perjantai 31. joulukuuta 2010

Hyvää uutta kirjavuotta!

Onnellista uutta vuotta 2011!

Itselleni toivottelen haasteellista uutta kirjavuotta. Kuten taisin jo vuosi sitten kirjoitella blogissa, en tee yleensä uutena vuotena lupauksia, mutta lukemisasioiden suhteen minulla on kuitenkin pari suunnitelmaa, ja olen luvannut itselleni, että toteutan ne.

Ensinnäkin jatkan aakkoshaastetta. Se alkoi vuosi sitten ja on edennyt hitaasti mutta vakaasti. Olen nyt kirjaimessa N. N on jo luettu, mutta se ei ole päätynyt blogiin asti, päätyy sitten tammikuussa... Aion jatkaa aakkostamista ensi vuonnakin, ja kun kierros on tehty, aloitan varmaan taas alusta. Aakkoslukeminen on ollut hyvä tapa löytää omasta kirjahyllystä sinne unohtuneita aarteita - tai jos ei nyt aarteitakaan, niin ainakin unohtuneita teoksia.

Blogissa tuli taannoin puhetta myös Finlandia-teosten lukemisesta. Siihen en ala, että lukisin kaikki  Finlandia-ehdokkaina kautta aikojen olleet teokset, mutta olen päättänyt lukea Finlandia-voittajat. Tervetuloa mukaan lukemaan! En aio ottaa paineita tämänkään lukuhaasteen aikataulusta. Lista Finlandia-voittajista löytyy Akateemisen kirjakaupan sivuilta.

Ja köh, yksi lukuhaaste, josta en ainakaan ota paineita, on James Joycen Odysseus. Sellainenkin lukuhaaste tai ainakin yhteislukuprojekti tuli vuosi sitten keksittyä... Mutta myönnettävä on, että kirja on ja pysyy kesken. Vaan enpä ole huomannut, että kukaan muukaan silloin luku-urakkaan ryhtynyt olisi ilmoittanut suorittaneensa ko. opuksen!

Toivon kaikille lukutoukille hyvää kirjavuotta 2011. Toivottavasti löydätte paljon kirjoja, joita lukee nauttien, ei suorittaen!

torstai 30. joulukuuta 2010

Melania G. Mazzucco: Täydellinen päivä


Loppuvuoden tehokkain kirjaelämys oli italialaisen Melania G. Mazzuccon teos Täydellinen päivä.

Kyseessä on yhden päivän romaani ja juuri sellainen kirja, jota voitaisiin luonnehtia, että "lopulta tarinasta kasvaa trillerimäinen draama", tuon tyyppisiähän tekstejä usein näkee kirjojen takakansissa. Tähän se todella sopisi, sillä tämä kirja oli aluksi kiinnostava "vain" nykyitalialaisen elämänmuodon ja hajonneen perheen kuvauksena – mutta siitä kasvoi jännittävä, tiheätunnelmainen, raivostuttava ja ahdistava, julma ja silti kiinnostava draama. Heti alussakin oli kyllä selvää, ettei kyseessä ole helppo kirja: perheväkivallan uhka oli koko kirjan ajan läsnä. Silti kirjan loppu pääsi yllättämään ja järkyttämään kauhealla tavalla: miksi näin tapahtui, entä mitä sitten kävi?

Kirjan keskiössä on kaksi italialaista perhettä, "tavalliset" Buonocoret sekä "ylhäiset" Fioravantit. Perheiden tarinat liippaavat toisiaan, mutta päähuomio on Buonocoreissa, eronneissa keskiluokkaisissa Emmassa ja Antoniossa sekä heidän kahdessa kouluikäisessä lapsessaan.

Emman ja Antonion tarina on se tavallinen ja aivan liian usein kuultu ja lööpeistä luettu: Vaikka Antonio osoitti jo nuorena mustasukkaisuuden ja ailahtelevaisuuden merkkejä, nuoret menivät naimisiin ja perustivat perheen. Aluksi kaikki oli hyvin, mutta eihän onni kestä, jos ollaan liian nuoria, luovutaan omista haaveista ja ollaan sairaan omistushaluisia. Tulee ero, tulee vainoamista ja uhkailua, tulee kauhea loppu.

En oikeastaan halua kertoa juonesta enempää, mutta esim. Kiiltomadon kirja-arviossa on tarkkojakin tietoja tästä teoksesta. Mielestäni kirjan ansio ei ollut niinkään erikoisessa tarinassa, vaan pikemminkin kerrontatavassa: tapahtumat etenivät pala kerrallaan ja kohtauksesta toiseen, hyvin elokuvamaisesti. Kirjassa oli monta merkittävää, mieleen jäävää hahmoa ja kohtausta. Minua kiinnosti myös se, miten kurjasti Buonocorejen asiat olivat sekä ihmissuhteiden kannalta että sosioekonomisesti: ainakin minun kaukaisesta perspektiivistäni kertomuksen rujoutta tuntui alleviivaavan se, että kaikki tapahtui Roomassa, ikuisessa kauniissa kaupungissa, ja maassa, joka tunnetaan tiiviistä perhe- ja sukuyhteisöistä. Mutta Roomassakin on rumia lähiöitä, onnettomia ja vihamielisiä perheitä, roskaruokaa ja monenlaista kurjaa ja rumaa.

Tämä voi kuulostaa siltä, että koko kirja on kurja ja ruma. Ei se minusta kuitenkaan ollut. Ensijärkytyksen jälkeen ajattelin, että onnettomista ihmissuhteista ja julmista kohtaloista kirjoitetaan ehkä siksi, että ne eivät vain korosta elämisen vaikeutta vaan myös muistuttavat, miten tärkeää on pitää kiinni unelmista ja huolehtia itsestään ja lähimmäisistään.

Jotenkaan minua ei yllätä, että Täydellinen päivä on juuri Avaimen kustannusohjelmassa. Kaikessa tehokkuudessaan ja osin tematiikassaankin tämä muistutti minua Lionel Shriverin Poikani Kevinistä, joka on myös Avaimen teoksia. Molemmat kirjat ovat kauheita – mutta niin kauheita, että ne on luettava. Molemmista on ilmeisesti myös tehty tai on tulossa elokuva. En tiedä, uskaltaisinko katsoa niitä.

Olen aiemmin kirjoittanut Melania G. Mazzuccon teoksesta Vita, elämäni. Sekin oli vaikuttava, mutta aivan erilainen kuin tämä Täydellinen päivä. Kolmas suomennettu Mazzuccon teos, Mestarin tunnustuksia, vaikuttaa aivan omalaatuiselta sekin. Kiehtovaa! Vaikka ennalta arvattavat luottokirjailijat ovat lukijalle tärkeitä, minussa herättää aina ihmetystä ja kunnioitusta, jos kirjailijalla on keskenään hyvin erilaisia teoksia.

Melania G. Mazzucco: Täydellinen päivä.  (Un giorno perfetto) Suom. Taru Nyström Abeille. Avain, 2008

Viihdyttävä käsityöhömpäke


Pyyntö Sitruuna kustannukselle: suomentakaa lisää Gil McNeiliä! Ystävä lainasi McNeilin teoksen Oman elämänsä puikoissa ja kirja täytti kaikki mukavan välipalaromaanin kriteerit.

Kirja muistutti aika pitkälti Pientä lankakauppaa niin aiheeltaan (joka on, yllätys yllätys lankakauppa) kuin päähenkilöiden ja tarinan puolestakin. Mutta siinä missä Lankakauppa oli selvästi amerikkalainen, makea ja ylitsevuotava ja ylilyövä, tämä brittiversio oli mukavasti kotikutoisempi, eurooppalaisempi. Ei sitäkään aivan uskottavaksi voinut sanoa, sillä tuskin Briteissäkään on tyypillistä, että vastikään leskeytynyt yksinhuoltajaäiti paitsi ryhtyy käsityökauppayrittäjäksi myös ystävystyy superjulkkis-elokuvatähden kanssa tai kuhertelee kansainvälisesti tunnetun valokuvaajan kainalossa Venetsiassa, jossa hänen vanhempansa ovat restauroimassa vanhaa palatsia.

Niin tai näin, olin valmis antamaan moiset höpsötykset anteeksi tälle kirjalle, koska en siltä suurta uskottavuutta odottanutkaan. Ja kaikessa viihderomaanimaisuudessaankin tässä kirjassa oli jotain sympaattista:  mielestäni päähenkilönaisen pieniä poikia ja mm. naapurin villiä koiraa oli kuvattu hauskasti, aidon oloisesti. Kirja antoi myös elävän kuvan (kuvitteellisesta) pienestä englantilaisesta rannikkokaupungista – kirja kävi nojatuolimatkailusta.

Teos sai myös neulomissormet syyhyämään, vaikkei kirjassa lopulta kauheasti niitä puikkoja heiluteltukaan. Suosittelen kirjaa siis muutaman tunnin Uppoudu kirjaan ja unohda kaikki muu -lukuvaihtoehdoksi ainakin käsitöiden ystäville. Tällaista helppoa ja huoletonta lukemista voisi suosia ainakin lomalla, ja varmaan suomentamattonakin, vaikka McGil-käännöksiä kaipailinkin. Kirja, joka ei vaadi liikaa lukijaltaan, sopii usein hyvin kieliharjoitteluun.

Gil McNeil: Oman elämänsä puikoissa (Divas don't knit). suom. Päivi Holmberg. Sitruuna kustannus, 2008.

Kustantajan kirjaesittely.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Nuorten poikien maailmasta



Nick Hornbyn uusi teos Skeittari epäilytti minua etukäteen: teinipojat eivät ole minulle kovinkaan läheinen ihmisryhmä, saati rullalautailijat. Halusin kuitenkin lukea Skeittarin (Wsoy, 2010) koska olen pitänyt aiemmista Hornbyn kirjoista. Ne ovat sujuvia, hauskoja, viihdyttäviä ja lisäksi sopivan skarppeja ja ironisia, etteivät mene aivan hömpötyksen puolelle. Hyviä välipalakirjoja ja monenlaisille lukijoille sopivia, lukiessa olo on vähän kuin katselisi mukavaa elokuvaa.

Skeittarissa oli samat ansiot kuin muissakin Hornbyissä, mutta aivan kauheasti skeittailevan teini-isän kommellukset eivät jaksaneet minua kiinnostaa. Kirja kertoo 32-vuotiaan yksinhuoltajaäidin 16-vuotiaasta pojasta, joka sattuu saattamaan tyttöystävänsä raskaaksi. Tyttöystävä on "paremmasta perheestä", mistä saadaan teiniraskausteeman lisäksi mukaan myös yhteiskuntaluokkapohdintaa. Periaatteessa kiinnostavaa, mutta ei mitään maata mullistavaa. Luultavasti olisin viihtynyt kirjan parissa paremmin, jos päähenkilö ei olisi ollut skeittari ja tilittänyt tuntojaan skeittari-idolinsa julisteelle. Tunnustan: olen liian täti täysin innostumaan tästä kirjasta. 

Innostuin teoksesta kuitenkin vähän, mutta oikeastaan vasta jälkikäteen, kun satuin lukemaan melkein heti perään toisen brittiteinipojasta kertovan teoksen; näitä kahta kirjaa oli kiinnostaa vertailla.

David Mitchellin Black Swan Green (Sammakko, 2008) upposi jo tätilukijaankin! Kyseessä on Skeittaria huomattavasti moniulotteisempi ja aikuisempi tarina 80-lukulaisesta teinipojasta Jasonista, hieman syrjäytyneestä änkyttäjästä. Pojan kautta käydään läpi monia asioita: niin yksilötason asioita ensisuudelmasta vanhempien avioeroon kuin laajemmin Falklandin sodan vaikutuksia teinin maailmankuvaan ja pojan kotikylän ihmisiin. Myös esim. ystävyyttä, rasismia ja perheväkivaltaa oli käsitelty ansiokkaasti – ei mässäillen, vaan niin kuin se 13-vuotiaalle, fiksulle mutta ikänsä takia lapselliselle ja tietämättömälle, nuorelle näyttäytyi.

Tässä kirjassa minulla ei ollut vaikeuksia asettua teinipojan asemaan: kirja tarjosi mielenkiintoista ajankuvaa ja tarkkoja havaintoja mm. perhe-elemän iloista ja suruista. Jossain vaiheessa pohdin kyllä, oliko päähenkilö liiankin fiksu 13-vuotiaaksi ja siksi aikuisestakin lukijasta kiinnostava. Joka tapauksessa kirja oli kauttaaltaan harkittu kokonaisuus, ja muistutti minua siitä, että David Mitchellin Pilvikartasto on yhä lukulistallani. Olen arastellut sitä, koska sen rakenne kuulostaa kovin sekavalta ja vaativalta, mutta Black Swan Greenin jälkeen haluan kyllä tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Onko kukaan lukenut Pilvikartastoa?

On hauskaa, kuinka luetut kirjat muodostavat jatkumon, tai oikeastaan kirjojen verkoston lukijan mielessä. Nämä kaksi kirjaa luettuani aloin muistella myös Sue Townsendin teoksia, vaikka en ole lukenut teinipoika Adrian Molesta varmaan 25 vuoteen! Miltäköhän hän nyt vaikuttaisi minusta: kömpelöltä perusteiniltä Skeittarin tapaan vai fiksulta, hiomattomalta helmeltä Swanin James-pojan tyyliin?

Kustantajien kirjaesittelyt:

maanantai 27. joulukuuta 2010

Kontillinen kirjoja


Olen näemmä ollut kiltti lukutoukka tänä vuonna. Joulupukkiparka oli raahannut minulle kirjoja selkä vääränä, vaikka pyysin vain yhtä opusta.

Se oli kuvassa näkyvä Hannu Hautalan ja Reijo Heikkisen valokuva-tekstiteos Kalevalaista luontoa. Hieno kirja, jonka esittelen lähiaikoina tarkemminkin! Mitään kovin tarkkaa kalevalaista mytologiaa kirjasta ei valitettavasti löydä, vaikka luulin kirjan esittelevän juuri sellaista kuvien kera, mutta kiinnostavaa tietoa eläimistä ja niihin liittyvistä uskomuksista kyllä.

Sain myös toisen, todella upean valokuvateoksen, Viimeiset vieraat. Se kertoo todella kauniiden kuvien kera autiotaloissa asuvista eläimistä, kuten ketuista ja mäyristä. Tähänkin kirjaan palaan ihan varmasti vielä tarkemmin. Ilokseni kirjassa on kiehtovien kuvien ja kirjoitusten lisäksi myös sympaattisen Risto Rasan runoja.

Näiden kirjojen lisäksi sain kolme romaania. Monien muiden tavoin minäkin olisin voinut viettää jouluni Mikko Rimmisen kanssa, mutta Nenäpäivä on toistaiseksi lukematta.  Aloittamatta on myös Herta Müllerin Hengityskeinu. Ilahduin sen saamisesta, koska nyt minun on "pakko" lukea Mülleriä. Olen vältellyt häntä, koska olen pelännyt kirjojen olevan synkeitä ja raskaita. Onneksi joulupukki on minua ennakkoluulottomampi.

Kolmannen romaanin, tai oikeastaan kertomuskokoelman, Mika Waltarin Lukittu laatikko ja muita kertomuksia, ehdin jo aloittaa. Vaikuttaa hyvältä, eikä vähiten siksi, että mukana on nuoren Waltarin sellaisiakin kertomuksia, jotka hän oli päättänyt ikuisesti salata yleisöltä. Parin tarinan perusteella luulen ymmärtäväni, miksi, mutta Waltarin varhaistuotantoon on joka tapauksessa kiinnostava tutustua.

***

Itsekin annoin tietenkin kirjoja – tai lähinnä vain kirjoja. Paketeista löytyivät mm. Jarkko Papinniemen ja Kaisa Neimalan Aloittamisen taito, Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin Sata sivua,  Rebecca Stottin Korallivaras, Wil Hyugenin ja Rien Portvlietin Suuri tonttukirja, Jaakko Hämeen-Anttilan toimittama Tuhannen ja yhden yön tarinat sekä Anne Vaskon lastenkirja Jellona Suuri. Kahta viimeksi mainittua lukuun ottamatta nämä kaikki olivat kirjoja, jotka olin itse lukenut ja hyviksi havainnut tänä vuonna.

Miehen kirjalahjapaketti on vielä matkalla. Harmi, sillä sen sisältö kiinnostaa minuakin. Antavatko muutkin kirjafriikit vain kirjalahjoja ja vielä sellaisia, jotka haluavat itsekin lukea?

torstai 23. joulukuuta 2010

Kirjavaa joulua

 Toivotan kaikille valkeaa,

 leikkisää,

ystävällistä

ja kirjapitoista joulua!


Kaikki kuvat Suuresta tonttukirjasta.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Keskustelutilaisuus saksalaisesta kirjallisuudesta

Kiinnostaako saksalainen nykykirjallisuus? Goethe-instituutissa keskustellaan aiheesta 16.12. Avaimen julkaiseman teoksen Muistijälkiä - Esseitä saksalaisesta nykykirjallisuudesta teoksen tiimoilta. Lisätietoa löytyy täältä.

Omistan ko. teoksen, mutta en ole vielä perehtynyt siihen perinpohjaisesti. Aion kyllä tehdä niin, sillä kirjassa on artikkelit mm. Günther Grassista, jonka Peltirumpu on yksi merkillisimmistä lukukokemuksistani. Kirjassa kerrotaan myös mm. Julia Franckista, jonka teos Keskipäivän haltia oli sekin vaikuttava. Varsinkin enemmänkin "sotakirjoja" lukenut ystävä oli siitä hyvin otettu ja lupasi jopa kirjoittaa siitä blogiini, mutta ei sitten kirjoittanutkaan. Yritän palata myös tähän kirjaan joskus myöhemmin.

Joka tapauksessa olen varma, että Muistijälkiä on hyvä kirja. Olen lukenut Café Voltaire -sarjan kaksi ensimmäistä, ranskalaisesta ja brittiläisestä kirjallisuudesta kertovaa, osaa ja pidin niistä kovasti. Opin hurjasti uutta ja samalla nautin siitä, että kirjat on kirjoitettu niin hyvin, että niitä lukee kuin romaaneja. Suosittelen! Olen Café Voltaire -koukussa ja aion hankkia sarjan kaikki osat, ilmestyipä niitä kuinka monta tahansa.

Parhaat joulukirjat

Kirjakaupassa tuli vastaan lapsuudesta hyvin tuttu teos, enkä voinut ohittaa sitä. Ostin yhden pukinkonttiin ja toisen itselleni etukäteisjoululahjaksi. Muistan selanneeni ja selanneeni lapsena Wil Huygenin ja Rien Portvlietin Suurta tonttukirjaa.

On aina yhtä hassua ja ilahduttavaa, miten lapsuudenkirja voi olla tuttu ensimmäiseltä aukeamalta lähtien (Moniko aikuisena luettu kirja jää sellaiseksi? Aika harva, veikkaan.)
 Lapsena minua taisi kiinnostaa eniten tontuista esitetyt tiukat faktat: tontun anatomia ja elintavat määritellään kirjassa tarkasti.


 Nyt olen ainakin toistaiseksi keskittynyt vain ihastelemaan kuvitusta. Meren ja kesän suurena ystävänä minuun ovat vedonneet erityisesti särkkätontun kuva sekä vehreän kasvillisuuden keskellä tonttuileva herra.

Tonttujen talo on ihan mahtava hiirenkorineen ja salaluukkuineen kaikkineen! Haluaisin askarrella sen pienoismallin, se olisi ehkä maailman hauskinta ja terapeuttisinta. :)
Ai miten niin parhaat joulukirjat? Niin, toinen tonttusuosikkini on tietenkin Mauri Kunnaksen Suomalainen tonttukirja. Harmi, ettei enää uskota kuin joulutonttuihin. Tontut ovat niin sympaattisia ja kiinnostavia!

Kustantajan esittely Suuresta tonttukirjasta löytyy täältä, Suomalaisesta tonttukirjasta taas täältä.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri


On täällä hiljaiselosta huolimatta luettukin. Ensin luin virtuaalilukupiiriin Dickensiä ja sitten livelukupiiriin pitkään lukulistallani keikkuneen Herra Darwinin puutarhurin. Suositeltavia lukukokemuksia kummatkin!

Keksin ehdottaa Herra Darwinin puutarhuria lukupiirikirjaksi luettuani Satun arvion. Olen samaa mieltä kuin Satu: tämä on viehättävä pieni suuri kirja. Pelkäsin etukäteen kerrontatapaa liian vaikeaksi tai ainakin rasittavaksi, mutta kielenkäyttö olikin parasta tässä kirjassa. Olin ihastunut heti kirjan aloitukseen. Tässä on hieno rytmi ja jotain kovin kiehtovaa naakkoineen kaikkineen:

EDWIN JOLKOTTAA pitkin tietä ja kaivaa nenäänsä
Naakat kellotapulissa raakkuvat
harmaa aamu! harmaa päivä! harmaa kylä! harmaat ihmiset!
mies jolkottaa! kuin koira! iso koira! painavat tassut! pitkä kuono!
nainen viskoo jyviä! kanoille! kanat, kanat, kanat! pääsevät pataan!
hah-hah! hah-hah!

(Miten erikoinen kielenkäyttö muuten joskus todella ärsyttää ja toisinaan taas on kirjassa parasta? Kirjoittaminen on todellakin taitolaji.)

Surumielisessä ja kiinnostavassa tarinassakaan ei ollut moittimista. Muistan ihmetelleeni kirjan ilmestyessä, miten kukaan suomalainen keksii kirjoittaa 1870-luvun kentiläisestä kylästä ja siellä kuulun tiedemies Darwinin puutarhurista, herra Thomas Daviesista, jota koko pikkukylä ihmettelee. Davies on jäänyt leskeksi eivätkä hänen lapsensakaan ole terveitä. Davies ei myöskään usko Jumalaan! Tämä on hyvin kuohuttavaa aikana, jolloin Darwinin ajatukset ja tiede ylipäätään muuttavat ihmisten käsityksiä maailmasta ja uskonnosta, koko elämästä. Satu teki hyvän huomion, että tässä oli paljon samoja teemoja kuin Rebecca Stottin Korallivarkaassa (Avain, 2010), jonka minäkin olen lukenut – mutta tämä kirja oli paljon mielenkiintoisempi ja ajatuksia herättävämpi, tärkeämpi.

Ainoa moite menee itselleni. Nautin suunnattomasti kirjan alusta, mutta pidin keskellä kirjaa muutaman päivän tauon. Se ei sopinut tällaiseen tekstiin ollenkaan: hieman hajanainen kerrontatapa aiheutti sen, etten enää oikein saanut kiinni lopputekstistä. Olisi kannattanut aloittaa kirja alusta – se olisi ollut aivan mahdollista, sillä kirja on ohut ja yllättävän nopealukuinenkin. Ehkä palaan siihen myöhemmin. Vaikken usein lue kirjoja uudestaan, tämä kuuluu ehdottomasti siihen sarjaan, jonka saattaisin lukea: olen varma, että sekä tekstistä että tarinasta löytyisi aivan uusia piirteitä.

Kirjan kaunis kansi on muuten Anna Atkinsin teos vuodelta 1854. Se on nähtävänä Victoria ja Albert Museumissa.

Ja ai niin! Kerronta oli mielestäni ensisijaisesti visuaalista mutta muutenkin jotenkin kaikkiin aisteihin vetoavaa.  Lukiessani ajattelin usein, että tästä tarinasta tulisi hieno tv-sarja tai elokuva.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri. Otava, 2009.

Kustantajan kirjaesittely löytyy täältä.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Dickens-keskustelu on alkanut!

Ristiinmainostusta: on Lukupiiri-blogin Dickens-keskustelun aika. Tervetuloa mukaan keskustelemaan tai ainakin katsomaan, millaisen vaikutelman muut ovat Charles Dickensin joulutarinasta saaneet!

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Oivallus: lukeminen on vapaaehtoista

Ainakin Anni M ja Sara ovat viime aikoina kyselleet, mikä avuksi, kun lukeminen syystä tai toisesta jumittaa. Olen pohtinut itsekin samaa, sillä tässä on ollut kaikenlaista, enkä viime viikolla saanut luettua ollenkaan. Koska luen yleensä päivittäin, useimmiten useaan kertaan päivässä, lukeminen on ollut minulle aina se mitta, että sitten menee tavalla tai toisella huonosti, jos ei jaksa tai halua lukea, ehtiminen on toinen asia. Ja toisin päin: vaikeudet on selätetty, kun kirja pysyy taas kädessä ja mieli kirjassa.

Lukutoukkana halusin tietysti mahdollisimman pian pois lukemattomuuden tilasta. Kotona olisi ollut uutuuksia ja muita lukemista odottavia kirjoja, mutta lukujumin poistaja on valittava huolellisesti. Jos valitsee liian synkeää tai hankalaa, voi ahdistua. Jos liian kepeää, voi turhautua. On siis luettava jotain tuttua, turvallista, sympaattista, mukanaan vievää – kirjaa, johon voi luottaa ja uppoutua.

Valitsin Richard Adamsin ja Ruohometsän kansan, sillä tiesin, että Pähkinä-kani kumppaneineen toisi hyvän mielen. Niin toikin – jos et ole lukenut tätä kirjaa, aloita siihen tutustuminen vaikka Laurenin kirjoituksesta; hauska yhteensattuma, että tätä kirjaa käsiteltiin juuri muuallakin, vaikka kyseessä ei todellakaan ole uutuuskirja.

Adamsin jälkeen palasin taas uutuuksien pariin, mutta lopetin Hannu Mäkelän Kivi-teoksen heti alkuunsa, kun en vaan saanut kiinnostavasta Aleksis Kivi -teemasta huolimatta siitä mitään otetta. Peruutin myös kirjastovaraukset Juha Itkosen ja Virpi Hämeen-Anttilan uutuuksista. Lukemisen pitäisi kai olla hauskaa eikä pakonomaista. Vaikka kuinka haluaisi kuluttaa elämänsä vain kirja kädessä lojuen, seuraisi kirjamaailmaa aktiivisesti ja vieläpä pitäisi kirjablogiakin, saa kai sitä olla lukematta, jos siltä tuntuu. Eikä edes kirjailijoita, joilta on lukenut kaikki aiemmat teokset, pidä lukea ikuisesti, jos kyllästyy heihin.

Vapauttava ajatus. Olen nyt vain poikkeuksellisesti lojunut pari iltaa telkkarin ääressä ja läppäri sylissä ja taidan jatkaa sitä niin kauan kuin siltä tuntuu. Sitten luen jotain oikeasti kiinnostavaa enkä Tutustunpa nyt tähänkin teokseen -kirjaa. Voi olla, että se on uutuus, voi olla että ei.

Ahdistaako lukemattomuus toisinaan muitakin ja miten poistatte lukujumituksen? Entä tuntuuko, että joskus sitä vain lukee eteen sattuvia kirjoja puolipakollakin, miettimättä tarkemmin, mitä oikeastaan haluisi lukea?

tiistai 7. joulukuuta 2010

Hyväntekeväisyyttä kirjoilla


Kaikki ovat jo varmaan kuulleet viime viikon hyvän uutisen: Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -romaanilla on kerätty jo 5000 euroa Sambian katulapsien hyväksi. Kannattaa katsoa, mistä kirjansa ostaa: ko. kirjan myynnistä osa menee hyväntekeväisyyteen, kun ostat kirjan Adlibriksestä, Akateemisesta kirjakaupasta, Bookplussalta, Kansallisesta kirjakaupasta, Pienestä Kirjapuodista tai Vieskan Kirjakaupasta. Kampanja on voimassa vuoden loppuun.

Tänään taas Otava julkaisi tiedotteen, jonka mukaan Mauri Kunnaksen rakastettu klassikko (ainakin minusta se on jo klassikko!) Koirien Kalevala ilmestyy vienankarjalan kielellä. Hankkeen kustantaja on Karjalan Sivistysseura, ja kirja on osa hyväntekeväisyyshanketta, joka tukee karjalan kielen elvytystyötä. Kirjaa on tarkoitus saada jonkin verran myyntiin myös Suomessa. Myyntituottoina kertyvät varat Karjalan Sivistysseura käyttää kirjalahjoituksiin Karjalassa. Luulen, että monikin Kunnaksen ja Kalevalan fanittaja voisi ostaa kirjan jo ihan erikoisen kielen vuoksi!

Nostan tähän vielä Nuoren Voiman liiton kirjakeräyksen. Liitto vastaanottaa kirjoja Mellunkylän lastenkotiin ja Auroran sairaalan psykiatriselle osastolle aina 13.12. asti. Lisää tietoa keräyksestä Nuoren Voiman liiton kotisivuilta.

Pienemmässä mittakaavassa kirjahyväntekeväisyyttä voi näin joulun aikaan harrastaa esim. laittamalla omia kirjoja kiertoon tuttavapiiriin. Kirja ei lukemisesta kulu, joten mielestäni oman hyllyn kirjojakin voi hyvillä mielin paketoida joulupakettiin. Itse annan jouluna pääosin kirjalahjoja, kierrätettyjä ja varta vasten lahjaksi ostettuja.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Lukuisat lukukokemukset

Lukuisa-blogissa on mielenkiintoinen kirjalistakysely, jossa on esillä BBC:n ja Keskisuomalaisen sadan tärkeän kirjan listat. Vastasin jo Laurenin postaukseen, joten en enää tuo omaa listaani tänne. Kehotan kaikkia kuitenkin tutustumaan listoihin jo siksi, että on hauskaa katsoa, mitä samaa ja varsinkin erilaista eri maiden listoissa on. Olen lukenut suomalaiselta listalta tietääkseni 69 kirjaa sadasta, olen hämmentynyt!

Finlandia-pöh

En ole edelleenkään lukenut ensimmäistäkään Finlandia-ehdokasta, joten kaikki Finlandia-kommentointini tapahtuu ihan mutu-tuntumalla.

Vaikka pitäisi iloita voittajan puolesta, niin mutuni ei ole kovin iloinen. Voittajakirja kiinnosti minua ehdokkaista vähiten. En ole lukenut Rimmisen runoja tai Pussikaljaromaania, Pölkky jäi kesken ja pelkään, ettei uusinkaan romaani kiehdo minua, sellainen käsitys minulla on Rimmisen kielenkäytöstä.

Saatan olla toki väärässäkin. Vuosi sittenkin ensimmäinen Finlandia-reaktioni oli parahdus: joudunko lukemaan uuninrakennusoppaan! Jouduin, luin ja pidin (meidän lukupiirihän lukee aina Finlandian, oli se mikä tahansa). Ehkä nytkin joudun toteamaan olleeni väärässä. Toivotaan niin.

Itse olisin antanut kirjallisen tunnustuksen mieluusti Markus Nummelle, koska Karkkipäivä kuulostaa arvioiden mukaan hyvältä kirjalliselta teokselta, lisäksi sanomaltaan tärkeältä. Paitsi että oikeasti Finlandian olisi mielestäni voinut saada Märta Tikkanen, kuten olen jo sanonut. Hesarin mukaan Emma ja Uno on Tikkasen tärkeimpiä teoksia ja muutenkin Finlandia olisi voinut mennä kiitokseksi ja tunnustukseksi jollekin pitkän linjan kirjailijalle. Ja kun pöh-linjalle pääsin, niin kerron vielä purnanneeni sitäkin tässä parin päivän aikana, että Sofi Oksasta lukuun ottamatta Finlandia on mennyt viime vuosina aina miehelle. Ei sen tietenkään pitäisikään olla sukupuolipalkinto, mutta niin kauan kun ehdokkaat ja voittaja eivät ole minun mieleeni, saanen valittaa kaikesta Finlandiaan liittyvästä. ;)

tiistai 30. marraskuuta 2010

Vaihdetaan kirjoja!

Sähköpostiin tupsahti tieto kiinnostavan oloisesta palvelusta. Netcycler on netissä toimiva käytetyn tavaran vaihtopalvelu. Esim. lukutoukat voivat vaihtaa siellä kirjoja ilmaiseksi, ainostaan mahd. postikuluja vastaan.

En ehtinyt vielä tutustua tyrkyllä oleviin kirjoihin kunnolla, mutta ainakin niitä on monta, yli 2000. Sikäli tämä on parempi palvelu kuin nettiantikka, että sen sijasta, että haalisi vain lisää kirjoja, voi myös luopua jostain vanhasta. Minusta monessa shoppailussa on hyvä sääntö, että jos ostaa jotain uutta, laittaa samalla pois vanhaa. En vain aina noudata tätä, etenkään kirjojen kanssa. ;)

lauantai 27. marraskuuta 2010

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset

Toinen kirja, jota olen viime aikoina hämmästellyt, on L. M. Montgomeryn Annan jäähyväiset. Luin kirjan heti kun se ilmestyi syksyllä suomeksi, mutta en jotenkin saanut puettua fiiliksiäni sanoiksi, joten kirjoittaminen viivästyi.

Montgomery-fanina, niin Anna-kirjojen kuin Montgomeryn muidenkin romaanien ystävänä, sekä pidin että en pitänyt tästä kirjasta.

Pidin hauskasta kielenkäytöstä, arkisen elämän kuvauksista ja nostalgisesta, aina viehättävästä Prinssi Edwardin saaren tunnelmasta. Pidin siitäkin, että vaikka kirja on novelli- ja runokokoelma, eri tekstit linkittyivät toisiinsa niin että niitä saattoi tarkastella yhtenä kokonaisuutena. Ylipäätään pidän aina kaikesta, mitä L. M. Montgomery on kirjoittanut. Hän on elämää ja ihmisiä ymmärtävä, oivaltava ja huumorintajuinen kirjoittaja.

Jokin kuitenkin tökki. Se ei ollut kirjan väitetty synkkyys. Mielestäni tämä "synkkä-Anna" ei ollut erityisen synkkä, mutta paikoin kyllä katkeran tai kyynisen oloinen. Novellikokoelman jokaisessa kertomuksessa, kertoivatpa ne itse Blythen perheestä vai jostain muista heidän kotikylänsä ihmisistä, puhuttiin herrasväki Blythestä ja heidän Susan Baker -kotiapulaisestaan, enkä pitänyt tuosta sävystä. Aina kun kyläläiset keskustelivat Annasta, mainittiin, että hän oli jotenkin erilainen ja ymmärtävämpi kuin muut naiset - viisas ja jopa kaunis punatukkaisuudestaan huolimatta. Gilbert-tohtoria pidettiin taitavana mutta jotenkin outona ja kotiapulaisesta todettiin usein, että hän luulee olevansa parempi ihminen, kun saa olla herrasväki Blythen luona, luulotteleepa jopa lähes kuuluvansa heidän perheeseensä. Blythen lapsista puhuttiin ihannoivaan sävyyn, joskin runoilijapoika Walter oli monien mielestä kummallinen.

Näiden samojen asioiden toistelu alkoi ärsyttää kirjan edetessä. Ihmettelin myös sitä, että Blythen perheestä kertovissa kertomuksissa Anna oli aina Anna, mutta Gilbert Tohtori Blythe. Mistä moinen suhtautumisero? Muutenkin kertomuksista sai minusta vaikutelman, että Montgomery oli hieman kyllästynyt kirjallisiin hahmoihinsa ja suhtautui heihin paitsi aiemmista kirjoista tuttuun tapaan rakastavasti, nyt myös hieman ivallisesti. Kirja ei ollut yhtä sympaattinen kuin varhaisemmat Annat tai muu Montgomeryn tuotanto. En muista, että Susan Baker olisi aiemmissa kirjoissa toistuvasti huomautellut olevansa vanhapiika ja kouluttamaton, niin ettei hän oikeastaan edes ymmärrä ihmissuhteita tai runoutta tai mitään muutakaan vaativaa.

Jokaisen Montgomery-fanin kannattaa kuitenkin lukea tämä kirja, sillä tämä on todella Anna-tarinan päätös: ainakaan minulle ei jäänyt oloa, että tämän jälkeen pitäisi olla vielä lisää Annasta tai hänen perheestään kertovia teoksia. Minusta oli myös äärimmäisen mielenkiintoista tutustua näin kummalliseen kirjaan. Tarinan mukaan Montgomery jätti käsikirjoituksen kustantajalle vain päivää ennen itsemurhaansa. Jostain syystä käsikirjoitus jäi julkaisematta tuolloin, vuonna 1942, ja myöhemmin, 1970-luvulla, se julkaistiin muokattuna laitoksena. Vasta tämän nyt ilmestyneen version sanotaan vastaavan alkuperäistä. Peräti merkillistä, että kirja oli piilossa vuosikymmenien ajan - miksi?

Olen ollut kirjan suhteen siis hämmentynyt noista "tökkineistä" seikoista, jotka antoivat muuten mukavasta kirjasta tympeän vaikutelman. Olen myös ihmetellyt sitä, kuinka vähän tämä kirja on ollut esillä blogeissa, vaikka moni kirjabloggarikin tuntuu pitävän Montgomerystä. Juuri kun aloitin tämän jutun kirjoittamisen, Salla kuitenkin julkaisin pitkän ja perusteellisen, minun arviotani suopeamman kirjoituksen tästä teoksesta.

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset (The Blythes are Quoted). Wsoy, 2010. Suom. Marja Helanen-Ahtola.

Essi Kummu: Karhun kuolema

Tiesitkö sinä Stella pieni lapseni että karhu, se suojelee aina omiaan mutta muille se on hirveä! Minun nuoruusaikana kerrottiin paljon semmoisia tarinoita joissa karhu valitsi morsiamen ihmisen rodusta. Se vain tuli kylään ja otti jonkun naisen ja vei sen koloonsa. Ja se nainen synnytti myöhemmin karhun lapsia, semmoisia, ne oli puoliksi karhuja ja puoliksi henki-ihmisiä. (s. 91)

Saako sellaisesta kirjasta kirjoittaa, joka on vielä kesken? Saa tai ei, aion taas tehdä niin, sillä haluan kertoa ensivaikutelmia Essi Kummun merkillisestä romaanista Karhun kuolema. Suurkiitokset Rooibokselle, koska ilman hänen vinkkiään en olisi koskaan tähän kirjaan tarttunut.

Karhun kuolema tuo etäisesti mieleen Timo K. Mukan teokset ja Laxnessin Salka Valkan. Tämäkin on mystinen pohjoinen balladi, alkukantainen ja jotenkin ikiaikainen, väkevä ja hieman omituinen. Vaikka Kummu kirjoittaa hyvin tarkasti ja lyhyestikin, nopealukuisesti, kirjassa on kumma maaginen sävy, aivan kuin jotain jäisi kertomatta. Tai että tämä kirja pitäisi lukea uudestaan ja uudestaan, että todella löytäisi ja ymmärtäisi sen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen pohjoiseen kylään ja osin Grönlantiin, yhden pienen perheen jäsenten ympärille. Perhe on pysähtynyt ja onneton, hajanainen. Kirjan takakannessa sanotaan hyvin, että kyseessä on perhe, jossa poissaolevat huutavat kaikkein kovimmin. Sellaisista perheistä on kirjoitettu ennenkin, varsinkin suomalaisessa "ankeassa" kirjallisuudessa, mutta tämä tarina on kerrottu omalla tavallaan.

Kun perheen isoäiti, babushka eli mumma, kuolee, alkaa tapahtua odottamattomia. Mumman henki jää kotitaloon ja käyttäytyy jopa vallattomasti, joku tuntuu kiertelevän ja nuuskivan nurkissa - ja lopulta karhu asettuu taloon talviunille. Parantajan lahjoilla siunattu ja kirottu Stella, mumman tytär, on jo kauan tiennyt olevansa karhun morsian.

En tiedä, mitä kertoisin tästä kirjasta. Olen vaikuttunut, mutta en osaa kuvailla lukuokemusta kovin tarkasti. Monitahoinen ja mieleenjäävä kirja, ja hämmästelen (surkuttelen), etten ollut kuullut tästä, saati Essi Kummun esikoisromaanista mitään. Kiiltomato on kuullut molemmista ja kirjoittaa Karhun kuolemasta analyyttisesti ja kiinnostavasti.

Essi Kummu: Karhun kuolema. Tammi, 2010.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Tappoi koska jäi ilman -runoesitys

Työkiireet yhdistettynä flunssaan eivät tee hyvää lukemiselle, saati bloggaamiselle. Olen lukenut tällä viikolla vain vähän, eikä mikään lukukokemus ole päätynyt blogiin saakka.

Sitä odotellessa mainostan modernia runospektaakkelia, jota olen itsekin menossa katsomaan. Helka-Maria Kinnusen ja Ilari Nummen & ensemblen esitys Tappoi koska jäi ilman on kuulemma kiinnostava ja vaikuttava, vaikkei tietäisi mitään suomalaisesta nykyrunoudesta tai ylipäätään lukisi koskaan runoja (tunnustan kuuluvani tähän ryhmään). Odotan siis esitystä kiinnostuneena, enkä vähiten siksi, että pääsen tutustumaan Helsingin Pitäjänmäen Kulttuurikirkkoon.

Bloggauskohtausta odotellessa myös ennakkomaininta, että olen löytänyt kiinnostavan kulttuurilehden, Suomen kirjailijaliiton julkaiseman Kirjailijan! Ostin irtonumeron Akateemisesta ja luin sen heti kannesta kanteen. Lehden sisältöön voi tutustua täällä.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen

"Aikasi on tullut, pikkuinen", enkeli sanoi peilikuvalleen tavoitellen lempeän lopullista äänensävyä.
Se ei onnistunut. Jos sillä olisi ollut kyynelkanavat, sen silmät olisivat vuotaneet. Joka tapauksessa sen oli käännettävä katseensa pois häikäisevästä loisteesta. Muutaman kuukauden kuluttua se pystyisi jälleen harjoittelemaan ilmettä peilin edessä, silloin sen hehku olisi tarpeeksi kulunut. Viime aikoina enkelin oli ollut yhä hankalampi löytää itsestään luonnollista lempeyttä. Se oli huomannut ensimmäiset merkit seitsemisensataa vuotta sitten.
"Sinä alat tulla vanhaksi", enkeli sanoi kaavun alta pilkistäville varpailleen.
Muita juttukumppaneita sillä ei juuri ollut. Lapsille oli lupa sanoa vain tietyt asiat, "Älä pelkää", ja "Ei mitään hätää", tai "Tulehan nyt, lapseni". (s. 13)

Kun kirjan nimi on Nukkuu lapsi viallinen, ketään ei kai yllätä, että kirja on surullinen. Se ei kuitenkaan ollut niin lohduton kuin pelkäsin. Välttelin kirjaa aikani, vaikka se oli ystävältä kehujen saattelemana lainassa, kun ajattelin, että se on liiankin liikuttava.

Siiri Enorannan teos sijoittuu sotavuosien jälkeiseen aikaan ja köyhälle maaseudulle. Kymmenvuotias Sonia-tyttö sairastuu turberkuloosiin, mutta salaa isoveljensä Topiaksen avustuksella tilansa mahdollisimman kauan niin koulussa kuin kotonakin. Kotona mikään ei ole ollut ennallaan sodan jälkeen, vaikka sekä isä että setä palasivatkin sodasta hengissä ja ehjinä. Äiti on vetäytyvä, isä kiukkuinen, setä ystävällinen mutta varautunut. Aikuisten välit ovat kireät ja kaikesta on puutetta, tosin ei niin pahasti kuin monilla muilla: Sonia ja Topias asuvat isolla tilalla.

Lopulta Sonian sairaus paljastuu vanhemmille ja he alkavat valmistella Sonian siirtoa keuhkotautiparantolaan; tässä vaiheessa lääkäri on jo todennut, että Sonian toisessa keuhkossa on reikä. Kun lähdön hetki on käsillä, enkeli kuitenkin hakee Sonian.

Kirjan toinen juoni kuvaakin vuosituhansien ikäisen enkelin elämää ja hänen tehtäväänsä sairaiden lasten noutajana ja taivaaseen saattajana. Enkeli on vartonut Sonian luona jo päiviä, ennen kuin hän kutsuu Sonian mukaansa. Jokin kuitenkin epäonnistuu, ja Sonia sekä kuolee että jatkaa elämäänsä kotona, sairaana nukkuen.

Enkeli ja Sonia matkaavat kohti taivasta fantasiamaailman halki ja Sonia näkee ihmeellisiä seutuja ja lasten kohtaloita ja ymmärtää, millainen hahmo enkeli on. Enkeli on ikuinen ja aineeton ja onnetonkin - on vain yksi keino pelastaa hänet. En kerro, mikä tuo keino on, mutta paljastan, että lopulta enkelistä tulee onnellinen ja Soniasta terve. Hän palaa taas maan päälle. Setä on lähtenyt, mutta kirjan loppu on silti toiveikas.

Enorannan esikoisteos Omenmean vallanhaltija oli vuonna 2009 Finlandia Junior -ehdokkaana. Tämä uusikin kirja on varmasti suunnattu nuorille lukijoille, mutta kyllä tämän aikuinenkin luki, kuin ihmeellisenä satuna. Satu-fantasiapuolta enemmän minua kiinnosti kuitenkin Sonian perheen tarina. Aikuinen lukija saattoi arvailla, mistä kaikesta aikuisten huonot suhteet johtuivat, vaikkei juuri mitään suoraan sanottukaan. Erityisesti minua kauhistutti aikuisena lukijana se, ettei pieni kuolemansairas lapsi uskaltanut kertoa sairaudestaan vanhemmilleen, eivätkä vanhemmat huomanneet mitään. Tuntuikin, että kirjan sanoma kauttaaltaan oli lähimmäisistä välittäminen, niin lapsista ja aikuisista kuin enkeleistäkin.

Liekö Marikki-lukukokemuksen läheisyyttä, mutta etenkin kirjan "realistisista" osista minulle tulivat mieleen Astrid Lindgrenin kirjat. Se kertoo, että nuori Siiri Enoranta (s. 1987) on lahjakas kirjailija. Lindgrenin kirjojen taikahan on siinä, että lapsista niissä on ihmeellistä satua ja seikkailua, aikuiset löytävät niistä kantaaottavuutta, usein juuri kurjuutta ja köyhyyttä vastaan, ystävyyden ja välittämisen puolesta.

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen. Kustannusliike Robustus, 2010.

P.S. Katso, miten kirjailija itse esittelee tämän teoksen nettisivuillaan.

torstai 18. marraskuuta 2010

M niin kuin Mukka – ja lukemisesta ja bloggaamisesta


Mari A:n blogissa tuli hiljattain keskustelua siitä, että me kirjabloggarit luemme usein uutuuksia ja sitten kirjoitamme samoista kirjoista. Tavallaan se on hauskaa, sillä siten saa tietää, mistä "kaikki" puhuvat. On myös kiva löytää blogeja, joissa on tuttuja kirjoja, eli bloggarilla on samanlainen kirjamaku kuin itsellä. Huono puoli siinä on se, että kuudes arvio samasta kirjasta ei enää yleensä kovin innosta, vaikka kirja olisi ollut kuinka mieleinen. Ja jos et ole itse kuuden ekan bloggaajan joukossa, voi olla vaikea enää itse kirjoittaa kirjasta!

Minäkin luen aika paljon uutuuksia, mutta en koskaan haluaisi keskittyä vain niihin. Aina aika ajoin on palattava vanhoihin suosikkeihin ja suomalaisiin ja ulkomaisiin klassikkoihin. Olen pyrkinyt valitsemaan aakkoshaasteenkin kirjat ja kirjailijat niin, että ne olisivat joko minulle tärkeitä tai yleisesti tunnettuja, eikä mitä tahansa tuntemattomia uutuuskirjaimia, umpimähkää kirjapinosta siepattuja. Pyrin valitsemaan aakkoskirjoiksi ensi sijassa oman hyllyn kirjoja.

M-kirjain meni Timo K. Mukalle ja novellikokoelmalle Koiran kuolema – tai oikeastaan toistaiseksi vain tuolle nimikkonovellille. Mukkaakaan ei ole sellaista, että lukisin häntä jatkuvasti, mutta jotain kiehtovaa tuon arktisen hysterian ja seksuaalimystiikan kuvaajan teoksissa on. Olen lukenut Maa on syntisen laulun Rukan maisemissa ja unohtanut kaiken muun ympärilläni. Kummallinen, rujo rakkaustarina Kyyhky ja unikko taitaa olla kuitenkin suosikkini (aina silloin harvoin, kun kuulen, että jonkun nimi on Darja, hätkähdän: johtuuko se Mukasta?).

Koiran kuolema oli sikäli erilaista Mukkaa, että tässä ei kuvata erityisempää hulluutta tai muutakaan kummallista, vaan kyseessä oli päinvastoin elävä, koskettava ja kuolemateemasta huolimatta aika arkinenkin kuvaus sairaan Turre-koiran ja pienen Tuomas-pojan parista päivästä. Koira on niin sairas, että jaksaa vain maata hiljaa pihalla likaisella olkipieluksella, ruokaakaan ei maita. Tuomas odottaa isää pelastajaksi, mutta koira ehtii menehtyä ennen isän tuloa ja sitten isäkin kuolee. Vietetään kahdet hautajaiset. Turren hautajaisissa isommat pojat eivät päästä Tuomasta papiksi, vaikka hän sanoo, että Turre oli hänen vahtinsa.

Ei siis mitään ihmeellistä, mutta ehkä siksi niin aitoa ja koskettavaa – ja surullista. Ihan haistoin nenässäni likaisten olkien ja sairaan koiran hajun, näin pihalla pomppivan harakan ja tunsin pienen pojan murheen: hienoa pienten asioiden huomioimista ja ihmisen ymmärtämistä.

Novellikokoelman muut tekstit eivät ilmeisesti ole näin pienimuotoisia eivätkä kesyjä, vaan niissä näkyy enemmän se Mukan tunnetumpi villi puoli. Löysin kuitenkin arvion, jossa sanottiin, että tämä novellikokoelma on kieleltään puhtainta ja juuri ihmiskuvaukseltaan tarkinta Mukkaa.  Jatkan siis lukemista.

Kannattaa tutustua myös Mukasta kertovaan Wikipedia-artikkeliin. Opin sieltä, että Mukalla on nykyisin kirjailijanimikkoseura, viime kesänä perustettu. Hienoa! Ja niin Mukasta kiinnostuneille kuin ylipäätään hyvien elämäkertojen ystäville voin suositella Erno Paasilinnan Mukka-elämäkertaa. Entä onko kukaan tutustunut uutuuteen, kokoelmateokseen Näin hetki sitten ketun? (Pääsinpä takaisin uutuuskirja-aiheeseen.)

Timo K. Mukka: Koiran kuolema. Gummerus, 2004 (samassa kirjassa myös teokset Punaista ja Ja kesän heinä kuolee). Koiran kuolema ilmestyi  alunperin v.  1967.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Finlandia-listalta puuttuneita

Toisin kuin muut kirjabloggarit, minä en julkaissut "Kommenttini Finlandia-ehdokaskirjoista ja palkinnonmyöntämissäännöistä" -kirjoitusta viime viikolla. Julkistuksen aikaan olin proosallisesti viettämässä vapaapäivää lattioita kuuraten, ja sitten kaikki olikin jo sanottu. Taisi olla muuten ensimmäinen kerta, kun luen ehdokaslistan toisten blogeista enkä katso miltään uutissivustolta.

No mutta. Minuakin jäi kaivelemaan hieman se, ettei ehdokkaiden joukossa ollut suosikkiani Märta Tikkasta, joka olisi ansainnut vähintäänkin ehdokkuuden hienosta teoksestaan Emma ja Uno sekä ylipäätään pitkään jatkuneesta, tärkeästä kirjoitustyöstään. Myös Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta olisi saanut olla listoilla, sillä se on todella laadukas kirja, ei ollenkaan tyypillinen suomalainen romaani (en tarkoita, etteikö suomalainen romaani voisi olla laadukas, mutta Hirvosen teos ei tunnu lukiessa suomalaiselta ja se on kotimaiselle kirjalle poikkeuksellista). Olen ymmärtänyt myös, että Pasi Ilmari Jääskeläinen sai ensimmäisen romaaninsa, Lumikko ja yhdeksän muuta, jälkeen paljon kommentteja, että Lumikon olisi tuolloin kuulunut Finlandia-ehdokkaana. Jääskeläisen uusinta en ole lukenut, mutta paljon kehuja sekin on kerännyt.

Näitä kaikkia mietiskelin, kun luin äsken palkintolautakuntaan kuuluneen Kirsi Pihan listan, mitkä kirjat hänen mielestään onnistuivat tänä vuonna, siis ehdokkaiden lisäksi. Kaikki minun mainitsemani ovat mukana, lisäksi on monia muita. Jäikö sinun mielestäsi joku tärkeä kirja huomiotta?



P.S. En ole muuten lukenut tämän vuoden ehdokkaista ensimmäistäkään. Onneksi kaikki niistä vaikuttavat kiinnostavilta – sikäli onneksi, että lukupiirimme lukee aina Finlandia-voittajan. Viime vuonna kauhistuin ensin pakollista Uunin lukemista, mutta pidin kirjasta kuitenkin. Onneksi on Finlandia, niin se tuli luettua, Antti Hyry on yleissivistystä.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Deepak Chopra: Buddha

Vaikka ilkeily olikin virkistävää, siirrytään nyt hetkeksi säyseämpien juttujen pariin. Ei enää Helsingin yliopiston salarakkaita, vaan Buddhan fiktiivinen elämäkerta. Rohkenen kirjoittaa tästä teoksesta, vaikka en ole vielä aivan lopussa. Sen verran olen kuitenkin jo lukenut, että voin kehua kirjaa sadunomaisen kiehtovaksi – ja tietenkin yleissivistäväksi, opettavaiseksikin.

Teos alkaa Buddhan syntymän hetkeltä ja seuraa vauvan, jolla jo pienenä tuntuu olevan ihmeellinen ymmärtämisen kyky, vaiheita viisaaksi lapseksi ja lopulta Buddhaksi, jonka me tunnemme - tai josta me tavalliset suomalaisetkin ainakin olemme kuulleet. Kirja on täynnä sotaa, rauhaa, rakkautta, vihaa, intohimoa.

Kirjan kirjoittaja Deepak Chopra on ilmeisen kuuluisa henkilö, vaikka minä en hänestä tiennytkään. Intialaissyntyisen kirjailijan, lääkäri ja henkisen opettajan kerrotaan kirjoittaneen yli 50 kirjaa ja Time on valinnut hänet vuosisadan sadan sankarin ja ikonin listalle. Chopra kertoo esipuheessaan halunneensa kertoa Buddhan ihmeellisestä ja jumalallisia tekoja ja tapahtumia täynnä olevasta elämästä, mutta sitä korostaen, että Buddha itse ei maininnut ihmeitä tai jumalia itsestään puhuessaan. "Häntä ei kiinnostanut tulla kunnioitetuksi henkilöhahmona; yhdessäkään hänen monista saarnoistaan hän ei mainitse perhettään eikä juuri mitään henkilökohtaista tietoa itsestään. Toisin kuin Jeesus Kristus Uudessa Testamentissa, hän ei kerta kaikkiaan nähnyt itseään jumalallisena", Chopra kirjoittaa.

On hyvä idea kirjoittaa fiktiivinen elämäkerta - kirjan etuliepeessä käytetään ilmausta mukaelma - hahmosta, josta kuitenkaan ei saisi täsmällistä faktaelämäkertaa. En tiedä muista, mutta minulle fiktiiviset tarinat ja jopa niiden nippelitiedot jäävät usein paremmin mieleenkin kuin tosiasioihin perustuvat "asialliset" elämäkerrat ja muut tietokirjat. Ja ainakin niitä on hauskempi lukea!

Tätä kirjaa on ainakin hauska lukea, sillä sitä voi lähestyä joko tietokirjana tai romaanina. Itse olen lukenut sitä romaanina, koska minut lumosi heti kertomuksen alku. Tällaista taianomaisuutta tarvitaan syksyn pimeinä iltoina:

Samaan aikaan Suddhodanan kuningatarta kannettiin kantotuolissa metsän syvyyksien halki. Hän oli kymmenennellä kuulla raskaana, mikä oli astrologien mukaan merkki siitä, että lapsesta tulisi poikkeuksellinen. Mutta kuningatar Mayan mielestä ainoa poikkeuksellinen asia oli häntä ympäröivä levottomuus. - - Todellisuudessa hän oli pelokas, herkkä nuori nainen, joka juuri ja juuri välttyi eksymästä erämaahan. Ja pyhä puu? Maya takertui suuren salpuun runkoon, koska se oli metsäaukion lähin ja hänelle tutuin puu. -- Hovinaiset muodostivat tiiviin ringin hänen ympärilleen. Hän jaksoi pinnistellä, ja yön ollessa syvimmillään hän synnytti miehelleen pojan, kuninkaan jota niin palavasti oli toivottu. (s. 11, 13)

Deepak Chopra: Buddha, kertomus valaistumisesta (Buddha: A Story of Enlightment). Sammakko, 2010. Suom. Tiina Siidorov.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Matti Larjavaara: Ketunmorsian


Taannoisessa kirjabloggaritapaamisessa oli puhetta, että huonoista kirjoista ei yleensä tee mieli kirjoittaa, ei ainakaan kotimaisista. Niistä ei ole juurikaan sanottavaa eikä suomalaisia kirjailijoita ole kiva haukkua.

Minun on kuitenkin pakko avautua (ja pitkästi!) Matti Larjavaaran tämänsyksyisestä uutuudesta Ketunmorsian. Se oli kirja, jota luin myötähäpeän hiki otsalla ja kiusaantuneisuudesta kiemurrellen. Teki mieli kirkua, että tämä ei voi olla totta. Minun on pakko tehdä myös hieman juonipaljastuksia, että kirjan kökköys paljastuisi.

En tiedä, onko Larjavaara tarkoittanut kirjansa parodiaksi esim. Virpi Hämeen-Anttilan ensimmäisille romaaneille. Melkein toivon, että hän ei ole kirjoittanut aivan tosissaan tätä "kujeilevaa rakkaustarinaa, sukellusta kirjallisuudentutkimuksen kiehtovaan maailmaan ja kirjallisen luomisen ihmeeseen" (lainaus takakannesta). En ymmärrä, miten aikuinen mies kirjoittaisi tällaista ja miksi tällä on niin pitkät lainausjonot kirjastossa.

Kirja kertoo viisikymppisestä kirjallisuudenprofessorimiehestä ja puolta nuoremmasta opiskelijaneidosta. Opettaja ja oppilas alkavat kehitellä yhteistä rakkausromaania ja "leikkivät" rakkautta. Yllättäen he rakastuvat oikeasti ja vaikka nuori siveä neitokainen kuinka pistää hanttiin, hän alkaakin odottaa kaksosia. Ensimmäisen vihan jälkeen professorin molemmat ex-vaimot tukevat ihanasti nuorikkoa, vaikka kumpikin lemmiskelee tahollaan professorin kanssa. Professori ja exät saavat yhteisen sukupuolitaudinkin, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Vaikka uusin vaimoke saa tietää kaiken miehensä sekavista suhteista, hän antaa anteeksi. Ja mikä parasta, tuo lemmekäs häntäheikki, professori Kimmo Yövaara (huom. sukunimi) menee itseensä, katuu ja ymmärtää, eheytyy ja parantuu. Lopuksi nuorikko uumoilee jälleen olevansa siunatussa tilassa, eihän proffalla vasta ollutkaan kuin viisi lasta kolmen naisen kanssa.

Aaargh! Jospa tuossa olisi vielä ollut kaikki, niin kirja olisi ehkä mennyt kehnosta vanhemman miehen fantasiarakkauskertomuksesta. Mutta ei, tekstin sekaan oli tungettu kieli- ja kirjallisuustieteellistä terminologiaa ja paljon tietoa Maria Jotunista ja etenkin Aino Kallaksesta! Kallas-parka. Eikö hienoista kirjailijoista voisi kirjoittaa vakavammissa romaaneissa, miksi heidän avullaan pitää yrittää tehdä tavisromaanista hienompi ja sivistyneempi? Ja Kallaksen ja Eino Leinon suhde – mikä vimma kirjailijoilla on tehdä siitä vertauskuvallinen rakkaussuhde? Olen ennenkin törmännyt kirjoihin, joissa kirjan hahmot keskustelevat Ainosta ja Einosta kuin tuttavista ikään. Tosielämässä en ole tällaista havainnut, vaikka olen kuinka humanistisessa tiedekunnassa haahuillut.

Kun nyt haukkumaan päästiin, niin moititaan vielä kielenkäyttöäkin. Välillä siis dialogia käytiin akateemisen tieteellisesti, mutta useimmiten kuin teinit. Esimerkkinä olkoon kirjan etukanteen nostettu sitaatti: Mä oon ajatellu kirjoittaa kirjan, älä nyt pelästy, tavallaan susta... ja musta. Se nostatti karvani pystyyn, kun näin kirjan kannen ensikertaa, ja pystyssä ne pysyivät koko lukemisen ajan. Luin tämän kuitenkin, koska kirjan kirjoittaja on ystäväni opettaja. Jos olisin tuo ystäväni, joutuisin ehkä vaihtamaan tiedekuntaa.

Matti Larjavaara: Ketunmorsian. Gummerus, 2010.

P.S. Kustantajan kirjaesittely.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Mitä isänpäiväksi?

Vakaa tarkoitukseni oli kirjoittaa isänpäiväkirjojen vinkkilista. En kirjoita, isänpäivä on jo ylihuomenna, kuka tässä enää kauppaan ehtii.

Siispä kysynkin: annatko isälle kirjalahjan ja jos, niin minkä? Kerätään ideoita yhteen, niitähän voi hyödyntää sitten joulunakin...

Minä annan kuuskymppiselle, mökkeilystä, luonnosta ja tietokirjoista pitävälle isälleni Helsingin Sanomien kiehtovan, upeita kuvia sisältävän kirjan Juha-karhun kaksi kesää. Ketään ei varmaan yllätä tieto, että annan usein ihmisille kirjalahjoja ja toivon niitä itsekin. Tieto- ja fiiliskirjat ovat kuitenkin usein romaania turvallisempi lahjavaihtoehto.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

L niin kuin Lindgren

Kukapa ei tuntisi Astrid Lindgrenin klassikkoja? Päätin valita aakkoshaasteen L-kirjaimeksi Lindgrenin, koska olen lukenut useita hänen teoksiaan uudestaan aikuisena – paitsi Marikin, joten luin sen nyt.

Marikki ja Kesäkummun Tuikku ei kyllä tehnyt aikuiseen yhtä suurta vaikutusta kuin Ronja Ryövärintytär, joka on mielestäni ihastuttava ystävyyden ja luonnon kuvaus, ja Veljeni Leijonamieli, joka on hieman arveluttava. Minua kiinnosti Marikissa ennen kaikkea se, että se oli niin tuttu. Kaikki kuvatkin olivat säilyneet jossain perimmäisessä mielensopukassani, sillä heti kun näin sisäsivulla tämän logon, koin ahaa-elämyksen ja muistin kaikki kirjan kuvat ja tarinat. Alkoi ihan hymyilyttää.

Ja vaikka en niin supervaikuttunut lukuelämyksestä ollutkaan, oli Marikin maailmaan erittäin sympaattista palata. Tosiaan, heti kirjan alussa sannikas (sandaali) saa kyytiä vappuhumussa ja myöhemmin kiipeillään kilpaa koulun katolla! Hauskoja tarinoita.



Nyt löysin kirjoista myös yhteiskunnallista ulottuvuutta. En muistanut enää, että Marikin isä oli toimittaja ja hän kertoili näkemyksiään tyttärilleenkin. Lapsena en osannut nähdä erityisemmin sanomaa siinäkään, että kiusankappale-Miian perhe oli niin köyhä, että lapsilla oli täitä. Eikä naapurintätikään ihan hyväosainen ollut, kun joutui myymään ruumiinsa lääkärille – jolta Marikki sen sitten lunasti takaisin, siinäkin tarina välittämisestä ja oikeudentunnosta.   

Nyt kirjahyllyssäni ei taida olla enää yhtään vanhaa lastenkirjaa, jonka ainakaan lähiaikoina haluaisin lukea. Klassikkosadut kyllä kiinnostaisivat. Veikkaan, että niissäkin kävisi samoin kuin monien muidenkin lapsuuden aarteiden kohdalla: taika ja lukemisen ilo olisivat jäljellä, mutta ne olisivat muuttaneet muotoaan.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Huomenna puhutaan Lessingistä!

Ristiinmainostusta: muistattehan Lukupiiri-blogin ja huomisen Lessing-keskustelun! Vielä on (ainakin minulla...) yö aikaa lukea Kultainen muistikirja.

Lukeminen lukuina


Humanistikin innostuu tilastoista, kunhan ne käsittelevät kiinnostavia asioita, kuten kirjojen lukemista ja ostamista.

Luin jokin aika sitten englantilaisen sähkökirjafirman Elonexin tiedotteen siitä, paljonko suomalaiset käyttävät rahaa lukemiseen (asiaa oli tutkittu nettikyselyllä). Eivät juuri käytä. Ainakin minun mielestäni kuulosti melko vaatimattomalta, että 65 % kyselyyn vastanneista vajaasta 900 henkilöstä käytti kirjojen lukemiseen alle 10 euroa kuukaudessa.  Lähes puolet vastaajista kertoi lukevansa päivittäin tai ainakin viikoittain, kuukausittain luki kolmannes vastaajista. Myös lukemisen määrä kuulosti mielestäni melko vähäiseltä. Yli puolet kertoi lukevansa kerrallaan 30–60 minuuttia. Lukutoukkana, joka lukee viikoittain keskimäärin kaksi tai kolme kirjaa ja lukuajat vaihtelevat muutamasta minuutista moneen peräkkäiseen tuntiin, tämäkin kuulosti vähäitä tai ainakin kovin tasaiselta lukemiselta.

Eniten ihmettelin tuota rahankäyttöä. Ostan itse arvioni mukaan joitakin kymmeniä kirjoja vuodessa, joten kymppi kuussa ei riitä. Joinakin vuosina  olen ostanut vielä enemmän, mutta lähinnä edullisesti antikoista, ja nykyisin yritän olla haalimatta kirjoja aivan yltiöpäisesti. Aina,  esim. opiskeluaikoina, en ole ostanut näin paljon. Onneksi meillä onkin niin hieno kirjastolaitos, niin lukemisesta ei tarvitse maksaa eikä kirjoja ole pakko omistaa!

En ollut ennen tuota tiedotetta ajatellut, että lukemista voisi pitää kalliina harrastuksena, mutta kyllä se minullakin sitä olisi, jos ostaisin kaikin lukemani. Ja jos seuraisin tarkasti kulutustottumuksiani, luulen, että yksi suurimmista vapaa-ajan menoeristäni on lukeminen. Mutta pitäähän etenkin kotimaisia kirjailijoita tukea!

Sain jokin aika sitten lainaksi myös Kai Ekholmin ja Yrjö Revon tämänsyksyisen tietokirjan Kirja tienhaarassa – vuonna 2020 (Gaudeamus, 2010). Teos vaikutti niin monipuoliselta, että aion hankkia sen vielä kotikirjastoonkin (lisää rahanmenoa tiedossa). Siinäkin oli kiinnostavia lukemislukuja. Esimerkiksi kerrottiin, että Suomen kirjamarkkinoita pitävät pystyssä 650 000 lukijaa, joista kukin ostaa yli 10 kirjaa vuodessa ja 54 % kaikista kirjoista.

Näistä ihmisistä kerrottiin mm. seuraavaa (mts. s. 50):

* 400 000 on naisia.
* 400 000 on 30–59-vuotiaita.
* 350 000:lla on kotona yli 400 kirjaa.
* 500 000 käyttää päivittäin internetiä.
* 440 000 lainaa kirjoja yleisestä kirjastosta.

Taidan olla aika keskivertainen lukija, sillä sovin kaikkiin noihin kriteereihin, samoin kuin moniin muihin ko. kirjan lukijatietoihin. Tutkisipa joku vielä kirjabloggareita omana lajinaan. Voisi tulla hurjia tilastoja: omistaa keskimäärin 1200 kirjaa, lukee yhdeksää kirjaa kerralla, käyttää valveillaoloajastaan 99 % kirjojen ja niistä kirjoittamiseen ajatteluun, on riippuvainen lajitovereistaan...     

perjantai 5. marraskuuta 2010

Kurkistus kirjailijan työhön


Niinpä jäivät sitten kirja-arviot yhtä lukuun ottamatta väliin tältä viikolta, sillä tuskin ehdin niitä viikonloppunakaan tekemään.

Tahdon kuitenkin nostaa esiin erään teoksen, jonka lainasin eilen viimeaikaisista nettikeskusteluista innostuneena. Monessa blogissa on nimittäin puhuttu kirjoittamisesta ja kirjailijan työstä. On ollut juttua kirjoitusoppaista ja esimerkiksi Tomomin raportti dekkarikirjailijoiden luennolta tuntui kiinnostavan monia.

Kehotankin tutustumaan kirjailija Kari Levolan toimittamaan teokseen Kirjailijan työmaat (Tammi, 2007). Siinä kuusitoista tunnettua kirjailijaa kertoo, miten heistä tuli kirjoittajia ja miten he ovat pystyneet jatkamaan uraansa. Kirjassa on paljon tietoa juuri työtavoista: yksi istuu aamusta iltaan kurinalaisesti koneensa ääressä, toinen taas asennoituu kirjoittamiseen vapaammin. Luin kirjan sen ilmestyttyä muutama vuosi sitten ja muistan, että minusta oli todella mielenkiintoista päästä kurkistamaan kirjailijoiden työhuoneisiin ja kuulla heidän ajatuksiaan kirjoittajan ammatin eri puolista. Nyt kuin kirjailijuudesta on ilmestynyt fiktiivisiä tarinoita esimerkiksi Kreetta Onkelilta ja Juha Itkoselta ja joissain arvioissa on hieman moitittu näitä "kirjailijakirjoja" valittamisesta ja itsesäälistäkin, on mielestäni kiinnostavaa lukea, millaista se kirjailijaelämä sitten oikeasti on.

Aion lukea Levolan kirjan lähiaikoina ainakin osittain uudestaan ja luultavasti palata siihen blogissakin. Kiinnostaisi myös tutustua Elina Jokisen kirjailijoiden apurahoista kertovaan teokseen Vallan kirjailijat, jota Salla on esitellyt ansiokkaasti.

Tietenkin kirjailijan työstä voi kysellä myös kirjailijoilta itseltään. Listasin vähän aikaa sitten blogiini kirjailijoiden blogeja. Vaikka olen periaatteessa sitä mieltä, että kirja kirjana, on silti kiehtovaa tietää, millainen ihminen kirjan takaa löytyy ja miten kirja on syntynyt.

***
Kirjailijan työmaat kustantajan esittelyssä.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Seija Vilén: Mangopuun alla

Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa. Monet ovat jo siitä jo kirjoittaneet ja lisäksi olen tavannut kirjailijan. Aloin lukea Mangopuuta heti tuon tapaamisen jälkeen ja minun oli etenkin alussa vaikea pitää kirja ja kirjailija erillään. Ja kaikkihan tietävät, mikä ylitulkinnan vaara lukiessa vaanii, jos tulkitsee teosta sen kirjoittajaa ajatellen.

Tämä on kuitenkin niin hyvä, taitava ja tärkeä kirja, että siitä on pakko kirjoittaa! Ensinnä: älkää luulko, että tämä on entisen uskovaisen terapeuttinen tilitys, sillä tämä ei ole tilitys- eikä paljastuskirja, vaikka kertookin 17 vuodesta Hare Krishna -yhteisön jäsenenä ja siitä, miltä tuntuu erota yhteisöstä. Tämä on paljon enemmän: ei vain elämäkerta, vaan hyvin valmis ja kaunokirjallinen teos mm. aikuiseksi kasvamisesta, itsensä etsimisestä, naiseudesta ja ystävyydestä. Ja perheväkivallasta ja siitä selviämisestä, mutta ei ollenkaan niin selkeäsanaisesti tai missään tapauksessa mässäilevästi kuin "omaelämäkerrallinen selviytymistarina" taas antaisi aiheen olettaa. Kirja vie Suomen lisäksi Intiaan, Tanskaan ja Kanadaan, sekin oli mielenkiintoista.

Parasta oli kuitenkin kerronta. Seija Vilénin teksti on kuin runoa, jossa yksi runo saattaa kertoa monia runoja - teos on siis monitasoinen ja siinä on paljon pieniä kertomuksia. Erityisesti minua yllätti kirjan huumori, sitä en osannut ennakkotietojeni mukaan ollenkaan odottaa. Mutta katsokaa tekstinäyte nro 2, mm. tuollaisia hauskoja vertauskuvia on kirjassa tuon tuosta.

Iloitsin kirjassa myös siitä, ettei minäkertoja syyttele itseään eikä muita, vaikka rankan matkan tekeekin. Siitä tulee lukijallekin levollinen olo: vaikka kirjassa on rankkoja teemoja, minäkertoja selviää, ja vielä ehjänä, aikuisena ja onnellisena. Seija Vilén totesi itse blogissaan, että hän ajattelee nyt menneisyttään lempeän ironisesti: Tällaista tuli nähtyä ja tehtyä, mutta minkäs voit.

Neuvon muutenkin tutustumaan Viléniin ja Mangopuuhun Seijan blogissa. Ja lukekaa Kirjapedon arvio tästä kirjasta. Se kuvaa täysin minunkin lukukokemustani, en vain itse osannut kaikelta hämmästykseltäni sitä pukea noin hyvin sanoiksi. Kustantaja taas esittelee Mangopuun alla -teosta näin.

Tekstinäytteet. Uskonnosta s. 56:
Opinkappaleiden ulkopuolella uskonto oli suloista riippulentoa ja rakastetun humalaa. Se oli keikkuva maailma täynnä yksityisiä salaisuuksia, fantasioita ja haaveita letittää jumalan tukka kahdeksalle pikku palmikolle. Antaa hiusten valua sormien välitse, sitoa ne ne samettikukista punotulla nauhalla, hengittää myskin ja kamferin tuoksua.

Selibaatista, s. 78:
Selibaattipylväästä tuli tolppa kadunkulmaan. Siihen minut sidottiin siksi aikaa, kun isäntäni kävi pankissa laskemassa kolikoita, räknäämässä vekseleitä tai huvikseen siirtelemässä rahoja tililtä toiselle. Minä haukahtelin hänen peräänsä ja heilutin häntää ihmisille, jotka pysähtyivät rapsuttamaan korvantaustaani. Mietin pankin sisään kadonnutta omistajaani ja sitä, millaisen herkkupalan hän heittäisi minulle palattuaan. Unohdin hänet vain silloin kun ohitseni kulki toinen koira. Jos se oli pieni ja terävähampainen, murisin niskakarvat pörhöllä. Mutta lempeitä spanieleita lähestyin nuuhkien ja kiehnäten. Heittäydyin selälleni, pitkin pituuttani, tassut taivasta kohti.

Seija Vilén: Mangopuun alla. Avain, 2010. 2. painos.

Käännöskirjallisuuden verkkolehti




Pitää laittaa heti vinkki eteenpäin: löysin juuri netistä Maailmankirjat, käännöskirjallisuuteen keskittyvän verkkolehden. Vaikuttaa kiinnostavalta, käykää kurkkaamassa!

maanantai 1. marraskuuta 2010

Kirjamessujen satoa


Kirjamessuviikonlopun jälkeen lukutoukka on väsynyt mutta onnellinen. Kävin tänä vuonna messuilla kahtena päivänä. Joskus vielä ostan monen päivän messulipun ja käyn suunnitelmallisesti kuuntelemassa  kaikki kiinnostavat esitykset...

Tällä kertaa varsinainen messualueella kiertely meni vain kirjojen hypistelyksi; kirjailijahaastatteluihin perehdyin vain sen verran, mitä satuin messuosastoilla kulkiessani kuulemaan. Ainakin Riikka Pulkkisen nimmari näytti olevan haluttua kamaa, mikä ei tietenkään hämmästyttänyt.

Päätin etukäteen, etten osta messuilta mitään vain siksi, että halvalla saa. Olen mestari sortumaan 3 pokkaria kympillä -tarjouksiin, vaikka kirjoista kaksikin olisi sellaisia, joita en tule välttämättä lukemaan. Enkä usein luekaan. Nyt siis päätin, että ostaa saa, kunhan ostaa järkevää. Mukaan ei tarttunut yhtään romaania, mutta näin monta kirjaa silti kiikutin kotiin:



Vantaan antikvariaatin osastolta sain käytännössä ilmaiseksi BTJ:n klassikkosarjan julkaisut Guy de Maupassant'n esseitä ja Émile Zolan kirjoituksia.  Tietoteos Verkottunut ihmiskunta  taas on ollut ostoslistalla jo kauan: sain sen taannoin lukuvinkiksi, kun kysyin historiantutkijalta, mikä olisi hyvä yleisteos ihmiselle, joka haluaisi kerrata historiantietojaan. Nyt tuo kertaaminen on ainakin teoriassa mahdollista... Jouni Kuurnen uusi kirja Unelmien koti taas kertoo Suomen kansallismuseossa näytteillä olevista nukkekodeista. Teos oli pakko hankkia, koska ko. nukkekodit ovat syypäitä siihen, että itse väkersin yhtäkkiä aikuisena nukkekodin.

Kirjapinon alimmat kirjat menevät lahjoiksi, vaikka pitäisin ne mielelläni itsekin. Lastenkirja Miki on ehkä maailman kaunein! Helsingin Sanomien julkaisema Juha-karhun kaksi kesää taas sopii erinomaisesti isälleni, joka lähtee juuri isänpäivän aikoihin lomailemaan Kuusamoon karhujen maille. Kirjassa on huikeita luontokuvia.

Viikonlopun parasta antia oli kuitenkin Avaimen järjestämä kirjabloggaritapaaminen, jota lähes kaikki muut osallistujat, kuten Jori, Rooibos, Marjis ja Tomomi,  ovatkin jo ehtineet blogeissaan kehua. Oli todella mielenkiintoista ja hauskaa tavata bloggarikollegoja ja löytää sitä kautta pari uutta seurattavaa blogiakin. Harmitti vain, että kaksi tuntia meni niin nopsaan eikä monenkaan kanssa ehtinyt vaihtaa yhtään kahdenkeskistä sanaa. Onneksi innostus vaikutti niin suurelta, että emmeköhän kokoonnu uudestaankin!

Suurkiitokset minunkin puolestani toisille bloggareille sekä tietenkin Avaimelle bloggaritapaamisen järjestämistä. Kiitos myös Elina Hirvoselle ja Anu Silfverbergille, jotka kertoivat tilaisuudessa kirjailijaelämästä sekä uudesta teoksestaan Sata sivua.