torstai 31. joulukuuta 2009

Mp3-soitin ja sähkökirja

Olen tehnyt teknisen harppauksen: minullakin on nyt asia, joka monilla muilla on ollut jo vuosia, nimittäin ikioma mp3-soitin, kiitos joulupukin. Mallinumeroa en nyt muista, mutta Sonyn soitin se on ja oranssi ja siinä on radiokin. Tämän enempää en osaa kertoa.


Kävin eilen Ylen sivuilla etsimässä sisältöä soittimeen. Latasin ensimmäisinä vastaan tulleet kiinnostavat podcastit: Nadjan huoneen Veikko Huovisesta kertovan osan, nuorten kielenkäytöstä kertovan Kielipakinan sekä hyvin kiehtovalta vaikuttavan Radioateljeen osan "Lyhyt luettelo paikoista". Kyseessä on "akustinen opas Pariisiin". Ohjelman tekijä kertoo, mitä hän kuunteli, kuuli ja pohti Pariisin äänimaailmaa tallentaessaan ja luodessaan.


Hetki meni, ennen kuin sain podcastit koneelle ja sieltä taas mp3-soittimelle, mutta onnistuin. Sen sijaan en onnistunut kuuntelemaan ohjelmia soittimelta kuin pieninä näytepaloina. Onneksi asun insinöörin kanssa. Hän viritteli eilen soittimen kuntoon ja näyttää toivottavasti pian minullekin, miten sitä käytetään. (Muuten joudun tyytymään siiihen, että koneestani kuuluu vain radio ja sieltä Päivän peili; sitä ja sen Matti Vanhas -analyysiä kuuntelin eilisellä päiväkävelyllä vaihtoehtojen puutteessa, plaah.)


Kävin eilen katsomassa myös Adlibriksen mp3-kirjatarjontaa. En kuitenkaan ostanut mitään, sillä en löytänyt mitään erityisen inspiroivaa ja lataaminen olisi ollut aika kallistakin. Huomaan muuttaneeni käsitystäni äänikirjoja ja ylipäätään kuuntelemista kohtaan lyhyessä ajassa: se, mikä ennen tuntui lähes mahdottomalta, onkin nyt hyvin innostavaa.


En aio hylätä perinteistä kirjaa, en ikinä!, mutta mp3-soitinherätyksen jälkeen olen kiinnostunut myös sähköisestä kirjasta; näkisin mielelläni sähköisen lukulaitteen. Niinpä ilahduin viikonvaihteen Hesarin pikku uutisesta: Suomen Kustannusyhditys on julkaissut sähkökirja-asioihin keskittyvät internetsivut osoitteessa http://www.sahkokirja.fi/. Sivuille kerätään tietoa sähkökirjoista, niiden lukemiseen tarkoitetuista laitteista ja niiden markkinoista Suomessa ja maailmalla.

Hyvin mielenkiintoista! Ja outoa. Alkaako humanisti minussa muuttua insinööriksi? Toivotan joka tapauksessa kaikille hyvää kirjavuotta 2010, niin paperisten kuin sähköisten kirjojen parissa!

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Joulukirjoja ja -lukemisia



Olen palannut joulunvietosta ja vihdoin löytyy aikaa myös kirjajutuille. Ensimmäisenä juttuna joulun jälkeen pitää tietenkin kertoa kirjalahjoista, sekä itse annetuista että saaduista.

Annoin tänä vuonna joitakin kirjalahjoja, ehkä hieman vähemmän kuin yleensä. Parista paketista löytyi Doris Lessingin Kissoista-kirja. Olen nyt kehunut sitä niin paljon ja lahjoittanut sen niin monelle, että teen uudenvuodenlupauksen ja lupaan olla kirjoittamatta siitä ainakaan pariin kuukauteen. Eräs lahjansaaja, äitini joka lukee minun ja muidenkin kissablogeja, totesi, että kirja oli "alussa liiankin realistinen, mutta sitten kuin parasta blogia".

Toisenlainen kissakirjalahja oli kummipojalle lahjoitettu Pekka Töpöhäntä -kokoelmakirja. Nyt on (oli) Pekka Töpöhännän 50-vuotisjuhlavuosi ja koska pieni kummipoika on hyvin tietoinen, että meidän kissat eivät ole töpöhäntiä - vaikka kuinka hännästä vetäisi - tämä tuntui sopivalta lahjalta. Viime hetkellä ostin hänelle myös kuvassa näkyvän kirjan Tapahtui talviyönä yksinkertaisesti siksi, että kirja oli niin kaunis.

Isäni sai lapsiltaan lahjaksi Antti Hyryn Finlandia-voittajan Uunin, ja ainakin tämä lapsi aikoo lainata kirjan heti kun se kotiutuu mökiltä lomailemasta.

Omista kirjapaketeistani paljastuivat elämäkertateos Minä, Mauri Kunnas ja Satu Koskimiehen kiinnostava kulttuurihistoriallinen romaani Hurmion tytöt. Lisäksi sain kissatietokirjan (Elina Väyrynen: Kissan aktivointi), Japanista kertovan tietokirjan (Minna Eväsoja: Bigaku) ja englanninkielisen romaanin (Maya Angelou: Letter to My Daughter). Niin ikään lahjaksi saatu Lari Kotilaisen kielitieteellinen teos Suomensuojelija pääsi mukaan joulureissuun ja ehdin luetuttaa sen pyhien aikaan anopillakin - kerron kirjasta varmasti tarkemmin ihan lähipäivinä.

Itse taas luin jouluna anopin kirjahyllystä kevyehkön romaanin Onnenpoika sekä osittain Phillipsin Kiurun ja termiitinKursiivi. Kotiin palattuani sain parissa päivässä aikaiseksi kirjakaaoksen! Nyt lomalla olisi aikaa lukea rauhassa, mutta ei, näemmä on pakko aloittaa monta kirjaa yhtäaikaa ja sitten ihmetellä, missä järjestyksessä niitä lukisi.

Ensin aloitin omasta pinostani Hurmion tyttäret - vaikuttaa viehättävältä ja kiinnostavalta. Sitten "vain vähän vilkuilin" miehen saamaa Pekka Herlin -elämäkertaa Koneen ruhtinas. Kyllä, siinä kirjassa on jotain, sillä sittemmin olemme lähes kilpailleet, kumpi saa lukea ko. kirjaa; junassa paluumatkalla joulunvietosta luimme sitä vuorotellen luku kerrallaan. Heti maanantaina hain vielä kirjastosta Kari Hotakaisen Ihmisen osan ja nyt sekin on kesken. Ja siitäkin tykkään!

Taidan siis lopettaa tämän joulukirjaraportin tähän ja lukea vaikka Herliniä, kun sen omistaja on töissä. Tai sittenkin vähän Hurmiota... Oi ihana kamala kirjaähky!

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Hyvää kirjajoulua


Hyvää joulua kaikille!


Toivottavasti saatte paljon kovia paketteja. :)


t. Jenni, jo ensi viikon kirjalahjakertomuksia odotellen...

maanantai 21. joulukuuta 2009

Emma Juslin: Yksin yhdessä


Onko kukaan tutustunut Emma Jusliniin? Minä olen, kirjaan Frida ja Frida. Pidin siitä kovasti. Ei uskoisi, että Juslin on niin nuori (s. 1985), sillä kirja oli hyvin valmis ja harkittu. Se myös sopi hyvin aikuisellekin lukijalle, vaikka se onkin ensisijaisesti kai nuortenkirja.


Odotukset olivat siis suuret, kun sain käsiini Emma Juslinin uusimman romaanin Yksin yhdessä. Kun aloitin sen, olin hyvin vaikuttunut. Juslin käyttää kieltä todella taitavasti ja kiiinnostavasti. Jotkut ilmaisut ovat siinä rajalla, ovatko ne liiankin taitavia ja tietoisesti harkittuja (esim. "Pitkitetyn silmänräpäyksen aikana karistettiin turhamaisuuden tuhkakuppiin koko siihenastisten sanojen kertymä."), mutta yleisesti ottaen uuden romaanin alussa oli piristävän erilaista ja heti huomion kiinnittävää tekstiä. Vai mitä sanotte romaanin aloituksesta:


Kerran oli pelkkää tyhjää ja tyhjyydestä kapusi apina alas puusta. Siksi minä kai pienenä kiipeilin puissa ja painoin sileän poskeni röpöliäistä kaarnaa vasten. Isä oli selittänyt miten lapsia tehdään painamalla vain telkkarin auki ja äiti oli häipynyt. Hän sanoi haluavansa nähdä maailmaa. Vaikka hänen olisi pitänyt tietää että maailma näytti jo silloin kaikkialta samanlaiselta. - - Suihkulähde itki keskellä puistoa ja apina laahautui kyyneliä kohti. Sen jäsenet heiluivat ja keinuivat ja se heittäytyi veteen ja sekoittui kaupunkiin kuin mehutiiviste. Ala-asteella opin että sitä kutsuttiin evoluutioksi: kukaan ei halua vain istua perseellään ja antaa maailman olla rauhassa.


Mutta. En tiedä, mitä tapahtui, mutta melkein tuohon se sitten tyssäsikin. Olkoon vaan hienoa kieltä, mutta eivät ankeat ihmissuhteet sitten houkutelleetkaan lukemaan. Olkoon vaan mustaa huumoria, mutta ronskimmat jutut alkoivat tökkiä, ja aloin myös miettiä, miksi persoonallisella kirjalla on lopulta aika lattea nimi.


Myönnän kyllä olleeni viime aikoina jonkunlaisen lukuväsyn ja -laman vallassa, enkä ole saanut luettua juuri mitään, en ainakaan mitään aikuisille tarkoitettua. Nyt siis huomaan, etten päässyt uusimmassa Juslinissa alkua pidemmälle, ja tänään se on palautettava takaisin kirjastoon. Ehkä lainaan sen joskus uudelleen. Jos joku muu on lukenut teoksen, olisi kiva tietää, tapahtuuko siinä mitään merkittävää tai mieleen jäävää vai onko kirjan kiinnostavuus pikemminkin noissa kielellisissä seikoissa.


Vaikkei tämä kirja ehkä minua varten ollutkaan, olen Juslinin puolesta iloinen, että hän on mukana tavoittelemassa Tiiliskivi-palkintoa. Vielä iloisempi olen, että palkintoehdokkaana on myös taitava esikoisnovellisti Helmi Kekkonen!


Emma Juslin: Yksin yhdessä. Teos ja Söderströms, 2009.

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Yllätyskirjoja

Sitä on nyt kokeiltu! Vietimme eilen pikkujouluja perhepiirissä, ja kaikki toivat mukanaan paketoituja, sopivan hämärällä tekstillä koodattuja kierrätyskirjoja.

Yläkuvassa on koko saalis. Aika paljon kirjoja tuli, kun pikkujouluilijoita oli vajaa kymmenen ja kirjojenetsimisaikaa vain vuorokausi. Itse en saanut meidän poistokirjoja pakettiin asti, joten kirjoitin koodit post it -lapuille ja jaoin kirjoja sitten lappuja vastaan.

Hauskaa oli! Kirjat jaettiin ihan sen mukaan, miten kukin onnistui paketteja ja lappuja itselleen kahmimaan. Kooditeksteinä nähtiin mm. mysteerejä rapakon takaa (Marklundin dekkari), rakkautta ensisilmäyksellä (Shieldsin rakkausromaani), bikinirajauksia ja kielikoruja (Bikinirajoja-niminen kielitieteellisten pakinoiden kokoelma), sikamaisuuksia ja naisellisuuksia (Viivi ja Wagner) sekä 50-luvullakin on ollut nuorisoa (teos 5o-luvun tytöt). Kaikki tunsivat suurta epäluuloa Pallo hukassa? -koodattua kirjapakettia kohtaan, mutta lopulta isä suostui ottamaan sen. Ilmeni, että siellä oli jalkapallokirja, jota siskoni ovat pallotelleet jo neljä vuotta toisilleen jouluisin. En tiedä, kumpi on antanut sen kummalle alun perin, mutta kirja on aina palannut antajalle bumerangina.

Paketeista löytyi myös mm.Leena Krohnin Kotini on Riioraa, Oscar Parlandia ruotsiksi, Anna Gavaldan Viiniä keittiössä sekä Zafonin Tuulen varjo.

Meidän kotiin saatiin seuraavat teokset seuraavilla koodeilla:

Valmiiksi mietittyä - Narnian mietekirja sekä Ajattomia arvoja -mietekokoelma
Menneisyys nousee pintaan - Lincoln Childin jännitysromaani Uusi Atlantis
Sitkeälle romaanin lukijalle - Günther Grass: Peltirumpu (isä ei ilmeisesti ole tarpeeksi sitkeä, sillä hän on saanut tämän kirjan lapsiltaan lahjaksi, mutta laittoi sen pokkana silti kiertoon :))
Pääse elämäsi huippukuntoon - henkisesti ja fyysisesti - Jari Sarasvuo: Sisäinen sankari (jeeee!)

Kirjakierrätystä leikitään varmasti vielä toisenkin kerran. Suosittelen kokeilemista!

tiistai 15. joulukuuta 2009

Joululahja kirjastosta

Kävin eilen Espoon Sellon kirjastossa (palauttamassa Grassin Peltirummun uuden suomennoksen, jonka olin lainannut jo kolme kertaa peräkkäin - suuri suomennosvertailu siis siirtyy vielä entistäkin hamampaan tulevaisuuteen, sivuhuomautus) ja näin jotain yllättävää: mainoksen kirjaston kirjalahjapaketeista.

Ensin luulin, että kyse oli kirjaston poistokirjojen myynnistä. Mutta ei, kirjastonhoitajat olivat paketoineet yksittäisiä lainakirjoja paketteihin ja kirjoittaneet pakettikortteihin vihjeitä tyyliin "romanttista seikkailua kaipaavalle" ja "matka mystiseen tulevaisuuteen, eri ulottuvuuteen". Paketeissa oli myös viivakoodit, niin että yllätyspaketin saattoi lainata sellaisenaan ja vasta kotona katsoa, millainen kirja tuli valittua.

Hauska idea! Ryhdyin heti suunnittelemaan, että lukutoukkien pikkujouluihin voisi tuoda tuolla tavalla paketoituja ja hauskasti kooditettuja kirjoja - kaikillahan lienee kotona poistokirjoja, joita olisi kiva vaihdella. Olisi hauska saada kirjalahja, jonka tyyliä voisi hieman arvuutella, mutta ei silti tietäisi, mitä paketissa on. Ja jos "kooditeksti" olisi hyvin laadittu, saattaisi valita kirjan, jota muuten ei olisi lukenut lainkaan.

Ihanaa, että kirjastossakin järjestetään tällaista ekstraa!

Tunnustuksia

Olen ilmeisesti ollut kiltti tänä vuonna. :) Sain ensin jouluenkelin blogin kissasivujen puolelle, nyt tänne kirjapuolelle ensin Hreathemukselta ja sitten Päiviltä.

Kiitän tunnustuksesta, olen iloisesti yllättynyt! Lähetän tunnustuksen eteenpäin Kirjapedolle, koska hänen bloginsa on uusimpia kirjablogilöytöjäni ja vaikuttaa oikein lupaavalta, kiinnostavalta ja hauskalta.

Jos listaisin kaikki kiinnostavat kirjablogit, joita seuraan, täältä lähtisi oikein enkeliparvi liikkeelle. Kaikkien kivojen ja antoisien kirjablogien lisäksi haluan lähettää jouluenkeliterveisiä myös kaikille tämän blogin lukijoille ja etenkin keskustelijoille. Olen sanonut ennenkin, enkä edes kovin kauan sitten, että keskustelut motivoivat kovasti blogin pitämiseen. On aina kiva huomata, että joku lukee juttujani, ja keskustelujen kautta olen saanut mm. hyviä kirjavinkkejä - keskustelut tekevät blogista paljon muutakin kuin vain lukupäiväkirjan, sellaistahan voisin rustata mihin tahansa muistikirjaankin. (Ja silti en itse kommentoi toisten blogeihin ollenkaan niin usein kuin haluaisin.)

Kiitos siis kaikille! Lopetan kiittelyn ja blogijaarittelun kuitenkin tähän, ennen kuin tämä alkaa muistuttaa "Sain kerrankin palkintopystin ja kiitän koko maailmaa ja niin, perheellekin vielä terveisiä" -puhetta. :)

maanantai 14. joulukuuta 2009

Kirjallinen mainos

Blogi on jäänyt hunningolle, mutta seli seli, sellaista se on ennen joulua. Touhua riittää töissä ja kotona. Aion kyllä irrottaa tällä viikolla jonkun illan tärkeille blogiasioille.

Nyt vain lyhyt mainos. Sain äsken SKS:ltä mielenkiintoista postia. Suora lainaus:

"Tervetuloa 16.12.09 klo 16.30 Kirjatalon keskiviikkoon, jossa aiheena upea Suomalaiset tutkimusmatkat -teos. Kirjan toimittaja, professori Markku Löytönen kertoo suomalaisen tutkimusmatkailun vaiheista ja professori Kari Enqvist esittelee maailmankaikkeuteen suuntautuvia tutkimusmatkoja. SKS:n Kirjatalo sijaitsee osoitteessa Mariankatu 3, Helsinki."

Lisää tietoa ja kutkuttavia kirjoja löytyy SKS:n nettisivuilta.

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Kokemuksia Maarit Verrosen kirjoista?

Onko kukaan lukenut Maarit Verrosta? Kannustakaa minua! Olen kuullut Verrosesta paljon kehuja, ilmeisesti taitava ja persoonallinen, arvostettu kirjoittaja. Kuitenkin minulla jäi ensimmäinen Verros-kokeilu juuri aivan alkumetreille eli -sivuille.


Kyseessä oli novellikokoelma Keihäslintu. Tiesin, että novellit kertovat ihmisen julmasta luonteesta ja pahuudesta, mutta silti jo pari ekaa novellia hätkäytti - liikaa. Ensimmäisessä isä tappoi salaa poikansa lemmikkivariksen, toisessa äiti yhtäkkiä lapsensa.


En ole mielestäni kovin herkkä lukija ja pystyn lukemaan kauheuksia, ällötyksiä ja muutenkin rankkoja juttuja. Nämä jutut nyt vain eivät sopineet ollenkaan ainakaan yöpöytäkirjaksi eli iltalukemiseksi, kesken jäi ja uudelleen en lue.


Vai luenko sittenkin ? Tuon ahdistavan kokeilun jälkeen olen jostain syystä törmännyt useisiin Verrosta kehuviin artikkeleihin ja blogimerkintöihin. Jos sinulla on siis minua enemmän tietoa ja parempi käsitys Maarit Verrosen tuotannosta, kerro ihmeessä.


Keihäslinnun esittely Tammen sivuilla.

tiistai 8. joulukuuta 2009

Kustantamovierailulla ja lukupiirisokkotreffeillä

Lukupiirillämme oli eilen poikkeuksellista ohjelmaa: pääsimme tutustumaan Kustannusosakeyhtiö Avaimeen. Kukaan meistä ei ole kirja-alalla, ja olikin todella mielenkiintoista kuulla Avaimen Anna-Riikka Carlsonilta siitä, miten kirjat syntyvät. Illan mittaan kuulimme hauskoja anekdootteja sekä hyvistä että huonoistakin kirjahetkistä. Olimme kutsusta todella iloisesti yllättyneitä! Tapasimme myös fiksun ja viehättävän esikoiskirjailijan Helmi Kekkosen, jonka novelleista olenkin jo kirjoittanut.


Paikalla oli myös Inan kirjapiiri. Ei, me emme siis tunne toisiamme emmekä olleet koskaan ennen tavanneet, vaikka olemme kommentoineet usein toistemme blogeihin. Aika jännittävää ja kummallistakin - virtuaali-ihmiset ovat oikeita ihmisiä! En ollut koskaan ennen tavannut ketään blogituttua, vaikkakin olen muiden blogeja lukiessani ymmärtänyt, että ainakin tiettyjen aihepiirien blogisteilla on välillä lähes joukkotapaamisia.


Kirjabloggaamisen tai lukupiiritoiminnan tarkoitus ei tietenkään ole havitella lukunäytteitä kustantamoilta tai päästä kustantamovierailuille, mutta kieltämättä moisesta tulee aika imarreltu ja etuoikeutettu olo. Joku lukee oikeasti blogiani, lukupiirimme noteerataan lukijoina. Parasta on kuitenkin se, että laajentamalla lukuharrastusta yksinäisestä sohvannurkassa kököttämisestä kirjoista ja lukemisesta keskusteluun olen saanut hurjasti kirjavinkkejä ja kokonaan uutta intoa lukemiseen. Eilen tulikin paljon puhetta siitä, että lukupiirit auttavat lukemaan myös sellaisia kirjoja, joihin ei muuten tarttuisi. Lisäksi kirjakeskustelujen ja -blogien kautta saa tietoa niistäkin kirjoista, joita ei ehdi tai halua itse lukea. Kaikkeahan ei voi lukea, mutta kaikenlaisista kirjoista on silti kiva ja hyvä tietää.


Kiitos siis hyvien kirjojen julkaisijoille sekä kaikille kirjakeskustelijoille, niin virtuaalimaailmassa kuin oikeassa elämässäkin!

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

K-blogin joulukirjavinkit

Ei joulua ilman kirjapakettia ja mieluiten useita paketteja, eikö vain? Tässä minun kirjavinkkejäni jouluksi. Olen ottanut mukaan vain niitä kirjoja, jotka olen lukenut tai joihin olen tutustunut tämän vuoden aikana, niin että kirjoja löytyy varmasti kirjakaupoista. Lahjansaajakategoriat ovat nyt vähän sekalaisia. Kaikista kirjoista Marjatta Kurenniemen teoksia lukuun ottamatta löytyy myös vähintäänkin maininta blogistani: selaa arkistoa ja tunnisteluetteloa sivun oikeassa reunassa.

Lukuromaanien ystäville
Melania Mazzucco: Vita, elämäni
Haruki Murakami: Kafka rannalla
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Margaret Atwood: Orjattaresi (+ muut Atwoodit)
Tommy Wieringa: Joe Speedboat
- Nämä kaikki kirjat olivat mielestäni hyviä, mutta mikään ei ole “viihteellinen perinteinen lukuromaani”, vaan vähän rankempi ja/tai erikoisempi, toim. huom.

Elokuvamaisen tiiviitä, mieleenjääviä ihmissuhdenovelleja
Helmi Kekkonen: Kotiin

Lapsille
Marjatta Kurenniemi: Oli kerran Onnimanni, Puuhiset
Leena Laulajaisen satuja, esim. Tulen ja jään saari
Leena Krohn: Ihmisen vaatteissa (myös aikuisille!)

Nuorille ja hauskaa lukemista arvostaville:
Miina Supinen: Liha tottelee kuria
Riku Korhonen: Hyvästi, tytöt

Eläinten ystäville
Doris Lessing: Kissoista

Elämäkerroista kiinnostuneille:
Doris Lessing: Ihon alla
Erno Paasilinna: Timo K. Mukka

Nostalgiaa ja hyvää mieltä kaikenikäisille:
L. M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma, Vanhan kartanon Pat
Sisko Ylimartimo: Anna ja muut ystävämme (tietokirja)

Jos kieli ja kirjallisuus kiinnostavat:
Pekka Vartiainen: Länsimaisen kirjallisuuden historia
Ulla Piela ym., toim.: Kalevalan kulttuurihistoria
Raimo Jussila: Kalevalan sanakirja
Päivi Kosonen ym., toim: Tarinoiden paluu - esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta JA Imperiumin perilliset – Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta
- Imperiumin perilliset oli pari päivää sitten kirjastossa bestseller-hyllyssä. Mahtavaa, että kirjallisuudesta kertova kirja pääsee sinne!

Pelottomalle ja uutteralle lukijalle:
Volter Kilpi: Alastalon salissa

Vinkit oli siis poimittu blogistani. Olen hämmästynyt ja ilahtunut, että olen lukenut blogini olemassaolon aikana näinkin monta suositeltavaa kirjaa ja vieläpä kirjoittanut niistä.

Kerro lisää kirjalahjavinkkejä! Mitä aiot antaa tai toivot saavasi lahjaksi?

Kalevalan kulttuurihistoria

Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa, ja tässä suomalaisuuteen sopiva lukuvinkki.

Sain vuosi sitten joululahjaksi upean tietoteoksen Kalevalan kulttuurihistoria. En ole lukenut koko kirjaa vielä, mutta olen selaillut sitä sieltä täältä, lukenut joitakin artikkeleja. Hyvä lahjakirja Kalevalasta ja ylipäätään suomalaisesta kulttuurista kiinnostuneelle! Kirjassa on runsaasti kuvia ja artikkelit ovat hyvin monista aiheista: uskonnosta, politiikasta, tiedotusvälineistä, järjestöistä, yrityksistä. Itsenäisyyspäivän kunniaksi päätin siirtää kirjan kirjahyllystä sohvapöydälle ja ryhtyä lukemaan sitä vähintään kerran viikossa ja luku kerrallaan. Voi siis olla, että saatte tästä lähin aina välillä Kalevala-kirjoituksia; ainakin minua Kalevala kiinnostaa monella tavalla, ja tämä monipuolinen kirja on liian hieno jäädäkseen vain kirjahyllyn koristeeksi.

Lisää tietoa kirjasta täällä.

Ulla Piela, Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen (toim.): Kalevalan kulttuurihistoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1179, SKS, 2008.

lauantai 5. joulukuuta 2009

Leena Krohn: Ihmisen vaatteissa


Luin tämän kirjan heti Joe Speedboatin perään. Tässäkin oli kyseessä nuoren pojan kasvutarina, ja se kerrottiin Speedboatia kevyemmin, hauskemmin ja nopealukuisemmin. Kuitenkin se herätti yhtä lailla ajatuksia lasten ja nuorten elämästä sekä ylipäätään ihmissuhteista, identiteetin muodostumisesta, maailmanmenosta.

Olen lukenut useita Leena Krohnin kirjoja. Kaikkia näitä lukukokemuksia yhdistää se, että kirjat ovat olleet todella erikoisia ja taitavia. Vaikken ole kaikista erityisemmin pitänyt tai oikein edes saanut niistä otetta, en ole voinut olla ihailematta, että joku osaa kirjoittaa tällä tavalla, luoda tällaisia maailmoja. Muistaakseni Kirsi Pihan Lukupiiri-blogissa joku joskus sanoi jotenkin niin, että Leena Krohnin kirjan luettuaan on sellainen olo, että on saanut keskustella jonkun itseään viisaamman kanssa, eikä ole edes ymmärtänyt kaikkea, mutta on silti tullut kohteliaasti ja kunnioittavasti kohdelluksi. Se on hyvin sanottu – kiteyttää myös minun tunteeni Krohnin kirjoista.

Ihmisen vaatteissa on suunnattu ensisijaisesti lapsille ja nuorille, joten se oli huomattavasti helppolukuisempi kuin aiemmin lukemani aikuisten Krohnit. Pieni, viisas ja sympaattinen tarina kertoo yksinäisestä pikkupojasta, joka ystävystyy naapuriin muuttaneen pelikaaniherran kanssa. Pelikaani on päättänyt kokeilla ihmisten elämää ja onnistuukin siinä niin hyvin, etteivät ainakaan kiireiset ja mielikuvituksettomat aikuiset huomaa hänessä mitään outoa, paitsi aivan tarinan lopussa. Poika kertoo pelikaanille ihmisten maailmasta ja opettaa tämän mm. lukemaan. Pelikaani taas tarjoaa surkealle, vanhempiensa eron vuoksi maalta kaupunkiin joutuneelle pojalle seuraa ja ymmärrystä. Kumpikin auttaa toista sopeutumaan uuteen elämään.

Pelikaani on ensin kovin innostunut ihmisten elämästä. Hän saa esimerkiksi työpaikan oopperasta ja löytää musiikin ja baletin ihmeellisen maailman. Kun kaupunkia katsellaan pelikaanin silmin, niin kaupassa käymisestä kuin kirkostakin löytyy outoja asioita. Vähitellen pelikaanin illuusio toimivasta, monipuolisesta ja ystävällisestä ihmisten maailmasta kuitenkin murenee. Hän ei voi ymmärtää sanomalehdestä lukemiaan julmuuksia, hän kärsii sydänsuruja. Ihminen ei olekaan nerokas ja hyvä.

Kirjan takakannessa teosta oli luonnehdittu ”valloittavaksi fantasiaseikkailuksi”. Sellainen se olikin. Voisin kuvitella, että lasten ja nuorten mielestä tämä on ensi sijassa mukava ja kiehtova tarina, aikuinen löytää sitten siitä myös vertauskuvia ja kannanottoja. Joka tapauksessa hieno pieni kirja! Jos haluat lukea helpon Krohnin, lue tämä. Itselleni jäi tästä sellainen olo, että näkisin mielelläni myös Liisa Helmisen kirjasta ohjaamaan elokuvan. Ja Leena Krohnin uusin kirja, se pitäisi kyllä ehdottomasti lukea.

Tekstinäyte luvusta Lintu tutkii tieteitä, linnun ja pojan keskustelu:
-Nyt minä sanon teille lintuna ja ihmisenä, että tärkeintä ja muistamisen arvoisinta on hämmästys.
- Hämmästys?
- Se juuri. Mitä enemmän lukee, sitä enemmän ihmettelee. Lopulta tuskin viitsii enää lukeakaan. Sitä vaan istuu ja on ällistynyt.
- Maailman menostako?
- Ja ajan.
- Ei se lukeminen sitten paljon hyödytä.
- Miten sen ottaa. Siitä ei kukaan ota selvää, mikä lopultakin on hyödyksi ja mikä ei. Mutta paljon te olette saaneet selville: imukalan ruokavalion ja jääkausien keston, Alfa Centaurin etäisyyden ja niveljalkaisten ilmaputket. Teillä on lyhyt nokka meihin pelikaaneihin verrattuna, mutta joka paikkaan te olette sen ehtineet työntää. Teitä uteliaampaa eläintä ei maailmasta löydy. Eikä omituisempaa. Mikä teistä selvän ottaisi.

Leena Krohn: Ihmisen vaatteissa. Teos 2004, neljäs painos.

Tommy Wieringa: Joe Speedboat


Jee, kotiin on saatu taas toimiva nettiyhteys ja jopa uusi tietokone. Kyllä nyt kelpaa blogittaa. Muut blogijutut vielä syntyvät nopeasti vaikka töiden lomassa, mutta kirjajuttuihin ei ole löytynyt viime aikoina sopivaa hetkeä.

Asiaan. En ollut kuullutkaan Tommy Wieringan Joe Speedboatista, ennen kuin sain sen sattumalta luettavakseni. Aluksi en ollut kauhean kiinnostunut. Kustantajan esittelyn mukaan kyseessä oli kertomus siitä, "miten tulokkaille käy hollantilaisessa kylässä, jossa käsittelemättä jäänyt menneisyys painostaa asukkaita". Pieni kylä ja ahdistava menneisyys kuulostivat vähän ankeilta aiheilta.

Kirja oli kuitenkin vetävä ja hyvä, luin sen hetkessä! Ei uskoisi, että vammaisen, lähes puhekyvyttömän pojan tarina teinistä aikuiseksi ystäväporukassa, jossa mm. harrastetaan omatekoisia pommeja ja lentokoneen rakentamista ja juodaan liikaa kaljaa, olisi kauhean mukavaa luettavaa, mutta se oli. Wieringa oli mielestäni päässyt hyvin päähenkilön pään sisään ja loi tästä uskottavan kuvan. Aiheestaan huolimatta kirja ei edes ollut liian synkkä, vaan jotenkin jopa valoisa, päähenkilöllä tuntui myös olevan huumorintajua ja kykyä itseironiaan, samoin mielikuvitusta. Tarinaan tuli muutenkin huumoria etenkin loppua kohden: vammainen poika menestyy kädenvääntökisoissa ja hänen ystävänsä Joe Speedboat katoaa erikoisella kilpailumatkalla Afrikassa.

Kirjassa oli monia sivutarinoita, esimerkiksi naapurinrouvan surkea rakkauselämä ja suhde egyptiläisen aviomiehen kanssa. Kaikkia tarinoita yhdisti mielestäni se, millaista on kuulua jonnekin ja silti tuntea syystä tai toisesta itsestä ulkopuoliseksi. Joskus ulkopuolisuus johtuu vammasta, joskus kielitaidottomuudesta, usein vain ihmisten persoonista ja arkielämän olosuhteista. Kuitenkin oma asenne ratkaisee, miten tilanteisiin sopeutuu tai ei sopeudu.
Suosittelen kirjaa selkeän, nopealukuisen tekstin ystäville. Helppo ja mukava kirja, kasvutarina, joka pistää kuitenkin ajattelemaan ja jää mieleen.

Tekstinäyte aivan kirjan alusta, päähenkilö on herännyt sairaalassa koomasta, jossa hän on ollut parisataa päivää:

Tässä sitä ollaan: minä, Fransje Hermans, yksi toimiva käsivarsi ja siinä neljäkymmentä kiloa halvaantunutta lihaa. Paremmassakin jamassa on oltu. Mutta äiti on suunniltaan; hän nyt olisi ollut kiitollinen jo yhdestä korvastakin - tietysti sillä edellytyksellä, että se kuuntelisi.
Minun täytyy päästä täältä mahdollisimman pian. Tulen hulluksi, kun he vetelehtivät sänkyni ympärillä ja jaarittelevat töistä ja säästä. Olenko minä muka pyytänyt sitä? No niin.

Tommy Wieringa: Joe Speedboat. Avain, 2008.

P.S. Kirjasta on esittely ja arvio myös Inan blogissa.

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Onnea Antti Hyry

Finlandia-palkinto meni sitten Uuniin. Onnea!

En osaa sanoa kirjasta mitään muuta kuin että nyt pelottaa. Lukupiirimme on joka vuosi lukenut Finlandia-voittajan. Pitääkö meidän nyt sitten lukea 400 sivua leivinuuniin muuraamista?!

Onko joku lukenut tai edes nähnyt tuon voittajakirjan? Tunnustan moukkamaisuuteni: minä en tiedä ko. kirjasta mitään.

maanantai 30. marraskuuta 2009

Lukuhaaste

Tässä vastaus Inalta tulleeseen lukuhaasteeseen.


1.Mikä kirja itketti?

Olen ehkä estynyt, mutta en muista itkeneeni kirjan tai leffan takia. Moni kirja on kuitenkin varsinkin lapsena järkyttänyt minua niin, etten ole saanut nukuttua. Esimerkiksi Elsa-leijonakirjan tieto, että jollain ammutulla leijonalla oli "lapsen pään kokoinen kallo", kauhistutti minua 8-vuotiaana jostain syystä niin, että näin leijonapainajaisia ja muistan siis vieläkin tuon hirvittävän faktan.


2.Mikä nauratti?

Estyneisyyden lisäksi olen tylsä, sillä en osaa nimetä yhtään tiettyä naurattavaa kirjaa. Mutta melkein kaikissa hyvissä kirjoissa on jotain naurattavaa, vähintäänkin yksittäisiä kohtia tai toteamuksia, jotka pistävät hymähtämään ja saavat mielen läikähtämään. Oudoimpiin lukukokemuksiini kuuluu se, että Alastalon salin kertojan itseironinen kommentti alkoi naurattaa minua ääneen ruuhkajunassa. Vähemmälläkin on hullun leima ansaittu.


3.Mikä oksetti?

Kaikki Grassin Peltirummun lukeneet ymmärtävät, jos vastaan, että ankeriaat.


4.Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
Eikö hyvän kirjan merkki ole se, että siinä on ainakin yksi samastuttava hahmo tai joka tapauksessa jotain, joka vie mukanaan? Näin ollen samastun melkein aina lukiessani... En osaa tässäkään kohdassa antaa täsmällistä vastausta, mutta ainakin Muumeja ja muita Janssoneita lukiessani olen toivonut, että minulta löytyisi samaa huoletonta mutta silti harkittua elämänasennetta kuin vaikka Muumimammalta tai Kesäkirjan isoäidiltä.


Lapsena samastuin vissiin Nalle Puhin maailmaan, sillä leikin aina Risto Reipasta. Samastuin myös Swanin ja Montgomeryn tyttökirjoihin ja kehittelin itsekseni tyttökouluja ja muita mielikuvitusmaailmoja.


5.Minkä kirjan jätit kesken?
Olen keskeyttänyt montakin kirjaa! Olen päättänyt tietoisesti, että maailmassa on liikaa kirjoja huonojen lukemiseen. Olen juuri keskeyttänyt pinon kotimaisia kirjoja. Hankin kirjaston poistomyynnistä mm. Verrosta, Möröä, Korhosta ja Saisiota, enkä ole edennyt ensimmäisessäkään alkua pidemmälle. Niin, ja kuten vähän aikaa sitten täälläkin kerroin, Coelhon Alkemisti jäi sivulle 33. Ja siellä pysyy.


6.Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?

Minun olisi pitänyt pysyä huonot vs. hyvät kirjat -linjalla (ks. edellinen kohta) eikä lukea kesällä koko Larssonin Millennium-trilogiaa. Jälkikäteen ajatellen en ymmärrä, miksi minun oli luettava ne kaikki, kun kerran kärsin aika paljon jo ensimmäisestä ja kärsimys vain lisääntyi osa osalta.


7.Minkä kirjan luit uudestaan?

Lähes aina hyvän kirjan lukiessani ajattelen, että tähän vielä palaan. Oikeasti olen palannut lähinnä vain nopealukuisiin ja nostalgisiin lastenkirjoihin (Montgomeryt, Onneli ja Anneli) ja jo mainittuun Janssonin Kesäkirjaan. Olen ollut koko syksyn aikeissa lukea Peltirummun uudelleen, mutten ole lukenut.


8.Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun varta vasten kysytään)?

En ole lukenut mitään niin kummaa, etten voisi siitä kertoa. Lähinnä harmittaa, että vielä jokin vuosi sitten luin aika vähän ja viihteellisesti, mutta se johtui silloisesta työstäni, tein hämppäkirja-arvosteluja. Viihdettäkin tarvitaan, mutta ei ainoana lukemisena.


9.Mitä kirjaa suosittelet?

Olen huono suosittelemaan kirjoja, koska minusta onnistunut lukukokemus on niin monen asian summa. Joskus hyväkään kirja ei kolahda, jos ei ole juuri sille otollinen lukuolo. Viimeisin monelle suosittelemani kirja on Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Olen suositellut sitä niin monelle, että vähän jo kauhistuttaa, jos olenkin ainoa, joka siitä pitää... Yleisesti ottaen suosittelen lukemaan mahdollisimman monipuolisesti eikä vain sitä samaa kirjailijaa ja lajityyppiä, jota on aina ennenkin lukenut.


10.Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin alusta loppuun, josta kaiketi sopii olla ylpeä)?

No minäpä olen lukenut Alastalon salissa, kuten blogia lukeneet tietävät! Ja olen siitä ylpeä ja kerron sen blogissa usein, kuten lukijat ovat myös varmasti huomanneet. ;)

Oikeasti olen ylpeä siitä, että luen myös klassikkoja ja muita vanhempia kirjoja, vaikka uutuuskirjoja on niin paljon, että voisi hyvin keskittyä lukemaan vain niitä.


*******

PUUUH! Olen vastannut, olkaa hyvä. Ofelian esittämään haasteeseen vastaan, kunhan saan skannerin ja netin toimimaan kotona. Aion nimittäin skannata siihen erään kuvan.


Laitan tämän haasteen eteenpäin tasapuolisesti kaikille blogini lukijoille. Vastatkaa joko tämän kirjoituksen kommenttikenttään tai jos vastaatte omiin blogeihinne, tulkaa kertokaa se tänne. Kiitos!


Haasteen kysymykset voi kopioida tästä:

1.Mikä kirja itketti?
2.Mikä nauratti?
3.Mikä oksetti?
4.Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
5.Minkä kirjan jätit kesken?
6.Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
7.Minkä kirjan luit uudestaan?
8.Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun vartavasten kysytään)?
9.Mitä kirjaa suosittelet?
10.Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin alusta loppuun, josta kaiketi sopii olla ylpeä)?

Haastavaa

Lyhyt ilmoitus: olen saanut peräti kaksi nettihaastetta. Ofelia haastoi minut jo jokin aika sitten paljastamaan seitsemän satunnaista asiaa itsestäni. Nyt Ina haluaa tietää lukuisia kirjallisia salaisuuksiani.

Kiitän haasteista ja pahoittelen, etten ole saanut vastattua vielä edes Ofelian haasteeseen, vaikka olen jo suunnitellut vastaukseni suurin piirtein. Lupaan parantaa tapani ja vastata molempien haasteeseen vielä tämän viikon aikana. Vannon ja vakuutan.

Viime aikoina on ollut haasteellista myös se, ettei meillä ole ollut nettiyhteyttä kotona. Kaltaiseni blogiriippuvaiselle nörtille se on ollut aivan kauheaa. Ainakin kolme kirjajuttua on rästissä ja sielu kärsii, kun en voi käydä blogistaniassa milloin haluan! Nettikorjaaja saapuu parin päivän päässä, joten toivoa paremmasta on.

Minulla ei ole tällä kertaa mitään varsinaista kirja-asiaa, paitsi että oho, Loisto-pokkarit saattavat kadota ihan lähitulevaisuudessa.

torstai 26. marraskuuta 2009

Suomenkielisiä äänikirjoja?


Ohessa on näkymä Adlibriksen mp3-kirjasivulle. Periaatteessa valikoima on ihan monipuolinen ja mukana on klassikkojakin, mutta... En nyt oikein tiedä. Ei tuossa kovin montaa minua kiinnostavaa kirjaa ole.

Kysymys kuuluukin: mistä muualta voi ostaa ja ladata suomenkielisiä äänikirjoja? Olen kyllä nähnyt kirjoja CD-levyversioina esim. Akateemisessa kirjakaupassa, mutta haluaisin mieluummin vain "aineettomia" kirjoja. Abdlibriksen kirjalataus kyllä toimii hyvin ja helposti, olen sitä joskus jollain ilmaiskoodilla kokeillut.

Minulla ei ole vieläkään omaa mp3-soitinta, mutta olen kirjoittanut jo asiasta joulupukille. Ja edelleen ajattelen usein äänikirjoja ja radio-podcasteja ja niistä aiemmin käytyä mielenkiintoista keskustelua. Oikein jo odotan ensimmäistä työmatkaäänikirjakokeilua!

lauantai 21. marraskuuta 2009

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max


“Puolikas”, sanoi Max. “Niin me kutsumme muita.”

Kiitos Onna, Mari ja muut kannustajat ja keskustelijat. Kiitos flunssan eilinen paluu, joka sai suivaantumaan niin, että raahauduin viime voimillani töistä kirjakauppaan ja ajoin sitten reteästi taksilla kotiin lukemaan. Ja kiitos myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintolautakunta. Ilman kaikkea edellä mainittua en olisi lukenut Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Maxia joko ollenkaan tai ainakaan näin pikaisesti.

Nyt olen siis Parkkiseni lukenut, enkä tiedä, mitä sanoisin. Haluan kirjoittaa heti tästä kirjasta, mutta olen lähes mykistynyt. Merkillinen ja merkillisen hyvä kirja! Taianomainen, kuten Onna sanoikin. Sellainen kirja, joka muistuttaa, että absurdeista, epäuskottavista ja epämiellyttävistäkin asioista voi lukea mielellään, kunhan kirja on hyvin kirjoitettu. Ja tämä on.

Olin lukenut vasta 15 sivua, kun olin jo innoissani kirjoittanut muistiinpanolapulle seuraavat sanat ja asiat: ”eurooppalainen, kansainvälinen, vanhanaikainen, ajaton, ihanaa Helsinki-kuvausta, vie heti mukanaan, kiehtova”. Yleensä en kirjoita kirjoista ollenkaan muistiinpanoja enkä innostu jo ensimmäisistä sivuista. Sinun jälkeesi, Max oli kuitenkin ihana, aito lukuromaani ensimmäiseltä sivulta lähtien, enkä muista vähän aikaan lukeneeni näin taitavaa, harkittua ja laadukasta kotimaista romaania.

Kirja kertoo Maxista ja Isaacista, Saksassa 1800-luvun loppupuolella syntyneistä siamilaiskaksosista. Veljekset elävät suhteellisen tavanomaisen lapsuuden syrjäisessä maalaistalossa, tosin eivät vanhempiensa kanssa. Vanhempana he päätyvät friikkisirkuksiin, kabareihin ja bordeilleihin muiden kummajaisten sekaan. He asuvat mm. Pariisissa ja Helsingissä, rakastuvat samoihin ja eri naisiin, jakavat kaiken. Kuitenkaan veljekset eivät ole yksi, vaan selvästi kaksi: Max on fyysisesti vahvempi ja suoraviivainen, kirjan minäkertoja Isaac taas ruumiltaan heikompi ja luonteeltaan syrjäytyvämpi, pohdiskeleva ja herkkä. 1920-luvun kieltolaki-Helsingissä miehet tutustuvat boheemiin ja erikoiseen Irikseen, jonka tarinasta tulee tärkeä osa kirjaa.

Oikeastaan enempää en halua juonesta kertoakaan. Sanon vain, että erikoisesta aiheestaan ja surumielisestä yleissävystään huolimatta kirja oli hyvin lämminhenkinen, elämää ja ihmisiä, erilaisuutta ja yksinäisyyttä ymmärtävä. Se oli todella hyvin kirjoitettu: omituisistakin henkilöhahmoista piirtyi elävä, uskottava kuva ja heistä alkoi pitää. Kirja ei siis ollut lainkaan ahdistava tai pelottava, kuten etukäteen luulin! Päinvastoin, se oli niin hieno yhdistelmä laajaa ajankuvaa, yksittäisiä ihmiskohtaloita ja kohtauksia, harkittuja ja humoristisiakin repliikkejä sekä aforisminomaisia ajatuksia, että voisin lukea sen heti uudestaan. Harva kirja on sekä satumaisen kummallinen että yleismaailmallisen inhimillinen samanaikaisesti, mutta Max oli. Tietyllä tavalla lukukokemus muistutti minusta Grassin Peltirummun lukemista. Siinäkin tapahtuu kaikkea omituista, mutta koska teos on niin hienosti ja ”romaanimaisesti” kirjoitettu, sen hyväksyy ja outouskin tuntuu lukiessa luonnolliselta (toivottavasti joku ymmärtää, mitä tarkoitan!).

Kirjasta on vaikea nostaa esiin vain yhtä kohtausta, mutta tässä kuitenkin tekstinäyte, jossa näkyy, että veljekset ovat kaksi persoonaa jo lapsina ja etteivät he eroa paljonkaan tavallisista pikkupojista:

Lopulta minun oli alistuttava Maxin maatessa minun päälläni. Puhumaan hän ei pystynyt minua pakottamaan. Mykistyin kolmeksi päiväksi. En puhunut edes tädille, vaikka hän maanitteli minua. Lopulta Max luovutti ja pyysi anteeksi.
”Me emme koskaan eroa”, hän lupasi.
”Vannotko?”
”Minkä kautta?”
Minä mietin. Halusin jotain juhlallista, jotain oikeaa. Joitain hienompaa kuin poikakirjojen vakuuttelut.”’
”Sinun kätesi.”
Max mulkaisi minuun. Puristin suun tiukaksi viivaksi.
”Hyvä on.”
Minä en halannut Maxia. Maatessani hänen vieressään uimakalliolla rakkaus hulvahti varpaisiin. Työnsin suuni aivan Maxin korvaan ja puhalsin.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max. Teos, 2009. 2. painos.
LISÄHUOMAUTUS: Luin äsken tarkemmin uudelleen HS:n perustelut palkinnon myöntämisestä tälle romaanille. Myös palkintoraati vertasi tätä kirjaa Peltirumpuun. En kuitenkaan ainakaan tietoisesti ole huomannut tätä vertausta aiemmin, vaan kirjoitin sen äsken ihan omana huomionani. ;)

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Onnea Leena Parkkinen!

Leena Parkkinen on saanut Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaasta esikoiskirjasta. Onnittelut!

Hesarin oma artikkeli aiheesta löytyy täältä. Onko kukaan lukenut Parkkisen kirjaa? Se kuulostaa melkoisen erikoiselta - mistäköhän idea tuollaiseen kirjaan on lähtöisin? Kiinnostaisi kyllä ainakin selailla Sinun jälkeesi, Maxia, jos se tulee sopivasti vastaan.

tiistai 17. marraskuuta 2009

L. M. Montgomery: Vanhan kartanon Pat

Atwood oli flunssalukemiseksi vähän liian rankkaa, mutta Montgomery on ihanaa. Hänen kirjojensa avulla voi palata lapsuuden olotilaan, jossa vain luki ja luki, aikaa oli ihan mahdottomasti.

Tämä nyt lukemani Vanhan kartanon Pat on Minerva Kustantamon tämän syksyn suomennoksia; Montgomeryn ei-Anna-tai-Emilia-kirjojahan on suomennettu ja suomennetaan aina silloin tällöin.

Pat on viihdyttävä ja mukava kirja, mutta ei aivan niin vauhdikas ja hauska kuin muut lukemani Montgomeryt. Yhtäläisyyksinä muihin kirjoihin on se, että tässäkin on kyseessä tytön kasvutarina lapsesta nuoreksi naiseksi kauniilla Prinssi Edwardin saarella, kiehtovan luonnon keskellä. Ja Pat on samanlainen kuin muutkin Montgomeryn sankarittaret: pohdiskeleva ja runollinen, syvästi kokeva ja paljon ajatteleva, vakavakin luonne. Hän ei ole kuitenkaan niin pippurinen kuin muut sankarittaret eikä kiinnitä elinympäristössään yhtä paljon huomiota; lapsena Patilta myös puuttuu muille tytöille ominainen paras kaveri, läheinen tyttöystävä.

Kyseessä on siis 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva kanadalaistytön kasvutarina. Tarina on paikoin lapsellinen ja vähän epäuskottava, mutta eipä sitä aikuisten kirjaksi tai dokumentaariseksi kuvaukseksi ole kirjoitettukaan. Ja ovathan ajatkin muuttuneet – ehkä ihmiset ennen puhuivat hauskan teatraalisesti ja runollisesti, en tiedä. Ainakin kiihkeä puhetapa tekee kertomuksesta elävän ja mukaansa tempaavan.

Ja kun lukee kirjaa tarkemmin, huomaa siinä rohkeuttakin. Kuvittelisin ainakin, että kirjan kirjoittamisen aikaan oli edes vähän kapinallista nimetä tyttökirjan luku otsikolla Mustaa magiaa, ja pohtia ko. luvussa, voiko ihminen olla noita.

Kirja on leppoisaa laatuviihdettä. Kirjan keskeiset teemat ystävyys, ihmissuhteet ja muutos koskettavat aikuistakin – yksi pääteemoista on se, että Pat inhoaa aivan kaikenlaisia muutoksia puun kaatamisesta isän viiksien leikkaamiseen ja isosiskon kotoa muuttoon.

Kirjan tekee perinteistä tyttökirjaa ja mukavaa luettavaa kiinnostavammaksi se, että jo takakannessa mainitaan juuri Patin muistuttavan Montgomeryn sankarittarista eniten kirjailijaa itseään. Kirjassa on myös kiinnostava suomentajan loppukirjoitus sekä kuva talosta, joka on kirjassa olevan Patin kotitalon Silver Bushin esikuva. Talolla on kirjassa niin tärkeä rooli, että se on oikeastaan kuin yksi päähenkilöistä: talo edustaa pysyvyyttä, kun ihmiset muuttuvat.

Loppukirjoituksen ja takakannen tekstin perusteella innostuin hankkimaan myös Sisko Ylimartimon tietoteoksen Anna ja muut ystävämme. Kyseessä on aivan ihastuttava tietopaketti kirjailija Montgomeryn elämästä, Prinssi Edwardin saaresta ja Montgomeryn sankarittarista. Esittelen kirjan lähiaikoina blogissa ja lupaan sen jälkeen keskittyä vähän aikuisempiin kirjoihin. Mutta – jotkut lukevat rentoutuakseen rakkausromaaneja, toiset rikoskertomuksia, minä näemmä vanhoja tyttökirjoja. Niin kiehtovaa ja rentouttavaa!

Tekstinäyte:
Pat käpertyi pyöreän ikkunan eteen ja katseli, kuinka satavan lumen salaperäinen vaippa peitti puutarhat, niityt ja kukkulat ja kuinka se täytti myös kaivonvierustan vaahterassa olevat pienet tyhjät pesät.
”Rakastan lumimyrskyä”, hän sanoi kiihkeästi Judylle.
”Oi joi, onko mitään, mitä sie et rakastais, kallehin?”
”On mukavaa rakastaa kaikkea, Judy.”
”Jospa et rakastais liikaa. Jos rakastat... Sie tuut saamaa haavoi.”
”En Silver Bushista. Silver Bush ei koskaan loukkaa minua, Judy.”
”Entä ku siun on lähettävä täält?”
”Tiedäthän, että en ikinä jätä Silver Bushia, Judy... en ikinä. Voi, katso kuinka Usvien kukkula on valkoinen. Ja kuinka yksinäiseltä Yksinäinen talo näyttää. Kunpa voisin mennä sytyttämään sinne lämmittävän valkean. Silloin siitä tuntuisi paremmalta.”
”Oijoi, et kai aattele, jot talot toella tuntisi jotaki?”
”Voi, Judy, olen varma, että ne tuntevat. - - ”


L. M. Montgomery: Vanhan kartanon Pat. Minerva Kustannus, 2009.

Leena Laulajainen: Tulen ja jään saari

Koska lukeminen ja kirjat ylipäätään ovat olleet minulle niin tärkeitä pienestä pitäen, minusta on mielenkiintoista seurata, mitä tämän päivän pienet lukevat. Jokin aika sitten löysin Rouva Huun monipuolisen Lastenkirjahylly-blogin. Siellä on esitelty monenlaisia lasten ja nuorten kirjoja. Vaikka en lue niitä, on kiva tietää, millaisia on tarjolla.

Jokin aika sitten ko. blogista löytyi vinkki Leena Laulajaisesta ja kirjasta Tulen ja jään saari. Ilahduin kovasti, sillä olin juuri miettinyt, tehdäänkö nykyisin enää ”vanhanaikaisia satuja”.

Luettuani Laulajaisen kirjan sanoisin, että tehdään ja ei. Satukokoelma oli osin todella virkistävää ja nostalgista luettavaa, sillä se vei juuri sellaiseen maailmaan, jollaisena lapsuuden sadut muistankin. Esimerkiksi nimikkosadussa Tulen ja jään saari on kaksi haltiaa, joista toinen hallitsee jäätä ja toinen tulta. Seuraa perinteinen ottelu kahden puolen välillä, ja luonto kärsii, ilmasto mullistuu. Lopuksi löytyy sopusointu haltioiden, ihmisten ja luonnon välillä. Vaikka tämäntapaisia satuja on varmasti kerrottu ennenkin, koin että tässä oli tuotu vanhaan satumaailmaan luonnonsuojeluaatetta ja ilmastostonmuutosteemaa. Samaa asiaa oli tuotu myös esimerkiksi satuihin Satu sademetsästä ja Tyttö joka muuttui perhoseksi. Se loppuu mielestäni hyvin nykyaikaisesti: ”Olen nyt aikuinen ja opiskelen hyönteistiedettä. Olen nähnyt, miten perhosen munasta kehittyy toukka, toukasta kotelo ja kotelosta siivekäs, jonka elinvoima on valtava ja lentokyky uskomaton. Mutta olen myös nähnyt, mihin rajaton kasvu johtaa.”

Nykysaduissa on siis vanha muoto mutta osin uusi sisältö. Ja niin kai sen pitäisi ollakin, sillä alkuaan sadut eivät olleet vain lasten juttu ja niiden tarkoituskin oli opettaa. En osaa sanoa, kuinka selviä näiden satujen opetukset ovat lapsille, mutta itse löysin joka sadusta jotain opetusta, onneksi sitä ei kuitenkaan tyrkytetty.

Seikkailu satujen maailmassa ja Leena Laulajaisen seurassa jatkuu, sillä antikvariaatista löytyi Laulajaisen keräämä kiinnostava satukokoelma Poika ja Kivisilmäsankarit (Tammi, 1991). Se on kokoelma itäisten suomalais-ugrilaisten kansojen satuja. Kirja tullee olemaan opettavainen jo yleissivistyksen vuoksi.

Tekstinäyte sadusta Tulen ja jään saari, sadun alku:
Aikojen alussa valtameren kaukaisella saarella asui kaksi vanhaa mahtavaa haltiaa, joiden nimet olivat Hun ja Hann. He elivät kahden korkealla vuorella, jonka rinteillä kasvoi metsää. Ihmisiä saarella ei vielä niihin aikoihin asunut lainkaan.
Vuosi oli jaettu tasapuolisesti kahteen hallituskauteen, joista toinen kuului Hunille, toinen Hannille. Hun hallitsi tulta ja Hann jäätä. Hun sytytteli tulia saadakseen lähteet kiehumaan, sillä hän tarvitsi kuumaa vettä. Hän näet pesi lähteiden vedellä liehuvahelmaisia kukkamekkojaan ja pestyään levitti ne vuorenrinteille kuivumaan. Jääkarhun taljaan verhoutunut Hann oleskeli vuoren huipulla tai laakson varjoissa, huurruttaen alueensa lumeen ja jäähän.


Leena Laulajainen: Tulen ja jään saari. Tammi, 2009.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Margaret Atwood: Penelopeia - Oryx ja Crake

Viimeaikojen lukukokemuksiini on kuulunut kaksi hyvin erilaista Margaret Atwoodin kirjaa. Kumpikin oli kiinnostava, mutta kumpikaan ei päässyt lempikirjojeni joukkoon. Mutta sellaisia Atwoodin kirjat taitavat olla: mielenkiintoisia, erikoisia, eivät kuitenkaan mitään miellyttäviä lukuromaaneja. Atwood haluaakin luultavasti herättää keskustelua erilaisista epäkohdista, eikä niinkään tulla tunnetuksi hyvänä romaanikirjailijana.

Penelopeia on nopealukuinen ja hauskahko kirjoitus siitä, miltä Homeroksen kuuluisa Odysseia kuulostaisi, jos se olisi kerrottu Odysseuksen vaimon Penelopen näkökulmasta. Kun Odysseus palasi kotiin pitkältä retkeltään, kotona odotti joukko hänen vaimonsa kosijoita – ja vaimon kaksitoista palvelusneitoa hirtettiin. Miksi? Mikä oli totuus tapahtumista, mitä Penelope tiesi tai ei tiennyt mm. kosijoista ja palvelusneidoista?

Kirja yhdistää eri aikausien kirjoitustraditioita ja ilmiöitä. Sen voi lukea ilman Odysseus-tietämystä, mutta tietämys auttaa, samoin em. kirjoitustraditioiden tuntemus. Tuntui, että Atwood oli halunnut kyseenalaista sitä, ettei kaikki ole aina sitä, miltä se näyttää, ja kertoa, että passiiviset ja heikot naiset voivat olla oikeasti aktiivisia ja vahvoja. Kirjoitustyyli oli kepeä, jotenkin kieli poskessa kirjoitettu. Tämän kirjan innoittamana muuten lainasin antiikin jumaltaruja parodioivan teoksen Huonosti käyttäytyvät jumalat, mutta se vasta kieli poskessa kirjoitetulta tuntuukin. Taitaa jäädä kesken.

Atwoodin Oryx ja Crake taas vie aivan erilaiseen maailmaan, tulevaisuuteen. Aikana, jolloin geeniteknologiasta puhutaan tuon tuosta ja hetkenä, jolloin itsekin sairastan oletettavasti sikainfluenssaa, oli vähän ahdistavaa lukea siitä, mihin geenimanipulointi voi kuvitteellisesti johtaa. Oryxissa ja Crakessa on eletty ensin maailmassa, jossa on mm. kasvatettu iljettäviä kanan ”irto-osia” ruoaksi ja sitten koettu suuri kato, kun vaarallinen epidemia on päässyt laboratoriosta väärälle tielle; myös mm. ilmastonmuutos on tuhonnut maapalloa. Tarinan kertoo Lumimies, joka oli ihmisten maailmassa tavallinen koulupoika ja opiskelija Jimmy, mutta josta tulee maailman ainoa normaali, ”vanhanaikainen” ihminen. Kirja ei ollut niin scifiä kuin pelkäsin, eikä edes vaikealukuinen, mutta aika hidas ja ahdistava silti, oikeastaan epämiellyttävä. Kirjan hieman epäselvä loppu jätti tarinaan hieman toivoa, mutta muuten kertomus oli jokseensakin toivoton.

Tekstinäytteet:

Penelopeia:
Tässä vaiheessa minun täytynee puuttua moninaisiin ilkeämielisiin juoruihin, joita minusta on kiertänyt viimeksi kuluneet kaksi-kolmetuhatta vuotta. Ne tarinat ovat täyttä puppua. - - Jotkut esimerkiksi väittävät, että minä makasin Amfinomoksen kanssa, joka oli kosijoista kohteliain. - - Pitänee myös paikkansa, että minä rohkaisin kosijoita ja annoin eräille salaisia lupauksia, mutta se oli pelkkää taktikointia. Tätä taktiikkaa minä käytin hyväkseni muun muassa nyhtääkseni kosijoilta kalliita lahjoja – mitätön palkka kaikesta mitä miehet olivat syöneet ja haaskanneet – ja tahtoisin muistuttaa, että Odysseus itse näki ja hyväksyi toimeni.

Oryx ja Crake:
BioYhtymän muurien ja porttien ja valonheittimien ulkopuolella elämä oli arvaamatonta. Sisäpuolella se oli samanlaista kuin Jimmyn isän lapsuudessa, ennen kuin tilanne muuttui vakavaksi, tai niin Jimmyn isä ainakin sanoi. Jimmyn äiti väitti, että Piiri oli kuin huvipuisto, ettei entisiä aikoja saanut enää takaisin, mutta Jimmyn isä kysyi: miksi mollata? Täällä saattoi sentään liikkua pelkäämättä, vai mitä? Ajella polkupyörällä, istuskella katukahvilassa, ostaa jäätelötötterön? Jimmy tiesi, että isä oli oikeassa, sillä hän oli itse tehnyt tätä kaikkea.
Silti TurPon miehet – ne joista isä sanoi meidän pojat – joutuivat jatkuvasti olemaan valppaina. Kun pelissä oli niin paljon, ei voinut tietää mitä vastapuoli saattaisi keksiä. - - Oli muita yhtiöitä, muita maita, useita lahkoja ja siipiä ja juonittelijoita. Liikkellä oli liikaa rautaa, Jimmyn isä sanoi. Liikaa rautaa, liikaa softaa, liikaa vihamielisiä eliöitä, liikaa kaikenlaisia aseita.

Margaret Atwood: Penelopeia. Tammi, 2005.
Margaret Atwood: Oryx ja Crake. Otava, 2004.

Siri Hustvedtista

Kirjoitin taannoin Siri Hustvedtin Lumouksesta. Luettuani Hesarin artikkelin samasta kirjasta teki melkein mieli poistaa oma kirjoitukseni: ai näin hyvä kirjako se oli, näinkö se olisi tullut lukea. No, allekirjoitan kaiken Hesarin kirjoituksessa ja muistan itsekin tehneeni kirjasta samoja havaintoja. Jotenkaan kirja ei vain kiehtonut tai koskettanut minua sen enempää, joten minusta ei ollut noin tarkkaan analyysiin.

Kannattaa lukea myös HS:n kirja-arvion perässä oleva Poiminta-juttu "Siri Hustvedt: Olen liekeissä". Siinä Hustvedt kertoo, että hän on kirjoittanut taas pari uutta kirjaa. Milloinkohan ne suomennetaan? Ja palaan jo edellisen Hustvedt-kirjoituksen ihmetykseeni: miten jotkut ovatkin noin tuotteliaita?

Mutta hyvä että ovat. Lumousta lukuun ottamatta olen pitänyt kovasti lukemistani Hustvedteista, Kaikki mitä rakastin -teoksesta suorastaan lumouduin. Mitä mieltä muut ovat Hustvedtista? Tuttavapiirissäni ainakin juuri Kaikki mitä rakastin tuntuu jakaneen ihmisiä melko jyrkästikin kyllä- ja ei-leireihin.

lauantai 14. marraskuuta 2009

Imperiumin perilliset


Kun lähdin lokakuisilta Helsingin kirjamessuilta, minulla oli koko ajan sellainen olo, että olen unohtanut jotain. Sitten välähti: Imperiumin perilliset! Olin vakaasti päättänyt hankkia Avain-kustantamon Café Voltaire -sarjan kakkososan, mutta messuilla se unohtui.

Onneksi olen nyt paikannut asian ja käynyt Akateemisessa. Café Voltaire -sarjassa kerrotaan yleistajuisesti eri maiden nykykirjallisuudesta, ja Imperiumin perilliset vie brittiläisen kirjallisuuden ja kulttuurin maailmaan.

En ole vielä lukenut kirjaa kunnolla, mutta hyvältä vaikuttaa. Ihastuin jo sarjan ensimmäisen osan, Ranskan nykykirjallisuudesta kertovan Tarinoiden paluun, kohdalla sarjan ideaan. Kirjoissa on esseitä kohdemaan kirjailijoista. Esseisteillä on enemmän tai vähemmän kirjallinen tausta, ja he lähestyvät tutkittaviaan hauskan erityyppisesti: joku joku tieteellisen objektiivisesti, toinen myös omakohtaisesti. Kaikkia esseitä yhdistää kuitenkin sellainen selkokielisyys, että ne voi lukea, vaikkei olisi opiskellut kirjallisuutta eikä tuntisi alaa terminologiaa ja metodeja.

Kesällä löysin Tarinoiden paluusta hurjasti lukuvinkkejä. Imperiumin perillisten kohdallakin näin käynee, sillä kirjassa esitellään minulle ihan tuntemattomiakin kirjailijoita. Toistaiseksi en ole kuitenkaan tutustunut näihin esseisiin, vaan olen lukenut pätkiä esim. Doris Lessingin, Zadie Smithin, Helen Fieldingin ja Nick Hornbyn tuotantoa esittelevistä kirjoituksista. Minusta on hauskaa, että kirjassa kerrotaan muistakin kuin ”vakavista klassikoista”, kun kuitenkin Bridget Jonesia on myyty varmasti useaa ”hienoa, oikeaa kirjaa” enemmän. Lisäksi on kiinnostavaa lukea tieteellistä tekstiä populaari-ilmiöistä. Erityisesti odotan J. K. Rowling -esseen lukemista. En ole nimittäin saanut luettua kuin puoli Harry Potteria, mutta Potterit kiinnostavat minua ilmiönä. Olen vähän kade nykynuorille, kun he voivat fanittaa yhdessä tiettyjä kirjoja ja kirjailijoita. Minun teini-iässäni fanitettiin vain Dingoa.

Kirjallisen tuotannon ohella kirjoista saa käsityksen eri kirjailijoiden elämäntarinoista. Sekin on aina mielenkiintoista, ja tällaisia kirjoja saisikin olla minusta mieluusti enemmänkin. Koska joka kirjaa ei ehdi lukea eikä kaikkiin asioihin paneutua, tällaiset helpot ja mukavat mutta kuitenkin kunnolliset kirjat toimivat hyvänä työvälineenä, joiden avulla voi tutustua kirjoihin ja kirjailijoihin.

Päivi Kosonen, Päivi Mäkirinta, Eila Rantonen (toim.): Imperiumin perilliset – Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta. Avain, 2009.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Paulo Coelho: joukkoharha vai oikeasti hyvä?

Oletko lukenut Paulo Coelhoa? Minä olen vain yhden ja tietääkseni hieman tuntemattomamman kirjan verran. Luin vuosi, pari sitten teoksen Veronika tahtoo kuolla. Se oli minusta vähän omituinen ja epäuskottava, ei hyvä eikä huono, kauheasti siitä ei jäänyt muistijälkiä.


Näitä puhutumpia, tunnetumpia Coelhoja en ole lukenut, enkä ole halunnutkaan. Olen vierastanut tarinan muotoon puettua self help -kirjallisuutta. Ja kirjojen ylistäminen tyyliin "jos luet vain yhden kirjan, lue tämä" on aina varma keino saada minut epäluuloiseksi.


Eilen kuitenkin yllättäen ostin Coelhon. Kirjaston poistohyllyssä oli Coelhon kenties tunnetuin teos Alkemisti myynnissä 50 sentillä, joten pitihän se ottaa mukaan ihan uteliaisuudesta. Selailin kirjaa vähän heti illalla, enkä edelleenkään ole kiinnostunut. Kertokaa minulle, onko Coelhoissa oikeasti jotain lukemisen arvoista vai onko kyseessä vain lempeänmakeiden tarinoiden muodossa tarjoiltua latteuksia ja lässytyksiä. Millaisia Coelhon kirjat ovat? Ainakin Alkemistin alku kuulostaa aika lattealta, enkä ole vielä päättänyt, voinko heti pari kuukautta dekkarikokeilun jälkeen altistaa itseni Coelho-kokeilulle. Maailmankaikkeuden Sielu, hmmm.


Tekstinäyte Alkemistin sivulta 33:

OLEN SALEMIN KUNINGAS, vanhus oli sanonut.

"Miksi kuningas puhuisi paimenelle?" poika kysyi häpeissään ja ihmeissään.

"Siihen on monta syytä. Mutta sanokaamme tärkeimmäksi syyksi sen, että olet onnistunut löytämään elämäntiesi."
Poika ei tiennyt mitään elämäntiestä.

"Se on kaikkea mitä olet halunnut aina toteuttaa elämässäsi. Jokainen tuntee nuorena elämäntiensä. Siinä vaiheessa kaikki on selvää ja mahdollista eivätkä ihmiset pelkää unelmoida tai toteuttaa haaveitaan. Mutta kun aika kuluu, jokin mystinen voima alkaa toistaa ihmiselle, että elämäntietä ei voi seurata."

Poika ei ymmärtänyt mitään vanhuksen sanoista. Hän halusi kuitenkin kuulla "mystisistä voimista". - -

"Ne ovat näennäisesti negatiivisia voimia, jotka auttavat sinua kuitenkin löytämään elämäntiesi. Ne valmistavat henkeäsi ja tahtoasi, sillä tätä maapalloa hallitsee yksi perustotuus: on ihminen kuka on tai tekee mitä tekee, toive joka pursuaa syvältä sydämestä on lähtöisin Maailmankaikkeuden Sielusta. Unelmansa toteuttaminen on ihmisen tehtävä maan päällä."


Paulo Coelho: Alkemisti. Bazar, 2005.

tiistai 3. marraskuuta 2009

Helmi Kekkonen: Kotiin

Nyt loppui valittaminen: syksyn lukulistalta löytyi sittenkin jotain ilahduttavaa. Tartuin Helmi Kekkosen novellikokoelmaan Kotiin vähän epäröiden, koska en oikein pidä novelleista, mutta kirja olikin niin hyvä, että luin sen yhdeltä istumalta.


Yhteen putkeen ei voi tietenkään lukea kuin pienen kirjan. Kotiin on pieni paitsi kokonsa myös kerrontatapansa puolesta: pienimuotoisia, rauhallisia tarinoita jokseenkin arkisista aiheista ja tavallisista ihmisistä.


Kirja ei kuitenkaan ollut lainkaan tylsä. Jokainen tarina kuvasi hienosti oman pienen maailmansa: nuoren perheen identiteetin etsimisen, tyttären tuntoja äidin kuoleman alla, lapsettoman parin tuskan ja toivon. Vaikka kuvaustapa oli siis pienimuotoinen, ei todellakaan mitenkään irrotteleva tai alleviivaava, tuntui kuin olisi katsellut elokuvaa. Teksti oli elävää ja vei mennessään. Eri novellit limittyivät kiinnostavasti toisiinsa. Sisällysluettelo, jossa oli mukana novellien avainlauseita, oli kiehtova!


Erityisen elokuvamainen ja minua jopa vaivaamaan jäänyt oli vanhasta, yksinäisestä miehestä kertova novelli Aatos. Se loppui niin yllättävästi, että luin novellin toistamiseen ja etsin johtolankoja, mistä ihmeestä on kyse. Tekisi mieli kertoa novellin koko idea - mutta ei, lukekaa itse.


Tekstinäyte novellista Ilona:

- Miten niin, mistä sinä puhut? Vastahan me ajoimme rannalle, sinä, minä ja isä. Aikaisin aamulla.. Sinä pakotit minut ottamaan kengät pois että tuntisin hiekan jalkojeni alla.

Viisitoista vuotta. Siitä on melkein viisitoista vuotta. Kurkkua kuristaa, haluaisin huutaa ääneen. Miten sinä et voi tajuta että siitä päivästä rannalla on melkein viisitoista vuotta, että siinä päivässä ei ole mitään muistamisen arvoista. Samanlainen kylmä päivä kuin kaikki muutkin, isän horjuva katse, sinun tekopirteä äänesi. Isä on jo kuollut ja sinä makaat täällä kuin pieni lapsi. Tuomas ei tule ja miksi helvetissä minun pitää hoitaa kaikki tämä yksin.

- Kyllä minä sen muistan. Sinä, minä ja isä rannalla.

- Paljain jaloin.

- Niin. Paljain jaloin.


Helmi Kekkonen: Kotiin. Avain, 2009.



torstai 29. lokakuuta 2009

Suomen kielen tulevaisuudesta ja merkityksestä

Harmittelin kirjamessukirjoituksen yhteydessä, etten nähnyt messuilla järjestettyä suomen kielen tulevaisuutta käsittelevää paneelikeskustelua. Onneksi löysin Helsingin Sanomien nettisivuilta paneelikeskustelusta kertovan artikkelin.

Panelisteilla on viisaita ajatuksia. Olen suomen kielen maisterina - osin samaisten panelistien "kasvattamana" - monesta asiasta samaa mieltä. Suomen kielen luonnollista muuttumista on ymmärrettävä ja jopa tuettava, mutta niin on tuettava myös kieltä sinänsä. Tarkoitan tällä sitä, että lapsia, nuoria ja aikuisiakin pitäisi kannustaa lukemaan, kirjoittamaan ja kokemaan äidinkielellään, ymmärtämään sen ja ylipäätään kielen merkitys.

Itselleni äidinkielen merkitys selveni, kun olin lukioaikana vaihto-oppilaana paikassa, jonka kieltä en osannut sinne lähtiessäni käytännöllisesti katsoen ollenkaan. Vaikka opinkin paikallisen kielen, tuon vuoden aikana kypsyi ajatus suomen kielen opiskelemisesta lukion jälkeen. En ole koskaan katunut valintaani. Tiedän kyllä niitäkin lukemisen ja kirjoittamisen ystäviä, jolle kielitieteelliset opinnot ovatkin olleet shokki ja pettymys.

Heti opiskelujen alettua huomasin, että monista ajatus oman äidinkielen opiskelemisesta oli jotenkin huvittava. "Osaanhan minä suomea muutenkin", "En ole pitänyt koskaan äidinkielestä koulussa", "Se ei ole yhtään kansainvälistä". Tällaisia viisauksia sai kuulla tuon tuosta. Jotkut muiden alojen opiskelijat ihmettelivät, miksi kirjoitimme tutkielmat ja gradun suomeksi. Heidän aloillaan ei kuulemma ollut edes suomenkielisiä vastineita monille termeille. Se oli johtanut tilanteeseen, jossa moni opiskelija lopulta luki ja kirjoitti oman alansa englantia sujuvasti, mutta ei osannut silti puhua sitä hyvin. Sekö sitten parempi tilanne kuin pienen piirin suomen kielellä kirjoittaminen?

En pidä toki itsekään kansainvälisyyttä pahana ja mikä olisikaan hauskempaa kuin osata sujuvasti monia kieliä. Aina tuollaista äidinkielen väheksymistä kuullessani minua kuitenkin harmittaa. Äidinkielihän tarjoaa maailman jäsentämisen ja itsensä ilmaisemisen ja ajattelun työkalut. Jos kaksikielisen kodin lasta ei kasvateta määrätietoisesti kaksikieliseksi, hän voi jäädä puolikieliseksi, kahden kieli- ja käsitteistömaailman väliin. Silloin puhuminen ja kirjoittaminen on vaikeaa - ja kyllä, kirjoitustaidollakin on vielä nykyäänkin väliä. Sama kokemus on varmasti monella ulkomaille muuttaneella tai vieraskielisessä työympäristössä työskentelevällä. Tietää, mitä haluaisi sanoa, muttei saa sanotuksi. Tai puhuu sujuvasti, muttei kuulosta omalta itseltään. Tuon vieraantumisen tunteen takia en itse pidä vieraalla kielellä lukemisesta. Lukeminen ja kielenkäyttö ovat muutakin kuin mekaanista koodinpurkua ja ymmärtämistä: teksti vaikuttaa, kun se herättää tunteita ja ajatuksia. Tämä pätee myös asiatekstiin.

Hesarin artikkelissa Auli Hakulinen toteaa: "Ranskan, Saksan ja Britannian älyllinen ylivoima tulee siitä, että näissä maissa ihmiset voivat rauhassa ajatella asiat omalla kielellään loppuun asti." Tämä on fiksusti sanottu. Äidinkielen hyvä taito antaa ihmisille voimaa ja valtaa - nautinnosta puhumattakaan. Äidinkieli ei ole toissijainen itsestäänselvyys, vaan pohja, jolle muu kielitaito rakennetaan.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Siri Hustvedt: Lumous

Siri Hustvedtin Lumous ei ollut minusta aivan lumoava, kuten olen jo aiemmissa blogijutuissa vihjannut. Sujuva, taitava, kiinnostava, hyvä, mutta ei siltikään läheskään sellainen elämys kuin Amerikkalainen elegia tai etenkään Kaikki mitä rakastin, josta pidin suuresti.


Lumous kertoo 19-vuotiaasta Lilystä ja hänen kiinnostuksestaan ja lopulta suhteestaan vanhempaan, pienellä paikkakunnalla ulkopuoliseen taidemaalariin. Lily on tyypillinen tarina- tai elokuvahahmo: nuori tyttö, joka elättää itsensä kahvilatyöllä ja haaveilee näyttelijän urasta. Marilyn Monroe on Lilyn suuri idoli.


Aluksi kirja kuvaa lähinnä vain Lilyä, mutta loppua kohden tapahtumien vauhti kiihtyy ja saa jopa trillerimäisiä piirteitä. Paikkakunnalla liikkuu ikäviä huhuja mm. Lilystä itsestään ja eräs nuori mies tekee makaaberin itsemurhan.


Tarina ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen jännittävä tai mukaansa tempaava. Lopulta minua kiinnostikin Lilyn ja hänen kertomuksensa sijasta enemmän Mabelin, Lilyn naapurin ja ystävän, vanhan naisen tarina. Naisen persoonasta ja menneisyydestä paljastuu kirjan myötä uusia asioita; lopulta Lilyn tarina alkaa muistuttaa kiehtovasti Mabelin tarinaa.


Muuta kiehtovaa en kirjasta nyt muista, kun lukemisesta on parisen viikkoa aikaa. Aiemmin lukemissani Hustvedtin kirjoissa minua on viehättänyt niiden huolellinen ja monikerroksinen kertomistapa sekä kirjojen "perusainekset": New York, yliopisto- ja akateemisen elämän kuvaus, taiteen tuntemus. Kirjat ovat rankoista teemoista huolimatta vieneet minut houkuttelevaan maailmaan. Vaikka joidenkin mielestä Hustvedt ainakin Kaikki mitä rakastin -teoksessa kirjoittaa tylsästi, pikkutarkasti ja ahdistavasti, minusta taas eritoten juuri ko. teos oli elävä ja niin kiinnostava, että luen sen todennäköisesti joskus uudelleen.


Lopuksi hieman hyvitystä kirjailijalle: Lumouksen erilaisuutta muihin suomennettuihin Hustvedtin kirjoihin selittää se, että kirja ei ole uusi romaani, kuten luulin, vaan uusi suomennos. Sitä ei ole siis suomennettu aiemmin, vaikka kirja onkin jo vuodelta 1996. En huomannut tätä kirjasyksyn tarjontaa katsellessani, ihastelin vain, että Hustvedtilta tulee taas uusi kirja. Hustvedt saa minulta armoa myös siksi, että muutaman lukemani haastattelun perusteella hän vaikuttaa kiinnostavalta henkilöltä. Hieman raivostuttavan täydelliseltä kyllä: kaunis, hoikka, naimisissa Paul Austerin kanssa ja lukee 2-3 kirjaa päivässä oman kirjailijantyönsä ohella. Etenkin tuo kirja-asia on jäänyt ällistyttämään minua: miten se ehtii? Olen kade!


Tekstinäyte, s. 39:

"Minä annan sinulle iskurepliikin", Mabel sanoi.

Lily nosti katseensa. "Selvä", hän sanoi. Ikkuna valaisi Mabelin takaa päin ja sai hänen päälaellaan olevat harmaat hapset hohtamaan. Hän liikahti ja sädekehä katosi.

"Kuinka vanha sinä olet, Mabel?" Lily yritti kuulostaa kiltiltä ja kohteliaalta.

Mabel nauroi. "Liian vanha kursaillakseni. Seitsemänkymmentäkahdeksan. Helmikuussa seitsemänkymmentäyhdeksän." Hän sipaisi hiuksiaan. "Meillä on ikäeroa viisikymmentäyhdeksän vuotta." Hän ei laskenut. Hän tiesi.

Lily vilkaisi varkain piirustusta. "Et sinä vaikuta ollenkaan niin vanhalta."

Mabel nousi. "Sisäpuoli minusta ei ole koskaan kirinyt ulkopuolta kiinni." Hän henkäisi syvään. "No niin, nousehan. Äänenkäyttö on tärkeä, mutta niin on myös keho. - -"

Siri Hustvedt: Lumous. Otava, 2009.