maanantai 16. toukokuuta 2011

Helena Waris: Sudenlapset

Muinaisjutut eivät ole ilmeisesti tällä hetkellä minulle sopivaa luettavaa. Ensin jäi kesken Ayla, nyt kotimainen uutuus Sudenlapset. Se on sääli, sillä molemmissa teoksissa on hyvän kirjan aineksia.


Helena Wariksen Sudenlapsissa minua kiehtoivat etukäteen kirjan mystinen nimi ja hieno, salaperäinen kansi. Myös takakansi lupasi paljon: "Helena Waris loihtii maagisesti eloon muinaissuomalaisen maiseman, jota hallitsevat vanhat mahdit ja ikiaikainen rakkaus." Kustantajan kirjaesittelyssä muinaisen fantasiamaailman luvataan sisältävän noitanaisia ja uljaita ukkosmiehiä, julmia taisteluja, taikuutta ja romantiikkaa.


Niitä kaikkia se ainakin 140 ensimmäisen sivunsa perusteella sisältääkin. Kirjassa on paljon elementtejä, jotka kiehtovat minua: on muinainen metsä ja luonto ylipäätään, heimoveljeyttä ja -vihaa, erityisesti mielenkiintoisia ihmisten ja paikkojen nimiä. On Roke, joka on Mustarinnan soturi ja Karran, joka on Valkoisten susien maasta. Lukiessa on väistämättä tullut mieleen, että tällaisia maailmoja on varmasti kiehtovaa suunnitella ja tällaisia tarinoita upeaa kirjoittaa.


Valitettavasti se lukeminen ei ole ollut ainakaan minulle yhtä upeaa. Vaikkei kirjassa ole mitään varsinaisesti pielessäkään, en saa siitä otetta ja nyt reilut sata sivua luettuani olen päättänyt jättää sen kesken. On mulla muutakin luettavaa! Ja totean kuten Aylan kohdalla, että ehkä minun kannattaisi vain pitäytyä tietokirjoissa. Muinainen, taianomainen maailma kyllä kiinnostaa ja kiehtoo minua, mutta fantasiakirjat eivät. Haluaisin kirjan tarjoavan minulle sellaisen kokemuksen, että tämä voisi olla totta. Sellainen kirja jää mieleen ja herättää tunteita ja ajatuksia. Sudenlapsien ääressä olen kuitenkin tuntenut "vain" lukevani kirjaa, ja vieläpä vähän lapsellista kirjaa, joka ei kosketa minua oikeastaan ollenkaan. Koska vika ei kuitenkaan taida olla kirjassa vaan lukijassa, pistän kirjan kiertoon ja annan sen lahjaksi eräälle nuorelle lukijalle.


Helena Waris: Sudenlapset. Otava, 2011.
Kannen kuva Tuuli Juusela ja Suomen Kuvapalvelu

P.S. Kirjalla ja kirjailijalla on Pohjankontu-nettisivut.

6 kommenttia:

  1. Hei.
    En ole lukenut kumpaakaan, mutta tuo ilmiö sinänsä, että kirjat jäävät kesken puhuttaa nyt.
    Minulta jää nykyään yhä useampi kirja kesken. Se on oikeastaan aika kamalaa. Joskus aiemmin tuntui, että ahmin ja ahmin kijoja toisensa perään... Onko sitä tullut niin krantuksi ja valikoivaksi vai mikä on?

    VastaaPoista
  2. Minullakaan ei ole ollenkaan muinaisjuttuolo nyt. Luin juuri Susan Fletcherin Noidan ripin ja vaikka Fletcher kirjoittaa ihanasti, ei kirja tehnyt mitään samanlaista vaikutusta kuin kirjailijan aikaisemmat teokset.

    Aylasta piti sanomani, että minä ajattelin jättää sarjan lukemiseen 90-luvulle ja Tasangon vaeltajiin. Nostalgia saa olla nostalgiaa, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä kirjaa löytää itsensä lukemasta. :)

    VastaaPoista
  3. Kikka, minusta tuntuu, että se kirjojen kesken jääminen on ainakin minulla vähän kausittaista. Periaatteessa tiedän aika hyvin, millaisista kirjoista pidän missäkin lukufiiliksessä ja muussakin tilanteessa. Silti välillä tulee hutejakin - tai tulee haalittua niin paljon luettavaa, ettei suoriudukaan aina kaikista aikomistaan kirjoista. Minua ei sinänsä haittaa kirjan keskeyttäminen, paitsi silloin, jos minulla on ollut suuret odotukset tiettyä kirjaa kohtaan enkä lopulta saa sitä edes luetuksi.

    Katja, tiedän tunteen, joskus hyväkään kirja ei vain tee vaikutusta - saati sitten vähemmän hyvä kirja. :) Uusimman Ayla-kokemukseni perusteella sanoisin, että Ayla kannattaakin jättää sinne tasangolle. Vähän harmittaa, kun ennen hyvänä uppoutumiskirjasarjana tunnettu sarja muuttuikin sellaiseksi, ettei sitä saa luettua enää ollenkaan.

    VastaaPoista
  4. Luin vastikään Wariksen Uniin piirretun polun, josta pidin valtavasti. Termistöstä päätellen tämä on jonkinlainen jatko-osa(?). Ainakin esikoisessa on ukkosmiehiä ja Mustarinta ym. Pitänee tarttua tähän. :)

    VastaaPoista
  5. Kiitos esilukemisesta! Sain tämän myös ja siirsin "ehkä joskus" -pinoon, mutta ei oikein tuntunut mun kirjalta. Nyt kun luin sun kommentin taidan lahjoittaa sen suosiolla jollekin aidosti kiinnostuneelle. ;)

    VastaaPoista
  6. Anki, tämä Sudenlapset on tosiaan trilogian toinen osa, tosin huomasin sen itsekin vasta kun olin jo ko. kirjasta kirjoittanut. :) Toimii siis itsenäisenäkin teoksena, mutta varmaan kirjan maailmaan sukeltamista auttaisi, jos olisi ensin lukenut ykkösosan.

    Ina, veikkaisin että sunkin kannattaa lahjoittaa kirja eteenpäin. ;) Mulle tämä oli taas kirja, josta olisin voinut pitää ja olisin halunnutkin pitää, mutta en sitten niin kauheasti innostunutkaan. Voi voi.

    VastaaPoista