sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Lyhytarvioita ja lukukuulumisia


Kiehtova ja kauhea näky:
lumisia kirjoja helsinkiläisen antikvariaatin pihalla.


...pitkästä aikaa! Vaikka blogi on ollut hipihiljaa, on taustalla kuulunut paperin rapinaa. Olen nimittäin lukenut tänä syksynä aika paljonkin, ja tässä lyhytesittelyt muutamista viime kuukausien kirjakokemuksista: 


Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa (WSOY 2014)


Joululahjatoiveteos täytti odotukseni ja Kirsi Kunnas  on saanut mielessäni ja sydämessäni kunniapaikan viisaiden kertojien ja kiinnostavien persoonien joukossa. Kirstinän teos kertoo elämänmakuisesti Kirsistä - uteliaana olisin kyllä voinut lukea vielä enemmän hänen perheestään; onneksi vanhasta kansakoulusta kunnostustöineen ja kotikanaloineen kerrottiin melko laajalti - ja myös Suomen kustannusalan historiasta. Seuraavaksi aion lukea Kunnas-runoteoskokoelman Puut kantavat valoa. Siinä on mukana teos Vaeltanut, ja siinä taas yksi kauneimmista runoaloituksista:


Aamut putoavat sinisinä virtoina,
linnun olen nähnyt uivan niissä
ja katoavan usvaan,
puut nousevat liikkumatta
ja valo soi oksilla,
soi huurtuneen ruohon sisään. - -


Olen lukenut Puut kantavat valoa -kokoelmaa ennenkin sieltä täältä, mutta nyt elämäkerran jälkeen runot avautuvat uudella tavalla.

Varoitus: ainakin minä sain Sateessa ja tuulessa -teoksesta kasan lukuvinkkejä ja vietinkin äsken tovin nettiantikkoja ja HelMet-kirjastotietokantaa selaillen...





Aeron Clement: Kylmät kuut (WSOY 1989)


Syksyn ei-kirjallisia kohokohtia oli muutaman päivän Lontoon-matka. Viehättävässä Kew Gardensin kasvitieteellisessä puutarhassa näin mäyrän pesän, ja samalla reissulla myös huomasin mainoksen mäyräkirjallisuuden luennosta. Mäyräfaniuteni lisääntyi heti huomattavasti!

Ystävä vinkkasikin lapsuuden suosikistaan, Aeron Clementin mäyräfantasiasta Kylmät kuut, joka löytyi onneksi nettiantikasta. Mäyrien joukkovainosta ja toisaalta myös avun ja ystävyyden merkityksestä kertova teos ei ollut kaunokirjallisesti nappisuoritus, mutta mäyrien kova kohtalo kiinnosti ja kosketti aikuistakin lukijaa.

Muista luonnonläheisistä teoksista mainittakoon Ville Suhosen, Hannu Siitosen ja Mikko Pölläsen Metsän tarina (Maahenki 2013), jonka ostin itselleni samannimisen elokuvan innoittamana. Elokuva on muuten katsottavissa Yle Areenassa vielä muutaman päivän ajan.





Brittiläistä elämänmenoa


Lontoon-matka, ja etenkin sukulaisperheen tämänsyksyinen lontoolaistuminen, ovat tuoneet lukulistalle muitakin brittiläisteoksia.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms, 2014, Life After Life, suom. Kaisa Kattelus) kuuluu teoksiin, joita "kaikki" kehuvat ja johon siksi suhtauduin hieman vastahankaisesti. Vaan miten kävikään: mitä pidemmälle teos eteni, sitä enemmän se koukutti minuakin. Yhä uudestaan alkava ja eri tavoin päättyvä tarina - tai tarinat - kiehtoi laatukirjallisuutena ja siksi, että se osoitti elämän sattumanvaraisuuden kiistatta. Miten pienestä kaikki onkaan kiinni niin elämän pituuden kuin kulunkin suhteen. Teos kasvoi loppua kohden ahdistaviinkin mittasuhteisiin, sota-ajan kauhut ja Hitlerin aika oli kuvattu tehokkaasti. Voi aikoja, voi tapoja, voi ihmistä.

Lukiessani kuulin jatkuvasti kaikuja jostain toisesta teoksesta. Ystävän kanssa saimme selvitettyä, että kyseessä on Melania Mazzuccion Vita elämäni, jota olen näemmä luonnehtinut melko kepeäksi.

Syksyllä luin myös ensimmäistä kertaa David Nichollsia. Yhtä matkaa (Otava 2014, Us, suom. Inka Parpola) oli hyvä lukuromaani ja päähenkilö, keski-ikäinen mieskertoja, oli mielestäni samastuttava. Muut henkilöt olivat mielestäni liiaksi elokuvahahmojen kaltaisia,  ja lopulta lukukokemus jäi ulkokohtaiseksi. Brittiläisyyden kuvaus oli teoksen parasta antia. Kirjan sain ennakkokappaleena kustantajalta.

Ja sitten: Jane Austen! Pitkältä ja osin rankaltakin tuntuneen syksyn kruunasi, kun luin joulun aikaan Ylpeyden ja ennakkoluulon (Pride and Prejudice, 1813, WSOY 1949, suom. Sirkka-Liisa Norko-Turkia, Bon-pokkari/WSOY). Vaikka tarina oli tuttuakin tutumpi, en ole varma, olenko lukenut sitä koskaan kokonaan - tai ainakaan moneen, moneen vuoteen. Koska ihmisen on välillä hellittävä sieluaan juonittelulla ja romantiikalla, hain tänään siskon hyllystä lisää Austenia.

Niitä ennen luen kuitenkin Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurin (Otava 2009, oma ostos).  Olen aina tiennyt lukevani tuon merkillisen ja merkillisen hyvän teoksen joskus uudelleen. Suosittelen tätä pientä suurta kirjaa kaikille kiinnostavasta kielenkäytöstä, tieteen ja uskon ristiriidasta sekä ylipäätään hyvistä ajankuvauksista kiinnostuneille.


Kirja jonka lainasin, mutta jota en valitettavasti lukenut loppuun.
Joskus haluan kuitenkin perehtyä "fossiilinainen" Mary Anningin elämään.



Lyhytarvioiden vuosi 2015?


Olen lukenut varmasti ainakin pari-kolmekymmentä muutakin kirjaa viime aikoina. Olen keskustellut niistä perheen ja ystävien kanssa, mutta en ole pitänyt kirjaa lukemisistani enkä ole, kuten tiedätte, blogannut ensimmäisestäkään lukukokemuksesta.

Nyt luulen, että palailen vähitellen kirjakirjoitusten pariin. Ehkä blogissa voi olla vain tunnelmakuvia, lyhytarvioita tai ajatuksenpoikasia, jos en ehdi tai halua kirjoittaa "oikeita" blogiarvioita? Aika näyttää. Onneksi tiedän, että haluan edelleen lukea.

Toivon paljon lukuhaluja ja hyviä kirjakokemuksia kaikille muillekin (myös) ensi vuonna!



P.S. Kuvat ovat kaappauksia Instagram-tililtäni. Vaikka bloggaaminen on jääänyt, (puhelimella) kuvaaminen ei, ja vähitellen kuvapäiväkirjani virtaan on ilmestynyt kirjakuviakin.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Kirja aina mukana, eli miten ihastuin äänikirjoihin




Hei pitkästä aikaa! Seuraa tunnustuspuhe. Olen  vaihtanut mielipidettäni äänikirjoista.

Olen aiemmin, muutaman kerran blogissanikin, ollut sitä mieltä, että äänikirjat ovat loistava, kiinnostava ja hyödyllinen juttu, mutta ei minun juttuni. Keskityn kuunnellessani pikkuseikkoihin ja tarinan juoni katoaa – en siis keskity ollenkaan. Minua ärsyttää, jos äänikirjan taustalla on melua, enkä siis voi kuunnella niitä kuin hiljaisessa luonnossa. Tuon luonnon on vieläpä oltava talvinen, sillä en saa minkäänlaisia kuulokkeita pysymään korvissani, ellei päässäni ole pipoa. Kotona en halua pitää kuulokkeita enkä pipoa, eikä minulla ole siellä muuta kuunteluvälinettä kuin tietokone, enkä halua pysytellä sen vierellä tai raahata sitä mukanani.

Ai niin, automatkalla äänikirja on mahdoton siksi, että kuunnellessa alkaa väsyttää.

Syitä äänikirjojen vieroksumiseen on siis ollut useita. Täyskäännöksenkin vaadittiin monta asiaa: selkävaiva joka kannustaa ulkona liikkumiseen lukemisen sijaan, todellinen tutustuminen kotimaiseen äänikirjavalikoimaan ja valikoiman hyväksi havaitseminen, halu vaientaa työ- ja muut ylikierroksia aiheuttavat ajatukset ulkoillessa – ja halu ottaa tämä ihan oikeasti loistavana, kiinnostavana ja hyödyllisenä pitämäni kirjamuoto omaksi. Joko korvani ovat muuttuneet tai sitten ole oppinut vääntämään kuulokkeetkin niin, että ne pysyvät useimmiten paikoillaan.


Lenkillä Iiris Lempivaaran kanssa


Aiempien keskittymisvaikeuksien takia halusin kuunnella ensin jotain kevyttä.

Ostin Elisa Kirjalta* Riikka Pulkkisen chick lit -teoksen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Sen kanssa tuntui kuin olisin palannut nuoruuteen ja lenkkeillyt ystävän kanssa - eipäsjuupas-ihmissuhdevatvomista harrastavan ystävän kanssa. Luulen, että kirja olisi rasittanut minua luettuna toisteisuutensa takia, mutta kuunneltuna se toimi hyvin. Pysyin hyvin kärryillä, pidin lukijan  lempeästä ja tasaisesta tyylistä ja huomasin että keskityin kuunnellessani vain Iiriksen rakkauselämään ja ihanaan luontoon. Kiinnyin kirjaan niin, että kuuntelin sitä työmatkatkin. Hihittelin metrolaiturilla, miten teoksessa pöyristyttiin Paolo Coelho -sitaattitatuoinnille. Iiris Lempivaara toi jollakin tapaa mieleeni Siri Hustvedtin, sillä teos oli selväsi akateemisen ja fiksun naisen kirjoittama, mutta siinä missä Hustvedtin oppineisuuden osoittaminen on välillä ärsyttävää ja snobbailevan oloista, tulkitsin psykologi Iiris Lempivaaran sivistyssanat ja nokkelan älykkäät havainnot ironiaksi.



Uusin suosikkisanani: Stiiknafuulia!


Iiris Lempivaarasta ei riittänyt seuraksi kovin monelle kävelylle. Seuraavaksi latasin soittimeeni Teppo Pakkalan kiitetyn novellikokoelman Lapsia pitkälti siksi, että sen sai ilmaiseksi niin ikään Elisa Kirjan kaupasta.

Novellit osoittautuivat samaan aikaan nostalgisiksi ja liikuttaviksi ja toisaalta ajattomiksi. Vaikka kasvatusperiaatteet ovat muuttuneet Pakkalan kuvaamista ajoista, lapset eivät. Novellin Mahtisana ”stiiknafuulia” nauratti minua ääneen. Novelli on muuten luettavissa PDF-muodossa Oulun kirjailijaseuran sivuilla.



Romantikkaa ja julmuuksia ruuhkabussissa


Seuraavaksi halusin jotain, jossa olisi hyvä hinta-laatusuhde: jos teos ei olisi hyvin edullinen, se saisi kestää mahdollisimman kauan. Tiiliskiviromaanit ovat jääneet minulta viime aikoina kesken jo fyysisten lukuvaikeuksien takia, mutta järkeilin, että pitkä äänikirja olisi kannattava ostos.

Haastattelin jokin aika sitten historiallisten romaanien kirjoittajaa Kristiina Vuorta; aiemmin olin havainnut hänen romaaninsa Siipirikko jopa puolustuspuheen arvoiseksi. Siispä ostin Vuoren uutuuden, Disa Hannuntyttären, ja lähdin se mukanani pienelle kotimaanmatkalle.

En ole vielä kuunnellut Disaa loppuun, mutta ainakin sen alkuluvut kiinnostavat ja viehättävät minua - vaikka romaani alkaakin viehättävän sijasta julmasti ja juonittelevasti. Yleensä kärsin melusta, mutta nyt nautin eräästä pitkästä bussimatkasta Disan kanssa. Ympärilläni oli mekkaloivia teinejä, mutta minä matkustin ajassa - ja konkreettisestikin lähellä Disan maisemia. Vuori tuntuu taas luoneen laadukkaan ja toimivan teoksen, jossa  on tarpeeksi faktaa, jotta teos olisi (minulle) kiinnostava, ja sopivasti juonittelua, että se olisi viihtellinen ja koukuttava. Olen iloinen, että Disasta riittää seuraksi kesän muillekin matkoille.


Saako sitä äänikirjana?


Tarvittiin nämä kolme onnistunutta äänikirjakokemusta, että huomasin vihdoin oikeasti ryhtyneeni äänikirjojen kuuntelijaksi ja kuluttajaksi.
 
Olen sittemmin huomannut, että aina kun mietin jonkin teoksen lukemista, pohdin myös, saako sitä äänikirjana. Luulen, että aion jatkossa valita painetun kirjan sijasta luetun ainakin silloin, kun muuten palaisin jo kertaalleen - tai moneen kertaan - luetun teoksen pariin. Sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä ja etenkin lukemisesta ja kirjoittamisesta hermostuneen rintarangan omistajana, että kirjaa ei tarvitse aina nimenomaan lukea, jotta siitä voisi nauttia. Olen nauttinut jo aiemmin Muumeista äänikirjoina, ja kesän mittaan harkitsen kuuntelevani Hiiriä ja ihmisiä- sekä Vanhus ja meri  -teokset. Myös Ruohometsän kansaa olisi mukava kuunnella peltojen ja jänisten keskellä ulkoillessa. Sen saisi ainakin englanniksi Audiblelta.




Kuunteletko äänikirjoja - miksi kuuntelet tai  miksi et?




*Elisa Kirja on osaomistamani Lukulamppu.fi-sivuston yhteistyökumppani. Olen kuitenkin ostanut tässä bloggauksessa mainitut äänikirjat aivan omatoimisesti ja omilla rahoillani Elisa Kirjalta.

torstai 1. toukokuuta 2014

T niin kuin Tamminen



Havahduin jokin aika sitten: minulla on aakkoshaaste, joka on ollut vuosikausia tauolla t-kirjaimen kohdalla! Päätin elvyttää haasteen ja lukea Petri Tammista, jolta olen lukenut useita teoksia etenkin tuotannon alkupäästä. Nyt luettavaksi valikoitui Piiloutujan maa, josta muistelin pitäneeni joskus todella paljon.

Tammisen lause on lyhyt ja lakoninen, huumori hiljaista mutta ironiaan taipuvaista, aiheet arkisia mutta oivaltavia. Nämä kaikki ovat ominaisuuksia, jotka ilahduttavat ja kiinnostavat minua niin Tammisen kuin muidenkin kirjoittajien kohdalla.

Piiloutujan maa on lyhytnovellien kokoelma, jonka perusidea sekä hymyilyttää että riipaiseekin. Voi ihmispoloista, jota Tamminen kuvaa – ja jonka pakostakin ajattelen olevan tietääkseni julkisuutta kartteleva Tamminen itse – sen pitää olla ihmisten ilmoilla ja keskellä maailman hulinaa, vaikka mieluiten se olisi omassa rauhassa, piilossa. Vaikkei minulla useimmiten ole mitään ihmisten maailmaa vastaan, niin se osa minussa, joka haluaisi kadota kirjojen keskelle tai näin keväällä mieluiten valkovuokkojen sekaan, ymmärtää Tammisen piiloutujaa täydellisesti.

Piiloutujan maa onkin luentevaa luettavaa jokaiselle piileskelyhaluun taipuvaiselle. Tamminen osoittaa vastaan panemattomasti, että itsekseen viihtyvä ihminen voi kadota mihin vain, milloin vain. Piilossa voi olla kotona, sodassa tai äidin sylissä. Joskus piiloutuminen vaatii uuden elämän, mutta mestaripiiloutuja on piilossa silloinkin, kun hän näyttää elävän normaalisti:


Todellinen mestari ostaa rivitalokaksion Janakkalasta. Hän tervehtii naapureita ja osallistuu pihatalkoisiin. Hän kulkee kaikkien näkyvillä, mutta kun yö saapuu ja asuinalue hiljenee ja mestaripiiloutuja käy vuoteeseen, hän tärisee riemusta. (novellista Mestaripiiloutuja)


Luin novellikokoelman tällä kertaa ilmeisesti juuri tuon kirja- ja kevätkaihon vallassa. En saanut otetta aivan kaikista Tammisen kuvaamista ideoista ja mielentiloista, mutta esimerkiksi vain noin sivun mittainen novelli Kirjasto tuntui läheiseltä. Ote novellista -  kertoja on juuri löytänyt unohdetun kirjan ja silittänyt sitä hellästi:


Kun kulkuaan taas  jatkaa, maailman tietää säilyvän. Ihmiskunta on tulvillaan rakkautta ja luottamusta. Ei ihminen tahdo pahaa, hän tahtoo aikaa ja turvallisen kammion, jossa hän saa tutkia asioita. Kun sitä ajattelee, tekee mieli painautua peräseinän ja hyllyn väliseen rakoon. Enemmin tai myöhemmin sinne leijuu vieno kahvin tuoksu, joka kertoo uutterien kirjastovirkailijoiden ansaitusta tauosta.


Entäs sitten tämä? Ote novellista Metsä:


Kaikkein kauneimmat puut tuudittavat aiheettomaan onnen tilaan. Ikiaikaiset lehdot jossakin Paraisilla, Ruissalossa tai Velkuan saaressa saavat kuljeskelemaan hölmön hymy naamalla ja odottamaan elämältä valovuokkoja, mustarastaan laulua ja vinoa siilautuvaa valoa täältä ikuisuuteen. Niin kuin ei koskaan enää olisi talvi. Niin kuin ei koskaan enää saapuisi se maaliskuun yömyrsky, joka repii tammen kuivuneet lehdet puista. Hetki sitten piiloutuja on kulkenut maailmassa tyynenä kuin kirjaston hyllyjen välissä; nyt hän poukkoilee nymfinä lehdon poluilla.


Poukkoilevainen olo voi tulla myös siitä, että palaa suosikkikirjansa ääreen, vaikka kirja olisikin pikemminkin tasaisuuteen kuin irrotteluun kannustava. Onneksi löysin taas Petri Tammisen – nyt on intoa jatkaa aakkoshaastettakin. U niin kuin…. Pitääpä poukkoilla kirjahyllyn ääreen.


Petri Tamminen: Piiloutujan maa.  Otava, 2002.

(Kirja on oman kirjahyllyni aarre ja muistaakseni oma ostokseni.)

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Antikvariaattien aarteita: kolme kissakirjaa



Elämäni k-asioita ovat tunnetusti kissat, kirjat ja koti. Ei ole yllättävää, että pyrin keräämään kotini täyteen kissakirjoja. 

Kirjoitin jokin aika sitten elämäni ensimmäisen kissakolumnin uudelle Kissakas.fi-sivustolle. Totesin kirjoituksessani Minä, kissaihminen, etten voi lukea kissakirjallisuutta, koska se liikuttaa minua liikaa. Siitä huolimatta sain juuri tuon kolumnin ansiosta taas kimmokkeen ostaa ja lukea kissamaisia teoksia.





Eräässä kolumnia seuranneessa Facebook-keskustelussa nimittäin suositeltiin Aino Korhosen Ihmisen kesyttäjät -teosta (WSOY, 1978). Siinä kuvataan, miten lapsi tuo perheeseen kissan puoliväkisin, ja mitä siitä seuraa - no tietenkin se, että koko perhe muuttuu enemmän tai vähemmän sekaviksi kissanpalvojiksi, ja tuleepa kissoja lisääkin. Isä yrittää toisinaan toppuutella, että kissallakin olisi hyvä olla jotkut säännöt, mutta ei, jopa yleensä niin napakka äiti on tossun alla. Nopealukuinen kirja oli mukavaa arkista perhe- ja lemmikkieläinkuvausta. Kirja ei ollut erityisen liikuttava, vaikka toki kissaihmisen sydän vähän läpättikin mm. silloin, kun lemmikkikissaa ei löytynytkään mökiltä lähdettäessä. 





Myös Doreen Toveyn Pienet siniset kissantassut (Tammi, 1995, ilm. Englannissa 1957) kuvaa kissaihmiseksi kasvamista. 

Siinä pienessä englantilaiskylässä asuva pariskunta päättää lemmikkioravansa (!) menehtymisen jälkeen ottaa siamilaisen kissan jyrsijöitä kurittamaan. Kissa on tyypillinen itämaismoukula, eli kovaääninen, yliaktiivinen ja täysin omapäinen: se kurittaa lähinnä ihmisiään, ei hiiriä (meidän toisella thaimaalaiskissallamme, tuolla joka lukee pää vinossa Grantaa yläkuvassa, on lempinimi Itämaan kaikkitietävä, eikä suotta). Myös sen pennut ovat varsinaisia superpersoonia. Tässä kirjassa kissat kommentoivat kaikkea, osallistuvat kaikkeen ja keksivät milloin minkäkinlaisia tempauksia. En ole esimerkiksi aiemmin kuullut kissasta, joka tuntee suurta tarvetta askeltaa ratsastuskoulun hevosten rinnalla ja pelotella niitä (lue: pudotella lapsia niiden selästä).

Tämä kirja teki minuun hyvin suuren vaikutuksen hyvässä ja pahassa. Olin samaan aikaan hyvin ihastunut ja hyvin tyrmistynyt. Suosittelen kirjaa vertaistueksi erityisesti virkeiden hullujen itämaalaislähtöisten kissojen omistajille. Kirjassa on myös mukavaa kyläyhteisön kuvausta ja muutenkin sympaattinen tunnelma. Ennen kaikkea kirja on täynnä kissarakkautta. Doreen Tovey on kirjoittanut lukuisia muitakin kissakirjoja.





Kaarina Helakisalla on useita kirjoja, joiden nimessäkin esiintyy jo kissa-sana. Olen lukenut aiemmin saturomaanin Ainakin miljoona sinistä kissaa, ja nyt hankin kaksoisteoksen Kukonkerääjä; Taivaskissa.

En lukenut vielä kukkokirjaa, mutta Taivaskissan havaitsin runoteokseksi, jonka runoja voi lukea erillisinä kokonaisuuksina - tai kuitenkin mieluummin kokonaisuutena, jatkuvana tarinana. Kertomus kissasta, joka saattaa tytön ja pojan ystäviksi, päättyy kauneimpaan ja surullisimpaan tietämääni kissarunoon, Taivaskissaan:


Olen avaruuksien kissa,
olen kissa ihmeellinen.
Olen unien, tähtien kissa,
tulin takaa pilvien.

Minä rakensin teille talon,
jossa paljon rakastetaan.
Nyt takaisin lähden,
mutta palaan uniinne toisinaan.


Niin että nyyhkimään päästiin tälläkin kissakirjakierroksella.

Kissakirjakierroksen mahdollisti Antikvaari.fi. En valitettavasti ajatellut asiaa sen pidemmälle, kun tilasin kirjat, enkä enää muista, minkä teoksen tilasin mistäkin antikvariaatista. Tulipa kuitenkin todettua, että nettiantikvariaattien yhteinen verkkokauppa toimii edelleen hyvin. Kirjanhaalimiseni on kausittaista; joskus tuntuu, etten muuta teekään kuin naputtelen kaikenlaisia hakusanoja Antikvaarin ja Antikka.netin hakuihin.

Edellä mainittu kissakirjatilaus ei ole arvatenkaan estänyt minua hankkimasta kokoelmiini myös uusia uusia kissakirjoja. Niistä kerron kuitenkin omassa postauksessaan. Kunhan se on tehty, päivitän kissakirjojen välilehden.


Tämä postaus ilmestyy muuten aivan sattumalta kirjabloggarien vanhan kirjan päivänä. Mikäs sen sopivampaa!

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Jean Giono: Mies joka istutti puita




Kun kirjan nimessä on puu-sana, olen heti kiinnostunut. Vielä houkuttelevampaa on, jos kirja tuntuu kertovan puiden lisäksi kasvien hoidosta ja luontofilosofiasta: etenkin näin keväällä voisin vain vaeltaa pakahtuneena ympäriinsä katsomassa ja edesauttamassa luonnon heräämistä uuteen kasvukauteen.

Jean Gionon  Mies joka istutti puita vaikutti siis aivan täydelliseltä vuodenaikakirjalta. Muutenkin sitä voi suositella pieni mutta suuri -kirjojen ystäville. Teosta on helppo lähestyä mutta se ei ole niin lapsekas kuin Pikku prinssi tai tietoisen opettavainen kuin Lokki Joonatan.

Tämä pieni suuri tarina on kuin aikuisten satu.

Kotimaassaan Ranskassa tunnettu ja arvostettu kirjailija Jean Giono kertoo, miten hän eksyi puoliautiolle ja karulle, näivettyneelle Provencen vuoristoseudulle ensimmäisen maailmansodan aikoihin ja löysi miehen, jonka koko elämä oli sotaa ennen ja vielä molempien maailmansotien keskelläkin keskittynyt – niin, puiden istuttamiseen.


Kun keskipäivän ateria oli syöty, hän alkoi taas lajitella puunsiemeniään. Minä kyselin häneltä, ja hänestä, ja olin luullakseni aika sitkeä, koska hän alkoi vastailla. Kolmen vuoden ajan, niin kuulin, hän oli jo istuttanut puita tässä yksinäisyydessään. Satatuhatta hän oli niitä pannut kasvamaan. Sadastatuhannesta kaksikymmentä tuhatta oli versonut taimeksi. Mutta niistä kahdestakymmenestä tuhannesta piti puolet lukea menetetyiksi, olihan olemassa jyrsijöitä ja muutenkin, mahdotontahan sitä on tietää, mikä on nyt Kaitselmuksen suunnitelma. Kymmenen tuhatta tammea oli silti vielä jäljellä, ja ne kasvaisivat nyt täällä missä ennen ei ollut yhtään mitään.  


Kuten kunnon saduissa, loppu on onnellinen. Puunistutus tuottaa tulosta ja riutunut seutu muuttuu vähitellen vehreäksi. Mies itse ei enää puhu, mutta liekö sen väliä: tuntuu kuin kirjan tarkoitus olisikin puhua paitsi luonnon puolesta ja sotaa vastaan myös siitä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla oma tavoitteensa maailmassa. Jean Giuno kirjoittaa tarinansa päähenkilöstä:

Merkkiäkään siitä, että hän olisi ruvennut työssään taipumaan tai sitä epäilemään, en ikinä nähnyt.


***

Rakastan kirjoja, joissa tapahtumattomuuden takana on suurempi tarina, sellainen, joka peilautuu eri aikakautta elävän lukijan omaankin elämään. Mies joka istutti puita on juuri tällainen. Olin lukiessani vakuuttunut paitsi luonnonsuojelun ja elämän pelkistämisen merkityksestä myös siitä, että tarina on totta-

Paitsi, ettei olekaan! JUONIPALJASTUKSEN uhallakin nostaan esiin seikan, joka ilmeni kirjan jälkipuheessa*: puunistuttajamies onkin sepitettä. Tarina syntyi, kun The Reader’s Digest (Valitut palat) pyysi Gionoa kirjoittamaan muutamien liuskojen novellin unohtumattomasta henkilöhahmosta. Giono naamioi tarinan todeksi, jotta se olisi vieläkin merkittävämpi: hän halusi kuvata hahmoa, jonka oli hänen mielestään pitänyt olla unohtumaton. Jälkipuheen mukaan Giono myös todisteli aikoinaan, että Mies joka istutti puita -tarinan päähahmon kaltaisia ihmisiä löytyy oikeastikin.

Tunsinko itseni huijatuksi? Tunsin, mutta en kauan. Hetken asiaa sulateltuani olin varma, että haluan uskoa, että tällainen tarina voisi olla totta – yhä edelleen. Ihmettele, että Mies joka istutti puita on edesauttanut useiden metsänistutusliikkeiden syntymistä eri puolilla maailmaa. En myöskään ihmettele, että kirjaa luetaan ihan tarinan vuoksi, sen opetuksista ja filosofiasta välittämättä. Minulle lukukokemus toi mieleen Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanin kanssa viettämäni hetket. On hienoa, kun lukiessaan tuntee olevansa sellaisen kertomuksen äärellä, joka jää pitkäksi aikaa mieleen.

En ole vuosikausiin muistanut päivittää blogini vuodenaikakirjojen välilehtiä, mutta kirjaan tämän teoksen nyt kevätkirjoihin. Haluan joskus myös hankkia tämän kirjan omaksi, että voin lukea sitä ikkunan ääressä, välillä katseeni läheiseen metsään nostaen, että voin ajatella: maa kuolee, jos puut puuttuvat.


Jean Giono: Mies joka istutti puita (L’homme qui plantait des arbres). Basam Books, 1994/2008, 2. painos. Suom. Tuukka Kangasluoma, kansi ja kuvitus Ina Kallis.
(Kirja on lainattu kirjastosta.)


Vinkki:
Youtubesta löytyy kirjaan perustuvia animaatioita. Suosittelen!


*Jälkipuhe on minusta hyvä keksintö! Luettuani innostavan kirjan olen usein suorastaan kiitollinen, jos saan tarinan jälkeen vielä lisätietoa teoksesta. Alkupuheet eivät taas sovi minulle: huomaan harmillisen usein loikkaavani tarinannälässä niiden yli enkä läheskään aina muista enää kirjan luettuani palata sen alkuun.





maanantai 31. maaliskuuta 2014

Lukulamppu on syttynyt!



Torvisoittoa, rumpujen pärinää... tai pikemminkin kirjansivujen rapinaa. Tänään on avautunut uusi kirjanystävien sivusto Lukulamppu. Lukulampussa on mm. kirjailijahaastatteluja, kirjalistoja, kirjastoalan asiaa, lukemiseen liittyviä artikkeleja ja kirjallisia menovinkkejä sekä vieraskynäkirjoituksia kirja-alalta. Lukulampun kautta voi myös ostaa painettuja sekä sähköisiä ja äänikirjoja.

Lukulamppu.fi on syntynyt yhteistyössä Sallan lukupäiväkirjan Salla Brunoun ja Myllylahti-kustantamoa luotsaavan Lassi Junkkarisen kanssa. Onnellinen sattuma ajoi meidät taannoin yhteen ja huomasimme, että olimme kukin tahoillamme ideoineet monipuolista ja helposti lähestyttävää kirjallisuussivustoa. Tänään tuo pitkä ideointivaihe on ohi ja saamme jännittyneinä paljastaa Lukulampun suurelle yleisölle yhdessä mainion tekijätiimimme kanssa.

Mitä tästä kaikesta tulee? En tarkalleen aivan tiedä, mutta olen hyvin innostunut ja odottavainen. :) Olen jo blogini alkuvaiheissa kirjoitellut siitä, miten haluaisin lukea yleistajuisia kirjallisia artikkeleja, ja nyt voin lukea niitä Lukulampussa. Toivon toki, että mahdollisimman moni huomaa Lukulampun ja palaa sinne monet kerrat - jo siksi, että haluamme kertoa lukemisen ilosta mahdollisimman monelle.

Mitä tästä blogistani tulee jatkossa? Sitä mitä tähänkin asti. Jatkan siis bloggailua edelleenkin, sillä bloggaaminen on rakas harrastus, eivätkä kaikki mieltäni kutkuttavat kirjalliset aiheet toisaalta edes sopisi Lukulamppuun. Mitenkään erityisen usein en kyllä voi valitettavasti voi lupailla bloggailla jatkossakaan, sillä kaksi työtä vaativat oman huomionsa. Mutta: tämä blogi ei ole siis menossa minnekään. Ainoa muutos blogiini on, että sitä, samoin kuin muutamaa muuta suomalaista kirjablogia, voi seurata tästä päivästä lähtien myös Lukulampun kautta.

Vastaan mielelläni Lukulamppua koskeviin kysymyksiin ja kommentteihin!



Lukulamppu.fi. Löydä, osta ja lue parhaat kirjat. Yhdessä ystäviesi kanssa. 


torstai 27. maaliskuuta 2014

Lumoavat orpolapset - eli sananen tyttökirjoista




Jokaisen aikuisen, jolla on ollut lapsena tärkeitä kirjoja, kannattaisi mielestäni palata noihin teoksiin. Blogiani kauemmin lukeneet tietävät, että minä palaan omien aarrekirjojeni pariin aika ajoin. Esimerkiksi L. M. Montgomeryn Anna-kirjoista olen löytänyt aikuisena aivan uusia puolia. Toisaalta olen  lukiessani  tavannut kuin hipaisun verran sen lukevan tytön, joka joskus olin. Sen, joka ihasteli tyttökirjaklassikoissa menneen ajan aikoja ja tapoja - ja mekkoja - sekä sitä, miten selkeältä kaikki vaikutti.

Tänä vuonna olen lukenut Anni Swanin Iris rukan ja F. H. Burnettin Salaisen puutarhan, jota en ole muistaakseni lukenut lapsena, mutta jota lukiessani tavoitan lapsuuden lukuhetkien tunnelman.

Vaikka Iris rukka sijoittuu suomalaiseen metsäpirttiin sekä Helsinkiin ja Salainen puutarha Intiaan ja Englantiin, niissä on paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa on kyse orpotytön kasvusta uuteen ympäristöön ja uusiin tapoihin, uuden yhteisön jäseneksi. Suurin ero taitaa olla siinä, että Iris on kultainen ja kaunis alusta asti, mutta Salaisen puutarhan Mary löytää sisäisen ja ulkoisen kauneutensa vähitellen.

Minua kiinnostaa tyttökirjaklassikoissa edelleen menneen ajan kuvaus. Siinä missä pikkutyttönä kiinnitin huomiota kirjallisten tyttöjen kampauksiin, vaatteisiin ja ystävyyssuhteisiin, nyt kiinnostavampaa on normaali arki, eli työssäkäyminen ja kodin- ja puutarhanhoito sekä se tyttöjen ystävyyttä laajemminkin se, millaisista hahmoista kirjan yhteisö muodostuu.

Useinhan nuo hahmot ovat melko yksioikoisia. Muistan lapsena ajatelleeni niin ikään yksioikoisesti, että ennen ihmiset eivät tainneet voida itse vaikuttaa juuri asioihinsa, mutta maailmanjärjestys oli looginen. Oli köyhiä, rikkaita, kauniita, rumia, kopeita, yksinkertaisia, laihoja ja lihavia - kaikenlaisia ihmisiä, joilla oli omat tapansa ja paikkansa. Ajattelin, että ennen kaikki oli niin paljon yksinkertaisempaa.

Poikkeuksen tästä ennalta määrätystä kuviosta muodostivat orvot sankarittaret, sellaiset kuin Iris, Anna ja Mary. En muista koskaan säälineeni orpotyttöjä, vaan ihailleeni: miten itsenäistä ja rohkeaa käytöstä, miten kutkuttavaa kohota ihan omana itsenä hylätystä raukasta yhteisön jäseneksi. Kirjat taisivat ruokkia jonkinlaista kurjuusromantikkoraukkaa minussa. Nyt aikuisena olen paljon myötätuntoisempi orpolapsia kohtaan. Huomaan myös, että aikojen, tapojen ja ihmisten kuvaus on suoraviivaista - tai sitten ennen vanhaan taisi olla pikemminkin yleisesti ottaen ahdistavan normatiivista eikä ihastuttavan loogista.

Tällä kertaa* käsiini sattui Salaisen puutarhan laitos, jossa Kaisa Neimala pohtii esipuheessa juuri näitä asioita. Olisin voinut alleviivata koko pohdinnan, sillä niin hyvin se kiteytti omia ajatuksiani. Esimerkiksi:


...toisaalta vieraaseen, vihamieliseen tai ainakin välinpitämättömään ympäristöön joutunut lapsi on mainio päähenkilö, nykyisinkin. Hänelle voi luontevasti sepittää poikkeuksellisen tunne-elämän ja vahvan mielikuvituksen. - - ...nuorten romaanihenkilöiden orppuden syy voi olla vanhempien puutteen mukanaan tuoma vapaus (vrt. Mowgli, Tarzan). Haikea, yksinäinen, kompasteleva vapaus tosin, mutta pääähenkilön luonteenpiirteenä hyvä. Eivätpä pääsisi Mary ja Colin seikkailemaan päiväkausia omin päin luonnon ihmeitä ihastelemassa, jos molempien yläluokkaiset vanhemmat olisivat elossa ja läsnä.


Niinpä. Aikuinen minussa ymmärtää kyllä nämä orpouden mahdollisuudet. Ymmärrän myös, että kirjojen stereotyyppiset hahmot ja suoraviivaiset juonenkulut ovat mahdollistaneet kirjoille monenlaisia piiloagendoja; Neimalakin huomauttaa, ettei Mary ole sattumalta laiha ja ruma: kunnon ruoka ja fyysiset ponnistukset raikkaassa ulkoilmassa reipastuttavat hänet.

Kaikesta tästä ymmärryksestä ja noista ennalta arvattavista piirteistä huolimatta - tai juuri niiden takia - rakastan yhä hupsua, romanttista ja paikoin julmaakin tyttökirjamaailmaa. Siinä on jotain sellaista, mitä en tavoita muista kirjoista.


Kerro tyttökirjakokemuksista


Jos olet samaa mieltä ja olet pohtinut tai haluat pohtia itseäsi (ulkomaisten) tyttökirjojen lukijana, vinkkaan ystäväni Sara Kokkosen vielä jonkin aikaa jatkuvasta lukukokemuskeruusta. Lisätietoja keruusta ja Saran tulevasta tyttökirjakirjasta - jo toisesta! - saat Saran kirjat -blogista. Sara on mukana myös Korjaamon kirjamarkkinoiden tyttökirjakeskustelussa. Menen kuuntelemaan!





Kirjojen tiedot:

Anni Swan: Iris rukka. WSOY 1916 (13. painos 1963). Kansi Marta Wendelin.
F. H. BurnettSalainen puutarha. (The Secret Garden). Wsoy, 2007, 13. painos. Suom. Toini Swan


*Salainen puutarha on Iris rukan tavoin on omasta hyllystäni ja olen lukenut sen kerran ennenkin, mutta tällä kertaa maltoin lukea "virallisen osuuden" ensimmäistä lukukertaa paremmin.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Hilkka Ravilon ensimmäinen ja viimeisin: Kuin kansanlaulu ja Terhi




On typerää aloittaa kirjoitus toteamalla, ettei yhtään tiedä, mitä aikoo kirjoittaa. Ravilo-juttu on kuitenkin kiikkunut niin kauan sekä Bloggerin uumenissa että mieleni pohjalla, että tuli mitä tuli, se on pakko kirjoittaa nyt pois.


Kyse on siis kirjailija Hilkka Ravilosta ja hänen kahdesta teoksestaan.

Ravilo on minulle voimakkaasti blogikirjailija. Jos ei olisi kirjablogeja, en ehkä tuntisi Hilkka Ravilon tuotantoa. Nyt se on tullut minulle tutuksi etenkin Sallan, Booksyn ja Jorin blogeista. Kun tutut ja luotetut lukijat suosittelevat jotain, on vaikea olla uskomatta, etten minäkin olisi kiinnostunut tuosta kirjailijasta. Olen saanut blogiarvioiden perusteella käsityksen, että Ravilo on voimakas ja omaperäinen, vaikuttava kirjoittaja.


Hän on - ja ei ole.

En voi nimittäin olla ajattelematta, että vaikken olisin lukenut Raviloa, olen lukenut ennenkin niitä tarinoita, joita hän kertoo.

Kahden Ravilon romaanin teoksen perusteella ja mutkiensuoraksivetämisriskin uhallakin sanon, että Ravilo on hyvin suomalainen kertoja. Hän on selvästi heikkojen ja sorrettujen puolella: nuorien ja kouluttamattomien naisten, eläintarhan nukkavierujen eläimien epätoivottujen sikiöiden ja köyhän kansanosan.

Niin tai ainakin  naiskansanosan. Kuin kansanlaulu ja Terhi tuntuvat noudattavan pitkälti samaa kaavaa: nuori, kouluja käymätön ja viaton nainen lähtee kaupunkiin töihin, tulee miehen viettelemäksi ja kaltoin kohdelluksi, tuntee sekä voimattomuutta että äärimmäisyyksiin asti menevää vihaa. Ajassa on uusia aatteita, joita tuo tyttöpolo ei oikein ymmärrä, vaikka onkin fiksu ja kasvaa vähitellen yhä fiksummaksi ja tiedostavammaksi. Kaikki on kerrottu sujuvasti, verevästi ja koukuttavasti, hienosti yleiskieltä ja murretta vuorotellen. Kirjoissa ei ole mitään houkuttelevaa, mutta niitä ei voi silti laskea käsistään. Henkilöhahmot eivät ole ollenkaan ihastuttavia eivätkä edes täysin uskottavia tietyssä yksioikoisuudessaan, mutta silti lukijan pitää äkkiä saada tietää, mitä heille käy. Paljastettakoon, että miehille ei käy  hyvin, ja naisten kohtalo jää hieman epäselväksi kummassakin kirjassa, vaikka heille ja lukijallle annetaankin toivoa.

Kumpikin teos vaikutti minuun uuvuttavasti.

Yhtäältä olin otettu rankasta ja  lukemaan pakottavasta tarinasta ja siitä, että tällaisia suomalaisrealistisia tarinoita kerrotaan yhä, ja vielä näin selkeästi ja napakasti. Niitä  pitääkin kertoa, niin kauan kuin niitä on tosielämässäkin. Ihailin Ravilon tarkkanäköistä ja kaikin puolin taitavaa ajankuvausta; minua tyrmistytti lukiessani tuon tuosta, ettei näistä ajoista ole kuin muutamia vuosikymmeniä. Toisaalta olin kuitenkin rasittunut juuri tuosta aiemmin mainitusta, että onhan tämä tarina ennenkin kuultu ja luettu. Jäin myös miettimään Ravilon mieshahmoja. Huojuvataloiset miehet eivät toki kaipaa päänsilitystä, mutta olisi kiinnostavaa lukea joskus  tarina, jossa sellaista suhdetta, jossa osapuolet eivät tunne toisiaan eivätkä oikein itseäänkään, olisi kerrottu myös sen yksioikoisen, väkivaltaisen ja vallanhaluisen miehen kannalta. Onko sellaista? Kuin kansanlaulussa annetaan ymmärtää, että julma huijarimies on itse jäänyt rakkaudetta lapsuudessaan  - mutta riittääkö se selitykseksi kaikkeen? Muistaakseni Väinö Linnan Mustassa rakkaudessa, joka kertoo niin ikään kohtaamattomuudesta ja siitä seuraavasta katastrofista yhdistettynä aikojen ja tapojen muuttumiseen, näkökulma oli tasapuolisemmin sekä miehen että naisen.


Vaikka lukukokemukseni eivät tiivisty pelkäksi kehumiseksi, aion varmasti lukea Raviloa jatkossakin. Luulen kuitenkin, että kirjojen välillä on hyvä pitää väliä, että mielenkiintoni pysyy yhdessä tarinassa eikä tarinoiden ja kerronnan yhtäläisyyksien etsimisessä.






Kirjojen tiedot:

Kuin kansanlaulu, Sahlgrens 1991.
Terhi, Myllylahti 2013.



Kuin kansanlaulun olen napannut jostakin kirjojenkierrätyspisteestä mukaani, Terhi on kustantajalta saatu arvostelukappale.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Rasahduksia



Olen taas tavannut tuttuja
           niin että en saa unta.
Kuuntelen sateen käyntejä ikkunalaudalla,
           tyynyä puristan kuin
           hyvää ystävää.



On kevät, 
on lyhteen luuranko,
ja puutarhapuiden oksilta
roikkuu ruttuisia
talvirusinoita.



Lapsuudesta muistan kirjaston
lastenosaston hyvän hajun.
Kuljin sinne polkupyörällä
joka lauantai koulun jälkeen.
Jos löysin aivan tuoreen kirjan,
olin erityisen iloinen.
Silloin oli käytössä sellainen menetelmä,
että lainaaja kirjoitti
kirjan taskussa olevaan korttiin 
oman lainakorttinsa numeron,
Siitä näin, olinko kirjan ensimmäinen lukija.



Jotkut viikot ovat niin täysiä, että hyvääkin on liikaa. Tämä on ollut juuri sellainen.

Joskus ennen vanhaan olisin saattanut nollata pääni salilla, tai karkkipussilla, tai baarissa. Eilen sen sijaan... avasin kyllä siideritölkin, mutta varsinaisesti rauhoituin Risto Rasalla. Rasa ei kohkaa.

Ja Rasaan voi aina luottaa. Kokoomateoksesta Tuhat purjetta  (Otava 1992/2010) löytyi mielentilani, löytyi tämä ihanan ja hämmentävän keväinen säätila. Löytyi muistoja, joille hymyilin.

Ja löytyi tyyneys:



Minulla on rauhallinen olo.
Toivon koittavan yhtämittaisen
onnellisen arjen.




Oletttehan muuten huomanneet, että Saran P.S. Rakastan kirjoja -blogissa on startannut Runohaaste 2014?

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Oikea kirja, oikea lukija, väärä aika



Satunnainen ote Riikka Pelon romaanista Jokapäiväinen elämämme:


Yö oli ollut lämmin, ruohossa oli vain hento kaste, auringosta ei vielä ollut edes haaleata lankaa vuorien olkapäillä, kun Marina tuli pihaan. Kuu, pian täysi, sen tiesi katsomattakin, läikähti vesisaavien värisevässä pinnassa, valju hymy, melkein ivallinen, kuin neuvoisi häntä pitämään varansa.

Niityltä nousi pistävä ammoniakkinen haju. Lampaat olivat olleet ulkona koko yön. - - 


Ja toinen ote. Ensimmäinen oli sivulta 14, tämä 263:


Mutta he eivät saaneet luettua kirjaa loppuun vieläkään. Tällä kertaa Aija nukahti hänen ääneensä. Ja Marina torkahti uudestaan. Mutta ei se ollut kunnollista unta. Kuin olisi jäänyt unensa ulkopuolella, kiertänyt sitä kuin taloa sisään pääsemättä, nähnyt sisällä vieraita hahmoja, jotka olivat käyneet taloksi hänen kotiinsa, kirkkaat valot, häikäisevät kattokruunut, ja hän itse pimeässä, josta ei enää erottanut omaa hahmoaan.


Tapasin jokin aika sitten Riikka Pelon Finlandia-voittajaromaanista innostuneen naisen. Hän piti romaania kaikkineen erittäin taidokkaana ja kertoi kiinnostuneensa Jokapäiväisen elämämme -teoksen ansiosta venäläisistä klassikoista; toisaalta hän varoitti, ettei Pelon romaanissa tapahdu kauheasti, ei ainakaan vauhdikkaasti. Vastasin, että pidän venäläisistä klassikoista, en piittaa tapahtumattomuudesta, itse asiassa rakastan sitä, jos kirja on hyvin kirjoitettu.

Jokapäiväinen elämämme on. Mistä tahansa sen aukaisen, se houkuttelee minua ja tekee vaikutuksen. Kieli on yksityiskohtaista muttei koukeroista, se on kirkasta ja eteenpäin kulkevaa. Tunnelmat aukeavat muutamalla rivillä, ja kirjassa on oma, kirjailijalle tuttu maailmansa. Jokapäiväinen elämämme on suuri romaani.

Mutta se on liian suuri luettavaksi juuri nyt. Tuntuu, että tekisin väärin kirjaa kohtaan, jos lukisin sen nyt - kiireen ja kivun kera. Olen kuitenkin iloinen, että tutustuin siihen edes varovaisesti. Olen kuullut joidenkin pitäneen kirjaa onnistuneena mutta itseään sille vääränä lukijana. Minulle kaikki muu paitsi ajankohta oli kunnossa. Kirjan alku ja satunnaiset otokset sieltä täältä innoittivat ajattelemaan kirjoittamista ja haaveilemaan lämpimistä kesäilloista, jolloin voisin vain lukea tätä kiehtovaa, oikeastaan julman kiehtovaa, runoilijaelämäkertaa.


Yö olisi lämmin, ruohossa vain hento kaste.









Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Teos, 2013. Graafinen suunnittelu Camilla Pentti. Kustantajan kirjaesittely.
(Kirja on lainassa ystävältä.)

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Asta Honkamaa: Naisen maisema




Asta Honkamaan esikoisteos Naisen maisema yllätti minut pari kertaa. Ensinnäkin sain kirjan luettavakseni, vaikken ollut koskaan kuullutkaan siitä. Toisekseen kirjan kansi  ja alku saivat minut pitämään kirjaa yksipuolisempana kuin se lopulta oli.

Kirjan kansi on aika kaunis ja naisellinen, kuten näette. Kirjan alku  taas oli ihastuttava. Se tuntui aivan täydelliseltä tähän ensimmäiseen keväältä tuntuneeseen päivään. Runossa Ensimmäisenä aamuna pitkä aamiainen vietetään aikaa sukulaisten kanssa. Kaikki tuntevat toisensa hyvässä ja pahassa ja kesäpäivä on niin pitkä ja epätodellinen kuin sen aamiainen. Otteita runosta:


He tuntevat toistensa tavan tarttua lusikkaan.
toistensa tavan surra,
toistensa tavan lämmittää sauna,
toistensa tavan rytmittää puhe.

- -

Aamukahvissa pysyttely on tärkeää.
Aamukahvissa pysyttely on oleellista.
Aamukahvissa pysyttely pysäyttää ajan.
Jos juo viideltä aamukahvia, on aamu.
Ja silloin tämä päivä ei kenties koskaan lopu
ja silloin tämä kesä ei kenties koskaan lopu.




Mutta kirjassa on muitakin tunnelmia kuin tällaisia, joita pitäisi lukea vanhassa talossa auringonlämmittämässä ja pölyntuoksuisessa nurkassa, sellaisessa, jossa tuntee olevansa osa jatkumoa, vaikkei edes tietäisi, kuka talossa on aiemmin asunut.

Myöhemmin Honkamaan  tarinat vakavoituvat, aihepiirit laajenevat, mukaan tulee myös proosarunoutta. Esiintymiskammoa, syömiskammoa, ihmissuhteita, naisena olemista, hetkien rajallisuutta ja samanaikaista toisteisuutta. Teoksen aihepiirit eivät ole uusia, eivät oikein näkökulmatkaan, mutta tällaiselle kerronnalle on paikkansa. Peilaamme itseämme suhteessa muihin, ja uskottavasti kerrottuina nuo muut voivat löytyä kirjan sivujen välistäkin. Ote runosta Ratkaisumalli kaikille tunteille:


Ja sitten on hiljaista.
Hetki on se että minä en halua mitään,
että ikään kuin ei olisi mitään tarvetta joka pitäisi tyydyttää.
Mitään muuta en halua kuin etten olisi niin paljon taas,
etten joka päivä,
etten taas,
etten taas olisi tässä.


Honkamaan teos ilahdutti. vaikka hän kirjoittaa pääosin vaikeista asioista. Kuvittelin kirjailijan hymyilleen samaan aikaan vakavasti, lempeästi ja vähän ilkikurisesti, kun hän on luonut tarinoitaan. Esimerkiksi teoksen proosaruno-osuuden Tarinoita päivällisellä kerrottavaksi osassa Kolmas tarina puhuttiin "novellihetkistä". Ne tuntuivat minusta kovin tutulta ajatukselta, vaikka elänkin melko proosallisesti:


Rannassa ei ole ketään kun nainen juoksee sinne. Hän pysähtyy hetkeksi ja huutaa, ensin hiljaa ja sitten kovempaa niin kuin on elokuvissa nähnyt tehtävän. Nainen rakentelee itselleen täydellistä kaupunkilomaa. Kävelee kaikkien kahviloiden ohi, koska jossain voi olla vielä tunnelmaan sopivampi, niin kuin on elokuvissa nähnyt tehtävän. Ne ovat hänen novellihetkiään, elokuvahetkiään. Sitä kun kaikki on liian lyyristä ollakseen elämä. Kuten se kun hänellä oli liian korkeat korot Rooman mukulakivikaduille. -- 


Minua ilahdutti Honkamaan teoksessa myös, että sen kieli- ja ulkoasu olivat huoliteltuja. Luin jokin aika sitten saman kustantantajan julkaisemaa taloustrilleriä Sand Hill Road, ja vaikka kirjan alku oli viihdyttävä ja kiinnostavakin, hermostuin kirjan kieleen ja etenkin kirjoitusvirheisiin enkä ole vieläkään lukenut teosta loppuun.


Asta Honkamaan teoksen saatan sen sijaan lukea vielä uudelleenkin. Ainakin sen alun, sellaisena novellimaisena kesäpäivänä, joka tuntuu ikuiselta.



Asta Honkamaa: Naisen maisema. Books North, 2013. Kannen valokuva Joakim Pusenius, teoksen typografia Mika Tuominen.
(Kirja on yllätysarvostelukappale kustantajalta.)

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Miten minusta tuli lukija?




Sähköpostilaatikkoon  ilmestyi tällä viikolla kiinnostava viesti, joka muistitti minua kiinnostavasta tietokirjasta. Palautin tuon kirjan jo kirjastoon, mutta kopioin siitä pari kohtaa; lukemiseen aina uteliaasti suhtautuvana voisin hankkia kirjan omaksikin.


Lastenkirjailijat kertovat lukemishistoriastaan


Avaimen julkaisema Miten minusta tuli lukija? on pieni kirjanen, joka tuottaa lukutoukalle  paljon iloa. Siinä tunnetut suomalaiset lastenkirjailijat kertovat omin sanoin lapsuuden lukumuistoistaan.

Nuo muistot ovat arvatenkin nostalgista ja mukavaa luettavaa. Olen aina kadehtinut niitä, jotka muistavat tarkkalleen, miten he löysivät lukemisen maailman. Yksi heistä on Tuula Kallioniemi:


Opin lukemaan neljän vanhana. Ensimmäiset lukemani sanat olivat Koskenkorva ja apteekki. Muistan elävästi hetken, jolloin koin lukemisen huikaisevan ihmeen. Olimme äidin kanssa matkalla kangaskaupppaan Karhulan kauppalassa. Matkan varrella oli valkoinen rakennus, jonka seinässä luki vaaleansinisellä valokirjaimilla pystysuoraan APTEEKKI ja vaakasuoraan KOSKENKORVA. Jälkimmäinen oli paikallinen polkupyöräliike.

Yhtäkkiö olin jotain enemmän kuin siihen saakka. - -


Hannu Hirvonen piti lapsena kuvakirjoista, mutta oppi lukemisen vasta koulussa. Hän kuvaa kokemusta tajunnanräjäyttäväksi ja kertoo lukeneensa kaiken, minkä käsiinsä sai, Valituista paloista Onneliin ja Anneliin sekä Korkeajännityksiin. Luulenpa, että tämäkin kirjanahmimismuisto on tuttu monelle kirjatoukalle. Miten minusta tuli lukija tarjoaakin paitsi kutkuttavia lukukokemuksia myös mukavia poimintoja menneiden vuosien lastenkirjoista. Heikki Niska kertoo ihastuneensa Peppi Pitkätossuun lapsena ja liikuttuvansa yhä edelleen - viiskymppisenä - siitä, että Peppi on jouluiltana yksin.

Kaiken kaikkiaan mukava lukemiskirja siis. Toivon, että lukemiseen oppimista ja etenkin kirjojen löytämistä pidetään yhä edelleen niin merkittävänä, että aihetta on antoisa muistella vielä vuosikymmenien päästäkin. Toivon myös, että moni lukutoukkalapsi saa kasvaa samanlaisessa perheessä kuin Paula Havaste, omana itsenään:


Minusta ei tullut reipasta urheilijatyttöä eikä matemaatikkoa, mutta kirjallisuus tarttui jo lapsena lähtemättömästi elämään. Olen onnellinen siitä, ettei lukuharrastusta estelty, päinvastoin. Meidän perheessämme lukijaa ei ollut sopivaa keskeyttää, ellei ollut aivan erityistä syytä. Jos joku uppoutui kirjaan, tämän piti antaa olla.


Lisää tietoa Ismo Loivamaan toimittamasta teoksesta Miten minusta tuli lukija? Tutut lastenkirjailijat kertovat (Avain, 2013) saat kustantamon kirjaesittelystä. Toivottavasti kirjalle tulee jatko-osa, jossa muutkin kuin lastenkirjailijat pääsevät ääneen - lukumuisteluita ei voi olla liikaa.







Elämää lukijana -keruu


Alussa mainitsemani sähköpostiviesti, joka muistutti Avaimen kirjastakin, tuli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta. SKS:llä alkoi eilen laaja  Elämää lukijana -lukukokemuskeruu. Aineistoon kaivataan tietoja lukemisesta lapsena ja aikuisena, suosikkikirjoista, sähkökirjoista - siis melkein kaikesta lukemiseen liittyvästä. Kuulostaa kiinnostavalta ja tärkeältä keruulta, ja aion itsekin naputella vastaukseni SKS:lle. Lisätietoja keruusta sekä osallistumislomakkeen löydät täältä.





Elämää lukijana ja bloggarina


Lopuksi vinkkaan vielä niille, jotka eivät ole jo huomanneet, että tämän blogin yläosassa on nykyisin Minä, lukija ja kirjabloggari -välilehti. Olin pitkään ajatellut, että blogissani olisi hyvä olla kirjabloggarin esittely, mutten halunnut tehdä siitä ansioluettelomaista. Sain innoituksen kertoa itsestäni oman lukijahistoriani kautta Miten minusta tuli lukija -kirjan ansiosta.






Miten sinusta tuli lukija? Kerro se täällä ja/tai SKS:n keruulomakkeella!

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Kuva-arvoituksia: arvaa, mitä olen lukenut viime aikoina

 



Katso kuvat! Joskus niin voi sanoa kirjablogissakin. 

Kun vuosi vaihtui, ajattelin, että alan tänä vuonna kuvittaa myös kirja-arvioitani entistä enemmän muilla kuin kirjankansien kuvilla; muita löpinöitänihän olen aina kuvittanutkin itse ottamillani valokuvilla.

Mutta kun vuosi vaihtui, käsivaivani yltyi sellaiseksi, että olen edelleen vapaa-ajalla tietokonelakossa. Ja kun kättä särkee ja olkapää paukkuu, en pystyisi keskittymäänkään varsinaisiin arvioihin. Siksi julkaisenkin tässä kuvia, jotka olen viime viikoilla nappaillut ajatuksenani, että ne kertovat tietyistä kirjoista.

Arvaa, mitä kirjoja olen lukenut!

Yläkuvassa astelee maalaistyttö, jolle tehdään monta paria villasukkia ja liian iso villakangastakki, kun hän lähtee sukulaisten luokse kaupunkiin. Siellä hänen vaatteensa osoittautuvat tietenkin mahdottomiksi.

Nämä kaksi kuvaa kertovat lumesta, kirjarakkaudesta, köyhästä torpasta lumen ja vuorten keskellä, uudisraivaajaelämästä. Tässäkin tarinassa on pieni tyttö.





Sitten siirrytään hienoihin piireihin, hepsankeikkamaisten faktojen pariin. (Kuva on otettu Hämeenlinnassa Palanderin talossa.)



Viimeiseen kuvaan liittyy kertomus, jossa puutarha on kuin yksi päähenkilöistä. (Kuva on otettu viime syksynä Kolilla Mattilan tilalla, suosittelen tätä viehättävää majoittumispaikkaa!)



Viimeisenkin jännityksen arvoituksista vie, että kaikki kirjat on mainittu viimeaikaisissa postauksissani. Tämän parempaan - tai vakavampaan - en nyt kuitenkaan pysty, valitan. Olen nyt löytänyt hyvän fysioterapeutin, mutta jos käteni ei parane, siirryn ehkä otsikko + kuva -linjalle. :)

Tunnelmallista sunnuntai-illan jatkoa!


(Ja Elinalle Luettua elämää -blogiin kiitos ilahduttavasta tunnustuksesta, pistän sen pian eteenpäin.)


***
Ja ne vastaukset:

Anni Swan: Iris rukka - Eowyn Ivey: Lumilapsi - Harri Kalha: Kokottien kultakausi  - F.H. Burnett: Salainen puutarha



maanantai 6. tammikuuta 2014

Tarinoiden vuosi 2014



Hyvää alkanutta vuotta! Siinä missä muut kirjablogit ovat alkuvuodesta täyttyneet hienoilla kirjalistoilla ja lukemispohdinnoilla, K-blogin vuosi alkaa k niin kuin kiukuttelulla.


Olen joutunut viime aikoina pohtimaan, voiko lukeminen tai ainakin bloggaaminen vaarantaa terveyden. En ole tuhonnut silmiäni liialla kirjoihin hautautumisella, en sytyttänyt tulipaloa pitämällä lukuvaloa peiton alla - voi niitä aikoja, kun iltaisin ja öisin piti lukea salaa - enkä edes nyrjäyttänyt nilkkaani raahatessani kotiin kirja-aleostoksia.

Mutta en ole päässyt kirja-aleen, koska hartiaseutuni on niin kipeä, etten voi kantaa ostoskasseja. Vanha, staattisista työasennoista (lue: myös laiskuudesta) ja liiasta kirjoittamisesta ärtyvä rannekanavaongelma paheni heti kun metsässätallustelujoululomani oli ohi ja piti taas palata tietokoneen ääreen töihin, sitten kipeytyi koko yläkroppa. Olen yrittänyt välttää tietokonetta ja jopa lukemista tai ainakin raskaiden kirjojen kannattelua... Olen katsonut alkuvuodesta enemmän elokuvia kuin viime vuonna yhteensä, ja se onkin ollut hyvä juttu; olen hyvin tekstipainotteinen ihminen, mutta nyt taas muistan, että visuaalisillakin tarinoilla on puolensa. Ihminen voi katsoa vaikkapa Kotiopettajattaren romaania sen sijaan, että lukisi sitä tai bloggaisi siitä.

Pari päivää sitten yritin muistuttaa itselleni, että ihminen voi vain olla ja tunnelmoida, tarinoita on myös tavallisessa rauhallisessa hetkessä. Tehdäkseni hetkestä oikein mukavan menin sytyttelemään lyhtyjä pihalle. Onnistuin pimeässä telomaan toisen käteni haavoille, ja tietenkin juuri sen, joka ei ollut vielä kipeä. Niin että naputtelen tätä nyt parin sormen avulla, älkääkä ihmetelkö, jos blogi ei taaskaan hetkeen päivity.

Käsipuolisuus on tietenkin saanut aikaan sen, että olen alkanut ajatella kaihoisasti kaikkia loppuvuodesta lukemiani kirjoja, joista kyllä kirjoittaisin, jos vain voisin.

Kertoisin, että ensituttavuus Italo Calvinon kanssa sujui napakasti. Tämä vaikea elämä -novellikokoelman tekstit olivat harkittuja, kiinnostavia, vähän vinksahtaneita mutta kuitenkin aivan loogisia. Myös Hilkka Raviloon tutustuminen oli miellyttävää, vaikkei uutuusromaani Terhi ollut ollenkaan miellyttävä. Se kuvasi elämää juuri niin suoraan, realistisesti ja mieleenjäävästi kuin olin olettanutkin; yhden murhan olisin ehkä karsinut, että kirja olisi ollut vielä todentuntuisempi.

Toisaalta Kjell Westön Kangastus 38 -romaanissa oli siinäkin murha, oikeastaan murhia, ja kerronta oli vieläpä juuri niin westömäisen samettista ja elokuvamaista kuin olla voi - ja aivan yhtä todelta tuntui sekin romaani. Olen miettinyt, mistä kirjan todentuntuisuus ja mieleenjäävyys johtuvat. Eivät ainakaan vain siitä, että kirja on mahdollisimman realistinen ja "arkinen". On myös kiinnostavaa, miten erilaiset kirjat  ja kirjailijat voivat kietoutua yhteen lukijan ajatuksissa. Westö ja Ravilo, enpä olisi arvannut.

Sen arvasin, että Ville Rannan vanhaan Ouluun sijoittuva ja (myös) tunnetuista kulttuurivaikuttajista kertova sarjakuvaromaani Kyllä eikä ei on hyvä. Se oli. Aale Tynnin elämäkerta oli tarkka, kiinnostava, opettavainen. Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja innosti lukupiiriämme tekemään poikkeuksen. Tämä vuosi ei alakaan Finlandia-voittajan lukemisella, vaan Salaisella puutarhalla sekä vapaavalintaisella tyttökirjaklassikolla; aion lukea Anni Swania.

Raili Mikkasen historiallisia nuortenromaaneja olen jo kehunut. Kaari Utrion Seuraneiti oli niin viehättävä kuin toivoinkin. Oi aikoja, oi tapoja ja oi vanhaa Helsinkiä - oi vanhaa Kainuuta, mutta kun en tunne sitä seutua, en osannut sijoittaa esimerkiksi Paltamoon sijoittuvia tapahtumia yhtä hyvin paikoilleen kuin Helsinkiin sijoittuvia.

Tero Liukkosen Vihreän lohikäärmeen maa on kesken, mutta on tuntunut alusta asti taitavalta ja tärkeältä, laadukkaalta. Timo Ahopellon IT-romaani Sand Hill Road on samaten kesken. Minusta kirjan alku vaikutti siltä, että teksti olisi pitänyt oikolukea vielä kertaalleen, ja pidin start-up-kertomusta myös lähtökohdiltaan aikamoisen epäuskottavana. IT-konsulttimieheni viihtyi kirjan parissa hyvin ja kommentoi, että periaatteessa tarina on aivan uskottava. Humanisti vs. insinööri. Palaan asiaan.

Totean vielä, että aiemmin syksyllä ahmimani Henrik Tikkasen osoitetrilogia ja loppuvuodesta lukemani Ingmar Bergmanin omaelämäkerta Laterna Magica saivat taas ajattelemaan kaikkien fanittamaa Karl Ove Knausgårdia. Ymmärrän kyllä, miksi häntä niin ihaillaan: onhan kiinnostavaa kurkistella avoimesti ja sopivan äkkiväärästi elämästään tilittävän kirjailijan kokemuksiin. Mutta miksi Knasua pidetään niin ainutkertaisena? Onhan näitä lahjakkaita, röyhkeydellään koukuttavia kirjailijoita ennenkin ollut!

Lumilapsen haluan lukea vielä alkuvuodesta, samoin tutkailla Granta-aikakauskirjan Ambition-numeroa, Erik Wahlströmin erikoinen "kissamuumiokirja" Kaunein on se jota rakastaa on sekin jo loppusuoralla. Eli kyllä minä luen, vaikkei se ehkä tee minulle hyvää. Ja alun kiukuttelusta huolimatta uskon myös kädelliseen uuteen vuoteen. Paketissa olevan käden haavat eivät ole tänään auenneet kertaakaan, ja toiselle kädelle olen varannut fysioterapia-ajan.


Ja tarinat, niitä on tosiaan kaikkialla. Toivotan kaikille hyvää ja kiinnostavaa, hyvien tarinoiden vuotta 2014!




P.S. Lisäys: On latteuksien latteus todeta, että Transtöremin runous on hienoa, ja vielä unohtaa mainita se itse postauksessa. Mutta se on. Toivon, että löydän joskus monipuolisempia sanoja noiden runojen kuvailemiseen.



***
Bloggauksessa mainituista kirjoista Mikkasen teokset ovat kirjastolainoja, Ravilon ja Ahopellon teokset arvostelukappaleita ja muut kirjat omiani, itse ostettuja tai lahjaksi saatuja.