maanantai 6. heinäkuuta 2015

Kirja, jonka luin vieraalla kielellä: Mavis Pilbeam (toim.), Haiku Animals


Kun bloggaa kauan, on vaikea kertoa itsestään enää mitään uutta lukijana. Ei liene kenellekään yllätys, että pidän lyhyistä ja pelkistetyistä runoista ja eläimistä ja että Japani kiehtoo minua.

Ei liene yllätys sekään, että keväällä The British Museumin kaupasta ostamani kokoelmateos Haiku Animals oli minusta hyvin, hyvin viehättävä, oikea hyvää tekevä kirja.

Teoksessa on kauniita kuvia ja vuodenaikojen kuvailuja eri eläimien kautta. Perhoset, linnut ja erilaiset nisäkkäät ovat hyvin edustettuina. Mielikuvat haikujen kuvaamista tunnelmista ja tilanteista hymyilyttivät ja rauhoittivat. Esimerkiksi:


asakaze no
ke wo fukimiyuru
kemushi kana

the morning breeze
seen blowing the hairs
on the caterpillar


(Buson)


Hieman yllättävää minulle itselleni oli, että parhaiten minulle jäivät mieleen tällaiset toukkarunot, kaikkein mitättömimmistä ja usein kammotuistakin öttiäisistä kertovat kuvailut. Lisää esimerkkejä:


kumo korosu
ato no sabishiki
yousamu kana


after killing a spider
how lonely I feel
in the cold of the night


(Shiki)


ja:

nominodo mo
yonaga daro zo
sabishikaro



for your fleas too,
the night must be long,
it must be lonely


(Issa)


Suosikikseni valikoitui ainakin tällä ensimmäisellä lukemiskerralla tämä tunnelmapala:


tatami wo aruku
suzume no ashiato wo
shitte iru

the footsteps of a sparrow
walking on the tatami floor
sound familiar


(Ozaki Hosai)


Yllättävintä lukukokemuksessa oli, että luin runoja, tai ylipäätään mitään, vieraalla kielellä. Yleensä koen, että vieraalle kielellä lukiessa tekstin ja minun väliini jää ikään kuin liikaa välimatkaa, mutta tällaisissa lyhyissä väläyksissä englanti ei haitannut minua. Luulen tavoittaneeni haikujen ajatukset. Ainakin tavoitin lukiessani tietynlaisen ainutlaatuisen tunnetilan. Silloin en varmastikaan ole lukenut "väärin", vaikken olisi tulkinnut joka sanaa tai haikua kuten kirjoittaja on aikoinaan tarkoittanut.


Liitän lukukokemuksen mukaan Lukulampun kesäkirjahaasteeseen itse keksimälläni lukuehdolla: Kirja, jonka luin vieraalla kielellä.  #kesäkirjahaaste #Lukulamppu

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Kirjoja, jotka tekevät hyvää (ja jopa turruttavan hyvää)

Ennen kuin esittelen kesäkirjahaasteessa kirjan, jonka kansikuva kiehtoo minua, palaan vielä viimekertaisen bloggaukseni teemoihin, hyvää tekeviin kirjoihin.

Aihe on tietenkin määrättömän laaja. Kirjaimet, sanat, tekstit, lukeminen ylipäätään tekee minulle hyvää. Lukeminen, sekä faktan että fiktion, on elämäni kivijalkoja.

Parasta lukemista minulle ovat pienet suuret helmet, realistiset klassikot sekä  lempirunoilijoideni teokset.

Runot olen jo esitellyt. Pienillä suurilla kirjoilla viittaan niihin, jotka ovat tarinaltaan ja  kieleltään yksinkertaisia mutta joissa sittenkin on kaikki.

Kotimaisista rakastan Petri Tammisen lisäksi, tunnetusti, Tove Janssonin Kesäkirjaa ja kaikkea muutakin Janssonin kirjoittamaa ja kaikkea Janssonissa, Helmi Kekkosen Kotiin-novellikokoelmaa sekä Kristina Carlsonin teoksia Herra Darwinin puutarhuri ja erityisesti William N päiväkirja. Ne olen lukenut tai aion lukea moneen kertaan. Joel Haahtelan teoksista olen ollut aistivinani jotain samansuuntaista, mutten ole lukenut niistä vielä yhtään tarpeeksi paneutuneesti.

Ystäväni olivat taannoin viisaita, kun antoivat minulle syntymäpäivälahjaksi Johan Bargumin Syyspurjehduksen.

Ulkomaisista teoksista tulee etsimättä mieleeni Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri, merestä taas uudelleen kotimainen kirjallisuus, nimittäin Muumipappa ja se, etten ole muutamaan vuoteen lukenut muumeja, vaikka etenkin muumimaraton tekee minulle ehdottoman hyvää lukijana, kirjoittajana ja ihmisenä.

Niputan nyt monta kirjaa yhteen kun totean, että myös suomalaisen realismin klassikot tekevät minulle hyvää jo esineinä, kokoelmana, joka muodostaa kirjahyllyni ytimen. Suomenruotsalainen kirjallisuus on myös laaja käsite, mutta niputan senkin ja totean, että kun luen Tikkasia tai Fagerholmia, tunnen, etten halua lukea enää muuta.

Vaan haluanhan minä, esimerkiksi eläin- ja luontokirjoja sekä yhä enemmän tietokirjoja. Tänä keväänä minua ovat hellineet kaksi Jyrki Vainosen rauhallista, sympaattista ja viisasta esseeteosta. Linnunpöntönrakentaja rentouttaa luonnon ja vanhojen talojen ystävää, vaikkei hän tuntisi lintuja. Askelia. Kirjoituksia kävelemisestä taas on lukijan kirja, etenkin kävelevän lukijan. Lämmin suositus molemmille teoksille!

On tietysti lukuisia muitakin kirjoja, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen. On kirjoja, jotka ovat kiinnostaneet, kiehtoneet, häirinneet, muuttaneet tai "vain" todella viihdyttäneet ja ilahduttaneet minua. Niitä on joka genrestä, monesta tyylilajista. Mutta juuri hyvää tekevät kirjat ovat niitä, joiden ääressä en halua tehdä kuin lukea, joiden ääressä olen riemastunut ja liikuttunut ihan vain siksi, että tällaisia kirjoja on olemassa.  Hyvää tekevät kirjat tekevät olon lämpimäksi ja kiitolliseksi.

Ja vielä: jotkut kirjat tekevät erityisen, turruttavan ja lohduttavan hyvää.

Viime aikoina olen ollut uupunut ja stressaantunut. Huomasin luisuneeni tilaan, jossa en kyennyt keskittymään lukemiseen, vaikka juuri eniten olisin kaivannut taukoa kirjamaailmassa.

Kuka avuksi? L M. Montgomery. Marigoldin lumottu maailma tarjosi tarpeeksi tuttua, vakaata, hauskaa ja rauhoittavaa luettavaa. Joskus olen lähtenyt hädän hetkellä Ruohometsän kansan pariin. Suruun olen lukenut Claudie Gallayn Tyrskyt, moneen kertaan. Olen kertonutkin näistä lukukokemuksista. Halu turruttaa tunteet, rauhoittua ja toisaalta varmasti nauttia kirjallisuudesta vaatii tutun kirjan.


Joku saattaa ajatella, että saman kirjan lukeminen on ajanhaaskausta ja turtumuksen hakeminen osoitus taantumisesta eikä pyrkimyksestä rentoutumiseen. Sama se. Meillä lukutoukilla kirjat toimivat aina ja kaikissa elämäntilanteissa, hyvässä ja pahassa.

Onneksi on kirjailijoita ja kirjoja, etenkin hyvää tekeviä kirjoja.


#kesäkirjahaaste #Lukulamppu

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Kirja, joka tekee minulle hyvää: Petri Tamminen, Meriromaani




Kevättä hän Jäämeren myrskyssä ajatteli. Se ajatus sai hänet päättämään, että vaikka laiva kaatuisi ja ajelehtisi maailman reunalle ja ylikin, hän roikkuisi kyydissä, sillä puulastissa oleva puinen laiva ei uppoaisi millään.

Toisena yönä tuuli tasaantui. Hän meni kajuuttaansa ja kiitti laivaansa ja taivasta ja jotakin, joka hän mielessään kutsui kevääksi, ja nukkui. (Petri Tamminen: Meriromaani, s. 67)


On taas uusi kesä, on #kesäkirjahaaste #Lukulamppu, eli Lukulampun kesäkirjahaaste. Tuo Lukulampun toimituksessa yhdessä ideoimamme lukuhaaste herättäköön tämän kirjablogin talviunesta. 

Valitsin ensimmäiseksi haastekirjakseni kirjan, joka tekee minulle hyvää. Pallottelin parin vaihtoehdon välillä, mutta lopulta valinta oli selvä. Petri Tamminen, jonka kirjoista olen kirjoittanut lämpimästi ennenkin, tekee tekstillään minulle hyvää. Niin tämänkeväisellä uutuudellaankin.

Meriromaanin idea on yksinkertainen, jopa hieman lapsellinen. On merikapteeni Huurna, tai oikeastaan poikaressu Vilhelm Huurna, josta tulee merikapteeni. Hänen laivansa uppoavat toinen toisensa jälkeen, eikä Huurnan elämä muutenkaan ole kovin onnekasta. Siinä missä joku ahdistuisi, Huurna tyytyy kohtaloonsa tyynesti ja salaviisaasti karujen tilanteiden ylle asettuen.

Juuri tuo salaviisaus kiehtoi minua tässäkin Tammisen kirjassa. Huurnan seikkailuista, tai pikemminkin toilailuista, voisi lukea vain tarinan näkökulmastakin, mutta silloin tarina jäisi melko ohueksi. Mutta se hiljainen ymmärrys, huumori ja ilkikurisuus, jolla Tamminen kuvaa hahmojaan ja maailmaa! Lisäksi minua huvittivat ja kiinnostivat yhtymäkohdat Volter Kilven Alastalon saliin (jonka lukeminen teki minulle aikoinaan hyvää vasta sen jälkeen, kun saatoin ällistyneenä mutta onnellisena todeta suoriutuneeni kirjasta).

Rakastan tällaisia pieniä, suuria kirjoja, jotka voi lukea yhdellä istumalla ja sitten lukaista heti uudelleenkin. Tätä kirjaa lukiessa minua nauratti ja itketti. Toisaalta olo oli hyvin rauhallinen, koska teksti oli niin eleettömän toteavaa. Ja ennen kaikkea olo oli lämmin. Joskus on tosiaan sellainen olo, että lukeminen ja erityisesti tietty kirja tekee hyvää.

Lukemisen jälkeen havahduin siihen, että hyllystäni puuttuu osa Tammisen tuotannosta, enkä ole lukenutkaan kaikkia hänen kirjojaan. Se ei tee minulle hyvää! Asia on korjattava.


***

Vaikka tässä taas hehkuttelen Tammista, niin totta puhuen harmittaa, ettemme ole  laatineet lukuhaasteen kriteeriksi esimerkiksi "Viisi kirjaa, jotka tekevät minulle hyvää". Taidanpa listailla noita muita kirjoja lähiaikoina. Nyt kuitenkin siirryn pohtimaan, mikä olisi kirja genrestä, jota en yleensä lue. (Voi miten paljon helpompaa onkin pysyä näiden mieltä lämmittämien kirjojen parissa kuin pohtia, mikä teos arveluttaa ja miksi!)

Onko linjoilla muita Petri Tammisen ihailijoita? Entä oletteko huomanneet Lukulampun kesäkirjahaasteen ja ajatelleet osallistua?


***

En aio kerrata haasteen sääntöjä tai puhua haasteesta jatkossa muutenkaan näin paljon lukuhaastepostauksissani, mutta vinkkaan nyt, että haasteen etenemistä voi seurata Lukulampun sivustolla sekä etenkin Facebook-tapahtumasivun kautta. Poimimme kesän mittaan aika ajoin esimerkkejä, mitä ihmiset ovat lukeneet haasteen myötä, mutta haasteeseen voi osallistua, vaikkei pukahtaisi siitä netissä sanaakaan. Tärkeintä on lukeminen ja lukemisen ilo! 


***

Petri Tamminen: Meriromaani. Otava 2015. Kansi: Piia Aho.
(Olen ostanut kirjan Lukulampun verkkokaupasta.)

#kesäkirjahaaste #Lukulamppu

torstai 5. maaliskuuta 2015

Haruki Murakami: The Strange Library



Tämä on miniarviotakin minimpi kirjaluonnehdinta, mutta pieni on kirjakin, eikä lukukokemuskaan ollut suurenmoinen.

Kuten niin moni muukin, minäkin fanitan Haruki Murakamin kirjoja ja seurailen miestä melko aktiivisesti sosiaalisessa mediassakin. Olin hyvin tyytyväinen, kun sain hänen viimesyksyisen teoksensa The Strange Library joululahjaksi. "Kaunis ja kiehtova kirja!" iloitsin.

Kirja on minusta edelleen esineenä kaunis. Runsas kuvitus teki siitä kiehtovankin, mutta tarina jätti kylmäksi. On poika, joka joutuu kumman kirjaston vangiksi, ja siinäpä se. Ilman kuvia tarina olisi käynyt novellista, mutta kirjaksi siitä ei olisi riittänyt (en halua todellakaan halveksua novelleja, päinvastoin, mutta yksittäistä novellia ei voi julkaista romaanina!). Suurin ilonaiheeni ja konkreettisin muistikuvani alkuvuoden lukukokemuksesta on, että kirjassa vilahti jonkin sortin lammasmies. Kun luimme taannoin Suuren lammasseikkailun lukupiirimme kanssa, kaikki olivat kiinnostuneita ja kiintyneitä outoon lammasmieheen.

Kenties minulta meni jotakin ohi englanninkielisestä tekstistä, mutta lukukokemus oli varsin mitätön. Tunteeni Murakamia kohtaan eivät kuitenkaan laantuneet, vaan haluan lukea seuraavaksi aivan erilaista Murakamia, nimittäin juoksukirjan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Ilahduin myös tiedosta, että ystävä lukee parhaillaan teosta The Wind-Up Bird Chronicle . Se taitaa olla kaikkien aikojen suosikki-Murakamini.

Ai niin, samaisen ystävän kanssa katsoimme hiljattain The Norwegian Wood -elokuvan, emmekä oikein innostuneet. Enkä ainakaan minä innostunut täysin Värittömän miehen vaellusvuosistakaan.

Hmmm. Ehkä tunteeni ailahtelevat kuitenkin? Ei auta kuin lukea lisää ja selvittää asia.


perjantai 6. helmikuuta 2015

Vastaus runohaasteeseen: uusia ja vanhoja suosikkeja



Ystävä haastoi Facebookissa runohaasteeseen, julkaisemaan lempirunon viitenä peräkkäisenä päivänä. Arvelen,  että runovalintani saavuttavat otollisemman yleisön täällä kuin Facebookin puolella, joten siirsin haasteen omavaltaisesti blogiin. Päätin myös julkaista kaikki runot kerralla ja vielä yhden ylimääräisen kaupan päälle.

Blogiani kauemmin seuranneille näissä runovalinnoissa ei liene yllätyksiä. Minulle runojen valitseminen toi mieluisan, rauhallisen tuokion. Kiitos haasteesta! Runonlukuni on viime aikoina ollut epäsäännöllistä, mutta nyt tuli taas sellainen olo, että kannattaisi hakeutua runojen pariin taas joka viikonloppu: sanaterapiaa parhaimmillaan.

Lähes kaikki suosikkirunoilijani ovat kotimaisia. On toki niin, että heitä lukiessani voin olla varma – varmempi – että ymmärrän  sanojen perimmäisen merkityksen. Toinen syy kotimaiseen keskittymiseen on se, etten oikein tunne ulkomaista runoutta. Margaret Atwoodin runouteenkin törmäsin sattumalta jotain muuta lukiessani. Olen myös kuullut, että Carol Shields on julkaissut runoja. Onko kenelläkään hänen runoudestaan tarkempaa tietoa?

Olen valinnut esimerkkirunot jokseenkin sattumanvaraisesti, koska en osaa nimetä yhtä suosikkia keneltäkään suosikiltani. Suosikkirunot myös vaihtelevat oman fiiilikseni ja elämäntilanteeni mukaan.

Ikisuosikki Risto Rasa


Öisin pakkanen jäätää
sen minkä aurinko päivin lämmittää.

Kallion seinämässä
sulavesien
                             urut.


Runo on teoksesta Rantatiellä (Otava 1980). Vaikka talvi on ollut leuto, odotan pakahtumaisillani sulavesien urkuja. Jos Risto Rasaa olisi äänikirjana, pakahtuisin varmasti luonnossa liikkuessani ja suosikkiluontorunoilijaa kuunnellessani.

(Mainos: kurkkaa Risto Rasan haastattelu Lukulampussa. Olen nyt ostanut Jules Renardin Kuvien metsästäjän Rasan suosituksesta.)




Saaristorunoilija Caj Westerberg


Varjot hiekkatiellä, tuulessa

Tämän teoksesta Yönmusta, sileä (Otava 2011) löytyvän ”runon hipaisun” olen ikuistanut runotaulujen sarjaankin - myös Risto Rasa ja Eeva Kilpi ovat päätyneet seinälle.  Caj Westerbergin teos kiinnosti minua jo siksi, että hän on kirjoittanut sitä eräässä unelmapaikassani, Kökarilla. Pienimuotoinen runous puhuttele. Runoutta, erityisiä hetkiä, on kaikkialla.






Eeva Kilpi, kaiken ymmärtäjä

 

Perhonen ilmaisee käsityksensä maailmasta:
Kukkia, tuoksua, mettä. Värejä.
Kesää silmänkantamattomiin.
Lentää siinä. Vapaasti,
ja niin paljon kuin jaksaa,
kovin paljon ei ole tarpeen.
- - -
Minä vannon, tällainen on maailma.
Uskokaa!


Ohessa lähes kokonainen perhosruno teoksesta Animalia (WSOY, 1998, 2. painos). 

Yksi kuluneimmista runokirjoistani on Eeva Kilven kokoelma Perhonen ylittää tien. Aina kun luen sitä, haluaisin siteerata joka runoja ja omistaa elämäni runojen lukemiselle ja kirjoittamiselle. Alkuaan minua puhutteli, miten syvästi  Kilpi ymmärtää ihmistä – ja sitä, että suuristakin asioista voi puhua pienin ja yksinkertaisin sanoin, humoristisestikin. Sittemmin olen kiintynyt myös Kilven kohdalla luontorunoihin. Luontoa ja eläimiä ymmärtävä ja puolustava Animalia on paikoin paatoksellinen, mutta se sallittakoon, kun runojen aihe on niin tärkeä.



Uusi ihastus Kirsi Kunnas


Uni vaipuu meihin
kuin sade jonka saimme
syvään juurten alle uni vajoaa.


Kirsi Kunnaksesta kirjoittelinkin viime blogipäivityksessäni. Olen selaillut kokoelmaa Puut kantavat valoa (WSOY 2010, 6. painos) sieltä täältä ja viimeistään kesällä otan teoksen systemaattisempaan lukuun. Yllä oleva runo-ote on ilmestynyt alun perin teoksessa Uivat saaret (1950). Kunnaksen runoudessa kiehtoo näennäinen helppous. Moni runo vaikuttaa ensin ”vain” tunnelmapalalta, mutta paljastuu tarkemmalla lukemisella monitulkintaiseksi, vertauskuvalliseksi.




Kiehtova, kunnioitettava Margaret Atwood


On niin paljon mitä tahdon
sinulle antaa. Tämä on minun, tämä
puu, saat sen nimen,

tässä on ruokaa, valkoista kuin juuret, punaista,
suolla ja rannalla kasvavaa,
myös sen nimet lausun sinulle.

Runo-ote on Margaret Atwoodin teoksesta Myös sinun nimesi (WSOY 2001). Pääosa kokoelman runoista on melko pitkiä, yleisvaikutelma on melko raju ja rujokin.  Jotain kiehtovaa tässä kuitenkin on. Vaikka runojen sanomat eivät aina aukea ensimmäisellä lukemisella, teksti on atwoodmaisen punnitua  ja kutsuu paneutumaan, selvittämään, mistä onkaan kyse.

Tuo on minusta ominaista myös Atwoodin proosalle. Vuosien myötä hänestä on tullut yksi suosikkikirjailijoistani siksi, että hän on niin tuottelias ja määrätietoinen sekä kirjailijana että henkilönä. Kunnioitettavaa.


Salainen suosikki Riitta Rossilahti


Hengitän syvään
lumen kirkkautta – talven
selkä taittunut

Breathing in
the brightness of snow – winter
is giving way to spring


Riitta Rossilahden haiku- ja tankarunouteen tutustuminen tapahtui puhtaasti sattuman kautta, kun huomasin hänen teoksiaan Akateemisessa kirjakaupassa. Nykyisin minulla on jo kolme Rossilahden runokirjaa. Yllä oleva esimerkki on uusimmasta, Kuun sillalla. On the Moon Bridge -teoksesta (julk. Riitta Rossilahti, 2013). Nämä runot kannustavat minua itseänikin haikuilemaan. Olen koettanut saada Rossilahdesta tietoja, mutta niitä ei juuri löydy. Kirjoista olen ymmärtänyt, että hän on haikurunoutta harrastava ja siitä kansainvälisesti palkittukin eläkkeellä oleva isoäiti. En ole törmännyt hänen teoksiinsa muualla kuin siellä kirjakaupassa ja sittemmin omassa kirjahyllyssäni. Salaperäistä.



Oletko osallistunut runohaasteeseen? Minkä runon esittelit ja miksi?