Superkirjoista ja yksityisistä lukukokemuksista

Pahoittelen kirjoituksen kömpelöä otsikkoa, mutta parempaakaan en tälle sekalaiselle jaarittelulleni keksinyt.

Ensinnäkin asiaa superkirjoista, eli jatkoa keskustelulle siitä, mikä kirja on sekä hyvä että mukava. Ehdotin superkirjakirjoitustani seuranneessa keskustelussa, että yksi ehdokas voisi olla Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, koska se ravisuttaa muodollaan sekä sisällöllään.

Uusin ja vahvin ehdokkaani on kuitenkin Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär. Minusta kirja, joka kertoo ikiaikaisen ja hyvin inhimillisen tarinan hienolla kielellä ja vieläpä vetoaa sekä lapsiin että aikuisiin, on todellinen superkirja. Keskustelimme Ronjasta eilen livelukupiirissämme ja tuli juttua siitä, että oikeastaan hienoimpia kirjoja ovat sellaiset näennäisesti lastenkirjat, jotka kuitenkin vaikuttavat voimakkaasti myös aikuiseen lukijaan. Niissä on tavoitettu jotain hyvin perustavanlaatuista tarinan kertomisesta ja ihmisenä olosta, maailmasta – silloinkin, kun kyseessä on satukirja. Muumeissa on minusta tätä samaa ajatonta viisautta.

Ronja sai lukupiiriltä kehuja myös siinä, ettei se ole liian monimutkainen tai erikoinen, kuten monet kuulut ja arvostetut kirjat ovat. Ronja on aito ja elämänläheinen, ja kaikki lukupiirissämme olivat ihastuneet siihen. Hyvinä puolina pidettiin mm. sitä, ettei Ronja ollut liian siloiteltu, vaikka lastenkirja onkin. Kirjassa on surua ja huolia, roisia kielenkäyttöä ja reipasta huumoria, loppu on onnellinen muttei yli-idyllinen. Minulle lukukerta oli ties kuinka mones, yhdelle lukupiiriläiselle ensimmäinen aikuisena ja kahdelle muulle ensimmäinen kaiken kaikkiaan.

Karoliina kirjoitti jokin aika sitten Kirjavassa kammarissaan siitä, että joitakin lukukokemuksia ei haluaisi jakaa. Minulle tuli huolestunut ja vähän jännittynytkin olo ennen eilistä lukupiiriä ja sen Ronja-keskustelua. Ronja on ollut minulle tärkeä kirja aivan ala-asteen alkuluokilta lähtien ja huomasin olevani kauhistunut ajatuksesta, jos sen taika ei aukeakaan lukupiiriläisille, hyville ystävilleni! Yleensä minusta ihmiset saavat olla kirjoista mitä mieltä tahansa, mutta lempikirjani moittiminen olisi tuntunut loukkaukselta sekä minua että kirjaa kohtaan. Onneksi meitä molempia ymmärrettiin.

Olen ennenkin tuntenut halua pitää joku lukukokemus itselläni. Joistakin tarinoista ei halua kertoa, miksi ne ovat itselle tärkeitä. Lempikirjailijan tuotantoa voi myös olla mahdotonta analysoida tai esitellä. Blogin aikana olen todennut ainakin Claudie Gallayn Tyrskyjen ja Tove Janssonin Haru, eräs saari -teoksen kohdalla, että tarjoan niistä vain vaikutelmia ja tunnelmapaloja, koska en osaa enkä halua avata niitä sen enempää.

Tärkeistä kirjoista kirjoittaminen on kaiken kaikkiaan hieman ristiriitaista. Niistä jos jostakin haluaisikin kertoa ja keskustella, mutta niistä ei ole aina oikein mitään sanottavaa, vaikka mieli olisi lukiessa ollut pakahtumaisillaan. Joitakin kirjoja ei lueta, ne on koettava.

Mikä on sinun superkirjasi, yleisellä tai yksityisellä tasolla?

Claudie Gallay: Rakkaus on saari

 

Marie avaa käsikirjoituksen. Se on yli satasivuinen, teksti on kirjoitettu koneella ja korjaukset tehty lyijykynällä. 

Tuo nimi, Anamorfoosi, sen hän muistaa.

Hän lukee muutaman rivin: "Ihminen näkee vain sen minkä haluaa nähdä." (s. 207)

Kun kirjoitin eilen Claudie Gallayn ensimmäisestä suomennetusta romaanista Tyrskyt, ajattelin samalla paljon Gallayn uutta romaania Rakkaus on saari, jonka luin tänä keväänä heti Tyrskyjen perään. Esikoissuomennokseen ihastuneena olin odottanut Rakkaus on saari -teosta kovasti, ja ilokseni löysin näistä kirjoista paljon samaa. Silti ne ovat myös hyvinkin erilaisia.

Rakkaus on saari -romaanissa korostui heti alussa se, kuinka tärkeä tapahtumapaikka ja sen ympäristö Gallaylle on. Romaanin alussa oli niin paahtava helle, että jouduin lukemaan alun kahteen kertaan ja vakuuttamaan itselleni, että tämä tapahtuu Ranskassa, Avignonissa, ei esimerkiksi kaukana Aasiassa:

Helle on tukahduttava.
Joessa kelluu oksia, jotka ovat katkenneet pohjoisemana ja ajautuneet tänne. Ne sulautuvat tummaan veteen.
Puut kärsivät, nekin, joiden juuret ovat vedessä.
Kannella haisee lakka. Siellä on punaisia siveltimiä laatikossa, purkki, riepuja. Lakan haju pahentaan päänsärkyä. 
Odon juo kahviaan ohivirtaavaa vettä katsellen. Jossakin päin saarta ulvoo koira. (s. 7)


Tämä kirja on ollut jo jonkin verran esillä blogeissa ja lehdissä. Lyhyesti se kertoo teatterifestivaaleille kokoontuneista ihmisistä. Festivaaleille tulee myös nuori Marie, joka haluaa nähdä viisi vuotta sitten kuolleen veljensä Paulin kirjoittaman näytelmän ensiesityksen. Avignonissa niin Marie kuin esim. teatterinjohtaja Odon kohtaavat kipeitä asioita menneisyydestä.

Sanon suoraan, ettei tarina ollut tässä minusta niin kiinnostava kuin Tyrskyissä. Meri on minulle läheisempi elementti kuin teatterimaailma – mutta oikeastaan kyse ei ollut siitäkään. Rakkaus on saari -romaanissa oli kyllä gallaymaista ihmisten ymmärtämistä ja rumankauniita, koskettavia ihmiskohtaloita. Jostain syystä en kuitenkaan kiintynyt kenenkään hahmoista eikä edes edellä mainitun Marien surullinen tarina liikuttanut minua ihan toden teolla.

Pidin silti kirjasta kovasti ja ihailin sitä, sillä tässä Gallayn kerrontatyyli tuntui nyt melkein vielä hiotummalta kuin Tyrskyissä. Ajattelin, että tätä kirjaa voisi lukea luovan kirjoittamisen oppaana: mistä tahansa sen avasinkin, aina löysin vaikuttavia ilmaisuja ja virkkeitä. Lyhyttä ja täsmällistä kieltä, muttei missään nimessä liian hiottua tai tylsää. Vain taitavaa, niin taitavaa, että Gallayn sanoilla – ja Titia Schuurmannin suomennoksella – tuntuu olevan jonkinlainen esinearvo. Tätäkin kirjaa lukiessani näin, haistoin, maistoin ja kuulin asiat ja tapahtumat aidosti mielessäni. Avaan kirjan nyt summittaisesti ja annan ex tempore -tekstinäytteen:

Jeff on löytänyt kalan maljassa, sen mukana oli pieni lappu: kalan nimi on Nicky.
Hylätty teatterin portaille.
Kalamaljan seinämät ovat himmeät.
- Se ei halua uida, Jeff sanoo.
- Kaikki kalat uivat, Marie sanoo.
Tuo kala kelluu. (s. 160)

Joku kommentoi joskus Tyrskyt-kokemustaan, ettei ihastunut heti kirjaan eikä sen suljettuaankaan vielä ymmärtänyt, miten tärkeästä lukukokemuksesta oli kyse. Minulle taisi käydä Rakkaus on saari -kirjan kanssa samoin. Kielenkäyttöä lukuun ottamatta en ollut lukiessani aivan lumoutunut, en ainakaan aluksi. Kirjan suljettuani huomasin sen kuitenkin tulevan ajatuksiini päivittäin ja vähitellen yhä voimakkaammin. Luulen, että nyt se on jäänyt jo pysyväksi muistikuvaksi merkittävästä lukukokemuksesta.

Muistelen kirjaa muuten myös erään kirjallisesti aivan toissijaisen seikan takia. Kirjassa tehtiin täydellisen kuuloista viikunajälkiruokaa: Hän sulattaa voita pannulla ja lisää hedelmät kuumaan voihin. Toisella pannulla hän lämmittää hunajaa ja sitruunaa, lisää sitten viikunat. Muutama minuutti riittää. Kaksi palloa vaniljajäätelöä, yksi kummallekin. (s. 145)


Haluan kokeilla! Ja haluan lukea Gallayn seuraavankin romaanin. Siinä elementteinä ovat kylmyys ja jää. Olen jo yrittänyt kuvitella, miten elävästi Gallay niistä kertoo.


Claudie Gallay: Rakkaus on saari.  Avain, 2011. Suom. Titia Schuurman

Claudie Gallay, Tyrskyt – taas kerran

Luin hiljattain uudelleen Claudie Gallayn Tyrskyt, kirjan, johon ihastuin suuresti vuosi sitten.

Ensimmäisellä kerralla Tyrskyt oli minusta jotenkin unenomainen ja lumoava, elokuvamainenkin. Hyvin ranskalainen, jos sillä tarkoitetaan pienimuotoista ja vähätapahtumaista kerrontaa. Ei surullinen, mutta melankolinen ja samalla lohdullinen. Luin kirjan juuri ystävän menetettyäni ja haikeatunnelmainen, merellinen kirja sopi hyvin apeaan olotilaani.

Vähän pelotti tarttua teokseen toista kertaa. Ilokseni kirjan kiehtova tunnelma ja kaikki tärkeät asiat olivat tallella ja kirja tuntui yhä tärkeältä. Gallay kirjoittaa hyvin aisteihin vetoavasti. Aina kun ajattelen Tyrskyjä, kuulen, näen ja haistan aaltojen kohinan, näen mielessäni majakan, kuulen lintujen kirkunan ja – tulee sellainen olo, että olen painanut poskeni vasten merituulelta, tervalta ja vähän hieltäkin tuoksuvaa karkeaa villapaitaa! Näen myös mielessäni valokuvia, kuulen vanhan bistronlattian narinan ja rotan ininän, haistan rotan myskisen tuoksun. Voisin jatkaa luetteloa vielä, mutta ei – lukekaa tai pikemminkin kokekaa itse.

Toisella lukukerralla kiinnitin tunnelman ohella huomiota itse tarinaan. Siitä en muistanut ensimmäisen lukukerran jälkeen oikein mitään, mutta kyllä Tyrskyt kannattaa lukea itse kertomuksenkin, ei vain kertomistavan, takia. Tätä kirjaa voi lukea menneen tai uuden rakkauden kuvauksena, melkeinpä rikoskertomuksenakin, tai ainakin tarinana siitä, miten jotkut ihmiset kasvavat ja menevät eteenpäin, toiset jäävät paikoilleen. Olen sanonut ennenkin, että Tyrskyjen ihmiset eivät ole ehjiä, mutta heissä on voimaa. Ja sen, että Gallay ymmärtää ihmistä ja luontoa. Taannoisessa kirjailijaillassa kuulin, että Gallay aloittaa tarinoiden luomisen aina paikasta, ympäristöstä ja ilmastosta. Sitten tulevat ihmiset ja vasta sen jälkeen kertomus, se, mitä ihmisille tapahtuu. 

Samaisessa illassa kuulin myös Gallayn suomentajalta Titia Schuurmanilta, millainen sattumankauppa Tyrskyjen suomentaminen oli (muistaakseni olen lukenut siitä myös Parnassosta, tai ainakin käännöstyöstä, mutta asiat jäävät paremmin mieleen, kun ne kuulee tekijältä itseltään). Schuurman oli löytänyt Tyrskyt netistä katsellessaan Ranskan kirjakauppojen myyntilistoja. Hän kiinnostui kirjasta ja ehdotti sen suomentamista Avain-kustantamolle, joka onneksi innostui asiasta. Nyt Tyrskyt on julkaistu jo pokkarinakin, ja Gallayn uusi romaani, Rakkaus on saari, on sekin ilmestynyt suomeksi. Olen lukenut jo senkin ja kirjoitan siitä seuraavaksi, ehkä jo huomenna.

Tyrskyt on minulle sellainen lukukokemus, jonka haluan jollakin tapaa pitää itselläni. En osaa enkä haluakaan kertoa kirjan tapahtumista, vaan ainostaan siitä, mitä asioita kirja tuo minulle mieleen ja mitä se minulle merkitsee. Tekstinäytteeksikin valitsin nyt vain näin lyhyen otteen, sillä se jäi minulle kirjasta mieleen ja kuvaa sitä mielestäni hyvin. Claudie Gallay ei kaunistele, mutta kertoo kaiken kauniisti:

Täällä päin sanotaan, että välillä tulee niin kovaa että tuuli repii perhosilta siivet. (s. 86)

Claudie Gallay: Tyrskyt. Avain, 2010. Suom. Titia Schuurman

Kirjailijailta Villa Kivessä

Viehättävässä puuhuvilassa Villa Kivessä oli eilen haastateltavana kaksi hyvin viehättävää kirjailijaa, ranskalainen Claudie Gallay ja suomalainen Helmi Kekkonen. Molemmat kuuluvat suosikkeihini, mutta vasta eilen ymmärsin, että kirjailijoilla on paljon yhteistä.

Claudie Gallay oli kertomassa vasta suomennetusta romaanistaan Rakkaus on saari, mutta keskustelussa puhuttiin myös paljon hänen kansainvälisestä läpimurtoteoksestaan, ensimmäisestä suomennetusta romaanista Tyrskyt.

Olen lukemassa Tyrskyjä toistamiseen ja edelleen rakastan siinä samoja asioita kuin vuosi sitten: merta, myrskyä, haikeutta. Vaikka Tyrskyjen ihmiset eivät ole ehjiä, heillä on toivoa ja kirja on melankolisuudestaan huolimatta levollinen ja lohdullinen. Myös teoksessa Rakkaus on saari on luonto kuulemma koko ajan läsnä. Kun Tyrskyissä hallitsivat meri ja tuuli, uudessa romaanissa tärkeitä ovat lämpö ja sade.

Gallayn lyhyet lauseet ja paikoin jopa lakoninen kerronta eivät kuulemma ole periranskalaista tyyliä, ei myöskään kirjojen luonto- ja ympäristökeskeisyys. Gallay kertoi, että hänelle tapahtumapaikka ja sen ilmasto ovat kuitenkin aina kertomuksen lähtökohtia. Paikan jälkeen tulevat henkilöhahmot. Sitten hahmot alkavat elää kirjailijasta osin jopa riippumatonta elämäänsä ja siitä syntyy kertomus. Gallay tarkkaillee koko ajan ympäristön pieniä yksityiskohtia ja tekee niistä muistiinpanoja.

Kirjailija kertoi illan aikana paljon muutakin kiinnostavaa. Mieleeni jäi esimerkiksi se, että hän vastaa kaikkiin ihailijakirjeisiin! Oli myös mukava vaihtaa pari sanaa Gallayn suomentajan Titia Schuurmanin kanssa.

Claudie Gallay lukee otetta uudesta romaanistaan Rakkaus on saari.

 

Yhdeksi Claudie Gallayn ihailijaksi paljastui illan aikana novellisti ja tulevan syksyn romaanikirjailija Helmi Kekkonen. Kekkonen sanoi haluavansa kirjoittaa yhtä tarkasti kuin Gallay, ja kyllähän hän heidän rauhallisessa, elämää ymmärtävässä kerronnassaan paljon samaa onkin.

Kirjailijoita yhdistää myös rakkaus mereen. Helmi Kekkonen kertoi, että meri on jokaisen hänen Kotiin-teoksensa novellin taustalla, vaikkei sitä korostetakaan. En itse muista huomanneeni asiaa Kotiin-kirjasta, pitänee tarkistaa...  Kekkosen tulevassa romaanissa Valinta meri on jo näkyvästi läsnä. Kirjailija kertoi saaneensa "näyn" vanhasta talosta meren rannalla ja alkoi kirjoittaa siitä novellia – lopulta kertomus kasvoi niin suureksi, että siitä tuli romaani. Kekkonen oli jo ehtinyt aloittaa oman meriromaaninsa, kun sai luettavakseen Gallayn Tyrskyt; meri-ihmisenä hän tunsi teoksen hyvin läheiseksi. 

 

  Helmi Kekkonen lukee otetta syksyllä ilmestyvästä romaanistaan Valinta.

Kirjailijoilta kysyttiin myös heille tärkeistä kirjailijoista. Muitakin nimiä mainittiin, mutta yksi oli yhteinen: Marguarite Duras. Sekä Gallay että Kekkonen kertoivat palaavansa hänen kirjoihin yhä uudelleen ja löytävänsä ja saavansa niistä aina jotain, vaikka kirjat ovat jo tuttuja.

Minulle Claudie Gallayn ja Helmi Kekkosen teoksista taitaa tulla tällaisia luottokirjoja.

***

Olipa virkistävää käydä kirjallisuusillassa! Pitäisi harrastaa tuollaista useamminkin. Yksi paha puoli eilisessä oli: kun kotimatkalla mietin kirjailijoiden juttua, koin vannoutuneena meri-ihmisenä merikaihoa ja kirjojen ystävänä kirjoitushalua. Haluaisin muuttaa saareen ja ryhtyä kirjailijaksi tai ainakin alkaa keräillä myös meriaiheista kaunokirjallisuutta!

Blogikirjoituksessa mainitut teokset:

Claudie Gallay: Tyrskyt. Avain, 2010, pokkariversio 2011. Suom. Titia Schuurman

Claudie Gallay: Rakkaus on saari. Avain, 2011. Suom. Titia Schuurman

Helmi Kekkonen: Kotiin. Avain, 2009, pokkariversio 2011.

Helmi Kekkonen: Valinta. Avain,2011. (ilmestyy syksyllä)

Fanitusviikot alkavat

Claudie Gallay, kuva Laurent Giraudoux.

Joku saattaa muistaakin, että ihastuin vuosi sitten ranskalaisen Claudie Gallayn ensimmäiseen suomennettuun romaaniin, läpimurtoteokseen Tyrskyt. Viime aikoina olen tuntenut hieman tunteiden tyrskyjä, koska Gallayn seuraava romaanisuomennos, Rakkaus on saari, on melkein ilmestynyt. Tietojeni mukaan se julkaistaan ensi viikolla!

Eikä tässä vielä kaikki. Huomasin juuri ilouutisen: Gallay on tulossa maaliskuun lopulla Suomeen. Itse asiassa maaliskuu on Frankofonia juhlii -teemakuukausi ja silloin tapahtuu kaikkea muutakin. Aion ehdottomasti mennä katsomaan Gallayta ja kenties tehdä muutakin kulturellia.

Tästä kaikesta ilahtuneena olen suunnitellut oikein Gallay-teemaviikkoja. Luin Tyrskyt ensimmäisellä kerralla sekavissa tunnelmissa ja olen siitä lähtien aikonut lukea sen uudelleen (totisesti toivon, että sen lumo on jäljellä myös seesteisemmässä mielentilassa lukiessa). Sitten luen Rakkaus on saari -romaanin ja lopuksi menen katsomaan kirjailijan haastattelua. Varsinaista fanitusta!

Claudie Gallay: Tyrskyt

Toivottavasti kukaan Hesarin toimittaja ei lue tätä, sillä aion syyllistyä hyvin henkilökohtaiseen kirja-arvioon.

Sain perjantaina suru-uutisen. Kaukana asuva ystävä, vähän kuin toinen äitini, oli menehtynyt kauan sairastettuaan. Lähes päivälleen vuosi sitten meidän piti tavata pitkästä aikaa, mutta sairaus tuli väliin, emmekä siis tavanneet enää koskaan. Vaikka kuolinviesti ei ollut yllätys, se sai mielen silti apeaksi, ja olo oli koko viikonlopun tyhjä ja hiljainen, vaikka sainkin tehtyä kaikenlaista (puutarhanhoito ja kissantassuterapia auttavat kaikkeen).

Heti uutisen kuultuani menin kirjakauppaan. Olin jo jokin aika aiemmin kuullut Avaimen uudesta käännösromaanista, Claudie Gallayn Tyrskyt-teoksesta. Se kuulosti täydelliseltä kirjalta: ranskalaista hieman outoa tapahtumattomuutta ja meri. Kun vielä kaipasin itsekin jonnekin maailman ääreen yksin merenrannalle miettimään, kirja oli pakko ostaa. Lohtukirjaksi ja muistoksi.

Olen lukenut vasta puolet, mutta voin jo sanoa, että kirja oli erinomainen hankinta sekä lohdun ja rauhan että ihan lukemisenkin kannalta. Kirjassa on meri ja myrsky, kummatkin asioita, jotka ovat minulle tärkeitä ja kiehtovasti sekä kiihdyttäviä että rauhoittavia. Kirjassa on ihmisiä, jotka ovat menettäneet rakkaitaan. Kuitenkaan se ei ole surullinen, vaan ehkä pikemminkin runollinen. Juuri se ranskalaisen kepeä, hieman hidas ja kummallinen, tunnelma tekee sen, että lukiessa olo on kuin katselisi kaunista maisemaa pastista siemaillen tai seuraisi pienimuotoista elokuvaa. Ja vähän kuin olisi matkalla, rauhoittavalla ja rentouttavalla mutta samalla innoittavalla matkalla.

En suosittele kirjaa fantasian ja vauhdin ystäville, mutta hyvien lukuromaanien ystäville kyllä. Voi olla, että kirjoitan kirjasta vielä tarkemmin, kun olen lukenut sen kokonaan. Tai sitten en, sillä ehkä haluankin pitää tämän lohduttavan lukukokemuksen itselläni ja rikkomattomana.

Harmi kyllä en löytänyt netistä arvioita tästä kirjasta. Toivottavasti niitä tulee, sillä kirja on ansainnut tulla esiin, myös hieman objektiivisempien kirjoitusten kautta.

Tekstinäyte s. 38:
Kävelin nopeasti. Myrskyn jälkeen halusin nähdä pesät, olivatko ne kestäneet ja miten linnut käyttäytyivät. - -
Kaikki pesät olivat kestäneet lukuun ottamatta yhtä, joka kuului nuorelle merimetsoparille. Pesä oli rakennettu huonosti, kärsimättömästi, tuuli oli repinyt sen mukaansa kolmine poikasineen.
Kiipesin istumaan isolle kivelle, joka kohosi meren ylle.
Muutaman metrin päähän asettui vartijalintu. Piirsin sen. Merkitsin sen värit muistiin. Sen jälkeen menin pitkäkseni selkä kiveä vasten, suljin silmät. Olin katsonut liikaa aurinkoon. Luomieni sisäpuolella tanssi väritäpliä, kuin pieniä liekehtiviä merihevosia.

Claudie Gallay: Tyrskyt. Avain, 2010. Suom. Titia Schuurman