirjathan koetaan kuitenkin esim. elokuvia "turvallisemmiksi" tavaksi tutustua hankaliin asioihin, sillä toisin kuin leffassa, kirjan tarina ei ole valmiina annettu, vaan lapsi voi muokata siitä mielessään itselleen sopivan. Lukuhetki on myös usein turvallisempi ja keskustelevaisempi kuin elokuvahetki, ja kirjassa voidaan myös helpommin palata taaksepäin johonkin arveluttavaan asiaan.


Pyrstötähdistä leijonankalloihin – hurjia lapsuudenmuistoja

En muista omasta lapsuudestani kiellettyjä kirjoja, mutta liian pelottavia kirjakokemuksia muistan.

Opettajan ääneen lukema Muumipeikko ja pyrstötähti jouduttiin jättämään esikoulussa kesken, koska se aiheutti tarharyhmässämme suurta hysteriaa. Ala-asteen kolmannella luokalla opettaja luki meille varsin hurjaa kirjaa Ulrike ja sota (Vibeke Olson, 1976), jonka kuvaus kuulostaa melko tyrmistyttävältä: "Ulrike kuuluu II maailmansodan aikana Hitlerin nuorisoryhmään ja ihailee Hitleriä sankarina. Sodan julmat kasvot paljastuvat hänelle." Itse en kyllä muista, että kirjassa olisi ihailtu Hitleriä, mutta sen muistan, että kirjan päähenkilö löysi äitinsä puoliksi ruhjoutuneena pommitetun talon raunioista. Tämänkin kirjan lukeminen jouduttiin keskeyttämään, kun eräs äiti oli soittanut opettajalle ja kertonut lapsensa näkevän sen takia painajaisia. Kirja on näemmä yhä Kirja koulussa -sivuston listoilla, mutta toivon, ettei sitä enää lueta niin nuorille, ei luokassa ääneen eikä varsinkaan niin, että lapset lukisivat sitä itsenäisesti.

Seikkailu- ja sotakirjoista voi vielä aavistaa, että ne saattavat kauhistuttaa lapsia, mutta joidenkin kirjojen kohdalla mielenrauhan menetys tuntuu melko sattumanvaraiselta. Muistan esimerkiksi itse lukeneeni 7-vuotiaana kaikki Viisikot enkä pelännyt niitä ollenkaan. Rakastin myös Joy Adamsonin Elsa-leijonakirjoja, mutta yllättäen kadotin 7- tai 8-vuotiaana yöuneni, kun eräässä kirjassa kerrottiin, että ammutun leijonan pääkallo oli lapsen kallon kokoinen. Kuten huomaatte, tapaus oli järkyttävä, kun muistan sen yhä. Sitä en tiedä, kerroinko tästä kauhukokemuksesta vanhemmilleni.


Salaiset lukukokemukset

Varhaisteini-iässä aloin kysellä vanhemmiltani, mitä voisin lukea heidän hyllystään. En lukenut lapsena oikeastaan ollenkaan fantasiaa tai esim. romantiikkaa, vaan siirryin lasten ja koululaisten kirjoista aika suoraan aikuisten kirjoihin. Aloin lukea esim. elämäkertoja aika nuorena, mutta en tiedä, mitä niistä ymmärsin. Curien tieteentekijäelämäkerrasta muistan vain sen epäoleellisen seikan, että Pierre Curie kuoli tapaturmaisesti hevosvankkurien alle ja hänen aivonsa levisivät tielle. Picassosta muistan, että hänellä oli kauheasti naisia, mutta Edith Piafin elämäkerta kosketti minua jo teininä yhtä paljon kuin sittemmin aikuisena.

Muistan vanhempieni kieltäneen minulta vain yhden elämäkerran ja sekin oli kaunokirjallinen. Koska minua pidettiin liian nuorena lukemaan Pierre la Muren taiteilija Henri de Toulouse-Lautrecin elämästä kertovaa teosta Punainen mylly, luin sen salaa. Seikkailin silloin tällöin nopeasti parin sivun verran ramman boheemitaiteilijan matkassa punaisten lyhtyjen alla ja pidin lukemaani kovin kiehtovana, varmasti osin jo siksi, että kirja oli minulta kielletty. Näin mielessäni ontuvan ja rujon, karvaisen kääpiötaiteilijan ja olin jännittynyt, että tutustuin häneen aivan salaa. En tiedosta, että tuosta salaa lukemisesta olisi ollut minulle haittaa, mutta ymmärrän kyllä, ettei se ihan kymmenenvuotiaan kirja ollut.

Pari muutakin kirjaa taisin lukea liian varhain, mutta en tiedä, luinko nekin salaa. Esimerkiksi taannoin Lukupiirissäkin käsitelty Junichiro Tanizakin Avain meni minulta aivan ohi kuvatessaan menneen ajan japanilaista yhteiskuntaa ja erityisesti erään parin kieroa eroottista elämää tai sen puutetta. Sanoisin, ettei tuostakaan kirjasta ollut minulle haittaa, muttei mitään iloa tai hyötyäkään.


Saako pingviini olla homo?



Avain on esimerkki kirjasta, joka on ollut kyseenalainen muutenkin kuin 80-luvun suomalaislapsen lukuvalintana. Se aiheutti aikoinaan polemiikkia Japanin parlamenttia myöten. Hanna kirjoitti Lukupiirin kirjakeskustelussa, ettei se hämmästytä häntä.

Se mikä minua hämmästyttää, on se, kuinka paljon kirjoja kielletään yhä edelleen yleisestikin, ei vain lapsi- tai perhekohtaisesti. Sattumalta sain juuri ystävältä artikkelinkin, jossa kerrotaan Yhdysvalloissa vietettävästä kiellettyjen kirjojen viikosta. Artikkelista ilmenee mm. asia, josta kommentoin ystävälle, että länsimaissa vain Yhdysvalloissa voi tapahtua näin: "Viime vuonna Yhdysvalloissa sensuroiduin kirja oli Peter Parnellin lastenkirja And Tango Makes Three, joka kertoo kahden urospingviinin yhdessä hautomasta munasta. Teos on ollut jo viisi vuotta pannassa monissa kouluissa ja kirjastoissa."

Just. Mutta ainakin kielletyt kirjat on ajankohtainen aihe, sekä yleisellä että yksityisellä tasolla. Olisikin hauska kuulla, millaisia ajatuksia muilla on kirjojen ikäsuosituksista tai tavalla tai toisella kielletyistä kirjoista. Niiltä, joilla on lapsia, kysyisin, missä iässä vaikka Harry Pottereita tai Tarua Sormusten Herrasta saa lukea? Minulla on Potterit lukematta, mutta Taru Sormusten Herrasta oli minusta todella jännittävä, kun luin sen ensimmäistä kertaa, ja olin kuitenkin parikymppinen. Ehkä nykylapset ovat rohkeampia – tai turtuneempia?

27 kommenttia:

  1. Aivan erinomainen aihe! Omista lapsuuden kokemuksista muista jonkun ala-asteella luetun Stephen Kingin (en edes muista nimeä, muistaakseni jotkut pojat löysivät ruumiin jostakin tmv.?). Ne olivat silloin isompien tyttöjen keskuudessa kovasti muodissa ja siispä minäkin luin yhden ja näin painajaisia ties kuinka pitkään.

    Itse mietin ikärajoja muutama viikko sitten, kun lukemisesta innostunut, nyt tokaluokalle menevä kummityttäreni etsi kirjahyllystä lomalukemista. Totesin, että muutamat kirjat olivat mielestäni liian "teinejä", niissä siis käsiteltiin lähinnä poikia ja muita ihmissuhdekiemuroita. Mietin myös sitä, milloin on turvallista aloittaa Harry Potterit? Toki kirjojen paksuus asettaa omat rajoitteensa, mutta alkupään kirjathan eivät ole samanlaisia jättiläisiä kuin myöhemmät.

    VastaaPoista
  2. Tosiaan, mielenkiintoinen aihe. Törmäsin siihen juuri pari viikkoa sitten, kun sukulaisperhe oli kyläilemässä ja käytiin kirjakaupassa. Meillä on molemmilla perheillä saman ikäiset tyttäret (12 v.) ja molemmat tytöt ovat kovia lukemaan. Siinä missä itse annan tyttäreni valita kirjansa itsekseen, sukulaisperheen tyttö joutui melkoisen sensuurin alaiseksi. Hieman kummastelin asiaa, sillä nykyään joka paikassa törmää aika paljon rajumpiin asioihin kuin kirjoissa:tv-sarjoissa, internetissä, nuorten lehdissä yms.

    En laittaisi myöskään Pottereihin ikärajoja, sillä en usko, että lapset jaksavat lukea asioista, jotka eivät kiinnosta ja luettuna asiat tulevat paljon pehmeämmin esiin kuin esimerkiksi elokuvissa ja niissä ikärajat, esim. Pottereissa on paikallaan.

    Päiväkotiryhmissä lukeminen onkin jo paljon monimutkaisempi juttu, sillä kerralla on koossa niin paljon erilaisia lapsia ja erilaisia persoonia, ettei tiedä mikä asia koskettaa kutakin lasta.

    VastaaPoista
  3. Mitähän ne kirjasuosituslistat 1970-luvulla ovat olleet? Minun ala-asteluokassani (70/80-lukujen vaihde) luettiin kirjaa, jossa kaksi poikaa karkasivat keskitysleiriltä ja seikkailivat pitkin Eurooppaa. Luokassa oli niin heikkoja ääneen lukijoita, etten saanut kylläkään juonesta tolkkua ennenkuin lainasin kirjan kirjastosta.

    Toiseen maailmansotaan liittyviä tarinoita tuntui lapsena tulevan vastaan niin TV:ssä kuin kirjastossakin. Epäterveellisen paljon, näin jälkikäteen ajateltuna. Ainakin muistan itse melko aktiivisesti pelänneeni sotaa ja nimenomaan sitä, että minua tulisivat sotilaat erikseen etsimään.

    Kirjastonhoitaja ei koskaan sensurointut lainaustiskille kantamiani valikoimia. Auschwitzin tyttöorkesterin olisi kyllä saanut laittaa tiskin taakse.

    VastaaPoista
  4. Mahtava aihe jälleen kerran, Jenni, ja kiitos linkityksestä! Minäkin olin tyytyväinen että esitystä ei oltu sensuroitu ja myös siitä, että pelottavat kohdat oli kuitenkin tehty niin että niissä ei mielestäni turhaan säikytelty kovilla äänillä tai vastaavilla.

    Minä muistan että Veljeni, Leijonamieli ja Mio poikani Mio (etenkin elokuva) olivat vähän pelottavia..

    Minua ehkä eniten nuorena järkyttänyt kirja oli Garpin maailma jonka luin yläasteella. Osittain siksi että en oikein osannut käsitellä kirjan aiheita ja niistä aiheutui sitten jonkinnäköistä ahdistusta.

    Harry Pottereista sen verran että minun ikääni suhteuttaen kirjat ilmestyivät aika kivoin välein sillä tavalla että ne eivät tuntuneet liian jänniltä. Nyt ne ovat kuitenkin kaikki jo hyllyillä ja en kyllä ehkä viimeisiä osia ojentaisi ala-asteelaiselle.

    Pakko vielä kommentoida että Punainen mylly on ihana! Se on minun rakkaimpia kirjojani ja Lautrec lempitaitelijoitani.

    VastaaPoista
  5. Kiitos kaikille! :)

    Amma, voin kuvitella tuon King-kokemuksen, varmaan ihan kauheaa... Tai siis en voi kuvitella kunnolla, kun en ole itse uskaltautunut vieläkään lukemaan Kingiä. ;) Mutta jos minua on pelottanut jo maininta eläimen/lapsen pääkallosta, niin voin eläytyä oikean kauhukirjan aiheuttamaan järkytykseen.

    Jaana, totta tuokin, ettei ainakaan ihan pieni lapsi varmaan luekaan sellaisesta, mikä ei kiinnostaako. Saako udella, millaisia kirjoja tytöt sitten päätyivät valitsemaan? Minustakaan ei pitäisi liikaa valvoa tai ainakaan kieltää, mutta toki on hyvä ja kiva, jos vanhempi tietää, mitä lapsi lukee; kaikkia lastenkirjoja ei kuitenkaan voi itse lukea, sekin olisi aika paljon vaadittu.

    Ryhmässä lukeminen on tosiaan aika vaativaa, kun jo muutaman lapsen ryhmään voi sattua todella erilaista porukkaa. En tiedä, mitä tarhassa/esikoulussa/ala-asteella nykyisin luetaan.

    Kaisa, kun ajattelen lapsuuttani ja ala-astevuosia, juuri 70-80-luvuille sijoittuvia, niin tuntuu, että sota painottuu ainakin lukumuistoissa tosiaan liikaakin. Kirjat taisivat muutenkin olla aika opettavia ja järkeviä, ainakaan en muista mitään hauskaa kirjaa tai toisaalta edes klassikkoa? Minäkin muistan nuo ajatukset siitä, että sotilaat tulevat etsimään tai toisaalta, että menen ja piiloudun niiltä lumiseen metsään. Niin tehtiin jossain ala-asteella luetussa kirjassa.

    Minäkään en muista, että kirjastonhoitaja olisi sensuroinut mitään. Tosin olen aina käynyt niin isoissa kirjastoissa, etten muista muutakaan kommunikaatiota kirjastonhoitajan kanssa, kuten moni muu muistaa... Joskus ihan liian nuorena menin ja lainasin kirjan ydinsodan jälkeisestä maailmasta. Muistan, että pelästyin sitä niin, että sotkin kirjastonkirjan: kirjoitin siihen hätääntyneen palopuheen, että tämä voisi olla totta, toimitaan kaikki yhdessä niin, ettei se olisi.

    Linnea, ole hyvä linkityksestä ja tulen kyllä pian kommentoimaan myös postauksiasikin. :)

    Veljeni Leijonamieli onkin pelottava! Mio taas ei ole jostain syystä ollut koskaan suosikkini, en saanut siitä lapsena otetta enkä aikuisenakaan sitten ihastunut. Sen sijaan Punainen mylly tuntui vielä pari vuotta sitten aivan tutulta lukukokemukselta, kun vilkaisin sitä kylässä. Hyvin olin painanut salalukemiset mieleeni. :D

    Minäkin olen muistaakeni lukenut Garpin maailmaa joskus nuorena ja pitänyt omituisena ja jättänyt kesken. Tai sitten se oli elokuva, mutta samanlaisia muistikuvia on minullakin tuosta teoksesta.

    VastaaPoista
  6. Hyvä aihe, Jenni! En kannata ikärajoja kirjoihin, koska jokainen lapsi tai nuori on yksilö, mutta sitä kannattaisi miettiä, mitä päiväkotiryhmällään tai koululuokallaan lapsille lukee / heillä luettaa. Valintavastuu on kuitenkin aikuisilla.

    Olen sitä mieltä, että pelottavankin kirjan voi lukea lapselle ääneen (ei toki Harry Potteria pienille tms), koska lukemishetkellä ollaan yhdessä, lähekkäin lapsen kanssa - tai isompien lasten kanssa samassa tilassa. Eri asia on sitten se, kun lapsi lukee yksin. Vanhempien olisi hyvä vilkaista lapsensa hyllyyn tai lukupinoon ja keskustella kirjojen teemoista sekä siitä, kannattaisiko joku kirja jättää odottamaan vai voisiko sen lukea justnytheti.

    Päiväkodissa lukeminen on tosiaan vaikeaa, kuten Jaana kirjoitti. Suomessa on se erinomainen tilanne, että jokaisessa ryhmässä on (aina se ei toteudu, mutta pitäisi olla) korkeakoulutettu lastentarhanopettaja, ammattipedagogi, jonka pitäisi kyetä valitsemaan ryhmänsä ikäluokalle sopivat kirjat. Joskus tosin olen kuullut esim. Veljeni Leijonamieltä luettavan kuusivuotiaille. Mielestäni he ovat vielä liian pieniä kirjan kuolema-aiheen käsittelyyn ja toisaalta lohikäärme Katlan kohtaamiseen.

    Meillä Ronja jäi kesken. Aloimme lukea sitä, koska Marikki, Eemeli ja Peppi oli jo luettu. Mutta jostain syystä maahiaiset olivat liikaa lapselleni (Ajattarat eivät!). Odotamme nyt vaikka vuoden ja kokeilemme sitten uudestaan. Keskustelimme kyllä pitkään maahiaisista sekä siitä, mikä pelottaa. Tunnustan myös eilen sensuroineeni Melukylän lapsia tyttärelleni. :) Nimittäin joululuvussa minä-kertoja Liisa sanoo suoraan, ettei usko enää joulutonttuun ja että Saku/Naku siellä vain pukeutuu tontuksi. Koska oma viisivuotiaani uskoo joulupukkiin vielä hyvinkin vahvasti, niin en halunnut edes lastenkirjan keinoin tuoda totuutta hänen tietoonsa. :)

    Tämä oli hauska aihe. Olen miettinyt kirjoittavani joskus samasta näin kirjabloggaavan perheenäidin näkökulmasta, mutta en ole vielä ehtinyt pohtia, miten postauksen toteutan.

    Ja vaikka kirjoissa voi olla pelottavia asioita, voittaa kirja ja rauhallinen lukuhetki aina konsolipelit tai television - minusta tuntuu, että ihan pientenkin ohjelmissa alkaa olla vaikka mitä hurjaa. Ja se turruttaa.

    (Huoh tuota homopingviinikirjan kieltoa!)

    VastaaPoista
  7. Hyvä ja kiinnostava aihe Jenni ja mietin ihan samaa, kun tulin äsken kirjastoreissulta! Katselin nuortenkirjoja siellä ja yhdessä hyllyssä oli kyltti K15. Minä sitä ihmettelin siinä vähän aikaa ja menin kysymään tiskiltä ja ideana on, että on kerätty kirjoja hyllyyn vanhemmille nuorille etteivät tuppaa ihan lasten silmille. Hylly koostui aika paljon näistä vampyyrikirjoista, mutta oli siellä muitakin kirjoja ja joitain lainasin mukaan.

    Idea on sinänsä hyvä, mutta varmasti sinne hyllylle menevät alle 15v., koska minä ainakin menisin jos olisin alle 15v.. Muistan omasta lapsuudestani ja varhaisnuoruudestani kiellettyjen kirjojen kiinnostavuuden. Ei minulta ole varsinaisesti kielletty mitään kirjoja, mutta myönnän lukeneeni sellaisia, jotka ovat olleet liian pelottavia ja ei ihan sopivia lasten maailmaan, mutta aika paksunahkainen olin lukemisen suhteen. Muistan myös lukeneeni 10-vuotiaana keskitysleiriin liittyviä juttuja paljonkin. Noin 11-vuotiaana aloin lukemaan myös aikuisten kirjoja.

    Kai Ekholm on myös kirjoittanut kirjojen sensuroinnista teoksen nimeltä Kielletyt kirjat. Minä olen tällaista kirjojen sensurointia vastaan.

    VastaaPoista
  8. Arvelen minäkin että lapsilla pelaa ainakin kirjoissa (osittain kai myös elokuvissa, peleissä yms vaikka kuvat saattavatkin tulla enemmän iholle) aika hyvin myös se kontrolli että ne hankalammat aiheet tekevät kirjoista tylsiä. Tai sitten jos kirja on niin kirjoitettu ne sivuutetaan muuten vain...tuohonhan esim. ne Lindgrenit perustuvat, tai Narniat, tai vaikka mitkä, aikuinen ja lapsi lukee ne eri tavalla (kaveri alkoi lukemaan oman lapsuutensa suosikkeja, Nalle Puheja, lapselleen, ja samalla hiljaa järkyttyi siitä että monet niistä henkilöistä olivatkin aika negatiivisia, ei hän tällaista muistanut...)

    Mutta joo. Minä sain hyvin vapaasti lukea mitä huvitti, ja tosiaan jotkin kirjat jäivät kesken kun olivat tylsiä ja jotkut toiset tuli luettua melko valikoivasti keskittyen kiinnostaviin asioihin ja juosten läpi ne muut. Toisaalta, ei meillä mitään Markiisi de Saden koottuja tai Keskitysleirit värikuvina -teoksia ollutkaan...

    Harry Potterit ovat vähän hankalia, parhaimmillaan ne kai olisivatkin sellaisia että niiden mukana kasvaa, eli ekan lukee joskus 8-vuotiaana ja viimeisen 15-vuotiaana...itse en lukisi niitä ääneen, niissä se koko on hyvä itsekontrollin aiheuttaja, ei niitä tarvitse vielä lukea jos 500+ sivua tuntuu liian paksulta.

    Ja kai se niin menee että ainakin itseluettuna on ihan hyvä lukea jonkin verran sellaisia sopivasti sopimattomia kirjoja, oppivatpahan.

    VastaaPoista
  9. Hyvä postaus ja laadukasta keskustelua :)

    Minäkään en kannata kirjojen ikärajoituksia. Perusteluja on tullut jo niin paljon, että en niitä toistele tässä :)

    Minä luin lapsilleni Ronja ryövärintyttären, eikä se jäänyt vaivaamaan kumpaakaan. Elokuvaa pidän liian pelottavana kuitenkin. Veljeni leijonamieltä en halua lukea lapsille, vaikka varsinkin vanhempi poika pohtii todella paljon kuolemaa. Jotenkin on sellainen olo, että lapseni pää menisi vain enemmän pyörälle...

    Minä olen aina saanut lukea oman pääni mukaan. Ainoastaan kerran äiti huomautti, että tämä kirja ei ole sulle ihan sopiva. Oikeassa olikin, mutta silti luin 7-luokalla Laura Palmerin salaisen päiväkirjan.

    Ala-asteella luettiin paljon vuorolukuna kirjoja, mutta nyt en muista muita kuin Seitsemän veljestä, Vänrikki Stoolin tarinat ja Koljonvirran sissit. Viimeksimainitun lainasin kotiin, kun tuskastutti se koulun liian hidas lukutahti.

    Minulla on semmoinen mielikuva, että koulussa luettiin todella vähän! Korkeintaan kerran lukuvuodessa (yläaste/lukioaikoina) piti äidinkielentunnille lukea joku määrätty tai omavalintainen kirja.

    VastaaPoista
  10. Katja, kiitos pitkästä ja pohdiskelevasta kommentista! Naureskelin itsekseni, että olet sensuroinut Melukylän lapsia. Mutta oikein teit! :)

    Yhdessä lukeminen, ts. se että aikuinen lukee lapselle ääneen, on kyllä aivan eri asia kuin se, että lapsi lukisi itsekseen. Ja eipähän lapset taida mihin tahansa kirjaan tarttua itsekseen, kun en minäkään heti lukemaa opittuani sinne vanhempien hyllylle hipsinyt.

    Päiväkodeissa pitäisi tosiaan olla osaamista, mitä siellä luetaan, mutta kyllä esim. Leijonamieli kuulostaa hurjalta alle kouluikäisille, sehän ei ole melkein lastenkirja ollenkaan! Toisaalta siteten tuo maahisilmiö... eipä sitä aikuinen osaa kuitenkaan aina aavistaa, mikä pelottaa ja mikä ei-

    Hauskaa, että sinäkin olet pyöritellyt aihetta mielestäsi. Pyöräytäpä se pian myös paperille, toisin sanoen nettiin. :)

    Ja vielä: olen ihan samaa mieltä peleistä ja telkkarista!

    ***

    Sara, kiinnostava tuo kirjaston K15-kielto. Pitää tutkia heti ensi kirjastoreissulla, josko onnistuisin löytämään moisen kiellon jostakin täkäläisestäkin kirjastosta.

    Meidän ikäkaudelle on vissiin ominaista, että tietyssä iässä (liian nuorina!) luettiin keskitysleiri- ja sotajuttuja. Siihen nähden on ehkä todella turvallista lukea velhoista ja vampyyreistä, eikä tosimaailman kauhuista.

    Kiitos kirjavinkistä! Tai -muistutuksesta, olen ai joskus tuosta kirjasta kuullutkin. Ja samaa mieltä kirjojen sensuroinnista, etenkin nykymaailmassa, kun kirja ei ole ainoa/ainoita medioita.

    ***
    Hdcanis, totta, aikuinen lukee lastenkirjat, jopa lapsuudesta täysin tutut ihan eri lailla. Minulla on vielä Nalle Puh testaamatta, vaikka se on ollut ajatuksisssa vuosia, mutta olen blogissakin usein avautunut, että Veljeni Leijonamieli ei ollutkaan minusta aikuisena upea vaan kyseenalainen, jopa järkyttäväkin. Kyse ei ollut niinkään kirjamaun muuttumisesta vaan juuri siitä, että lapsena olin lukenut sen aivan eri näkökulmasta.

    Mä en varmaan lukisi Harry Pottereita ääneen siksikään, että siinähän saisi lukea itsensä käheäksi, ovat niin paksuja! :)

    Sopivassa määrin on kyllä varmasti hyvä lukea sopimattomuuksia, tosiaan siinä oppii.

    ***

    Maija, minäkään en sinuna lukisi Leijonamieltä, kuten on jo varmaan tullut ilmi. En toki kieltäisikään sitä lapsilta, mutta miettisin tarkkaan, milloin se sopii luettavaksi.

    Sitten kun lapset ovat vähän vanhempia, ehkä isien ja äitien kannattaisi kieltää monia kirjoja. Alkaa vaikuttaa nimittäin siltä, että ne kaikki kielletyt kirjat ovat kuin ovatkin tulleet luetuiksi. Vaikka kaikki hyvät klassikot voisi kieltää lapselta, niin tarttuisi niihin. ;)

    Ei meilläkään luettu mitenkään erityisen paljon koulussa muistikuvieni mukaan.

    VastaaPoista
  11. Kiitos linkityksestä, ja tosi mukavaa, että kirjoitit viimein tästä aiheesta!

    Olen varmaan jo joka puolella oman kantani ilmaissutkin, mutta menköön vielä kerran:

    Mielestäni pienille lapsille on sopiva lukea satuja. Saduissa on onnellinen loppu, vaikka välillä olisi jännitystäkin. Kaikki sadut eivät ole kuitenkaan mukavia elävänä kuvana tai teatterissa, koska silloin tarina lihallistuu ja se saa uudet mittasuhteet. Elokuvaan ja teatteriin lapsi suhtautuu eri tavoin. Lapselle elokuva ja varsinkin teatteri on totta. Lapsen kasvaessa tietysti tämä käsitys muuttuu.

    Olen lukenut neljävuotiaalleni Ronjan ja Me rosvolat, ja molemmat olivat todella nappivalintoja. Birk seikkailee meidän metsässä edelleen, vaikka lukemisesta on jo aikaa, ja samoin meidän pihassa käynnistyy välillä rosvoauto. :-)

    Meillä siis luetaan hurjiakin satuja, mutta dvd:t ovat lempeämpää kamaa.

    Ehkä pikku jännitys ei ole edes niin pahasta kuin äitelä rakkausnäkemys, josta oli kirjoitus Lastenkirjahyllyssäkin ja joka joistakin lasten kirjoista ja elokuvista pursuaa?

    VastaaPoista
  12. Mie yritin ja yritin miettiä, että mikä olisi ollut itselleni nuorempana "liian aikuisten" -kirja. Kirja, jonka olisin lukenut liian nuorena ja se olisi jäänyt vahvasti mieleeni. En keksi, olenko ollut niin tylsä lapsi, etten ole kurkkinut aikuisten hyllyyn liian aikaisten. Satukirjoista kirjoittaessani mietin, että en silloin edes tajunnut uskonnollisia viittauksia, joten en välttämättä ole tajunnut sitten lapsena muitakaan kirjojen jännempiä elementtejä.

    Sen verran muistan, että Agatha Christien kirjat olivat ensimmäisiä aikuisten kirjoja, joiden pariin siirryin Vihreiden Varisten ja kumppaneiden parista. Niissä ei kyllä väkivallalla mässäillä, vaikka ihmisiä kuoleekin.

    VastaaPoista
  13. Veljeni Leijonamieli on tosiaan aikuislukijalle todella tyly kirja, ei se lapsena ollenkaan tuollainen ollut...ja oma suosikkini Mio oli myös sellainen että lapsena sen luki seikkailuna ja aikuisena ihan jonain muuna.
    Onhan noita muitakin.

    Näin aikuisempana on ollut varsin hauskaa lukea sekalaisia vanhoja suosikkeja uudestaan, ja jotenkin olen onnistunut välttämään ne pahimmat lässähdykset (tosin olen tietoisesti ollut tarttumatta vaikkapa niihin Enid Blytonin kirjoihin yms) joskin noita "en muistanutkaan että tässä oli tällaista" juttuja on toki tullut.
    Ja siinä ohessa sitten on myös tullut luettua sekalaisia klassikkolastenkirjoja jotka ovat jääneet lukematta silloin joskus. Mm. tässä blogissa aikaisemmin mainitun Salaisen puutarhan (jossa minusta kiinnostavinta oli ne hyvin kuvatut harvinaisen epämiellyttävät päähenkilöt, harvoin tuollaisia henkilöitä löytyy päähenkilöinä...)

    Liian nuorena luettuja kirjoja ei tullut mieleen oikeastaan yhtään vaikka jonkun ulkopuolisne mielestä sopimattomia varmasti tulikin luettua. Se epämiellyttävin luettu juttu olikin sitten jostain sanoma- tai aikakauslehdestä luettu tapaus jossa joku yksivuotias lapsi oli tapettu. Ei siinä kai mitenkään mässäilty sillä tapauksella mutta silti, ajatus siitä että vanhukset kuolevat joskus meni mutta että pienet lapsetkin...
    Että terveisiä vain niille iltapäivälehtien kansien suunnittelijoille, omalla tavallaan tämä kirjojen ikärajakeskustelu on aika lillukanvarsia.

    VastaaPoista
  14. Myöskään minun lukemisiani ei rajoitettu millään lailla. Muistan ehkä 6. luokalla lainanneeni kirjastosta kaverin kanssa saman kirjan, jonka kuulemma kaverin mummo takavarikoi liian rohkeiden eroottisten kohtausten takia. (Turhan) vähän myöhemmin luin Laura Palmerin päiväkirjan, jonka lainasin samaiselle kaverilleni. Sieltä oli kaverin äiti soittanut meidän äidille, että tiedättekö te millaisia kirjoja lapsenne lukee. Sen jälkeen äiti taisi lukea kirjaa, mutta ei sen kummemmin kieltänyt minua sitä lukemasta (no joo, myöhäistähän se olisikin ollut). Mutta mitään ennakkosensuuria ei siitä aloitettu.

    Huvittavana yksityiskohtana: samaisen kaverin luona alkoivat hyvin pian tuon jälkeen yöpyä poikaystävät, meillä ei... Että se siitä varjelusta.

    Amman Stephen King -kuvailusta tulee mieleen elokuva Stand by Me (Viimeinen kesä), joka perustuu Kingin kirjaan. Kyseessä ei ole genreltään kauhutarina, vaikkakin varmasti turhan jännittävä pienelle ihmiselle. Itse en ole koskaan lukenut Kingin kirjoja, koska koen kauhun liian ahdistavana. En varsinkaan voi katsoa kauhuelokuvia, koska visuaalinen muistini toistaa niiden karmeimpia kuvia vielä näin aikuisiälläkin. (Näin painajaisia monta viikkoa, kun erehdyin katsomaan Ringin.) Edes teininä minulla ei ollut kauhukautta lukemisessa, vaikka ilmeisesti moni on tässä vaiheessa Kinginsä lukenut.

    Olen varmasti lukenut monia kirjoja liian aikaisin siinä mielessä, etten ole niistä saanut irti sitä mitä myöhemmin. Hyvinä esimerkkeinä ala-asteella luetut Taru sormusten herrasta ("Milloin tämä tarina oikein ALKAA?!") ja Sinuhe, egyptiläinen (liian vähän jännittäviä seikkailuita, liikaa vanhan miehen jorinoita). Onneksi olen lukenut molemmat myöhemmin useampaan kertaan.

    Olen vakuuttunut, että Sinuhesta saa eri ikäisinä aivan eri asioita irti. Siihen täytyy palata vielä kypsemmällä iällä.

    Taru sormusten herrasta ei oman kokemukseni perusteella tarvitse ikärajaa. Jos joku sen jaksaa kahlata läpi, on riittävän vanha. Minä luin sinnillä, enkä kyllä tajunnut jännittää mitään. Tylsältä se louhikoissa kompurointi pääasiallisesti tuntui.

    VastaaPoista
  15. Tämä on ihan loistava aihe!
    Oli myös hauska yhteensattuma, että mainitsit tuon Pingviinikirjan. Olin juuri Edinburghin kansalliskirjastossa, jossa oli näyttely sensuurista ja sen syistä. Siellä pingviinikirja oli yksi muiden joukossa. Luin kirjan siellä siltä istumalta ja kysymysten asettelu hieman huvitti. Aika paljon varmasti riippuu siitäkin, miten asioita käsitellään lukemisen ohessa. Jätetäänkö vain kellumaan vai höpötelläänkö siitä, mitä mieleen tulee.

    Aika usein on niin, että aikuinen näkee peikkoja siellä, missä lapsi ei ja lapsi näkee peikkoja siellä, missä aikuinen ei koskaan kuvittelisi niiden lymyilevän.

    En kannata kirjojen ikärajoja. Uskon siihen, että yhdessä lukemalla lapsella on turvaa käydä läpi myös niitä vaikeimpia tunteita, kuten surua, pelkoa ja vihaa. Mikäpä olisi parempi tapa kohdata näitä asioita kuin tarina, joka on riittävästi etäännytetty omasta elämästä. Eihän lasta pidä liikaa suojellakaan. Usein nämä tunteet ovat myös aikuisille vaikeita ja siksi niiden kohtaaminen yhdessä lapsen kanssa tuntuu mahdottomalta.

    Tärkeämpää kuin se että mietitään, että minkä ikäiselle mikäkin kirja, on keskustella siitä, mitä se pelko on, missä se tuntuu ja mistä se kertoo. Lapset ovat näissä yllättävän taitavia ja yllättävät usein ajatuksillaan.

    Kouluissa ja päiväkodeissa luetaan onneksi paljon. Yhä enemmän on lapsia, joille ei kotona ole luettu mitään. Silti räiskintäpelit ovat tuttuja lähes kaikille ikärajoista huolimatta.

    VastaaPoista
  16. Paula, joo, viimein kirjoitin! :)

    Samaa mieltä saduista ja muustakin. Hauska kuulla, että teillä ajataan rosvoautoa ja tapaatte välillä Birkinkin!

    Äitelä rakkausnäkemys kuulostaa puistattavalta, pitääkin kastoa Lastenkirjahyllyn juttu. Lastenkirjat ovat kai perinteisesti todella perinteisiä, mutta kai niissäkin on nyt alkanut olla kaikenlaisia perhe- ja elämänmalleja, toivon ainakin.

    ***
    Hanna, tai sitten olet vain ollut niin fiksu, ettei mikään ole tuntunut liian nuorena luetulta! Minä luin Agathat ala-asteikäisenä, enkä muista ollenkaan pelänneeni, mutta ei niissä tosiaan väkivallalla tai kuolemalla mässäilläkään.

    ***
    Hdcanis, minulta jäi Blytonit aikuisena lukematta, koska luin Blytonin elämäkerran ja sain hänestä jotenkin tympeän käsityksen, niin en sitten lukenut Viisikkoa, vaikka olin aikonut. Useimmissa lapsuudensuosikeissani on ollut aikuisenakin taika tallella (ja muumien kohdalla se taika on oikeastaan löytynytkin vasta aikuisena), mutta pari poikkeusta on, tuo Leijonamieli ja sitten Vuorilinnan Lotta, joka oli lempikirjani lapsena mutta jota en saanut luettua kuin kaksi sivua aikuisena. Sellaisia kirjoja, jotka eivät olleet lapsena erityisen tärkeitä, en ole vaivautunut lukemaan enää aikuisena.

    Salaisen puutarhan päähenkilöt eivät tosiaan ole mitään ihanneihmisiä! Ja hyvä huomio tuo lööppiasia. Kyllä maailman kauheudet taitavat tosiaan tulla vastaan muualta kuin kirjoista... Itsekin muistan pari kauheaa uutiskuvaa ja uutista lapsuudesta.

    ***
    Onna, hei pitkästä aikaa! :) Naureskelin kommentillesi. Hyvä, että kaveriani varjeltiin pahalta kirjallisuudelta, ettei vain turmeltunut liian aikaisin. ;)

    Minä en siis edes yrittänyt lukea Tarua sormusten herrasta lapsena, mutta Sinuhe-tuskailu on tuttua. Aloitin kirjan monta kertaa, kunnes joskus yläasteen loppupuolella tai lukiossa sain sen luettua - sitten se menikin melkein kertaheitolla. Osin tämä johtui tosin ihan itse fyysisestä kirjasta. Yritin lukea ensin nk. perheraamattuversiota, mutta kun sain Sinuhe-pokkarin, lukeminen alkoi tuntua helpommalta myös käytännössä.

    Sinuhe on kyllä hyvä esimerkki kirjasta, joka kestää useamman lukukerran ja oikeastaan vaatiikin sitä. Ja TSH on kuitenkin jännittävyydestään huolimatta hauska ja kertoo ystävyyden voimasta, se vie siltä pelottavuutta. Ja tosiaan, siinä ja Pottereissa varmaan toimii tuo kirjan pituuskin automaattisena rajoittimena. (Sinuhessakin toimii.)

    Minäkään en lue enkä katso Kingiä tai vastaavaa edelleenkään. En ymmärrä, mitä hyötyä minulle olisi siitä, että joku zombie tulee tuon tuosta uni- ja mielikuviini. Oli mulla sentääm teininä Hitchcock-kausi. ;)


    ***
    Valkoinen Kirahvi, mielenkiintoinen yhteensattuma! Millainen pingviinikirja sitten oli? Tunsitko lukevasi jotain hyvin paheellista ja arveluttavaa? ;)

    Nuo peikot kyllä menevät noin... toivon mukaan aikuisilla on kykyä huomata, jos vaikka jostain kirjasta onkin tullut nk. yllätyspeikko vastaan, sellainen, jota aikuinen ei osannut aavistaa.

    Hyvä että kouluissa ja päiväkodeissa sentään luetaan paljon, lukemisessa yhdistyy niin monta hyvää asiaa. Olen ajatellut, että pienille lapsille luetaan yhä kotonakin, mutta eipä se taida niin olla. Jos vanhemmat eivät ole koskaan lukeneet ja kirjan sijasta on tullut jopa vauvoille tarkoitettuja tv-ohjelmia, niin miksipä lukisivat lapsillleen...

    VastaaPoista
  17. Meillä kotona valvottiin hyvinkin paljon television katselua, mutta kirjoja sai lukea täysin vapaasti. Olen esimerkiksi poiminut vanhempien hyllystä melkein heti lukemaan opittuani esimerkiksi Seitsemän veljestä ja Kotiopettajattaren romaanin ja rakastunut molempiin. Kummassakin kirjassa oli jännittäviä juttuja - Seitsemän veljeksen tarina ihmisverta juovasta peikosta ja Jane Eyren ullakolle lukittu mielipuoli - mutta muistan että ne aiheuttivat vain sellaista ihanaa kihelmöivää jännitystä, ei mitään ahdistusta.

    Sen sijaan muistan kyllä ahdistuneeni todella usein juuri tv-ohjemista ja uutisista. Hdcanis mainitsi iltapäivälehtien lööpit, ja minäkin muistan jonkun pedofiilitapauksen, jota lööpit jauhoivat viikkokaupalle: se kyllä ahdisti!

    Oikeastaan ainoat mieleen tulevat kirjoihin liittyvät pelot liittyvät dekkareihin, joita aloin lukea ehkä 12-vuotiaana. Nekin olivat jotain Christietä tai muuta hyvin kevyttä tavaraa, mutta silti ahdistuin niistä ihan valtavasti: muistan että minua pelotti hirveästi ajatus ihmisestä joka suunnittelee monimutkaisen juonen tappaaksen toisen ihmisen. Pari vuotta myöhemmin sitten ahmin Christieitäkin kasoittain, mutta rankempia dekkareita tai kauhua en ole koskaan lukenut.

    VastaaPoista
  18. Kirjastossa voidaan käyttää tehokeinona K15-hyllyä. Siihen valitaan sopivia kirjoja ja toivotaan nuorten salaa lainaavan, vaikkei ikää vielä ihan niin paljon oisikaan.

    Ronjasta tuli mieleeni, kymmenisen vuotta sitten lapseni oli päiväkodin eskarissa. Ihmettelin äkillisiä housunkastumisia ja yöpainajaisia. Selvisi, että päiväkodissa luetaan unihetkessä Ronjaa. Olin lievästi sanottuna hämmästynyt. Kerroin lastentarhaopettajille, ettei kirja ehkä ole aivan eskari-ikäisille sopiva, ainakaan unihetkessä luettavaksi, mutta kun oli aloitettu kirja, niin oli pakko lukea loppuun. :(

    VastaaPoista
  19. Pingviinikirja oli hellyttävä! Ja kysymykset olivat lähinnä huvittavia, tyyliin: haluaisitko, että lapsellesi luettasiin tällaista päiväkodissa jne. Toisaalta, aika paljonhan on kiinni siitä, minkä katsotaan olevan niin sanotusti ok-propagandaa. Lastenkirjathan ovat pullollaan kaikenlaista kantaaottavaa aina Pepistä lähtien. Onko sopivaa, että luetaan prinsessakirjoja, kun sitten esitetään, että kaikkien tyttöjen pitäisi olla prinsessoja jne. Nythän on selvästi tuloillaan esim. tällainen sukupuolineutraalikasvattaminen. Hmm... ;)

    VastaaPoista
  20. Ensin huomio pingviinikeskusteluun: tätä käyttäytymistä on nähtävissä ihan oikeidenkin pingviinien keskuudessa, ja itse asiassa homoseksuaalisuutta yleensä eläinmaailmassa, joten näiden sensurointi "luonnottomina" saa aina facepalmin aikaan.

    Kirjoista... siirryin lastenosastolta aikuistenosastonkin puolelle välillä. Aloitin muistaakseni Robin Cookin lääkistrillereillä, tarkalleen ottaen Pahuuden paluu. Ja sitten oli Kingit tietysti. Julma leikki meni 13-vuotiaana kivasti yli, mutta tulipa luettua.

    En siis muista minkään lukemani kirjan aiheuttaneen mulle mitään traumoja. Tiedä sitten, johtuuko se omasta lapsuudesta joka ei ollut kultainen että kirjojen keksityt juonet eivät tuntuneet erityisen kamalilta. Mielenkiintoista kyllä, minulle Kauhu (isolla koolla) on edelleen todellisuus, eikä keksityt örkit ja paholaiset.

    Näin jälkikäteen suurin traumani kirjallisen historiani nuoruusvuosilta on se fakta, että olen lukenut Sweet Valley High -kirjoja. Hrrr....!

    VastaaPoista
  21. Hölmö, mitätön välikommentti: kiitos viikonlopun mittaan kommentoineille, vastailen kommentteihinne huomenna! Tuo Hreathemuksen Sweet Valley High -tunnustus nauratti kovasti. Onnekseni minulla ei ole moisia luurankoja kaapissa, mutta se johtuu varmaankin vain siitä, ettei silloin luettu Sweet Valley High -kirjoja, kun olisin ollut otollisessa iässä. :)

    VastaaPoista
  22. Liisa, kirjat voi sentään valita vapaaehtoisesti ja muokata mielessään itselleen sopiviksi tai jättää kesken, jos ei kiinnosta. Medialta on vaikeampi suojautua. :(

    En yhtään ihmettele, jos lapsi tai aikuinenkaan ahdistuu, jos oikein alkaa miettiä dekkareit, olkoon vaan kevyttä kamaa!

    Anonyymi, hah, olisi kiva kuulla jostain kirjastosta, onnistuuko K15-manipulointi.

    Kummallinen esikoulu lapsellasi! Totta kai kirjan lukeminen pitäisi lopettaa, jos joku lapsista reagoi noin voimakkaasti kirjaan. (Sen sijaan ei pitäisi kertoa kaikille, kuka ja reagoi ja miten, kuten minun ala-asteen opettajani teki.) Tuollainen pelkotilahan vie maun kirjoista ja eskarista, kaikesta!

    Valkoinen Kirahvi, juu-u, kun oikein pohdimme, niin ehkä on parasta, ettei lapsille lueta mitään. Ehkä kasviaiheiset tietokirjat voisivat mennä, ellei kasveillakin sitten ole jotain paheellisia tapoja? Lihansyöjäkasveilla ainakin on, hui!

    Hreatheamus, no niin, en ymmärrä, mikä siinä pingviinikirjassa voi olla niin kauheaa! Elokuvassa Pingviinien matka (vai vaellus?) on isä- ja ehkä poikaparipingviinejäkin, jotka hautovat munia. En nyt muista tarkasti, mutta oli, olen käyttänyt juuri tuota elokuvaa lastenvahtimistarkoituksiin ajattelematta, että pingviinit voisivat olla jotenkin moraalittomia. :D Tosiaan, homoseksuaalisuushan on aivan yleinen ilmiö eläinmaailmassa. Eikä pieni lapsi ala miettiä, että iik, kaksi poikapinksua yhdessä.

    Minulla on ollut pienestä asti (vanhempana toki vähemmän) nähdä painajaisia kaikesta inhottavasta, olipa se totta tai ei, joten olen alkanut varoa tietynlaisia kauheuksia. Näen myös lukiessani kaiken mielessäni, joten ihan kaikkea ei huvita lukea. Toisaalta vaikkapa Amerikan Psykon luin hujauksessa ja se oli minusta hyvä, joskin välillä pohdin, että miten tällainen voi olla minusta hyvä, ei saisi olla...

    Sweet Valley High -tunnustus naurattaa vielä tänäänkin. :)

    VastaaPoista
  23. Mulla ei ole oikein rajoitettu lukemista koskaan kotona, joskus vaan ohjailtu tiettyyn suuntaan. (pikkusiskon lukemisia rajoitettiin, mutta se nyt olikin vielä herkempi lapsi kuin mä itse) Jonkunlainen itsesuojeluvaisto mulla kuitenkin oli nuorempanakin jo, että osasin olla ottamatta tai jättää kesken liian jänniä kirjoja (en ole mikään kauhun ystävä vieläkään). Elokuvat mulle on usein olleet pahempia kuin kirjat, en muista kirjoista nähneeni painajaisia (tai no Stephen King ala-asteella oli liian kova juttu).

    Omassa lähikirjastossa on hylly, jonka nimi on 15+, ei K15 eli vähän sallivampi nimi. "Aikuismaistempien" nuortenkirjojen lisäksi siellä on myös aikuisten kirjoja, esim. tavallisia klassikoita. Tässä tapauksessa ei siis yhtään tunnu, että kyseessä olisi kiellettyjen kirjojen hylly, vaan luettavaa esim. lukioikäisille, jotka on lasten osastolle vähän vanhoja, muttei kuitenkaan ihan täysin vielä aikuisiakaan.

    VastaaPoista
  24. Velma, kuulostaa tosiaan siltä, että sinun kirjastossasi K-15 on suositus- eikä rajoitusikäraja. Mielenkiintoista kyllä - mun pitää katsoa heti seuraavan kerran jossain kirjastossa käydessäni, onko siellä K-jotain hyllyä!

    VastaaPoista
  25. hmmm, minäkin yritin muistella, luinko jotain liian aikaisin, mutta mitään pelottavaa ei ainakaan tullut mieleen... Koska vanhempani eivät lue itse niin eivätpä sitten minun lukemisiani tainneet oikein edes osata valvoa.

    Omien poikien kanssa olen kyllä tarkempi. Luin ääneen ensimmäisen Potterin tässä juuri. Esikoinen (8v)kuunteli ihan innoissaan, mutta nuorempi (just 7v) taisi oikeasti kuulla noin puolet tarinasta ja lopun aikaa touhuili omiaan. Eli aika hyvin toimii lapsilla tuo itsesensuurikin.

    VastaaPoista
  26. Eriqou, mielenkiintoista kuulla Potter-kokemuksista, sillä juuri keskustelin Pottereiden ikärajoista tuttavani kanssa (vaikken ole edes lukenut Pottereita eikä minulla ole lapsia, heh). Arvelin, että ei ainakaan alle kouluikäisille edes ääneenluettuna ja aikuisen kainalossa kuunneltuna; minusta monet ovat sanoneet, että n. 8 vuotta on sopiva Potter-ikä, niin siis teidänkin perheessä.

    VastaaPoista
  27. Minä luin tässä juuri Veljeni leijonamielen ja olenkin muiden kanssa samalla kannalla siitä, ettei se ole mikään pienten lasten kirja. Kirjassa on mielestäni todella vahvoja holocaust viittauksi esim. Ruusulaakson muurit,ruuan sännöstely,pakkotyö,hirmuvaltias,julmat sotilaat,salahuoneet,talojen tutkinta,kuolemantuomiot ja teloitus. Katla on mielestäni symboli uuneille joissa vainajat poltettiin. En lukisi tuota kirjaa lapselleni!

    VastaaPoista