sunnuntai 21. elokuuta 2011

Sympaattinen Astrid Lindgren

Tiedotus ja varoitus: seuraa paljon asiaa Astrid Lindgrenistä! Olen lukenut viikonlopun aikana yhden Astrid Lindgrenin teoksen ja toisen hänestä kertovan, nyt on vuorossa sekalaista Lindgren-juttua. (Aiemmin minulla on ollut paljon asiaa vain Tove Janssonista - kuka mahtaa olla seuraava?)



Se alkoi siten, että minä sain äidin vanhan kirjoituskoneen - suuren, romuluisen hirviön, jonka pelkkä näkeminenkin saisi kirjoituskoneiden korjaajan suunniltaan kauhusta. Niin huono se näet on. Kuulostaa hirveältä, kun kirjoitan sillä. Veljeni Svante ilmaisi mielipiteensä siitä seuraavin sanoin:
-Riitta-Maija, oletko tullut ajatelleeksi miten ihanaa on, kun joku äkkiä sulkee priimuskeittiön?
-Kuinka niin? Mitä tarkoitat? kysyin minä.
-Tuntuu suunnilleen kymmenen kertaa ihanammalta aina kun lakkaat takomasta tuota puimakonetta, vastasi hän nyökyttäen halveksivasti kirjoituskoneelle.

Näin alkaa Astrid Lindgrenin esikoisteos, nuorten kirjeromaani Riitta-Maija keventää sydäntään. Olen aina rakastanut vanhoja kirjoituskoneita ja myös tuota romaania. Luin sen lapsena ja nuorena niin moneen kertaan, että osaan siitä kohtia ulkoa. Ja edelleenkin, aina silloin tällöin kun kodinkoneet oikein mekkaloivat, siteeraan mielessäni tuota priimuskeittiökohtaa.

En ollut lukenut Riitta-Maijaa koskaan aikuisena, mutta nyt kun luin, huomasin, että sen kodikas ja konstailematon, elämäniloinen tunnelma oli yhä tallella. Kirja ei ollut muuttunut ollenkaan niin paljon kuin jotkut  muut Astrid Lindgrenin teokset ovat mielestäni tehneet. Ei, tämä oli yhä oma itsensä, vaikka nyt aikuisena olisin voinut hermostuakin siitä, että kirjan maailma on niin herttainen ja mutkaton. Ei tehnyt mieli ärsyyntyä - Hagströmien sydämellinen perhe saa rauhassa kohottaa pöytäänsä minun puolestani. Olen valmis antamaan anteeksi henkilöhahmojen lievän naiviuden ja sen, että kirja loppuu ilahtuneeseen huomioon erään nenäkkään Stig Henningsonin kasvoja koristavasta kostomustelmasta. Asia, jota en niin hyvin muistanut lapsuudestani, oli se, että kaiken arkisen elämän ohella kirjassa myös mm. pelastettiin koditon juutalaisäiti lapsineen hetkeksi ja kerrottiin hyviä elämäntotuuksia ja -ohjeita:

Toivon sinun itsesi vuoksi, että pidät kirjoista yhtä paljon kuin minä. Minä en yksinomaan pidä niiden lukemisesta, vaan siitäkin, että saan pidellä niitä, tarttua niihin, tietää, että ne ovat minun. Äidin ja isän mielestä on olemassa joitakin kirjoja, jotka kaikkien lasten tulee omistaa. (s. 43)

(Sivuhuomautus, joka ei ole kovin hyvä elämänohje: lapsuuden lukukokemuksien tavoin nautin Riitta-Maijasta nytkin sängyssä lojuen, mutta erona oli se, että join samalla punaviinä. Ihan vain siksi, että aikuisena voi nauttia samanaikaisesti kirjasta JA viinistä. Kannattaa kokeilla.)

Kuva teoksesta Astrid Lindgren - elämän kuvat.

Luin Riitta-Maijan ikään kuin verryttelyksi elämäkertateokselle Astrid Lindgren - elämän kuvat.

Teos ei olisi kyllä tarvinnut verryttelyä, sillä ahmin sen kertaheitolla. Tämä coffee table -kokoinen kirja tutustutti Astrid Lindgrenin elämään hyvin hauskalla ja helpolla tavalla. Miksei tällaisia elämäkertoja ole enemmän? Aina ei jaksa lukea paksua tietoteosta. Olin myyty kertaheitolla jo kirjan aloituksesta, Astrid Lindgrenin toimittajalle lähettämän kirjeen kopiosta:

Kära Jakob,
tack ska du ha än en gång för alla dessa bilder. Men sidu, sidu, i sängen kan su inte få någon bild förrän jag blir så gammal att jag städse ligger där, vilket kanske kan bli fortare än man tror. Det enda kan jag lova dej är att ingen annan kan komma och få en bild av mej sängliggande. 
 - - 
Med varma hälsningar,
Astrid Lindgren


Niin, enpä tiennyt, että Lindgrenillä oli tapana kirjoittaa sängyssä. Toisaalla kirjassa hänen työskentelytavoistaan kerrotaan näin: Astrid Lindgren kirjoittaa kirjansa sängyssä pikakirjoituslehtiöihin, joita on aina valmiina yöpöydällä. Hän herää aikaisin, viiden ja kuuden välillä, ja laittaa aamiaiseksi teetä ja kolme voileipää: joka aamu kokojyväleipää, jonka päällä on kotitekoista appelsiinimarmeladia ja homejuustoa - samalla leipäviipaleella! Sitten hän ryömii takaisin sänkyyn ja kirjoittaa lounasaikaan asti. Kertomuksen syntyvät nopeasti paperille, sillä ne ovat jo valmiina hänen mielessään. Astrid kirjoittaa kronologisesti, lause lauseelta, luku luvulta, ja karsii sitten tekstiä, kunnes kielen rytmi on moitteeton. (s. 155)

Myös elämäkerta etenee lukuisien valokuvien kera kronologisesti, alkaa Astrid Lindgrenin vanhempien koskettavasta rakkaustarinasta ja päätyy itsensä Astrid Lindgrenin kuolemaan. Siinä välissä ollaan eemelimäisen villejä vekaroita, aletaan odottaa 18-vuotiaana ei-toivottua lasta pomolle, annetaan tuo lapsi pois ja haetaan takaisin, mennään uuden miehen kanssa naimisiin ja saadaan toinen lapsi, rakastetaan lastenlapsia ja annetaan heidän persooniensa näkyä myös kirjallisissa hahmoissa, ystävystytään prinsessa Victorian kanssa. Astrid Lindgrenillä ei tainnut olla kovin tylsä elämä. Mutta mitä tahansa sattuukin, hän tuntuu suhtautuvan tilanteisiin samanaikaisesti humoristisesti ja järkevästi, pysyvän omana itsenään. Kirjan antama kuva Lindgrenin persoonasta on verraton. Anteeksi taas hypähdys Tove Janssonin puolelle, mutta sain Astrid Lindgrenistä yhtä valloittavan ja aidon kuvan kuin Janssonin Kesäkirjan isoäidistä. Ehkä tiedätte, mitä tarkoitan.


Kuva kirjasta Astrid Lindgren - elämän sadut. Kuvateksti: Astrid saa 1978 wieniläisiltä koululaisilta kirjeen, jolla on kuusi metriä pituutta. Hän vastaa siihen niin kuin kaikkiin muihinkin - Astrid lähettää vuosien mittaan 10 000 vastauskirjettä; hän on yksi Ruotsin postilaitoksen parhaista asiakkaista.




Kenelle Astrid kirjoitti ja miksi? 

Elämäkerrasta ilmenee, että Lindgren kirjoitti ensimmäiset satunsa sanomalehtiin puhtaasti taloudellista syistä - hän itse luonnehti, että tekeleet olivat "idioottisatuja hengenpitimiksi". Ensimmäisen romaanin kunniapaikasta kilpailivat sekä Peppi Pitkätossu että Riitta-Maija; lopulta jälkimmäinen sai ensimmäisenä kustannussopimuksen. Myöhemmin Lindgren teki pitkän uran kustannusalalla ja arvioi ja muokkasi toisten tekstejä. Samalla hän kirjoitti omia teoksiaan.

Kirjojen henkilöhahmot ja vuorosanat löytyivät usein Lindgrenin lähipiiristä. Marikki oli oikeasti Lindgrenin ystävä vuosikymmenin ajan - ja kyllä, hän oli nuorena ihastunut naimisissa olevaan, monilapsiseen nuohoojaan aivan kuten Marikki-kirjan Alva. Myös lastenlapsilla oli oma osansa kirjallisessa tuotannossa. Karin on Astrid Lindgrenin tytär, Carl Olof hänen puolisonsa:

Karin ja Carl Olof saaavat neljä lasta, jotka kaikki jättävät omalla tavallaan jälkensä kirjallisuushistoriaan. Astrid ei ammenna inspiraatiota kirjoittamiseen yksittäisistä lapsista, mutta nappaa heiltä tietysti repliikkejä ja ajatuksia. Karinin vanhin poika Carl-Johan kiljuu kerran kolmivuotiaana täyttä kurkkua ja hiljenee vasta, kun isoäiti puuttuu asiaan: "Tiedätkö, mitä Vaahteramäen Eemeli tekisi?" Neljävuotiaan Nilsin kuolemanpelko antaa alkusysäyksen kirjaan Veljeni Leijonamieli. Pikkuveli Olle ilmentää sanallista kekseliäisyyttä toistellessaan yksivuotiaana innokkaasti "nan-gi, nan-gi" - se putkahtaa esiin Korpun ja Joonatanin maailmassa. Vihreäsilmäinen tytär Malin väittää Pukarikadun Lotan lailla, että hänen silmänsä ovat salaa siniset. (s. 106)


Minusta Astrid Lindgrenin kirjat eivät koskaan ole olleet leimallisesti lastenkirjoja; juuri siksi olen esimerkiksi julistanut Ronja, ryövärintyttären kaikenikäisiä puhuttelevaksi, ajattomaksi superkirjaksi. Olinkin kovin ilahtunut, kun löysin kirjasta tiedon, ettei Lindgren omasta mielestäänkään ollut varsinaisesti lastenkirjailija:


Astridin mielestä menestyksen salaisuus oli pohjimmiltaan yksinkertainen. Kirjoja kirjoittaessaan hän ei miettinyt, sopivatko ne aikuisille vai lapsille, vaan hän kirjoitti itse tarinoiden takia - hänen kirjansa olivat yksinkertaisesti kertomuksia, jollaisia hän olisi itse halunnut lukea lapsena. (s. 148)

Samalla sivulla on hauska listaus siitä, miten Astrid Lindgren uudisti sanastoa. Ronja- ja Mio-nimet olivat hänen keksintöään, samoin esim. sanat pönkki, kukkelimukkelilääke ja kertomustaulu; Lindgrenin kirjoista ovat myös lähtöisin sanonnat sehän on vain maallista, miksvai hää sillai tekkee, riivatun vekara, parahultaisen pyöreä mies parhaassa iässä sekä tavataan Nangijalassa.

Kuva kirjasta Astrid Linddgren - elämän kuvat



Tavataan Nangijalassa - eli se Veljeni, Leijonamieli -kysymys. Olen blogissanikin tuskaillut muutamaan kertaan, että Leijonamieli oli eräs lapsuuteni tärkeimmistä lukukokemuksista - ja aikuisikäni tyrmäävimmistä. Lapsena löysin kirjasta rakkautta ja ystävyyttä sekä tietenkin hurjasti jännitystä. Aikuisena löysin niiden lisäksi kyseenalaisen viestin: aina kun menee huonosti, hyppää ja kuole, näe uusi valo. Aloin ymmärtää, miksi naapurintäti sensuroi kirjaa lapsiltaan.

Myös Lindgren ymmärsi sen, tai tiesi ainakin kirjan aiheuttamat ristiriitaiset tunteet. Elämäkerrassa siteerataan kirjailijaa:

"Olin eräänä päivänä Erica-säätiössä", Astrid Lindgren kertoi heti kirjan julkaisemisen jälkeen. "Eräs nuori psykologi sanoi siellä, ettei hän voisi koskaan lukea Veljeni, Leijonamielen loppua yhdellekään lapselle. Hänen mielestään oli kammottavaa, että että veljesten piti kuolla kahdesti. Kun pääsin kokouksesta kotiin, minulle soitti se tyttö, joka esittää Idaa Eemeli-elokuvissa, ja hän sanoi:
'Luin juuri Veljeni, Leijonamielen ja halusin kiittää sinua onnellisesta lopusta.'
Sillä tavalla lapset voivat kokea sen." (s. 255)

Tämä oli mielestäni hyvin kiinnostava kommentti ja olisin lukenut aiheesta mielellään lisääkin, mutta jos joku asia on mainittava tämän eläkerran heikkoudeksi, se on pintapuolisuus. Veljeni, Leijonamielestä kerrottiin kyllä toisaalla, että se on tarkoituksellakin jännittävä, uhkaavakin. Leijonamielen tarina alkoi kypsyä kirjailijan mielessä vähitellen, osin henkilökohtaisten surukokemusten eli läheisten kuolemien kautta, osin maailmantuskan takia. "Niin syntyy jännittävä kertomus hyvästä ja pahasta, elämästä ja kuolemasta ja kahdesta hirviöstä, jotka tuhoavat toisensa. Hirviöt muistuttavat suuresti natsismia ja bolsevismia sellaisina kuin Astrid Lindgren näki ne toisen maailmansodan aikana", kirjassa pohditaan. (s. 175)

Kuva kirjasta Asrid Lindgren - elämän kuvat. Kuvateksti: "Ei käskyissä kielletä vanhoja ämmiä kiipeilemästä puissa", Astrid huutelee iloisesti maassa odottaville toimittajille. Hän on kavunnut Elsa Oleniuksen kanssa mäntyyn juhlistaakseen ystävättären kahdeksankymmentävuotispäivää.

Kaiken kaikkiaan siis hyvin kiinnostava ja ihastuttava, puhuttamakaan siitä, miten kiinnostava ja ihastuttava sen päähenkilö oli. Vaikka olen lukenut hurjasti Astrid Lindgreniä, en tiennyt itse kirjailijasta juuri mitään. Nyt tiedän, ja pidän tuosta ikuisesta Peppi Pitkätossusta yhä enemmän!

(P.S. Sitä punaviiniä olisi ollut parasta siemailla Peppi Pitkätossu -mukista, koska minun piti lahjoittaa sellainen itselleni vuorotteluvapaalahjaksi, aamuisia voimakahveja varten. Se on vielä hankkimatta, mutta olo on kovin voimaantunut, Astrid Lindgren -viikonloppu on ollut hyvin mukava.)


Kirjojen tiedot:


Astrid Lindgren: Riitta-Maija keventää sydäntään. (Britt-Mari lättar sitt hjärta) Otava, 1984. 4. painos. Suom. Sovella Soveri

Jacob Forsell, Johan Erséus, Margareta Strömstedt: Astrid Lindgren - elämän kuvat. (Astrids bilder) Wsoy, 2007. Suom. Helene Bützow

16 kommenttia:

  1. Kiitos mielenkiintoisesta tietokirjavinkistä ja vanhan suosikin uudelleen esin nostamisesta!

    Muistan lukeneeni Riitta-Maijan siinä yhdentoista ikäisenä. Isovanhempani veivät minut kylpylään hiihtolomalla, ja äiti oli ostanut minulle kirjan lomalukemiseksi. Mummolta ja papalta meinasi mennä hermot, kun en halunnut tehdä lomalla muuta kuin lukea kirjaa...

    VastaaPoista
  2. Tuo Elämän kuvat on upea teos! Luin sen muistaakseni viime kesänä ja opin samalla monta pientä asiaa Lindgrenistä. Mutta pintapuolinenhan se oli, kuten sinäkin totesit. Toisaalta, kuvia oli paljon ja ne olivat hienoja :)

    Riitta-Maija on minulla omassa hyllyssä, mutta se on jäänyt aina muiden kirjojen jalkoihin, enkä ole vielä saanut luettua.

    VastaaPoista
  3. Ihanan kirjoituksen olet taas tehnyt! Johtuisikohan kirjan tietty pinnallisuus siitä, että sen oli tarkoitus olla enemmän kuvaelämänkerta? Tiedä sitä, mutta tuollaisen tuotannon tehneestä taiteilijasta riittäisi juttua varmasti loputtomiin.

    VastaaPoista
  4. Vai Kesäkirjan isoäiti - ihana vertaus joka kertoo nyt minullekin paljon :)

    Veljeni Leijonamieli odottaa lukuvuoroa, täytynee lisätä tuo Astrid Lindgren - elämän kuvat luettavien listalle.

    Minäkin haluan vanhana olla kuin Astrid, kiivetä puihin ja nauraa makeasti päälle :)

    Ihana ja monipuolinen postaus, jälleen kerran!

    VastaaPoista
  5. Ihana, ihana Astrid-postaus, kiitos Jenni! Minulla on yksi Tove-kirja harkinnassa mutta tämä täytyy kyllä laittaa listalle.

    Sinä tiedätkin, että Ronja on minunkin suosikkini. Leijonamielestä sain viime kesänä lievän yliannostuksen kesäteatterissa. Minä olen miettynyt sitä loppua monta kertaa.. Se on samalla iloinen ja surullinen mutta jokin siinä vähän tökkii.

    Minä olen muuten aika varma, etten ole koskaan lukenut tai minulle ole luettu yhtään Marikkia. Tämä puute pitäisi varmaan korjata.

    Ihania kuvia olet muuten tähän lisännyt, puussa kiipeilevä Astrid on jo itsessään voimaannuttava kuva!

    Toivottavasti löydät voimamukisi pian :> Minun omani on vielä, hirvitys, muuttolaatikossa!

    VastaaPoista
  6. Hei Jenni, oli hauska lukea tätä, kun ei siitä niin kauan ole kun luin tämän Lindgren elämäkerran ja kirjoitin siitä blogiini. Astrid Lindgren puussa on mainio kuva ja mietin sitä itsekin, mutta laitoin sitten Astridin poikansa kanssa! Näin kirjastossa muitakin elämäkertoja, mutta tätä oli kiva lukea ja nuo kuvat ovat ihania ja eläviä!

    Tässä linkki siihen juttuuni http://sarankirjat.blogspot.com/2011/05/astrid-lindgren-ja-vahvat-tytot.html

    Suosittelen lukemaan noista Lindgrenin tyttökirjoista Kati Amerikassa, se oli hersyvän hauska!

    VastaaPoista
  7. Ihana ja informatiivinen postaus :). Voisin siteerata Maijaa kirjojen keskeltä tuon Riitta-Maija -kirjan suhteen...

    VastaaPoista
  8. Voi, kuulostaa ihanalta kirjalta. Minäkin olen lukenut useamman Tove Jansson -elämäkerran mutten yhtään Lindgrenistä. Jonkun dokumentin olen tosin nähnyt, eli tiedän kyllä jotain Astridin vaiheista.

    Äidilläni on mielestäni tämä kirja, joten voisinpa jossain vaiheessa lainata sen. Pintapuolisuus usein jää minuakin harmittamaan tällaisissa kirjoissa - toisaalta pidän runsaasta kuvamateriaalista, joten se voisi tasoittaa asiaa.

    VastaaPoista
  9. Jenni, kaipaan aivan hirveästi kirjailijaelämänkertoja!

    Ja tiivistetty koko olisi tietty eduksi ja sitä kirjaa olis helpompi pidellä sitten sängyssä, joka on minulle(kin) se ainao paikka lukea ja joskus on punaviiniäkin lasissa.

    Olen hulluna Astrid Lindgreniin!

    Kun Meri muutti kotoa hesaan opiskelemaan pyysin, että hän jättäisi kirjansa kotiin säilööm vielä. Monet kirjat pakkasin pahvilaatikkoon, mutta kaikki Lindgrenin kirjat sekä Montgomeryt ovat tässä minun työhuoneessani.

    Leijonanmieli oli meillä iso juttu ja jouduin todellakin miettimään milloin voin sen Merille lukea. Siis meillä luettiin joka ilta tyttärelle vielä sen jälkeenkin kun hän osasi jo itse lukea. Hänen opettajakummitätinsä suositteli ja se oli meille suuri ilo. Hassua, mutta suurimmat muistot tulivat siitä, kun oli iskän vuoro lukea tyttärelle oli menossa ties monettako kertaa Vaahteramäen Eemeli...me naurettiin kaikki niitä tarinoita yhä uudelleen ja uudelleen. Se oli uskomatonta. Kaikki.

    Minulle on jäänyt Lindgreniltä mieleen hieman outo, ohut kirja, joka kertoo orpotytöstä, joka laitetaan vaivaistaloon 'Soittaako lehmus, laulaako satakieli'. Tuohon kirjaan jäin.

    ***

    Astridin persoona on hurmaava! Kun hän täytti 90 vuotta, toimittajat kysyivät: 'Miltä nyt tuntuu?' Kirjailija vastasi: 'Vanheneminen on pelkästään paskamaista!'

    Hieno aihe, josta riittäisi maailman ääriin...Kiitos!

    VastaaPoista
  10. Kiitos kaikille ihanista kommenteista. Loistavaa, että Astrid Lindgrenillä on näin paljon aikuisiakin ystäviä. <3 Kiinnostavaa myös kuulla, että Veljeni, Leijonamieli on mietityttänyt muitakin. Minä olen lukenut sen aikuisena ainakin kaksi kertaa, ehkä luen sen taas jossain vaiheessa (harmi, etten tiedä, kuinka monta kertaa luin sen lapsena, mutta aika monta).

    Kuvaelämäkerran pintapuolisuus johtui varmasti juuri siitä, että pääpaino oli kuvissa. Toisaalta sen kiehtovuuskin johtui juuri siitä; kerrankin maltoin kunnolla syventyä jonkun teoksen kuviin. Ja lisäksi, kun kirja oli täynnä hauskoja pieniä tietoja Lindgrenin elämästä sieltä täältä, tästä kirjasta tuli oikea hinku lukea vielä joskus tarkempi Lindgren-elämäkerta. Ja Peppi Pitkätossu, sitä en ole lukenut aikuisena lainkaan... Enkä Eemeliä. Voin hyvin kuvitella, kuinka Eemeli on naurattanut Leenan perhettä yhä uudestaan. Minua naurattaa jo ajatuskin Eemelin lukemisesta. :)

    Ainakin Saran tiedänkin lukeneen Lindgreniä ja Lindgrenistä, mutta olisi hauskaa, jos hän olisi muutenkin blogeissa enemmän esillä. Olisi kiva kuulla kokemuksia ja näkemyksiä. Mutta varokaa, Lindgrenin kirjojen kanssa aikuisillekin voi käydä niin, että lukee vain eikä näe ja kuule muuta...

    Puussa kiipeilevä Astrid on minustakin innostava, oikea esikuva!

    VastaaPoista
  11. Minähän olen blogissani tituleerannut itseäni Astrid Lindgrenin ykkösfaniksi. :) Tiedän tietenkin, että hänellä on innokkaita faneja paljon ja kaikkialla, ja hyväksynkin sen (niin armelias minä olen, hih). On mukava keskustella teoksista toisten niitä rakastavien kanssa. Mutta hieman minulle tulee Lindgrenistä sellainen mustasukkainen olo, hän kun on niin tärkeä. En siksi oikein tiedä, mitä tähänkään kommentoisin.

    Halusin silti tulla sanomaan, että ihanaa kun pidät Astridin lippua korkealla, ja että minä haluan tuon elämäkerran itselleni! En hirveästi harrasta elämäkertoja, mutta tämä vaikuttaa vastustamattomalta.

    VastaaPoista
  12. Karoliina, joo, sinäkin olet ykkösfani, tiedän pari muutakin! :) Tiedän myös tunteen, että kukaan ei voi pitää jostain kirjailijasta tai kirjasta minua enempää eikä ymmärtää oikein... Mutta toisaalta on niin hauskaa intoilla suosikeista ja kuulla, että sittenkin joku muu ymmärtää. Minulla on oikeastaan vain pari kirjaa, joiden "oikeasta" vastaanotosta olen huolestunut, Tove Janssonin Kesäkirja ja Astrid Lindgrenin Ronja ryövärintytär. Minusta niistä TÄYTYY pitää tai jokin on muuten pahasti vialla. ;)

    Tämä elämäkerta on tosiaan vastustamaton, suosittelen!

    VastaaPoista
  13. Minäkin haluan lukeutua ykkösfaneihin. ;) Kuten aikaisemmin kommentoinkin, haluaisin ehdottomasti lukea Forsellin ym. elämäkerran etenkin, kun siinä on selvästi rikastuttavaa kuvamateriaaliakin.

    Muistan opiskeluaikanani lukeneeni lasten- ja nuortenkulttuurin kurssille Margareta Strömstedtin elämäkerran, joka oli suloinen, mutta jotenkin - miten sen sanoisin - lastenkirjamainen itsessään.

    Veljeni Leijonamielestä minulla on samanlainen kokemus kuin sinullakin enkä aio kirjaa ainakaan ihan heti lukea lapsilleni. Marikki on minulle Lindgrenin rakkain hahmo ja kun nyt keväällä luin Marikki-yhteisniteen ääneen tyttärelleni, huomasin ilokseni voivani olla valtavan ylpeä Marikin sosiaalisesta omatunnosta. Toinen vahva kirjani on satu Kultasiskoni, mutta oikeastaan _rakastan_ Katto-Kassista lukuunottamatta kaikkea, mitä Lindgrenin kynästä on lähtenyt.

    VastaaPoista
  14. Katja, tiesinkin, että sinäkin olet ykkösfani. :) Toivottavasti löydät Lindgrenin kuvaelämäkerran - itsellesi ja muille joululahjaksi.

    Lindgrenistä on siis kaiketi useita elämäkertoja, pitöisi joskus ihan perehtyä. Tästä oli hyvä aloittaa: tästä tuli hyvin tuttavallinen kuva kirjailijasta, joskus jatkossa voisi sitten syventää tietoja jollain tarkemmalla teoksella.

    Veljeni, Leijonamieli ei ole kyllä ihan pienten lasten kirja, vaikka en sitä itsekään kokenut lapsena mitenkään kyseenalaiseksi. Muistan kuitenkin, että se oli todella jännittävä, jännittävämpi kuin Ronja kauheine pelottavine ajattarakohtauksineen.

    Minäkin, kuten ehkä muistat, luin taannoin Marikin uudestaan ja huomasin tuon sosiaalisen omatunnon. Lapsena se oli mennyt minulta vähän ohi, kun katolla kävelemiset ja kadonneet sannikkaat olivat vieneet huomioni.

    Seuraavaksi voisin lukea vaikka Pepin...

    VastaaPoista
  15. Ihana kirjoitus! :-)

    Lapselleni lukiessa olen huomannut, että on vain vähän lastenkirjoja, jotka eivät sillä kuudennellakymmenennellä lukukerrallakaan kyllästytä (aikuista siis) ja ne ovat melkein kaikki näitä Astrid Lindgrenin kirjoja! Odotan innolla, että tyttö vähän kasvaa ja pääsemme pidempien satujen pariin, nyt menossa ovat vasta Lotat ja muut kuvakirjat.

    Lindgren vaikutti olevan ihmisenäkin aivan ihana! Minulle on jäänyt mieleen tällainen anekdootti, jonka totuudellisuudesta en ole yhtään varma:

    Kerran jokun yleisötilaisuuden jälkeen Astrid Lindgrenin luokse tuli nainen, joka työnsi hänen käteensä tiukaksi rypistetyn paperinpalan ja poistui sitten nopeasti. Kun kirjailija avasi paperin siinä luki: "Kiitos, että kultasit surullisen lapsuuden."

    VastaaPoista
  16. Reeta Karoliina, ihana kommentti. Hauska kuulla, että siellä luetaan Lindgreniä ja fanitus on siirtynyt seuraavaan sukupolveen. Vaan miksi ei siirtyisi? :)

    Tuollaisen anekdootin uskoisi Lindgrenistä varsin hyvin, ainakin se voisi hyvinkin olla totta. En muista, että juuri tuota olisi ollut tässä kuvaelämäkerrassa, mutta vastaavia kylläkin. Ja kun Astrid sai joskus vanhana suuren tunnustuspalkinnon, hän sanoi jotenkin että annoitte sitten palkinnon tyypille, joka ei kuule eikä näe ja on ikäloppu, meidän pitää varoa, ettei tällainen leviä. Kirja oli täynnä sekä koskettavia että ilostuttavia anekdootteja.

    VastaaPoista