keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Riikka Pulkkinen: Totta

Nyt se on tehty: minäkin luin vihdoin Riikka Pulkkisen paljon blogihuomiotakin saaneen romaanin Totta. Välttelin sitä näinkin kauan, koska en pitänyt varauksetta Pulkkisen esikoisesta ja tästä kakkosesta olin saanut sellaisen kuvan, että se olisi liian hiottu makuuni. Osin olin ennakkokäsityksieni kanssa oikeassa, osin väärässä. Nyt seuraa siis risuja ja ruusuja Totta-romaanille.

Aloitan risuista. Salla oli jo kuvannut nakkipaperiongelmaa ja tekstin teennäisyys vaivasi minuakin etenkin kirjan alussa. Pulkkinen kirjoittaa kyllä hyvin taitavasti. Hänen tyylinsä toi paikoin mieleen jopa suursuosikkini, täsmällisen ja kauniin kielenkäytön mestarin Claudie Gallayn. Muutamalla sanalla voi sanoa paljon. Esimerkiksi tällaiseen ei ole juuri lisäämistä: Kaikki tapahtui nopeasti: tähystys, koepala, tuomio.

Ongelmaksi kuitenkin muodostui, että vaikka Pulkkinen kuvasi tarkkanäköisesti esim. erilaisia tunnetiloja, hän ei tehnyt sitä aina kovinkaan aidosti. Melkein ensi sivulta jäi mieleen tällainen kohta:

Suru tuli siihen, hän antoi sen tulla, kokeili sitä kuin totutellakseen. Hän löysi sen kätensä asennosta, puolestavälin kädenojennusta. Surulle tuli piti tehdä tila, ottaa se syliin.

Hyvin ja kelvollisesti kirjoitettu, mutta jäin oikein miettimään, toimiiko läheisensä menettämistä pelkäävä surullinen ihminen noin. Luulisi, että sitä vain surisi sekopäisenä eikä olisi noin fiksu, että tietoisesti kokeilisi, missä käden asennossa suru tuntuu sopivalta. Tai vaikka kokeilisikin, ei sitä kokeilua tiedostaisi noin. Muualta poimin "Häneen tuli ajatus"- ja "Annaan tuli ilo" -tyyppisiä ilmauksia ja pohdin, että eikö nyt voinut vain sanoa, että joku ajatteli tai iloitsi.

Kirjan henkilöhahmot olivat hieman laimeita ja paperisen oloisia. Kirja kertoo kolmen sukupolven tarinan. Isovanhemmat, seitsenkymppiset taidemaalari-isoisä ja psykologi-isoäiti, ovat vaikeassa tilanteessa, koska isoäidillä on diagnosoitu syöpä, eikä aikaa ole enää paljon. Heidän lääkärityttärensä Eleonoora käsittelee ongelmaa omalla tavallaan, samoin toinen tyttärentytär, parikymppinen Anna. Annan sisko ja isä eivät ole kirjassa kovin näkyvässä roolissa, mutta sen sijaan menneisyyden aave, isoisän muinainen rakastajatar Eeva, Eleonooran entinen lastenvahti, on.

Näistä hahmoista ainoastaan isoäidissä tuntui olevan lihaa ja verta. Hän esitti paikoin räväköitäkin kommenteja ja hänessä oli huumoria, elämisen makua kuolemansairaudesta huolimatta. Isoäiti esiintyy punaisissa korkokengissä, ilmoittaa haluavansa tulla haudatuksi kukkapenkkiin ja toteaa: Minä haaveilen ytimekkäästä muistokirjoituksesta. Siinä lukisi: Elsa Ahlqvist, päärynävartalo lukuun ottamatta viimeisiä aikoja, kelvolliset rinnat hautaan saakka. Äiti, isoäiti ja emerita, kenkämaku pettämätön. Eli pelkäämättä, kuoli onnellisena, ei koskaan jättänyt väliin yhtään jäätelöannosta.

Sen sijaan esim. Anna ja Eeva olivat jotenkin ärsyttävän ajelehtivaisia - ja aivan samanlaisia, mikä oli ehkä tarkoituskin. Pulkkinen ei lopulta kerro minusta niinkään tarinaa, vaan muistuttaa siitä, että vaikka maailma muuttuu, ihmiset pysyvät samoina, samat asiat voivat toistua sukupolvesta toiseen.

Tästä annankin kirjalle ruusuja. Pulkkinen havainnoi maailmaa tarkasti ja tuntee ihmiset, kertoo tarinaansa hyvin huolellisesti. Hän ei alleviivaa asioita, vaan kertoo ne usein hienovaraisesti. Kun Eevan ystävätär Kerttu vaihtaa puolihameen ja saumasukat farkkuihin ja mustaan pooloon, lukija ymmärtää kyllä, mitä on tapahtunut Kertussa, mitä koko maailmassa. Kaikista risuista huolimatta Pulkkinen kirjoittaa minusta ymmärtävästi rakkaudesta, surusta ja kuolemasta, luo taidokkaasti ajankuvaa.

Ja vaikka käsivarren asennot ajoittain ärsyttivät ja henkilöhahmoja teki mieli vähän ravistella tai ainakin patistella, jotain taikaa tässä kirjassa oli: huomasin ajattelevani sitä myös silloin, kun en sitä lukenut, ja kaipaavani sen ääreen. Näin laadukasta kirjaa on hyvin miellyttävä lukea, sillä vaikka tekstiin voi tuskastua, sen puolesta ei pidä jännittää. Sikäli tämän kirjan kanssa oli hyvin helppo olla. Iloitsin myös siitä, että tämä oli mielestäni Pulkkisen esikoisromaania Rajaa tasapainoisempi teos: Raja oli puoliksi kiinnostava, puoliksi epäuskottava. Vielä kun Pulkkinen saa tekstiinsä vähän särmikyyttä, hänestä tulee todella lahjakas kirjoittaja. Nytkin hän on jo niin taitava, että ymmärrän kyllä, miksi niin monet (naiset) häntä lukevat - ja jos itse osaisin kirjoittaa edes puoliksi noin hyvin, olisin kiitollinen.

Niille - jos nyt enää on ketään Pulkkiseen tarttumatonta - jotka vielä epäröivät, lukeako Totta-romaani, sanoisin siskoni sanoin: "Sitä kirjaa lukiessa tuntee todellakin lukevansa kirjaa, mutta se on niin hyvä, että se kannattaa lukea."

Tarjolla siis miellyttävän hienostuneita lukuhetkiä, olkaa hyvä.

Riikka Pulkkinen: Totta. Otava, 2010.
Kustantajan kirjaesittely

17 kommenttia:

  1. Totta, Totta on hienostunut ja hyvin kirjoitettu kirja. Ja ehdottomasti Rajaa parempi. Itse luin Totan ennen Rajaa ja olin aika pettynyt Rajaan.

    Minä ihastuin Tottaan päätä pahkaa. Minua ei haitannut se, että muutamat henkilöhahmot ovat hieman paperisia - esimerkiksi Eevahan on Annan kuvittelun tuotetta. Toki Eeva oli oikea ihminen, mutta Anna rakentaa hänet muiden puheista ja muistoista. Siksi hän voi jäädä hieman ohueksi. Minunkin suosikkini Elsa. Ja juuri Elsa on se syy, miksi samaistuin kirjaan hyvin voimakkaasti.

    Muistan nakkipaperikeskustelun Sallan blogista. :) Minä katselen pääkaupunkiseutua edelleen (viiden täällä asutun vuoden jälkeen) hieman kaunosieluisen turistin silmin ja minulle Helsingin keskustassa voisi hyvinkin olla vanhanaikaisia nakki- tai jäätelökioskeja. Ehkä Oulussa kasvaneelle Pulkkisellekin?

    VastaaPoista
  2. Minulla odottaa tämä hyllyssä. Yritin sitä lukea jo helmikuussa kun vihdoin sain sen kirjastosta käsiin. Jouduin kuitenkin palauttamaan sen sillä kertaa, mutta nyt se on uudelleen ystävältäni lainassa. Palaan siis tarkemmin havaintoihisi kun olen itse lukenut kirjan :) Rajasta pidin kyllä paljonkin, saapa nähdä miten käy tämän kanssa.

    VastaaPoista
  3. Minä pidin enemmän Rajasta kuin Totasta. Se johtunee siitä, että luin kirjat peräjälkeen ja rakenteellinen samankaltaisuus puudutti. Todennäköisesti myös puudutti Pulkkisen kieli, vaikka se paikoin kaunista ja osuvaa onkin.

    Minulla oli myös molempia Pulkkisia lukiessa sellainen olo, että vaikken ihan kamalasti rakastanutkaan kirjoja, pidin toki, halusin lukea tarinaa eteenpäin, kuulla ja nähdä, mitä sitten tapahtuu, miltä kantilta asioita seuraavaksi kurkitaan. Jotakin koukuttavuutta rakenteessa on, vaikka toivonkin, että seuraava Pulkkisen teos ei ole jälleen uusi eri henkilöiden näkökulmista katseltu kokonaisuus.

    VastaaPoista
  4. Itse kirjaa lukemattakin kehun, että hyvä arvio! Risut ja ruusut kuvattu kauniisti ja perustellusti. Jokohan tätä alkaisi saada kirjastosta? Raja on minulla omana, mutta jostain syystä jäi kesken...

    VastaaPoista
  5. Erinomainen arvio! Nostat hyvin esille kirjan huonot ja perustelet kantaasi pätevästi. Samoin teet myös ansioiden kanssa.

    Aika jännä, että muillakin (suhde Pulkkisen kirjoihin on ristiriitainen. Mietin Pulkkista lukiessani, että vaikka kovasti pidänkin hänen kirjoistaan (Totasta enemmän kuin Rajasta), niin en kuitenkaan ole haltioitunut, kuten jotkut ystäväni ovat olleet. Kielestä pidin, mutta olihan se välillä kikkailevaa. Sitä jotain Pulkkisen tyylissä kyllä on, mutta ehkä hän ei tosiaankaan ole vielä löytänyt itseään ja ominta kirjoittamisen ja tarinankerronnan tapaansa.

    VastaaPoista
  6. Riikka Pulkkinen on Juha Itkosen tavoin kirjailija, jotka eivät innosta ollenkaan. Ehkä silti joskus luen molemmilta jotain, jotta tiedän ovatko kirjat niin ei-minun-makuuni, kuten vaikuttavat.

    VastaaPoista
  7. Kiitos hyvistä kommenteista kaikille! :)

    Katja, hauska kuulla, että sinä näet "nakkipaperi-Helsingin". Minä taas mietin, olisinko ollut suopeampi Totta-kirjan nakkipaperi-ilmiötä kohtaan, ellen olisi ollut niin vakuuttunut sen olemassaolosta jo etukäteen. No, sitä emme saa tietää... Ja joka tapauksessa olen siis tyytyväinen, että vihdoin luin tuon kirjan.

    Naakku, toivottavasti tämänkertainen lukuyrityksesi onnistuu paremmin!

    Paula, voin kuvitella, että Rajan ja Totan peräkkäinen lukeminen voi olla hieman puuduttava tai jopa sekoittava lukukokemus. Täytyy tosiaan toivoa, ettei seuraava Pulkkinen olisi ihan samasta muotista - tai jos on, niin ei ala koskaan "tehtailla" kirjoja eli julkaista niitä tiheään tahtiin, sitten ne alkavat jo syödä toisiaan. Jotain koukuttavuutta hänen kirjoisssaan tosiaan on, vaikka risuja annoinkin.

    Pienen mökin emäntä, kiitoksia. :) En ole nyt tarkastanut tilannetta, mutta luulen, että kirjan saisi jo suht helposti kirjastosta. Itse lainasin sen siskon hyllystä. Vaikka Raja olisi jäänyt kesken, kannattaa kokeilla tätä, tämä oli siis mielestäni eheämpi kokonaisuus.

    Anna Elina, kiitoksia sinullekin. :) Kyllä mielestäni kirjablogeissakin saa muutakin kuin vain tykätä kauheasti kaikesta lukemastaan (vaikka useinhan sellaista ei tule luettua, kun kirjaa jää yksinkertaisesti kesken jos se ei miellytä), mutta risut pitää perustella. Ja ruusutkin mieluusti - niistä perusteluistahan saa kuvan, mitä asioita ja piirteitä kirjoissa on. Tässä kirjoituksessa en kauheasti kirjoittanut kirjan juonesta, koska se ei ollut mielestäni edes kirjan pääpointti ja toisaalta teos on ollut jo paljon esillä.

    Minusta on muuten melkeinpä helpottavaa kuulla, että muillakin on ristiriitainen suhde Pulkkisen kirjoihin. Jotenkin olen kuvitellut, että melkein kaikki pitävät niistä äärettömästi ja loput eivät lue niitä ollenkaan. Onneksi on meitä välimuotojakin. ;) Olisi kiinnostavaa joskus lukea jonkun miehen Pulkkis-mielipide, näitä kun on kutsuttu joskus aikuisten naisten tyttökirjoiksikin tms.

    Heidi, mulla on uusin Itkonenkin "ehkä joskus" -lukulistalla, koska se ei ole vaikuttanut kiinnostavalta. Olen kyllä lukenut muut Itkoset, niin pitäisi lukea joskus sekin. Ikäväkseni tunteeni Itkosen kirjoja kohtaan ovat vain laimenneet kirja kirjalta. Esikoinen oli mielestäni loistava ja sitten olen aina pettynyt vähän enemmän ja enemmän. Ikävä kehityssuunta, mutta aion kyllä ainakin sivusta seurata, mitä Itkonen julkaisee jatkossa.

    VastaaPoista
  8. Napakat perustelut! Yksi jälkikäteiskitinä minulla vielä on. Jälkimauksi jäi, että olikohan Pulkkinen valinnut Annan ja Eevan samaistamisen ja toden ja mielikuvituksen hämärän rajanvedon vain siksi, että empi kirjoittaa oikeasti uskottavaa historiallista ajankuvaa? Tietyt yksityiskohdat olivat ristiriidassa 1960-luvulla eläneiden kirjailijoiden tekstien kanssa. Esim. e-pillereitä ei noin vain jaeltu vaan syynättiin paljon nykyistä tarkemmin kuka oli niin siveässä elämäntilanteessa että pillerit ansaitsi, tai kotiapulaisia ei kutsuttu tasavertaisina vieraina perheen juhliin.

    Nythän tällaisiin voi sanoa perusteluksi, että "sehän oli vaan kuvitelmaa".

    VastaaPoista
  9. Salla, hih, vielä jälkikäteiskitinääkin.:) Mutta ihan perusteltua kitinää kyllä! Luin kommenttisi jo aiemmin kännykän kautta ja mietin, että olisi kyllä tosi kiinnostavaa kuulla Riikka Pulkkisen kanta kaikkiin näihin kitinöihimme. Mutta en varmaan uskaltaisi (enkä edes tietäisi, miten se tapahtuisi) ottaa yhteyttä ja kysyä, että voisitko kertoa kädenasennoista, nakkipapereista ja e-pillereistä tarkemmin. Vai oliko ne kaikki vaan kuvitelmaa?

    VastaaPoista
  10. Jenni, olipas kiinnostava kirjoitus. Minä pidin kirjasta. Pidin erityisesti siitä psykologisen tarkasta kuvauksesta, jolla esimerkiksi surua kuvattiin. Surua kokeneena en voi muuta kuin todeta Pulkkisen saaneen kehollisuuden aika loistavasti sanallistettua. Se ei ole helppo tehtävä. En nähnyt kuvauksessa tai lainaamaasi katkelmaa epäuskottavana. Ihmiset surevat niin eri tavoin. Uskon kirjailijan tehneen aika tarkasti tämän psykologisen puolen taustat kirjaansa varten ja minusta se näkyy.

    Henkilöiden paperisuudesta olen paikoin samaa mieltä. Hieno kirja, joka on kyllä ansainnut huomionsa!
    Hauskaa lukea, miten eri tavoin ihmiset tämän kokevat.

    Mistä ärtymys lukiessa muuten kertoo?

    VastaaPoista
  11. Valkoinen Kirahvi, kiitos kommentista! Ehkä suru on tosiaan niin subjektiivista, että se, mikä sinusta tuntuu uskottavalta Pulkkisen tavassa kuvata surua, ei ehkä ole kaikkien mielestä uskottavaa? Minäkin ymmärrän hyvin, mitä Pulkkinen tuossa lainatussa kohdassa tarkoittaa, mutta jotenkin en pitänyt siitä kuvaustavasta. Tai kun itse suren, voi hyvin olla, että lohtu löytyy tietystä asennosta, mutta en osaisi ajatella sitä noin tietoisesti kuin Pulkkisen hahmo. No, kyse onkin kirjasta ja jotenkinhan on ollut kerrottava, että tässä on nyt sellaista psykofyysistä surun käsittelyä... Mutta hieno kirja kuitenkin. Sanoin jo Sallan blogissa, että kirja, joka herättää näin paljon tulkintoja ja keskustelua, on jo todella hieno!

    Kiitos ärtymys-kysymyksestä. Luin kommenttisi jo heti aamusta kännykän kautta (sitä kautta en kuitenkaan voi vastata) ja kysymyksesi on pyörinyt mielessäni koko päivän. Keksin useitakin syitä! En ryhdy nyt luettelemaan niitä, mutta kirjoitan aiheesta oman kirjoituksen joko huomisillaksi tai ainakin tiistaille. Kiitos, kun pistit miettimään aihetta!

    VastaaPoista
  12. Minä allekirjoitan kirjoituksesi suurelta osin. Kirja on jotenkin juuri tuollainen: vähän liian melodramaattinen ja ärsyttävä, mutta silti niin hyvä, että kannattaa lukea.

    VastaaPoista
  13. Reeta Karoliina, kiitos, melodramaattinen on hyvä sana tämä kirjan yhteydessä! Nyt kun kirjan lukemisesta on hetki aikaa, niin olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että kyllä se kannatti kuitenkin lukea. Luen varmasti myös Pulkkisen seuraavan romaanin; oletan, että sellainen on tulossa jossain vaiheessa.

    VastaaPoista
  14. Jenni, arvokkaita ajatuksia ja varmasti juuri näin! Tunteet ja niistä kirjoittaminen on varmasti yksi mielenkiintoisimmista haasteista. Se, miten kuvata, kun henkilö on tuskissaan tai surullinen. Ja vaikea on ehkä juuri tuo raja, mikä tekee kuvauksesta joko liian melodramaattisen, jopa koomisen tai sitten juuri niin riipaisevan, että kyyneleet tulevat silmiin. Totta ei kyllä saanut minunkaan kyynelkanaviani kastumaan, toisin kuin moni muu surukirja. Ja ymmärrän hyvin sen ärtymyksen, joka nousee tekstin hiotuista, hienoista ilmaisuista. Minulla sama ilmiö tapahtui Meriharakoiden kanssa.

    Odotan ärtymyspostautasi mielenkiinnolla, Jenni! Se herättää varmasti kiinnostavia kommentteja.

    VastaaPoista
  15. Valkoinen Kirahvi, kiitos. Joo, tunteiden uskottava kuvaaminen on varmasti uskomattoman vaikeaa, ja, kuten sanot, siinä voi mennä monella tavalla vikaan. Kyllä Pulkkinen siinä hyvin onnistuu, sillä hänen teksistä ei tuntunut esim. ollenkaan koomiselta - tahaton komiikka vesittää tekstin hyvin perusteelliisesti. Minä en ole lukenut Meriharakoita, vaikka kirja ihan kiinnostaisikin, ei vähiten nimensä takia.

    Kiitos vielä ärtymiskysymyksestä. Postauksen saamasta vastaanotosta päätellen monilla on jäänyt kirjoista jotain hampaankoloon! ;)

    VastaaPoista
  16. En ymmärrä ollenkaan hypetystä tämän kirjan ympärillä. Kaikilla mittareilla mitattuna keskinkertainen, jollei suorastaan tylsä. Kieli ei ime, eikä tarinakaan, henkilöt ovat yhdentekeviä. Tykkään yleensä tämän tyylisestä kirjallisuudesta, mutta tämä kirja ei kerta kaikkiaan toimi! Tunnelmakirja, joka ei herätä muuta tunneta kuin tylsistyminen, on fiasko.

    Oletko lukenut Markku Pääskysen Enkelten kirja? Siinä hieno kirja surusta, herkkä ja liikuttava.

    VastaaPoista
  17. Anonyymi, minusta Totta ei ollut noin fiasko, mutta nyt kun lukemisesta on aikaa, niin sen mielikuva on jo aika paljon haalistunut kuitenkin... Ei siis mikään järisyttävä kokemus.

    En ole lukenut Pääskyseltä tuota teosta, enkä mitään muutakaan. Saat kirjan ainakin kuulostamaan hyvin kiinnostavalta ja sellaiselta, että pitäisin siitä. Ehkä siis luenkin sen joskus. :)

    VastaaPoista