perjantai 29. huhtikuuta 2011

Ayla ystävämme - eli Jean M. Untinen Auel: Maalattujen luolien maa

Mä luovutan! Olen uusimmassa Ayla-kirjassa sivulla 380 ja se riittää. Luen Maalattujen luolien maan kyllä loppuun, mutta vähitellen, en vain tähän kirjaan keskittyen. Luulin, että olisin lukenut kirjan yhdessä viikonlopussa, vaikka se pitkä onkin, mutta tässä on nyt taisteltu pari viikkoa, enkä ole vieläkään luolaelämän lumoissa, vaikka olen sinnikkäästi yhtä pientä kissakirjaa lukuun ottamatta lukenut vain tätä teosta. Se on sääli.

Tietenkin minäkin olen lukenut lapsena ja nuorena Untinen-Auelini ja ihastunut niihin ikihyviksi. En muista lukukokemuksista enää muuta kuin että Ayla-kirjat olivat valtavan kiehtovia ja luulin, ettei sellaisiin voisi kyllästyä.

Kyllä voi. Jo sarjan viides osa, jonka luin vajaa kymmenen vuotta sitten, pisti kohottelemaan kulmakarvoja: Mitä ihmettä, oliko Ayla tosiaan tällainen supersankari, melkein yli-ihminen muihin aikansa ihmisiin nähden? Ja hmmm, oliko myös kirjasarjan varhaisimmissa osassa näin paljon seksiä? Olin melko hämmentynyt, kun lapsuuden loistavat seikkailukirjat osoittautuivat muinaiseen aikaan sijoittuviksi viihderomaaneiksi - kaikella hyvällä viihderomaaneja kohtaan, mutta silti. Tuolloin pidin kuitenkin yhä Aylasta ja tuntui, että olisin tavannut vanhan ystävän pitkän tauon jälkeen.

Ikävä kyllä en voi nyt sanoa sitä. Kirjasarjan viimeinen osa antoi odotuttaa itseään kauan, mutta lukiessani minua on harmittanut, oliko Jean M. Untinen-Auelin pakko kirjoittaa sitä ollenkaan. Seksiä ei ole nyt nimeksikään, mutta muuten edellisessä osassa ihmetyttäneet seikat oikein korostuvat, aina ärsytykseen asti. Minusta on yhä hirveän kiinnostavaa lukea muinaisista tavoista ja opeista, ihmisten ja heimojen käytöksestä, ikiaikaisesta luonnosta kasveineen ja eläimineen. On valloittavaa, että Aylalla on "kotieläimenä" luotettava susi ja että hän on kesyttänyt ja kouluttanut muutaman hevosen. Aylan ja muiden aikalaistensa parantajantaidot ja lääketieteelliset näkemykset ovat kiehtovaa luettavaa.


Mutta miksi se pitää kertoa näin pitkästi? Olen nyt lukenut ainakin 50 kertaa siitä, että Ayla on todella kaunis ja hänen vierasaksenttista puhetapaansa ihmetellään. Hyvin usein on muistutettu, että myös Aylan puoliso Jondalar on kaunis ja että hänellä on jännittävä, hieman paheellinenkin menneisyys: nuorukaisena hänellä oli suhteentapainen opettajanaisensa, arvovaltaisen Zelandonin kanssa. Yllättäen myös Aylan ja Jondalarin pieni tytär on hyvin sievä ja suloinen. Toistaiseksi kirjassa ei ole oikein tapahtunut mitään, on vain kerrattu Aylan historiaa ja ikiaikaisia heimotapoja. En jaksa!


Ehkä vika on minussakin. Kyllästyn aina hyviin tv-sarjoihinkin, jos niistä tulee yhä uusia ja uusia tuotantokausia. Pitäisi lopettaa ajoissa - tai tämän kirjan tapauksessa, ainakin käyttää rankasti punakynää, poistaa toistoa ja lyhentää kirja puoleen. Sitten kirjaan voisi uppoutua ja sen parissa viihtyä ja rentoutua. Odotin sellaista lukukokemusta, mutta jouduin ikäväkseni pettymään.


Kirjoitin juuri sitä, että minun on helppo jättää kirja kesken, mutta tämän kirjan kanssa aion silti taistella. Jos tämä olisi ensimmäinen Ayla-kirjani, olisin varmasti säälimättömämpi, mutta kun tämä on ennen rakkaan kirjasarjan osa, niin harmittaa kauheasti sekä kirjailijan että lukijoiden puolesta, ettei kirjassa ole enemmän imua. Hyvä Jean. M. Untinen-Auel, jos luet tätä kirjoitusta, pyydän, ettet enää kirjoita Aylasta. (Jos kuitenkin kirjoitat, pyydän, että keskityt hieman kerrontapaan: muissa blogiarvioissa on puhuttu siitä, että on hämmentävää, kun kertoja on selvästi nykyajassa ja esim. opettaa muinais- ja nykyleijonien eroja.)


Jotten tekisi itse Untinen-Aueleita ja valittaisi 380 sivun verran, lopetan jaaritteluni tähän. Tekstinäytteenä on kappale sellaista Aylaa, josta pidän. Pitäisi ehkä lukea vain tietokirjoja ja jättää ne supersankarien romanssit muille?
Jääkautinen maailma oli kimmeltävine jäätiköineen, kristallinkirkkaine jokineen, jylisevine putouksineen ja valtavien ruohoaavojen eläinlaumoineen järisyttävän kaunis, mutta samalla kova ja säälimätön, ja ne harvat ihmiset, jotka siihen aikaan elivät, olivat selvillä siitä, että lujat yhdyssiteet olivat ehdoton edellytys hengissä säilymiselle. Kaikki auttoivat mieluusti toisiaan, sillä seuraavana päivänä saattoi itse tarvita vuorostaan apua. Siksi oli kehittynyt tapoja, perinteitä ja käyttäytymissääntöjä, joiden avulla pyrittiin vähentämään ihmisten välistä vihamielisyyttä, poistamaan kaunaa ja pitämään tunteet kurissa. - - Itsekkyyttä, petkuttamista ja avun kieltämistä tarpeessa olevalta pidettiin rikoksina, ja yhteiskunnalla oli keinonsa rangaista sellaisia rikollisia. Rangaistukset olivat kuitenkin usein nokkelia ja kekseliäitä. (s. 92)

P.S. Olisi kiva kurkata alkukielistä tekstiä: puhutaanko siinäkin tosiaan yhteiskunnasta? Lainausta kirjoittaessani muistin, että minua häiritsee kirjassa myös termien ja ylipäätään sanaston nykyaikaisuus.

Jean M. Untinen-Auel: Maalattujen luolien maa. (The Land of Painted Caves). Wsoy, 2011. Käsikirjoituksesta suomentanut Hilkka Pennanen

2 kommenttia:

  1. Minä tykkäsin kaikista Ayla-kirjoista viidennen loppuun saakka ja odotin kuin kuuta nousevaa tätä viimeistä. Ja petyin. En jaksanut lukea minäkään kokonaan. Tai periaatteessa luin kokonaan, jätin vain juuri nuo toistot lukematta ja vilkuilin kirjan läpi. Minä jaksoin jonnekin sivulle 200 saakka lukea kaiken (mulla on kirjakerhoversio, pientä tekstiä, sivuja "vain" n. 550) ja sitten meni hermo. Vähän harmi, että upea tarinasarja sai näin huonon lopun.

    Tosi on, ettei kirjassa ollut enää mitään uutta, kaikki vanhan toisintoa ja liikaa muisteluja, miten silloin Jondalar sitä ja Ayla tätä. Huokaus.

    Tuli toki mieleeni, että ehkä muistelut menneistä ovat tarpeen niitä lukijoita varten, jotka ovat uusia tai jotka eivät vain enää muista, mitä aiemmissa tapahtui. Vaan silti, turha kirja.

    Tuntuu ihan kamalalta sanoa näin!

    VastaaPoista
  2. Hyvin samoja fiiliksiä siis sielläkin! Tuntui tosiaan ikävältä haukkua Aylaa, mutta ei voi mitään. Minäkin mietin, oliko kertaus uusia lukijoita varten tai mitä uusi lukija ylipäätään tästä ajattelisi, mutta onkohan edes ketään, joka ei olisi vielä Ayla-kirjoja lukenut. Luulen, että suuri enemmistö tämän uuden kirjan lukijoista on lukenut aiemmatkin kirjat.

    VastaaPoista