keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Muistutus Lilystä

Kuukausi sitten uutisoin, että siirryn toistaiseksi pitämään kirjapalstaa A-lehtien verkkomediaan Lilyyn. En ihmetellyt, että tästä blogista lähti saman tien lukijoita, mutta sittemmin on liittynyt myös uusia. Tervetuloa! Tiedoksi kuitenkin teille ja muistutukseksi muille, että tämä blogi ei päivity noin vuoteen, mutta voit seurata kirjajuttujani osoitteessa http://www.lily.fi/palsta/koko-lailla-kirjallisesti.

Kirjoitin tänään Koko lailla kirjallisesti -palstalleni yhteenvedon marraskuun lukemisista. Palstalla käydään nyt myös keskustelua mm. noloista kirjakokemuksista. Lisäksi palstan sivupalkissa näkyy uutuutena Twitter-viestejäni. Olen löytänyt Twitterin pari viikkoa sitten ja pyrin nostamaan Twitter-viesteissäni esiin kirja-asioita myös muulta kuin Suomesta.

Minun lisäkseni Lilyssä kirjoittavat kirjoista esimerkiksi Estella ja Kati. Lisää tietoa Lilystä ja sen seuraamisesta saat alla olevasta tietoiskusta.

Hyvää joulunalusaikaa ja tavataan Lilyssä! :)

tiistai 1. marraskuuta 2011

Blogini on nyt Lilyssä



Siinäpä se: tästä päivästä lähtien K-blogi - koko lailla kirjallisesti löytyy Lilystä, osoitteesta http://www.lily.fi/palsta/koko-lailla-kirjallisesti, täältä


Inahduksen Ina jää äitiyslomalle ja minä siirryn Lilyn kirjapalstan pitäjäksi. Kirjoitin asiasta ensin pidemmän kirjoituksen, mutta eiköhän ole muutenkin selvää, että oloni on nyt yllättynyt, iloinen ja jännittynyt. :)

Mikä muuttuu? Osoite - kyllä. Blogin nimi - ei. Blogin sisältö - ei. Vaikka tunnenkin pientä aika suurta rimakauhua, yritän pitää blogin pääpiirteittäin ennallaan uudessa osoitteessa. Aion siis edelleenkin poukkoilla uutuuskirjoista 1930-luvun mökkipäiväkirjoihin, kirjoittaa runoista vaikken osaakaan sanoa niistä mitään ja pohtia lukemista ja kirjoittamista yleiselläkin tasolla. Ainoa suurempi muutos, jota tosin olin ajatellut jo ennen Lilyä, on se, että saatan toisinaan haastatella kirja-alan ihmisiä. Joka tapauksessa lupaan kirjoitella kaikenlaisesta koko lailla kirjallisesta ainakin muutaman kerran viikossa.

Tämä blogi jää nettiin arkistoksi. En päivitä tätä enää, mutta vastailen toki kommentteihin. Tarvittaessa minut tavoittaa myös sähköpostiosoitteesta, joka löytyy tuolta sivupalkista.

Joskus yksi sähköpostiviesti voi tuoda mukanaan ison muutoksen. Olen ollut viime päivinä niin kiihtynyt, etten ole oikein voinut keskittyä lukemiseenkaan. Kiitän teitä kaikkia lukijoita näistä kolmesta hienosta ja mielenkiintoisesta Blogger-vuodesta. Sydämellisesti tervetuloa jatkamaan kirjakeskusteluja Lilyyn!





Tietoisku: Mikä on Lily ja miten sitä seurataan?


Lily on A-lehtien v. 2011 perustama verkkomedia, joka yhdistää bloggaamisen ja toimitetun sisällön. Kuka tahansa voi perustaa Lilyyn oman palstan (blogin) tai käydä lukemassa ja kommentoimassa muiden palstoja. Lilyn aihepiirejä ovat mm. muoti, kauneus, kirjallisuus, musiikki, sisustus, ihmissuhteet ja hyvinvointi. Lily on käyttäjille ilmainen, rekisteröitymispakkoa ei ole, lisäksi Lilyä voi käyttää myös iPhone-sovelluksena.

Voit seurata Lilyn palstoja esim.:


a) Rekisteröitymällä Lilyyn. Rekisteröityminen vaatii sähköpostiosoitteen. Lisätietoja täältä.

b) Lisäämällä Lilyn palstan RSS-syötteen Bloggerin seurantalistaan. Koko lailla kirjallisesti -palstan syöte on http://www.lily.fi/palsta_rss/22234. Palstakohtainen RSS-syöte löytyy jokaisen Lilyn palstan  vasemmasta sivupalkista. Voit myös kopioida Bloggerin seurantajärjestelmään palstan osoitteen: http://www.lily.fi/palsta/koko-lailla-kirjallisesti.

c) Blogilistan ja Bloglovinin kautta.


Seuraaminen onnistuu myös rekisteröitymättä ja suoraan Lilyyn tulemalla. Päivitä siis K-blogin uusi osoite koneellesi - nähdään Lilyssä, tervetuloa!

maanantai 31. lokakuuta 2011

Lokakuun luetut



Tämän postauksen otsikkona oli ensin Repalainen lokakuu. En nimittäin muista, milloin olen lukenut yhtä epämääräisesti kuin viimeisten viikkojen aikana. Sen sijaan olen alkanut ymmärtää nuorempaa itseäni, joka ei saanut opiskeluaikoina luettua juuri mitään. Nyt kun olen pitkästä aikaa yrittänyt hieman opiskella, huomaan, että olen seilannut miten sattuu opiskelu- ja tavallisten kirjojen välillä ja lukenut sivun sieltä, toisen täältä.

Yritän nyt kuitenkin koostaa repalekuukauden lukuraportin.

Heti alkukuusta ahmaisin kauan odottamani käännösuutuuden, Lionel Shriverin Jonnekin pois. Vaikka Shriverin kirjat ovat aina jotenkin vinksallaan ja suorastaan epämiellyttäviä, pidin tästäkin taas kovasti. Vaadin lisää Shriver-suomennoksia!

Sitten tein löydön Akateemisessa ja tutustuin Kirjaston kissat -sarjakuvaan. Pidin. Haluaisin kerätä kaikki sarjan albumit.

Lokakuussa luin myös runoja. Risto Rasaa, totta kai, sekä uusia tuttavuuksia Pertti Niemistä ja Agneta Araa. Kuukauden kiinnostavin runoilija oli kuitenkin palkittu haikutaiteilija Riitta Rossilahti.

Tähän kuukauteen mahtui kaksi kokonaan luettua tietokirjaa: Madonnan veljen kirjoittama kiinnostava Siskoni on Madonna sekä Anna Kortelaisen ikikiinnostava ja -viehättävä Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina.

Kuukauden nostalgia-aarre oli Venny Soldan-Brofeldtin Merimajamme ja me, joka on jotain tieto- ja päiväkirjan väliltä. Ehdoton kesäkirja, jota yritin etsiä omakseni kirjamessuiltakin, ikävä kyllä turhaan.

Luin, mutten vielä blogannut -osastoa edustavat lokakuussa Johanna Sinisalon uutuus Enkelten verta sekä  ruotsalaisen Marianne Fredrikssonin Muuttolinnut, jonka luin, koska ihastuin keväällä Fredrikssonin Annaan, Hannaan ja Johannaan syvästi. Muuttolinnutkin kosketti, etenkin aluksi, mutta huomaan muistikuvien jo haalistuneen, joten se ei ollut yhtä intensiivinen kokemus kuin A, H ja J.

Kirjoja, joita luin miten sattuu ovat ainakin Francoise Saganin Myrskyn silmässä (kesken), Virpi Hämeen-Anttilan Railo (luettu yksi sivu, keskeytetty toistaiseksi), Janica Branderin Lihakuu (kesken), Väinö Kirstinän Kirjarovioiden valot (selailtu) sekä Luonnollinen tanssi (selailtu). Olen hakenut kirjoittamisen opettajan kehotuksesta kirjastosta Yasushi Inouen Metsästyskivääri-romaanin sekä Olof Lagercrantzin Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta -tietokirjan, mutta en ole vielä lukenut niitä. Sen sijaan olen lukenut sieltä täältä Claes Anderssonin Luovaa mieltä sekä tutustunut joihinkin Eeva-Liisa Mannerin ja Pentti Saarikosken runoihin.

Kun teen loppuvuodesta yhteenvetoa lukemisistani, lienee parasta jakaa kokonaan luetut ja hieman silmäillyt rehellisesti eri kategorioihin.

Kirjamessuiltakin raahasin melkein itseni korkuisen pinon luettavaa... Meidän kotona jääkaappi on toisinaan aivan tyhjä, mutta hengenravintoa olisi tarjolla ähkyksi asti!

perjantai 28. lokakuuta 2011

Paras kirjaelokuva?

Iik. Ihailen Kjell Westötä ja hänen kirjaansa Missä kuljimme kerran. Ja nyt kirjasta tehty elokuva saa ensi-iltansa.

Haluaisin nähdä elokuvan heti - ja toisaalta en ollenkaan. Sama on kirjan kanssa, se vetää puoleensa ja kauhistuttaa minua. Olen lukenut sen kerran ja lukukokemus oli niin suuri, että vaikka olen vuosia ajatellut kirjan lukemista uudelleen, en ole toteuttanut aikeitani. Entäs jos kirja ei olekaan niin hieno kuin luulin? Toisaalta minun pitäisi lukea se uudestaan, että tietäisin, mitä siinä oikeasti tapahtuu. Olin lukiessani hämmentynyt, että joku osaa kirjoittaa tällaisen kirjan, ja luulen, että minulta meni moni asia ohi. Muutenkin hyvien kirjojen kanssa käy usein niin, että lumolta on vaikea nähdä kirjan tarkempia yksityiskohtia.

Missä kuljimme kerran sai ajattelemaan kirjaelokuvia yleisemminkin. Antakaa vinkkejä hyvistä kirjaelokuvista!

Yleensähän sanotaan, että leffa on aina kirjaa huonompi, etenkin jos on jo lukenut kirjan aiemmin ja muodostanut mielikuvansa tarinasta. Minusta hyviä, mielikuviani vastaavia elokuvia ovat kuitenkin olleet ainakin Taru Sormusten Herrasta, Miestä ei voi raiskata ja Ronja Ryövärintytär. Leijat Helsingin yllä on minusta hyvä sekä kirjana että leffana, mutta teokset ovat tunnelmaltaan aika erilaisia. Katsomisesta ja lukemisesta on jo aikaa, mutta muistikuvani on, että kirjassa oli paljon enemmän empatiaa. Etenkin Pirkka-Pekka Peteliuksen leffassa esittämä isähahmo oli kirjassa paljon inhimillisempi ja monipuolisempi kuin elokuvassa.

Yksi suosikkielokuvani on Tuulen viemää. Olin eilen kirjamessuilla kuulemassa nuorisokirjailija Terhi Rannelan haastattelua, jossa hän puhui Tuulen viemään tarinaa uudella tavalla kertovasta kirjastaan Scarlettin puvussa. Tuulen viemää on kuulemma kirjailijan lempielokuva. Juttelimme pari sanaa haastattelun jälkeen ja täytyi todeta, että en ole varma, olenko lukenut Tuulen viemää koskaan kirjana. Olen nähnyt elokuvan niin monta kertaa, etten enää tiedä, mistä Tuulen viemää -tietouteni on peräisin. Luulen ainakin lukeneeni kirjankin, olenhan kuitenkin kirjojen suurkuluttaja ja leffojen satunnaiskäyttäjä.

torstai 27. lokakuuta 2011

Rakkaudesta kirjamessuihin

Rakkaudesta kirjamessuihin, rakkaudesta kirjoihin ja rakkaudesta kirjabloggaamiseen.

Tänään oli onnellinen päivä. Olin elämäni ensimmäistä kertaa katsomassa Helsingin kirjamessujen avajaisia ja sinne sattui vielä ohjelmanumero, joka ilahdutti bloggarinsydäntäni suuresti. Tiedätte varmaan, mistä puhun. :)

Tässä pieni yhteenveto tunnin kestäneestä avajaisseremoniasta kuvien kera. Kuvat on otettu ihmisten päiden yli kurottamalla, epämääräisellä pokkarinräppänällä ja screeniä kuvaamalla, kun halusin kohteiden näyttävän muiltakin kuin nuppineuloilta. Koettakaa kestää.


Ensimmäisen puheenvuoron käytti Suomen Messujen puheenjohtaja Christer Haglund. Hän kertoi olevansa taustaltaan kirjallisuustieteilijä, muttei uskonut, että juuri oppiala on syynä siihen, miksi hänet on valittu suuren messuorganisaation johtoon (miksi ihmeessä?). Sen sijaan hän kertoi jotain, minkä jokainen kirjanystävä allekirjoittanee: kirjat ovat avanneet hänelle ovia uusiin maailmoihin.


Sitten puhui Viron, kirjamessujen teemamaan, presidentti Toomas Hendrik Ilves. Hän puhui kirjoitetun kielen ja kirjallisuuden merkityksestä kielelle ja kansalle: jos kansa ei kirjoita, se tekee hidasta itsemurhaa. Ilves arvioi, että Itämeren molemmille rannoille sopii ajatus "Kirjoita tai kuole" sen korostajana, kuinka tärkeää kirjallisuus meille on. Ilves puhui myös hieman Kalevalasta ja etenkin Viron Kalevipoegista ja tietenkin iloitsi virolaisen nykykirjallisuuden rantautumisesta Suomeen. Tänä vuonna on käännetty yli 20 vironkielistä kirjaa suomeksi. 


Kirjamessujen avajaispuhe oli tilattu sarjakuvataiteilija Juba Tuomolalta, koska hän on tunnetuin sarjakuvapiirtäjämme ja suomalainen sarjakuva täyttää tänä vuonna sata vuotta.

Olen vuosia sitten ollut parin Viivin ja Wagnerin julkkarissa, enkä hämmästynyt, kun Juba ilmoitti, ettei vaivautunut opettelemaan puhettaan ulkoa, kun ei siitä maksetakaan. Minusta hän on on juuri sellainen, että voisin kuvitella hänen vihaavan kaikkea julkisuutta; ainakin noissa julkkareissa hän on vaikuttanut melkein liikuttavan kiusaantuneelta. (Mitä Juba mahtaisi sanoakaan tiedosta, että vuosia sitten näin jotenkin hyvin herkkätunnelmaista unta, että olin hänen kustannustoimittajansa ja yhdessä yritimme kohdata julkisuuden kirot ja deadlinejen karikot?!)

Juba kertoi ironisesti, että sarjakuvapiirtäjän työ on helppoa. Hän ei käytä herätyskelloa, koskaan ei tarvitse lähteä töihin, työmoraalinkin on voinut unohtaa ajat sitten. Oikeasti hänellä on kuulemma deadline kuusi kertaa viikossa ympäri vuoden ja ainakin viikon sarjissatsi aina työn alla. Jottei aivan puutuisi, taiteilija piirtää ensin strippiensä hauskimmat kuvat.



Ja sitten! Suomen Kustannusyhdistyksen hallituksen varapuheenjohtaja Anne Valsta jakoi Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon viidelle kirjabloggarille: Jessica Andersinille, Salla Brunoulle, Penjami Lehdolle, Hanna Matilaiselle ja Hanna Pudakselle. Olin niin ylpeä ja onnellinen heidän (ja vähän meidänkin) puolestaan! Onnea vielä teille kaikille!


Sitten virolaiset laulajat ja kitaristit musisoivat ja minä aloin lukea kiivaasti messulehteä. Vanhat messuperinteet pääsivät heti pinnalle: sen sijaan, että olisin kuunnellut lukuisia esityksiä, kuuntelin vain yhden ja muun ajan istuin tuttujen kanssa syömässä tai kolusin etenkin antikkapuolta. Vaikka olin messuilla melkein koko päivän, en ehtinyt juuri muualla kuin käytettyjen kirjojen puolelle! Onneksi sentään viime hetkillä käväisin ystävän kanssa SKS:n osastolla. Se on perinteisesti ollut messukompastuskiveni, joten en edes pistänyt kovasti itselleni hanttiin, kun huomasin haalivani kasan kirjoja ja pyytäväni kassalla kaksi muovipussia, että jaksan kantaa nämä kotiin. Hmmm. No niin. Onneksi on vielä jäljellä kolme messupäivää, jolloin saatan kuunnella esityksiä ostamisen sijaan. Ehkä.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Talvikirjat livessä


No eipä onneksi ole vielä talvi, mutta eilen näkemäni lintujen ruokinta-automaatti muistutti, että aika lähellä se on. Siispä päivitin tuohon ylle välilehden, joka siitä oli vielä puuttunut, talvikirjat. Tunnustan, että listasta tuli aika lyhyt. Listojen pituuksia vertailemalla voi varmaan päätellä, mikä tai mitkä ovat lempivuodenaikojani... Ja toisaalta syksystä oli vaikea keksiä kirjoja ihan aiheen takia. Vieläkin ihmettelen, miten harvassa kirjassa tuntuu olevan syksy.

Ja huomenna sitten kirjamessuille! Olen käynyt Helsingin kirjamessuilla niin monta kertaa, että messukäynti ihan jaksottaa vuottani. Aluksi kävin siellä töiden puolesta kerran tai pari kääntymässä, sitten muistaakseni kerran tai pari yksin. Seuraavat vuodet kuluivat lukupiiriystävieni kanssa, mutta viime vuonna olin yhtenä päivänä lukupiiriporukan kanssa, toisena tapasin muita bloggareita. Tänä vuonna ohjelmassa on kaikkea tuota ja sen lisäksi vielä kaksi messupäivää kummitädin seurassa. Mukavia hetkiä on siis edessä! Vakaa tarkoitukseni on kuunnella esityksiä ja tehdä niistä muistiinpanoja eikä haalia kilokaupalla kirjoja, mutta niinhän se on aina ollut  - eikä se ole koskaan toteutunut.

Yritän raportoida messuasioista viikonlopun mittaan, mutta en lupaa mitään. ;) Lokakuun lukemisetkin ovat olleet varsinaista sillisalaattia, mutta yritän koostaa niistä jonkinlaisen yhteenvedon loppuviikon aikana.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Agneta Ara: Helsinki rakastettuni



Tämä espoolainen kömpi tänään peltojen poikki Helsinkiin asti. Kaupungilla käymisen suhteen on se sama, joka pätee melkein kaikkiin tämän syksyn puuhiini: en ole käynyt Helsingissä ollenkaan niin usein kuin kuvittelin tekeväni ennen vapaatani (ajattelin käydä mm. joka viikko taidenäyttelyssä, kai kahdesti olen käynyt, harhakuvat itsestä haihtuvat viikko viikolta).

Tänään kuitenkin ajelin ratikalla ja kävin Vallilassa asti ja muistin vähän aikaa sitten löytämäni hienon runon. Suomenruotsalaisella Agneta Aralla on hieno kaupunkikuvaus Helsinki rakastettuni:

Satoi melkein aina
Antakaa minulle takaisin räystäät, kiintotähdet
Antakaa minulle takaisin lapsuuteni, posliinikukka
kaikki auringon ja raudan tuoksut.
Satoi melkein aina
Puut puhalsivat latvansa taivasta kohti
Tuntui turvalliselta kulkea siellä
hautakivien keskellä
Ja lehdet jotka putosivat ja putosivat
rakastivat maata
Puhelinkioskin heikko valo koko yön
ja Bulevardian vahtimestari
vilkutti meille kun juoksimme ruohikon yli
maltaan ja kumin tuoksuun


Katson ympärilleni bussissa.
Kuljettajan kellon ainoa viisari
on pysähtynyt kahteentoista
ja radio toistaa itseään, niinkuin moottoritiet
räjäytetyt keskelle kukkivaa vihreää.
Keskellä metsää kohoaa kolme kerrostaloa
kahdeksankerroksisia.
Ei uskoisi
mutta niissä asuu ihmisiä.


Linnuilla ei tunnu olevan ongelmia täällä,
silti ne lentävät keskellä kaupunkia.
Helsinki rakastettuni 
lumikinoksiesi maailma ei muutu.
Näen ne lyhyiden käyntieni aikana
Kuuntelen pulssiasi
joka antaa minulle takaisin lapsuuteni, sen jäähyväiset
Otan takaisin puut sadetta ja
höyryäviä aamukatuja
Otan takaisin rakkautesi

Olen lukenut runon jo moneen kertaan ja pidän siitä yhä enemmän. Tuollaista kaupungissa on! Minulla on vankat arvaukseni, mistä hautausmaasta Ara kertoo ja mitkä kolme kerrostaloa hän näkee. Olen asunut ihan niiden lähellä, enkä minäkään oikein uskonut, että niissä asuisi ihmisiä (nykyään tunnen muutamankin ko. talojen asukkaan, ihmisiä ovat).

Lyriikkakurssillamme oli esillä Aran lyhyt runo, kaupunkilainen sekin:

Raitiovaunujen kiskojen välissä kasvaa ruohoa
ja sade tekee maahan kuplia.


Käki kukkuu, kukaan ei kuule että se on sokea.




Runo herätti aika paljon keskustelua. Miten kukaan voisikaan tietää, onko käki sokea? Miksi se on sokea? Mitä runo tarkoittaa? Runolle ominaisesti vastauksia ei löytynyt, ei oikein edes selitysyrityksiä. Osaisipa kirjoittaa noin selkeästi ja mystisesti samaan aikaan.

Molemmat runot ovat Merja-Riitta Stenroosin toimittamasta teoksesta Talvi on hiljaisuutta ja vastarintaa - Uutta suomenruotsalaista lyriikkaa  (Wsoy, 1986), jonka nimi menee mielestäni ihan kirjannimien top teniin. Kirja löytyi kirpparilta kahdella eurolla! Olen lukenut kaikki Aran runot ja selaillut muuta kirjaa sen verran, että voin allekirjoittaa kirjoittamisen opettajan kannan: suomenruotsalaiset kirjoittavat tyylikkäästi, paikoin jopa viiltävän tyylikkäästi. Millään ei mässäillä, mitään ei liioitella, ei olla liian taiteellisia - kirjoitetaan vain vakuuttavasti. Lisään taitotoivelistaani myös ruotsin kielen.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Anna Kortelainen: Virginie!

Kunpa kaikki tietokirjat olisivat sellaisia kuin Anna Kortelaisen Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Silloin ne eivät jäisi minulta kesken, vaan saattaisin lukea ne jopa kahdesti; ainakin Virginie! oli minusta toisellakin lukukerralla yhtä houkutteleva kuin ensimmäisellä. Ja mikä parasta: jos kirjat olisivat tällaisia, niiden tiedot voisivat jäädä mieleeni.

Mikrohistoria eli yksilön, tavallisen ihmisen, tasolle asettuva historiantutkimus on minusta usein kiinnostavampaa kuin suuria linjoja maalaava tutkimus. Yhden ihmisen tai vaikkapa perhekunnan tarinaan on helpompi samastua kuin kokonaisen kansakunnan, ja samastuminen tekee teksteistä usein jotenkin konkreettisempia, tai sellaisia, että ne luovat mielikuvia tietystä ajasta - ylipäätään ovat ne tarinoita, jotka eivät yleensä unohdu helposti.

Virginie! on varmasti niin tunnettu teos, ettei se kaipaa liiemmin esittelyjä. Joka tapauksessa, siinä taidehistorioitsija Anna Kortelainen kuvaa lähes päiväkirjan omaisesti, miten hän kiinnostui Albert Edelfeltin mallista ja oletetusta rakastetusta, kenties aviottomien lapsien äidistäkin, ranskalaisesta Virginiestä. Kortelainen selvittää Virginien henkilöllisyyttä mm. Ranskassa, Virginien kotiseuduilla matkustamalla. Kirjan takakansi kuvaa teosta matkakertomukseksi, historialliseksi esseeksi sekä arvoitusdekkariksi. Se onkin kaikkea sitä, ja ainakin minä uppouduin sekä Virginien tarinaan että Kortelaisen omaan tutkijantyöhön. Tätä tietokirjaa voi lukea kuin romaania. Varoituksen sana kuitenkin: tämä romaani ei ole erityisen mukava juoneltaan. Vaikka Kortelainen matkustaa maailman kauneimmilta kuulostavilla seuduilla, hänen tutkimansa aika ei ole kaunista. 1800-luvun taiteilijoiden boheemielämän ohella kirja kertoo esim. prostituutiosta ja lasten suuresta kuolleisuudesta, ylipäätään lasten ja naisten huonosta asemasta.

Olen lukenut muitakin Anna Kortelaisen teoksia, mutta Virginie! on suosikkini ja pitkälti Kortelaisen omakohtaisen kerronnan takia. Kirjasta välittyy tutkijan into - voisi sanoa rakkaus - tutkimustyötä ja erityisesti tutkimuskohdettaan kohtaan. Se into tarttuu lukijaankin, Virginien on löydyttävä! Muut Kortelaisen teokset eivät ole olleet yhtä suurella sydämellä kirjoitettuja ja lukukokemuksetkin ovat jääneet etäisemmiksi, vaikka kaikki lukemani teokset ovat olleet kiinnostavia sekä aiheeltaan että sisällöltään (uusimpia teoksia en ole lukenut). Virginiessäkin olin paikoin rasittunut jargontyyppisistä ilmauksista, mutta kai ne sopivat tietokirjaan. Minusta vain voisi yksinkertaisesti sanoa, että tutkitaan esim. tunteita tai aatemaailmaa eikä vaikkapa ihmisten mentaliteetteja.

Mentaliteeteista kuitenkin puhuttiin, ja ne ovat kuulemma aiheena Kortelaisen mainitsemassa mikrohistorian klassikossa, Natalie Zemon Davisin Martin Guerren paluussa (v. 1983). Tekisi mieli etsiä se käsiin, tai ainakin lukea romaanimaisen tietokirjan vastapainoksi jokin tietokirjamaisen tarkka historiallinen romaani.

Ystävälle tuli Virginiestä vielä suurempia mielitekoja. Hän haluaisi kuulemma kirjoittaa väitöskirjan, että saisi tutkia intohimoisesti!

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Tammi, 2002. 5. painos

perjantai 21. lokakuuta 2011

Riitta Rossilahti: Vihreä viittani - My Green Cape



sekä haikueditorin testailua

Toisinaan sitä löytää itsestään jotain aivan uutta ja yllättävää, kuten sen, että huomaa aina halunneensa kirjoittaa haikuja ja tankoja. Olen vihannut ja pelännyt kaikenlaisia runomittoja, joten olin varma, että saan runojalat alleni, jos lyriikkakurssilla edes puhutaan mistään muusta kuin mitaltaan ja tyyliltään aivan vapaasta runosta. Erityisen varma olin siitä, että haiku ja tanka, joissa runoa määräävät tavusäännöt, ovat minulle kauhistus ja kompastuskivi.

Vaan ei. Olen suuren haikuuden vallassa ja olen sepustellut enemmän tai vähemmän onnistuneita japanilaishenkisiä runoja jo viikon päivät. Määrällisesti haikuja on jo runokokoelman verran, sisällöllisesti ei. Ensimmäinen tilaustyökin on silti tullut tehtyä: siskonpojan pyytämä 5-rivinen, 31-tavuinen junatanka. Paljastan, että siinä on viisitavuinen onomatopoeettinen rivi kolin kolin tsuuh. Myönnän, ehkei kovin japanilaishenkistä.

Tämä sen sijaan on:
Riepota tuuli 
hämärän puita! Jotain 
liikettä jossain!

The wind shaking
the trees in the dusk - you need
to be woken

tai:

Kuvat elävät
kivet rantavedessä
valosta syttyvät

Living stones
paintings in shallow water
kindled by light

Hieman asiallisemman ja jalostuneemman haikufiiliksen olen saanut lukemalla Riitta Rossilahden teosta Vihreä viittani - My Green Cape, josta nuo otteet ovat. Se on mielenkiintoinen paitsi suomenkielisten, englanniksi käännettyjen, runojen takia myös siksi, että Rossilahti kertoo alkupuheessa ajatuksiaan haikurunoudesta. Esimerkiksi:

Miten haikuni syntyvät? Puhutaan paljon jonkinlaisesta haikuhetkestä, välähdyksestä. Alkuperäinen tarkka havainto ja aito tunne ovat minulle tärkeitä. Usein muistan täsmälleen haikuhetken paikan ja tunnelman. Hyvässä haikuhetkessä on leikkiä, lapsen viattomuutta.

Vihreä viittani - My Green Cape on jo toinen Rossilahden julkaisema runoteos, ensimmäinen on nimeltään Kivi virrassa - A Stone in a River. Tässä nyt lukemassani kirjassa on paljon vuodenaikarunoja ja hieman myös uskonnollisvivahteista kuvastoa. Se ei niin koskettanut minua, mutta luontorunoista moni oli minusta tavoittanut hetken ja/tai tunnelman hienosti muutamalla sanalla.

Hilpeä tuuli - 
sinne tänne taipuvat 
puheliaat puut

Merry-go-round wind
bending to-and-fro
talkative trees

Kirjan lopusta selvisi, että Rossilahti on menestynyt kansainvälisissä haikukilpailuissa. Esimerkiksi isoäidin mustikkapiirakasta kertova haiku on saanut kunniamaininnan World Haiku Competitionissa vuonna 2007:

Granny's fingertips
blue blue - blueberry-pie blues
from the kitchen

Hienoa ja sellaista, että tällaisesta soisi kuulevan muutenkin kuin sattumalta. Rossilahden kirja tuli vastaani ihan vahingossa Akateemisessa jo kesällä ja vasta nyt, kun todella paneuduin siihen lyriikkakurssin ansiosta, huomasin teoksen lopussa olevan palkinto- ja kunniamainintaluettelon. Niistä selvisi sekin, että on olemassa World Haiku Review -lehti. Pitäisiköhän tilata? ;)

Tuskin - mutta haikueditorin kanta-asiakkaaksi olen jo ryhtynyt. Kurssilla saamani vinkin mukaan osasin etsiä netistä Teppo Pihlajamäen nettisivut, joilla on paljon yleistä haiku- ja tankatietoa sekä erinomainen tavutumpeloitsijan työkalu: haikueditori. Se näyttää, miten runon tavut jakautuvat ja kertoo, täyttyvätkö haikun tai tankan ehdot. (Jos eivät, editori on hyvin kannustava: "Runosi, joskin hieno, ei ole haiku eikä tanka."). Pihlajamäen sivuilta löytyy tietoa myös suomen kielen tavutussäännöistä. Luulin hallitsevani ne, mutta sen verran usein editori on minulle huomauttanut runosistani, etten ehkä hallitsekaan.

Uusi tieto sekin. Lyriikkakurssi jatkuu taas huomenna - ties kuinka uudistunut sitten olenkaan.

Riitta Rossilahti: Vihreä viittani - My Green Cape. Haikuja ja Tankoja - Haiku & Tanka Poems. Julkaisija Riitta Rossilahti 2010, taitto ja paino Kopijyvä Oy, kansi ja piirrokset Sanna Myrttinen.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Muistikuvia Minna Canthista

Keruumainostaja täällä taas, hei! Sunnuntai-Hesarista sattui silmiini pieni ilmoitus, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kerää kaikenlaista tietoa Minna Canthista. Muistikuvia Minna Canthista -keruulla haetaan suoraan Canthiin liittyvää aineistoa, kuten kirjeitä, valokuvia ja lehtileikkeitä, mutta myös kokemuksia Canthin taiteesta.

Olen lukenut muutaman Canthin teoksen, jotkut moneen kertaankin, ja arvostan kovasti niiden tarkkanäköisyyttä ja ajattomuutta, vaikuttavuutta - samoin kuin Canthin muuta, ei-kirjallista työtä. Joskus vielä luen Minna Canthin elämäkerran, ajatuksella.

Kuitenkin minulla on vain yksi selkeä Canthin tuotantoon liittyvä muisto, jonka olen saattanut joskus kertoakin. Olin ystäväni kanssa katsomassa Papin perhe -näytelmää. Puhuimme etukäteen, että tarina on hieno mutta ahdistava; perhepiirin vallankäyttö on aina julmaa. No, siinä missä me ystäväni kanssa katsoimme vakavina ja ahdistuneina näytelmää, kaikki muut nauroivat jatkuvasti. Esityksen jälkeen olimme hämmentyneitä. Päätimme, että muut eivät olleet tuttuja tekstin kanssa etukäteen ja nauru oli vastareaktio sen viiltävyydelle. Lisäksi katsomossa oli paljon nuoria, ja nuoruuteen kuuluu nauraa silloin, kun ei muuta osaa.

Se siitä. Lisätietoa Muistikuvia Minna Canth -keruusta löytyy täältä. Kannattaa kurkata myös SKS:n yleiselle keruusivulle, jossa on tietoa tämänhetkisistä ja äskettäin päättyneitä keruista. Aiheita on Arto Melleristä lastentarha- ja erokokemuksiin, eläinlääkärin työstä saunomiseen ja kuu-uskomuksiin sekä suomalaiseen hiljaisuuteen. Pitäisiköhän itsekin joskus osallistua johonkin keruuseen eikä vain intoilla niistä blogissa?

tiistai 18. lokakuuta 2011

Aikuisten satuja?



Skarpit, ajan tasalla olevat bloggarikollegat ovat saaneet minutkin huomaamaan, että tänään on Satupäivä. Se on hienoa. Paitsi että joka päivä pitäisi olla satujen päivä, se tekisi meille hyvää.

Aloin miettiä, mitkä ovat satuja, jotka sopivat myös aikuisille tai ovat jopa ensisijaisesti aikuisille kirjoitettuja. Useinhan "aikuisten sadusta" puhutaan rakkausromaanin tai -elokuvan kohdalla, mutta kaipaan nyt ideoita ihan oikeista saduista.

Omat ehdotukseni ovat:


Oscar Wilde: Onnellinen prinssi ja muita tarinoita.
Olen lukenut tämän pienen kirjasen itse, blogiaikanakin, mutten saanut kirjoitettua siitä. Siinä oli kuitenkin traagisia ja moniselittelisiä kertomuksia, aikuisten makuun olevia satuja. Olen maininnut kirjan Lukukirjan esittelyssä ja siteerannut sitä: "Wildellä todellakin on hyppysissään liikuttamisen taito. Saduissa on myös silmäniskuja aikuislukijoille."




Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi
Tämän tuntevat kaikki ja tätä lukevat lapsetkin, tai ainakin katsovat kauniita kuvia. Mielestäni Pikku Prinssi on kuitenkin enemmän aikuisten tarina, tai ainakin aikuinen ymmärtää siitä suuria, tärkeitä teemoja. Aloin taannoin lukea tätä alkukielellä eli ranskaksi, suosittelen! Minulla oli lapsuudesta mielikuva, ettei Pikku Prinssi ole kovin kiinnostava, mutta ranskaksi se on täydellinen. Samanaikaisesti tyylikäs ja hassu ranskan kieli sopii satuihin.




Tove Jansson: Muumit
Jottei menisi ihan prinsseilyksi, ehdotan vielä Muumilaakson asukkaiden seuraan siirtymistä. Muumit ovat osa yleissivistystä eikä Tove Jansson edes kirjoittanut kaikkia Muumi-romaaneja lapsille, vaan ensisijaisesti aikuisille. Aikuinen lukija voisi aloittaa vaikka Muumipapasta ja merestä. Tai mistä vain - olen varma, että jokainen löytää Muumeista tuttuja hahmoja ja ajatuksia, kokee niitä lukiessaan iloa, surua ja oivalluksia.




Muiden kuin varsinaisten satujen puolelta mieleeni tulevat Leena Krohnin merkilliset ja viisaat teokset, samoin Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Näissä teoksissa on sadun elementtejä ja satumainen tunnelma, joskin ne ovat paljon muutakin kuin satuja. Ulkomaisista vinkkaan klassikon, E. T. A. Hoffmannin tuotannon (esim. Kultainen malja - satu uudelta ajalta). Nykykertojista hulvattoman Dan Rhodesin rakkaustarinoissa on paikoin jotain hyvin samaa kuin Hoffmannin tarinoissa.




Vielä: Katja Lumiomena-blogista lanseerasi juuri erittäin kannatettavan satuhaasteen. Osallistukaa!

maanantai 17. lokakuuta 2011

Venny Soldan-Brofeldt: Merimajamme ja me

Kuva luvusta "Rakennetaan".


Joskus vastaan sattuu sellainen kirja, että se kiilaa jonossa kaikkien muiden, keskeneräistenkin, ohi. Minulla on tällä hetkellä monta sellaista kirjaa, kiitos lyriikkakurssin. Olen saanut niin paljon vapaaehtoisesti ja ihan määräyksestäkin luettavia kirjavinkkejä, että pyhitän niille ainakin tämän viikon, ehkä seuraavankin. Kyllä ne syksyn uutuuskirjat odottavat.

Venny Soldan-Brofeldtin teoksesta Merimajamme ja me en olisi varmasti kuullutkaan, ellei kirjoituskurssimme olisi vieraillut Järvenpään taidemuseossa ja jo menneessä Sanoin, kuvin, elein -näyttelyssä. Siellä oli vitriinissä tämä Juhani Ahon taiteilijapuolison Vennyn kirjoittama ja kuvittama harvinaisuus, ja ilokseni sen saattoi lainata kirjastostakin.


Kuvateksti: Ellei valokuvauskone olisi aina ollut mukana, 
miten olisi saatu kuvia tähän kirjaan?

Tiesin jo johdantotekstistä, että tämä on minun kirjani:

JOHDANNOKSI
Perhekuntaan, joka esiintyy tässä kertomuksessa, kuuluivat Juhani Aho -kirjailija, minä - maalari, meidän kaksi poikaamme ja yksi apulainen. Meitä kohtasi pari vuosikymmentä sitten suuri onni: saimme asettua asumattomalle ja koskemattomalle saarelle ja valloittaa sen kodiksemme. Hyvinkin pian alkoi tämä villi, mutta ystävällinen saari tuntua kodilta enemmän kuin mikään muu paikka, vaikkakin vietimme siellä vain lyhyet kesät. Elämä saarella tuntui usein niin täydelliseltä, että ajatus: tässä on kaiken huippu, tähän kaiken täytyy loppua - välittömästi tuli mieleen. Mutta, ihme kyllä, seuraavana kesänä saattoi tulla vieläkin parempaa, vaikkakaan ei milloinkaan aivan samalla tavallla.

Soldan-Brofeldt onnistuu minusta kertomaan johdantopuheensa alussa kaiken oleellisen tästä viehättävän nostalgisesta kirjasta. Tässä ei tapahtu suuria - ja kuitenkin, meren, luonnon ja mökkien ystävälle tässä tapahtuu kaikki tärkeä. Kirjailija kertoo selkeästi mutta hyvin neutraalisti, sellaisella ylöskirjaavalla päiväkirjatyylillä, miten perhe päätyi vuokraamaan merenrantatontin Porkkalan tienoilta ja asettumaan sinne. Aluksi tarkoituksena ei ollut rakentaa minkäänlaista mökkiä tai huvilaa, vaan perhe ajatteli vuokrata kesähuoneiston läheisestä kylästä ja käyttää omaa niemeään, Toskaa, retkeilyyn, kalastamiseen ja myös taiteilijan luontoateljeena. Lopulta niemelle kuitenkin kohosi itse rakennettu talo - tai oikeammin kätkeytyi, koska rakennuksesta tuli pieni ja vaatimaton ja sen paikaksi valittiin tarkoituksella suojainen piilo:

Tiesimme, että saaristolainen välittää varsin vähän näköalasta. Hänen tupansa ei ole rannalla, kuten herrasväen huvilat. Tuulensuoja on tärkein. Sen periaatteen mukaan mekin!
Viimein asia oli selvä. Itäisellä vuorella oli paikka, - kuivalla hiekalla, kallioiden kätkössä ja metsän suojassa. Sinne eivät tuulet miltään puolelta päässeet suoraan, mutta aurinko kyllä. Harppaus vain vuorelle, ja aava meri oli edessä.

Huonekalutkin tehtiin itse ja ilmeisesti niistä tuli varsin pelkistettyjä mutta sitäkin kestävämpiä. Perhe käyttää kesälomailustaan nimitystä "kenttäelämä": öljylamppua ei käytetä, ei juuri vaatteitakaan, peseytyminen tapahtuu meressä, ravinto on pääasiallisesti kalaa.

Merimajamme ja me olisi täydellinen kesäkirja, mutta nautin näistä saaristolaiselämän kuvauksista näin syksylläkin. Kirja oli hyvin nostalginen ja sympaattinen, rauhoittavaa luettavaa. Se, ken odottaa suuria paljastuksia Juhani Ahosta ja hänen läheisistään joutuu tosin pettymään. Tekijä toteaa heti alussa, että "oikeastaan ei ole tärkeää, että juuri me esiinnymme niminemme, kaikkinemme, koska itse saari on kertomuksen aiheena". Nimien muuttaminen "todellisuuskuvauksessa" olisi kuitenkin ollut hänestä perusteetonta.


Tässä on samaa viehätysvoimaa kuin Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän teoksessa Haru, eräs saari. Ikävä kyllä kirjoja yhdistää sekin, ettei niitä löydä enää edes antikvariaateista. Jos jotain kirjoja kohtaan tunnen suurta omistamisen himoa, niin juuri tällaisia ajattomia aarteita kohtana, mutta minkäs teet. Jos voitan lotossa, palkkaan sujuvakielisen kirja-agentin neuvottelemaan perikuntien kanssa ja alan kustantaa näköispainoksia näistä harvinaisuuksista, jotka ovat muuten vaarassa kadota nykylukijoilta.


Kaikki kuvat ja tekstilainaukset teoksesta
Venny Soldan-Brofeldt: Merimajamme ja me. Wsoy, 1930

lauantai 15. lokakuuta 2011

Tunnustan (mm. laiskuuteni)





Kiitos tunnustuksista, joita tämäkin blogi on saanut kanssabloggareilta! En halua yhtään väheksyä niitä, mutta tunnustan ja myönnän, että olen ehkä maailman laiskin ja  huonoin vastaamaan erilaisiin haasteisiin ja ketjukirjeisiin. Ja oikeisiin kirjeisiin. Olen usein harmistunut ja vihainenkin itselleni siitä, että ellen vastaa esim. sähköpostiviestiin heti, saattaa mennä päiviä, viikkoja tai jopa kuukausia ennen kuin ryhdistäydyn. Silti saatan ajatella viestin lähettäjää monta kertaa päivässä ja kirjoittaa hänelle ajatuksissani kirjettä; toivon ystävieni tietävän tämän. Ja jos blogia voisi päivittää ajatuksen voimalla, olisin varmaan tunnustanut täälläkin jo mitä.


Tämän tunnustettuani ajattelin tehdä kahdeksan tunnustusta minusta kirjoittajana ja lukijana. Nyt on liikkeellä monenlaisia haasteita, mutta yleensä niihin on kuulunut kahdeksan paljastettavaa asiaa. Aloitetaan niistä.


1. Olen aina ollut nopea kirjoittaja, mutta ennen blogia en osannut kirjoittaa mitään suoraan tietokoneella. Siis mitään, en töissä enkä vapaalla. (Pitää kuitenkin huomauttaa, että en sentään kirjoittanut kauppalistaa Exceliin; niinkin tietoteknisia ihmisiä kuuluu lähipiirini, että excelöivät kaiken.) Nykyisin en osaa luonnostella käsin vaan kirjoitan kaiken suoraan koneella, kiitos blogieni tuoman kirjoitusrutiinin. Tästä olen ollut etenkin töissä hyvin iloinen. Säästyy aikaa, vaivaa ja paperia.

2. Nopeus ilmenee myös hutilointina tai ainakin kärsimättömyytenä. Olen teksteistäni usein sitä mieltä, että kerralla tuli valmista. En aina edes lue tuotoksiani läpi ennen kuin siirrän ne eteenpäin joko töissä tai blogimaailmassa. Kenties olette huomanneet. Tunnustan, että joskus teksteistäni puuttuu sanoja, kun olen kirjoittanut ne niin vauhdilla.

3. Luen kaunokirjallisuutta yleensä n. 60-100 sivua tunnissa. Yhteen kirjaan ei mene siis kovin montaa tuntia. Toisaalta Alastalon saliin meni monta kuukautta. Ja toisaalta usein minusta tuntuu, että saisin kirjoista enemmän irti, jos malttaisin lukea hitaammin. En vain osaa enkä malta. Luen kuitenkin kiinnostavat kirjat pariin tai useampaankin kertaan.

4. Luen paljon, mutta en ole vuorotteluvapaani aikana lukenut sen enempää kuin ennenkään. Se on hieman hämmästyttänyt minua. Kuvittelin, etten tekisi muuta kuin lukisin, mutta en taidakaan olla ihan ympärivuorokautinen lukutoukka edes silloin kuin saisin.

5. Osasyynä edellä mainittuun on tänä syksynä alkanut luovan kirjoittamisen opiskelu. Koen muiden tekstien häiritsevän omaa kirjoittamistani. Jotta saisin esim. runoja aikaiseksi, minun on saatava vain olla ja ajatella tekstejä ja kirjoittamista yleisesti. Silloin kun yritän itse kirjoittaa, en oikein pysty syventymään muiden teksteihin.

6. Parasta kirjoitusinnoitusta saan luonnosta ja toisaalta ihmisvilinästä, muita ihmisiä salaa tarkkailemalla. Luonnossa liikkuessa mieleeni alkaa ponnahdella runon aihioita, joista huomaa, että olen lukenut Risto Rasani, mutta en ole Rasa. Suhtaudun jännityksensekaisella innolla opintoihini kuuluvaan lyriikkakurssiin. Ennakkotehtävänä ei ollut runojen kirjoittamista, mutta olen kirjoittanut omia runojani puhtaaksi, kurssille mukaan tulostettavaksi. En tiedä, uskallanko viedä niitä sinne.

7. Kirjablogini myötä olen alkanut keskustella kirjoista enemmän myös ei-bloggaavien lukevien ihmisten kanssa. Siitä olen todella iloinen. Vaikka lapsuudenperheessäni on aina luettu, on hauskaa, että nykyisin vanhempani lainaavat minulta kirjoja blogistani saamien vinkkien perusteella tai toisaalta tuovat minulle kirjoja, joiden arvelevat kiinnostavan minua. Arvelen, että me kaikki kolme olemme laajentaneet viime vuosina lukemistoamme.

8. Vaikka bloggaus on minusta kiva ja tärkeä harrastus ja päivitän varsinkin tätä kirjablogia melkein päivittäin, olen yrittänyt tietoisesti vältellä jatkuvaa koneella roikkumista viime aikoina. Jos olen lukijasi, luen kyllä postauksesi, mutta olen päättänyt, ettei minun pidä enkä suorastaan saa kommentoida kaikkia blogitekstejä. Teen senkin vain telepaattisesti. ;) Puolivuotisen vapaani tarkoitus ei ollut kuitenkaan bloggailla ja olen hyvin tietoinen, että ellei pidä varaansa, voisi kadota kokonaan blogimaailmaan. Jossain vaiheessa vapaatani yritän muuten kadota netittömälle mökille viikoksi tai kahdeksi. Mitäköhän siitä seuraa? Vieroitusoireita?


Tunnustan lopuksi vielä senkin, etten ole lainkaan kärryillä, kuka blogikollegoista on jo saanut tunnustuksen. Osoitan kuitenkin tunnustuksieni kohdan 8 kaikille kirjabloggaajille (koska nyt ollana kirjablogissa, seuraan kyllä muunkin aihealueen blogeja). Kiitos hyvistä blogeista ja aina kiinnostavasta, virkistävästä blogiyhteisöstä!

perjantai 14. lokakuuta 2011

Tietokirjailija etsii toisia naisia

Sain yhteydenoton tietokirjailijalta, YTT Arja Mäkiseltä. Hänen seuraava kirjansa käsittelee toisia naisia, siis naisia, joilla on suhde varattuun mieheen tai naiseen. Mäkiselle voi kirjoittaa kokemuksistaan vapaamuotoisesti ja anonyymisti; lisätietoja kirjahankkeesta ja kirjailijan yhteystiedot löydät täältä, Kirjapajan sivuilta.

Mäkinen kertoi levittävänsä aineistopyyntöä netin kautta. Tietoa kirjahankkeesta saa jakaa vapaasti eteenpäin blogeissa, keskustelupalstoilla, Facebookissa jne. Mitä mieltä olette? Minusta tuollainen aineistonkeruu- tai ainakin haastateltavien etsimistapa on hyvä. Netti on tehokas ja nopea, nykyaikainen väline. Netissä on myös helpompi tarttua tuollaiseen haastattelupyyntöön kuin oikeassa elämässä, koska kokemuksistaan voi kertoa halutessaan aivan nimettömänä. Silloin vastaamisen asenne on aivan toinen kuin jos saisi sähköpostia tyyliin "Hei, kuulin yhteiseltä ystävältämme, että olet salaisessa suhteessa. Kertoisitko lisää?". Ja toisaalta, vaikka kirjantekoon osallistuminen olisi kuinka helppoa, en jaksa uskoa, että kukaan lähtisi keksimään huikeita kolmiodraamoja vain saadakseen mahdollisesti tarinansa tietokirjaan. Sitä paitsi kokenut tutkija varmasti näkee, millainen aineisto on aitoa ja muutenkin tarkistaa lähteensä jne.

Ja Arja Mäkinen on kokenut tutkija. Kuulin itse hänen teoksistaan, kun niihin oli viitattu kirjassa Hullu akka! Innostuin lainaamaan Mäkisen teokset Meidän kesken - naisten ystävyyssuhteiden arkea sekä Vanhoja piikoja ja vapaita naisia. Molemmat jäivät aikataulullisista syistä kesken, en siis saanut luettua niitä kirjaston laina-ajan puitteissa, mutta kirjasin kuitenkin vaikutelmiani ylös. Ne olivat hyviä vaikutelmia. Toivotan siis tutkijalle onnea aineistonkeruuseen!

torstai 13. lokakuuta 2011

Christopher Ciccone: Siskoni on Madonna

Siirrytään lapsuuden satutunnelmista tosielämän tuhkimotarinoihin eli Madonnan elämäkertaan.

Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että vaikka Madonna on maailman kuuluisimpia ihmisiä ja artisti, jonka uran muistan ihan ensimmäisestä läpimurtobiisistä lähtien, en haluaisi tavata häntä. Madonnan pikkuveljen - ja ohjaajan, pukijan, sisustussuunnittelijan, jokapaikanhöylän - Christopher Cicconen siskostaan kirjoittama kirja ei anna kuvaa kovinkaan sympaattisesta eikä helposti lähestyttävästä ihmisestä, vaan pikemminkin hyvin itsekeskeskeisestä tiukkiksesta, ärsyttävästä ja sosiaalisesti hankalasta ihmisestä.

Madonna ehdottaa että pelaamme hybridiversiota totuus ja tehtävästä, jossa ojennamme palavaa tulitikkua ympäriinsä, ja se kenen kädessä tikku on sen sammuessa, joutuu vastaamaan kysymykseen.
Kysymykset?
"Jos sinun pitäisi suudella jotakuta huoneessa, ketä suutelisit?"
"Kuka on huoneen kaunein ihminen?"
"Jos sinun pitäisi harrastaa seksiä jonkun huoneessa olevan kanssa, kenen kanssa harrastaisit?"
Kaikki vastaavat: "Madonna." "Madonna." "Madonna."
Paitsi minä: "John Enos." (s. 204)

Kirja alkaa sisarusten lapsuudesta ja loppuu vuoteen 2008. Tässä välissä Madonna on, kuten tunnettua, lähtenyt monilapsisen perheen maaseutukodista New Yorkiin, kiertänyt kapakoita ja esiintynyt kyseenalaisissa filmeissä tullakseen tunnetuksi, julkaissut ekat popkappaleensa ja niiden huomiota herättäneet videot, tullut siksi supertähdeksi, joka hän tänään on. Matka on ollut pitkä ja työteliäs, enkä ole varma, onko lopputuloksena onnellinen vain vain itsetyytyväinen tähti. Tai jopa tyytymätön tähti, sellainen jolle mikään ei riitä.

Madonnan uraa oli kiinnostava seurata, koska olen sen ikäinen, että hän on ensimmäisiä kuuntelemiani artisteja ja osaan etenkin hänen uransa alku-ajan kappaleet ihan ulkoa. Madonna on kuitenkin ollut niin paljon julkisuudessa, ettei elämäkerta tarjonnut juuri yllätyksiä hänen uransa suhteen. Kiinnostavinta olikin seurata sitä, miten Madonnan ja hänen veljensä suhde kehittyy.

Kirjan perusteella tuo sisaruussuhde ei ollut edes lapsena kovin lämmin ja myöhemmin siitä tulee varsinainen kuminauha: Madonna pompottelee veljeään mennen tullen ja tämä on vuoroin raivostunut, vuoroin huolissaan siskostaan. Kaikesta päähänpotkimisesta huolimatta veli uskoo, että hänen on kestettävä Madonnalta mitä vain: hän on ainoa ihminen, joka on pysynyt edes melko lähellä Madonnaa kaikki kuuluisuuden vuosikymmenet. Muu perhe tuntuu etääntyneen kuuluisasta jäsenestään lähes täysin, Madonnan miehet ja ystävät ovat vaihtuneet tiuhaan tahtiin. Veli on pysynyt, työkaverina ja jonkinlaisena ystävänäkin. Silti hänkin sanoo, ettei esim. tunne Madonnan lapsia lähes ollenkaan.

Pienemmässä mittakaavassa tällaista vallankäyttöä ja riippuvaisuutta voi esiintyä tavallisissakin perheissä, samoin parisuhteessa. Kirja olikin kiinnostavaa ja ahdistavaa luettavaa narsismin ja läheisriippuvaisuuden, jonkinlaisen oudon kieroonkasvaneisuuden kuvauksena. Veli tuntuu katkeralta ja Madonna kiittämättömältä, mutta suuren kuuluisuuden sijasta selitystä haetaan paljolti siitä, että sisarukset jäivät lapsena äidistään orvoiksi. Ainakin veli tuntuu etsivän äitiä melkein kaikesta, ehkä Madonnastakin.

Erääksi keskeiseksi teemaksi nousee myös seksuaalisuus. Kirjan kirjoittaja Christopher on homoseksuaali ja ensin ainoa, joka tietää asiasta, on Madonna. Aluksi Madonnan suosio perustuu pitkälti hänen asemaansa homoikonina, mutta lopulta Madonnan tiimissä ei ole enää lainkaan homotanssijoita ja hän elää "tyypillistä heteroelämää". Veli pohtii kirjan aikana monet kerrat, eikö Madonna muista enää, mikä merkitys homojen popkulttuurilla on ollut hänelle. Entä aidsiin kuolleet homoystävät, eikö heidän muistollaan ole merkitystä? Vastauksia ei saada, sillä sisarukset eivät koskaan keskustele syvällisesti. He eivät puhu myöskään Madonnan seksuaalisuudesta, mutta veli on varma, että hänen riettaat videonsa ja asemansa jonkinlaisena seksin papittarena ovat vain imagon luomista, teennäisiä rooleja.

Nopealukuinen ja näppärä kirja kaiken kaikkiaan. Luin sen heti Lionel Shriverin Jonnekin pois -teoksen jälkeen ja kirja olikin hyvä vastinpari sille. Amerikkalaista unelmaahan tässäkin tavoitellaan, ja ainakin taloudellisessa mielessä siinä onnistutaankin varsin hyvin. Suosittelen siis entisille tai nykyisille Madonna-faneille tai muuten vain popkulttuurista ja kuuluisuudesta tai toisaalta vain hankalista perhesuhteista kiinnostuneille! Kirjan suomentajalle joudun kuitenkin lähettämään terveisiä, että kuka-joka-sääntö kannattaisi kerrata. Joku/jotain-sanojen tilalla oli niin usein kuka/ketä, että paikoin ajattelin lukevani Madonnan elämäkertaa Turun murteella.

Christopher Ciccone ja Wendy Leigh (toim.): Siskoni on Madonna. (Life with my sister Madonna). Helsinki-kirjat, 2011. Suom. Jera Hänninen
Kustantajan kirjaesittely

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Arkistojen aarteita: Tiuku ja Säde





Eikö keijujen pitäisi olla aina sellaisia, että he ajattelisivat vain kukkia ja muuta herttaista?

Tämäpä sattui! Juuri kun tuli Valkoisen Kirahvin kanssa puhetta siitä, että minulla on jossain varaston perukoilla Onnelin ja Annelin innoittama romaanikäsikirjoitus - ainokaiseni, julkaisematon, noin 10-kesäisenä suurella antaumuksella kirjoitettu! - löysin äsken kaapista lehtiön, jossa on niin ikään käsikirjoitus, satu Tiuku ja Säde. En kiistä luoneeni tällaista, mutta en muista kirjoittamisesta mitään, joten siitä lienee aika kauan aikaa. Jotain kertonee sekin, että toisin kuin oman Onneli ja Anneli -versioni kohdalla, tämä käsikirjoitus on käsinkirjoitus. O ja A -tyyppisestä kässäristä tuli noin sataliuskainen ja hakkasin sen vanhalla rämisevällä kirjoituskoneella, mutta tämä Tiuku ja Säde on ehtaa lapsuusajan kamaa aina käsialaa myöten.


Ehta tämä on muutenkin: satujen ja tyttökirjojen vaikutteet näkyvät selvästi. Jo ensimmäisellä rivillä olevasta henkilölistasta voi päätellä, että kirjoittaja tuntee satujen traditiot. Kertomuksen henkilöiksi ilmoitetaan Tiuku, Säde, kuningas, kuningatar, Tähti, Kuu ja peikko. 

Sadun alku kertoo, että Tiuku ja Säde ovat keijukaisprinsessoja. Kenellä muulla voisi olla kankeat siivet? (No, ehkä perhosella tai linnulla, mutta ala-asteminäni mielestä ne eivät varmastikaan olleet yhtä sadunarvoisia olentoja kuin keijut):

Säde heräsi. Hän katsoi rauhallisesti nukkuvaa siskoaan, Tiukua. Samassa Tiukukin heräsi. Hän suoristeli unen jäljiltä kankeita siipiään. Keijut toivottivat toisilleen hyvää huomenta ja odottivat sitten aamupalaansa nälkäisinä. He olivat prinsessoja, joilla oli ylellinen palvelu: He saivat joka päivä aamiaiseen vuoteeseen. Tämänpäiväiseen aamiaiseen kuului lautasellinen hedelmärahkaa, yksi marenki ja lasi appelsiinimehua. Tytöt nauttivat aamupalasta suunnattomasti. Syötyään he pukiva päälleen uudet, käytännölliset hameensa. He olivat nyt oikein sieviä.

Voi suunnaton sievyys! En ole ehkä maailman rempsein ja hurjin vieläkään, mutta olen sentään hieman reipastunut ja rämäpäistynyt noista ajoista. Tai ainakin minua kiiinnostaa nykyisin enemmän tuo käytännöllisyys kuin sievyys, oikeastaan kaikessa.

Vaan selittelyt sikseen. Tiuku ja Säde on oikea vanhan ajan tarina. Hopea-astioita kiillottava linnantonttu kertoo keijutytöille, että kuningaspari on lähtenyt valtiovierailulle Unimaahan. Yllättäen yksin jääneen tytöt lähtevät ratsastamaan (hevostalli oli niin hieno, että lattia oli keramiikkalaatoista tehty - hevospolot kuin liukkaalla jäällä!) hevosillaan, jotka ovat Tähti ja Kuu. He päätyvät kielletylle vuorelle ja joutuvat hurjan, karvaisen ja munanmuotoisen, kaameasti irvistävän peikon vangeiksi. Peikko jopa katkaiseen Tiu'un siiven!

Seuraa sydämen pamppailua, tukahdettuja kirkaisuja, hiipimistä ja vankina olevan keijun, jonka siipeä pakotti kovasti, suruissaan laulama laulu Laaksonen:

Oi, pieni sievä laaksonen
oot kaunis hohteessa tähtösten
Tahtoisin kävellä siellä luonasi,
Ratsastaa kauniilla niitylläsi,
Oi, tahtoisin syleillä sinua
laaksonen,
Oi, siellä onnellinen olisin,
onnellinen

Jatkosta ei puutu dramatiikkaa. Katkaistu siipi aiheuttaa pahan tulehduksen ja liikuntakyvyttömyyttä, mutta siskokeiju tarjoutuu kokeilemaan lentämistä siipivikainen selässään: On sama, onnistummeko me vai emme, mutta täällä (vankilassa) meillä ei ole mitään menetettävää. Lento päätyy lampeen, mutta limonaatia (!) lähistöllä juomassa ollut tonttu pelastaa hukkumaisillaan olevat keijut hetkeäkään epäröimättä.

Kaikki hyvin, loppu hyvin siis. Koska saduissa on kuitenkin oltava opetus, saavat keijutkin kuulla kunniansa vuoriretkestään. Hovilääkäri moittii tyttöjä: Me kaikki olimme hyvin huolestuneita, kun teidän hevosenne tulivat kotiin ilman teitä. Monet eivät saaneet unta ja keittäjä-Millie on itkenyt koko ajan. Sitten hän lastoittaa katkenneen siiven ja hoitaa järkytyksestä pyörtymiskohtauksen saanutta kuningatarta. Lopuksi valtakunnassa järjestetään suuret juhlat, pelastajatonttu saa hengenpelastuspalkinnoksi oman ullakkokerroksen ja hovilääkäri uuden vastaanottotilan. Keijuprinsessat kirjoittavat tervehdyksiä kansalle.

Klassinen kertomus. Ikävä kyllä en voi kehua, että olinpa lapsena omaperäinen kirjoittaja. Sen sijaan kadehdin muinaista satukirjailijaminääni: olen varmasti nauttinut siitä, että olen osannut kirjoittaa ihan oikean sadun. Muistan, että mitä aidompia kopioita kertomuksistani tuli, sen tyytyväisempi olin, koska osasin kirjoittaa kuten muutkin. Nyt aikuisena rima onkin hieman korkeammalla ja writer's block suurena uhkana, kun se toisten häpeämätön matkiminen ei tunnukaan enää niin loistavalta tavalta kirjoittaa.

Jossain suhteessa olen kyllä ollut Tiuku ja Säde -sadunkin kanssa omaperäinen. Tai laiska. Tai sittemmin sadun loppu on kadonnut. Nimittäin sen sijaan, että satu päättyisi toteamukseen "he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti", se päättyy melkoisen vauhdikkaasti:

Kuninkaan lähetit tulivat lähemmäksi ja antoivat ruokaa peikolle. Kun peikko söi valkoista leipää, tapahtui ihme: Peikko muuttui nuoreksi neidoksi!
- Mitä kummaa? Huusi Säde.

Ja sen pituinen se.

Nuori minäni tarjosi kyllä melko hauskan iltapäivän nykyminälleni. Olin aikonutkin bloggailla tänään kirjoittamisesta, mutta ihan aikuisen kirjoittamisen opiskelijan näkökulmasta. Se saa odottaa, sillä ei sitä joka päivä pääse tällaisen laatukirjallisuuden ääreen. Voi harmi, etten voi palata ajassa taaksepäin ja kannustaa nuorta minääni. Voisin vaikka huudahtaa keijuprinsessa Säteen tavoin: Jaetaan lisää palkkioita! Haluan antaa palkkioksi sinulle kokonaisen vaatekerran!


Onko muilla tallessa lapsuuden kirjoitelmia ja ovatko ne muillakin näin, ööö... genretietoisia ja odotuksenmukaisia? Entä kirjoittavatko nykykoululaiset ja jos, niin mitä?

tiistai 11. lokakuuta 2011

Pertti Nieminen: Maailma pitäisi aloittaa alusta


Löysin alkusyksystä Kirjatorin poistohyllystä aarteen, Pertti Niemisen pienen suuren runokirjan Maailma pitäisi aloittaa alusta. Kun näin teoksen, ajattelin heti iloisena ja ylpeänä kirjabloggareita. Tämä kirja on nimittäin minulle blogeista tuttu, ja sitä ei voi sanoa monesta runokirjasta. Mutta luetaan me runojakin, hyvä me!

Blogikirjoitusten perusteella osasin odottaa elämää ymmärtävää ja rauhallista kirjaa, helposti aukevaa mutta ajattoman viisasta. En pettynyt. Ja minäkin ihastuin.

Ensinnäkin tässäkin kirjassa oli paljon luontorunoja, ja niistähän minä pidän, silloinkin kun runon perussävy olisi hieman ankea.




Syyspäivän tasaus,
vuoden apein päivä:
      valo katoaa katoamistaan.
Tänään putosi (miltei puun latvasta)
     viimeinen valkea kuulas.



Useimmissa luontorunoissa ei kyllä ollut ankea sävy, vaan joissakin iloinen tai jopa jotenkin vekkulimainen. Oli hauskaa huomata, että arvostettu runoilija kertoo oravanpojista ja jopa lapsuuteni idolista, Risto Reippaasta!

Oravanpoika istui  omenapuussa
keittiönikkunan takana
ja söi raakiletta oksalta.
"Saat kyllä vatsasi kipeäksi",
varoittelin. Väärin: olisi pitänyt
varoittaa pihan autoista.

***

Risto Reipas ja hänen ystävänsä
asuivat ennen
Seitsemän Peninkulman metsässä.


Minun puutarhaani mahtuu omenapuu,
mustaherukkapensas, ruusuangervo
ja seitsemän peninkulmaa
tuulta.



Luontorunojen ohella arvostin kirjan ihmiskuvaa. Siskonpojan ristiäiskorttiin valikoitui viikonloppuna ote Pessistä ja Illusiasta, mutta yhtä hyvin olisi voinut valikoitua vaikka tämä; tosin tämä taitaisi olla parempi elämänohje aikuisille kuin lapsille.


Mitä runollista lapsissa on?
Lapset, joita on pienestä pitäen 
kohdeltu ihmisinä,
oppivat pitämään aikuisiakin ihmisinä.
He näkevät selkeästi,
tekevät tarkkoja havaintoja
ja ajattelevat kirkkaasti, 
ovat realisteja.


Teoksen alussa oli elämänmakuisia ja koskettavia kuvia isovanhemmuudesta ja lapsenlapsista. Olen alkanut kiinnostua yhä enemmän "tekstirunoista", siis pienistä tarinamuotoisista runoista - en tiedä, miksi niitä virallisesti kutsutaan. Joka tapauksessa, esimerkiksi tämä pieni tuokio oli mielestäni hyvin aito:


Larisa oli oppinut kävelemään. Kerran Läntisellä rinteellä sattui
nokkonen hipaisemaan rannetta.
    "Mikä kukka kirvelee?" kysyi hämmästynyt lapsi. Kun kerroin,
hän pysähtyi. Katsoin taakseni ja näin, kuinka hän kokeili kämmensyrjään kaikkien ruohojen nimiä.

Vielä yksi sitaatti. Blogikirjoituksissa on usein siteerattu teoksen nimikkorunoa ja nähty se jotenkin lohduttomana: maailma on epäonnistunut lapsenkin mielestä. Minä näen tämän kuitenkin vain aitona lapsuuden kuvauksena. Kun olin itse lapsi, ajattelin jatkuvasti, että maailma tai ainakin minun elämäni pitäisi aloittaa alusta. Syynä tähän ei ollut elämään pettyminen, vaan kirjojen lukeminen ja vilkas mielikuvitus. Ajattelin jatkuvasti, miten muuttaisin maailmaa, jos voisin palata silloisen nykytietoni kanssa taaksepäin ja tehdä kaiken uudestaan. Se oli vähän samanlaista haaveilua kuin se, että voisi kirjallisten hahmojen tavoin muuttua näkymättömäksi tai oppia lentämään.

MAURA, silloin 7


kirjoitti isoilla kirjaimilla
työpöytäni papereihin,
mitä ajatteli:
           "Minun mielestäni
    maailma pitäisi aloittaa alusta."

Mutta minun mielestäni maailma pitäisi aloittaa alusta sillä lailla, että useammat ihmiset lukisivat runoja!


Pertti Nieminen: Maailma pitäisi aloittaa alusta. Otava, 2009.
Kansi: Emmi Kyytsönen


P.S. En edelleenkään osaa arvioida tai analysoida runoja, mutta ehkei tarvitsekaan. Minusta taidokas, puhutteleva runo kertoo perusajatuksen tai -tunnelman ilman että runoa pitää sen enemmän lähteä ruotimaan. Luen kyllä mielelläni muiden runoanalyyseja ja -vaikutelmia, mutta pidätän itselläni oikeuden tarjota runoja lähinnä tunnelmapaloina.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Kysely kirjamessuista

Helsingissä ja lähiseuduilla lokakuu on kirjamessukuukausi. Sen kunniaksi laitoin tuohon sivupalkkiin kirjamessukyselyn eli tämän blogin muistaakseni ensimmäisen gallupin. Tervetuloa klikkailemaan!

Minulle ensisijainen syy mennä kirjamessuille on aina esitysten kuunteleminen - teoriassa. Käytännössä tapaan tuttuja ja ostan (liikaa) kirjoja. Saa nähdä, miten tänä vuonna käy.

Kiehtovia satukirjoja

Eilen oli suurien tunteiden päivä. Aamu alkoi suru-uutisella erään tärkeän kissan menehtymisestä ja päivä kului erään tärkeän pienen pojan ristiäisissä. 

Kumpaankin tilanteeseen sopivat eläinsadut ja -lorut, ensimmäiseen lohduksi, toiseen iloksi.

Ristiäispoika sai meiltä lahjaksi teoksen Kuka on nähnyt tuulen? Runoja ja satuja maailmalta (Wsoy). Kirjan tekstejä yhdistää se, että ne ovat ihailemani Kirsi Kunnaksen suomentamia. Kuvituksesta vastaavat Riikka Jäntti, Anne Wasko ja Pia Westerholm. Hyvin vastaavatkin - ainakin minä, kahden virallisesti sinisen kissan omistaja, olin myyty jo kansikuvasta.

 Kuvitus oli kauttaaltaan onnistunutta, sellaista, että aikuisenkin teki mieli jäädä oikein tutkimaan kuvia.


Ajankohtainen kysymys ja hieno toteutus. Sinä ystävä Maa, mihin meidät viet?


Tämä kirja vei kissajuttuihin ja muihin eläinseikkailuihin. Sieltä löytyi myös T. S. Eliotin Kissan nimi -runo, josta olen kirjoittanut jo aiemmin, suomennettuna. Harmittaa, etten tajunnut laittaa runoa itselleni ylös, mutta toisaalta tämä on kirja, jonka saatan hankkia myös omaan hyllyyni jossain vaiheessa.


Kaikki tarinat eivät liittyneen eläimiin eivätkä olleet yksinomaan lapsille sopivia kertomuksia. Ainakin kirjan nimiruno, Christina G. Rosettin kirjoittama ja siis Kirsi Kunnaksen suomentama, puhuttelee minusta aikuistakin - varmaan aivan eri lailla kuin lasta:

Kuka on nähnyt tuulen?
Minä en, ei kukaan.
Vaan oksien värisevän
olen nähnyt tuulen mukaan.


Kuka on nähnyt tuulen?
Sano, kuka, milloin?
Ei kukaan. Mutta kuulen
sen kulkevan puissa silloin.

Toinen erittäin kiinnostava satukirja, johon olen hiljattain törmännyt, on kokoomateos Kaiken maailman eläinsadut (toim. Katriina Kauppila, Otava 2011). Tämä ei ole ainakaan pelkästään lastenkirja! Minusta sadut kuuluvat yleissivistykseen, ja tämä kirja antaa hyvän läpileikkauksen tosiaankin kaiken maailman saduista. On Aisopoksen faabeleita, rakastettuja ja tunnettuja klassikkoja kaikkialta maailmasta, kansansatuja ja mikä kiinnostavinta, myös uusia suomalaisia satuja.



Ja kuvitus on tässäkin onnistunut - siitä pisteet Matti Pikkujämsälle.


Tunnetuimpien satujen kohdalla aikuista lukijaa ilahduttaa sekin, että kuvasta jo arvaa, mikä satu on kyseessä ja muistaa koko tarinan. Hauskaa ja nostalgista.


Kaikkein kiinnostavin osuus on kuitenkin kirjan lopussa: Meritähden rakkaus ja muita aikamme eläinsatuja. Nimikkotarina Meritähden rakkaus on Eeva Tikkaa, ja muuten osiosta löytyy esim. Kari Hotakaisen ja Hannele Huovin kirjoittamia satuja. Houkuttelevaa! En ole oikein perehtynyt kotimaisiin nykysatuihin kuin Leena Laulajaisen yhden ansiokkaan satukirjan verran, mutta kiinnostaisi kyllä perehtyä. Lupaankin lukea tämän nykysatuosion vielä ihan ajatuksen kanssa ja palata siihen vielä tarkemmin.


Nyt kuitenkin toivottelen kaikille hyvää Aleksis Kiven päivää sekä suomalaisen kirjallisuuden päivää. Lukekaa tänään jotain kotimaista! (Tai keskustelkaa kotimaisesta: Lukupiirissä alkaa tänään Juhani Aho -keskustelu.)


P.S. Kiitos, blogi on saanut parikin tunnustusta. Palaan niihin lähiaikoina. Olen ollut kelvottoman laiska tunnustuksiin vastaaja ja muutenkin vähän huono koneen ääressä istuja viime aikoina, mutta lupaan pitää tunnustuspäivän tämän viikon aikana.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Runohaaste: Risto Rasan syksy


Kirkkaana syysaamuna, 
kun vain kuura enää pitää lehtiä puissa, 
haluan irrota
- auringon napsaisemana.

Voiko runohaasteen muuttaa Risto Rasa -haasteeksi? Mielestäni kaikkien kannattaisi lukea hieman Rasaa. Hänen runonsa saattavat ensiksi vaikuttaa liiankin simppeleiltä ja lapsellisiltakin, mutta jotain taikaa niissä on: harva osaa kiteyttää kokonaisen hetken tai tunteen pariin sanaan. Kokeilkaa itse, se on yllättävän vaikeaa! Ostin juuri Tuhat purjetta, kootut runot -teoksen pokkarinakin, että saan vapaasti sotkea kirjaa. Kovakantiseen en raaaski tehdä merkintöjä ja pokkari kulkee kätevästi mukana - myös pian alkavalle lyriikkakurssille, jossa ilokseni kuulemma käsitellään Rasaa.





Syysaurinkoisen lauantaiaamun kunniaksi poimin Tuhat purjetta -kokoelman loppupuolelta muutaman syksyrunon.

Kasvihuoneen lasit on nostettu nojalleen
puutarhan muuria vasten.
Ruudut kuvastavat maisemaa kuin lautasjäät,
jotka syysmyrsky on ahtanut rantaan.

***

Sade sulkee suomut,
neulaset tiukkuvat.
Kylällinen kantosieniä
kuuntelee varjot auki
tiaisen sadepuhetta
taulakäävän markiisin alta.


***
Puuruska, maaruska, maamaatuskan syystuska.




Päivä lyhenee.
Puun kämmenten välissä
hehkuu jo syksy,
vaahteranlehtipiiippu,
kopassa ruskan värit.




Rasan runopokkarin takakannessa siteerataan Maaseudun Tulevaisuutta: "Kiireisessä ajassa Risto Rasan runous tarjoutuu levähdyspenkiksi."

Olen samaa mieltä. Ja nyt menen levähtämään tuonne oikeaan syysluontoon, nauttimaan runotunnelmista livenä.

Risto Rasa: Tuhat purjetta, kootut runot. Otava, Seven pokkarit, 2010.
Kustantamon kirjaesittely

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Onnelliset turkulaiset! Eli Kirjaston kissat -sarjakuva

Kirjastonkissat.fi
Mä haluun muuttaa Turkuun! Tai ainakin tilata Turun Sanomat. Tai vähintään alkaa vierailla säännöllisesti Kirjastonkissat-sivustolla.

Syy tähän intoiluun on eilen Akateemisesta kirjakaupasta löytynyt Kirjaston kissat -sarjakuva-albumi. Menin Akateemiseen ihan muissa asioissa, erästä kirjalahjaa hankkimaan, mutta arvatenkin sorruin haahuilemaan ympäriinsä ja osuin sarjispuolellekin. 

Kirjaston kissat on Antti Hopian ja Nina Laakon sarjakuva, jota on julkaistu Turun Sanomissa ja vuosien ajan, ja sarjakuva-albumejakin on ilmestynyt käsittääkseni neljä. Hankin tuon nelososan, Eräänlaista ystävyyttä, koska minusta se jos mikä kuului sarjakuvainnoituksen saaneelle kissakirjojen keräilijälle (minusta aika moni teos jos mikä kuuluu minulle milloin mistäkin syystä). Ajattelin etsiä Kirjaston kissojen aiempia osia Helsingin kirjamessuilta.

Nämä esimerkit on napattu tuolta Kirjaston kissojen nettisivuilta.



Tuo hankkimani albumi tuntuu olevan hyvin samaa tyyliä, sellaisia mutkattomia ja hauskoja strippejä, jotka sopivatkin hyvin sanomalehteen. Kaikissa stripeissä seikkailee kissoja, mutta kaikki tarinat eivät liity kovin tiukasti kirjoihin tai kirjastoon. Onneksi monet sentään, ja jo vuorosanat hymyilyttävät. Tässä pari keskustelua Eräänlaista ystävyyttä -albumista:


- Oletko lukenut kaikki nämä kirjat?
- Umberto Ecolta on kuulemma tapana kysyä tuota samaa.
- Tiedätkö, mitä hän vastaa?
- No.
- Voi, ei täällä ole kaikkia niitä kirjoja, jotka olen lukenut. Näkisit vain, kuinka suuri kirjasto niistä syntyisi.


- Ensin hän oli viehättynyt, kun olin lukenut niin paljon.
- Sitten hän tuli mustasukkaiseksi kaikille kirjoilleni.
- Lopulta hän jätti minut löytämänsä kirjan vuoksi.


Tekstit Antti Hopia, piirrokset Nina Laakko: Eräänlaista ystävyyttä. Kirjaston kissat 4. Utopia 1516, v. 2010.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Kirjakerho nuorille



Olen ollut PEKKin eli Pienen esikoiskirjakerhon toimintaan niin tyytyväinen, että haluan heti kertoa kirjakerhon jäsenkirjeestä tänään huomaamani asian: aikuisten esikoiskirjakerholle on tulossa "sisarkerho", nuorten kirjakerho KNKK.

Nuorten kirjakerholla on jo kotisivut, jossa kerrotaan kerhon toiminnasta tarkemmin (kerhossa on ikä- ja sukupuolikategoriat). Lisäksi kerhosivuilla esitetään tärkeä ja mielenkiintoinen kysymys: miten saada nuori lukemaan? Mitä mieltä olette, voiko kirjoja kaihtavan nuoren houkutella lukemaan vaikkapa antamalla hänelle kirjakerhojäsenyyden lahjaksi?

Olen varma, että minua harmittaisi, jos lähipiirissäni olisi teini, joka ei lukisi ollenkaan. Tällä hetkellä minua harmittaa kuitenkin enemmän se, että en tunne teiniä, jonka voisin altistaa nuorten omalle kirjakerholle. Haluaisin ainakin kuulla, mitä mieltä kirjoja kaihtava olisi, jos alkaisi saada automaattisesti kirjalahjoja. Toivottavasti se ei tuntuisi yhtä kauhealta kuin se, että sai lapsena joskus ymmärtämättömiltä tädeiltä karkin sijasta hedelmiä herkuiksi ja vaikka villasukkia lahjaksi. Vaikka kannattaisi se silti - nykyisin villasukat ovat minusta lahjojen parhaimmistoa heti kirjojen jälkeen.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Lionel Shriver: Jonnekin pois

Jos olisin kirjailija, haluaisin kirjoittaa kuten Lionel Shriver. Sokeeraavaa Poikani Keviniä lukuun ottamatta hänen kirjoissaan on pääsääntöisesti yllättävän tavallisia ihmisiä ja aiheita, eikä Shriver kirjoita henkilöhahmoistaan rakastavasti. Päinvastoin, hän piirtää kuvitteellisista ihmisistä totuudenmukaisen ja jopa niin inhorealistisen kuvan, että ne tulevat eläviksi ja pysyvät mielessä silloinkin, kun ei lue kirjaa. Näin myös Shriverin uusimman kohdalla: vaikka laitoin kirjan välillä pois, sen hahmot eivät lähteneet jonnekin pois mielestäni.

Jonnekin pois kertoo kahdesta melko tavanomaisesta newyorkilaisperheestä. Tarinan keskiössä on Shepherd, viisikymppinen remonttimies, joka on ikänsä haaveillut siitä, että tarpeeksi rahaa (ja rohkeutta) kerätttyään voisi hylätä amerikkalaisen yhteiskunnan ja elämäntavan ja häipyä loppuelämäksi jonnekin halpaan paikkaan, kenties jonnekin kehitysmaahan. Kukapa ei joskus unelmoisi täysin uudesta alusta?

Shepherd on juuri valmiina toteuttamaan unelmansa vaikka yksin, ilman vaimoaan, teini-ikästä juroa poikaansa ja etäistä, muualla jo asuvaa opiskelijatytärtään, kun perhe saa tiedon vaimon syövästä. Alkaa uusi aika, joka on täynnä ennusteita ja hoitosuunnitelmia, toivoa ja kärsimystä, käytännön järjestelyjä ja rahanmenoa. Niin kuin elämässä tuppaa usein käymään, etenkin Shepherin iässä, myös Shepherdin isä sairastuu samaan syssyyn ja hänen hoitonsa ja asumusjärjestelynsä aiheuttavat omat kuvionsa - ja rahareikänsä. Kirja havainnollistaa pelottavan hyvin paitsi sairastumista myös amerikkalaista terveydenhoitojärjestelmää. Vaikka olisi sairausvakuutus, vakava sairaus vie kaiken. Jos joudut työttömäksi, joudut saman tien vararikkoon.

Luulen, että amerikkalaista lukijaa saattaa kiinnostaa tässä kirjassa juuri tuo amerikkalaisen terveydenhoidon ja muiden yhteiskunnan palvelujen ja rakenteiden kuvaaminen; Shepherdin naapurinmies on kaikesta vikaa löytävä kommenttiautomaatti, jonka Shriver antaa toimia äänitorvena monelle elämän ja yhteiskunnan epäkohdalle. Naapurillakaan ei ole helppoa, sillä hän tuntee alemmuutta vaimoaan kohtaan, on epätoivoinen lihavan teinihömppätyttönsä kanssa ja tuntee monenlaisia tunteita kuolemansairasta, monivammaista toista tytärtään kohtaan. Kirja on siis täynnä vaikeita teemoja - kärjistettyjä, mutta sellaisia, että ne saattavat kohdata melkein ketä tahansa.

Minusta kiinnostavinta ja koskettavinta tässä kirjassa oli Shepherdin vaimon Glynisin sairaus. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta näin läheisen ihmisen sairastumisesta, mutta luulen, että Shriver on kuvannut sairauden vaiheita ja etenkin sairauden aiheuttamia tunteita uskottavasti, ainakin hyvin koskettavasti. 

Shriver pistää pohtimaan mm. sitä, saako kuolemansairaan puolison hylätä, jos oli juuri jättämässä hänet, kun hän sairastui. Pitääkö kuolevan pystyä puhumaan kuolemasta? Onko ihminen elänyt onnellisen elämän, vaikka hän olisi luopunut haaveistaan ja kuolisi nuorena? Pitääkö lapsiin olla läheiset suhteen? Voiko vakavasti sairaalla olla seksielämä? Saako sairas raivostua, voiko sairaalle suuttua tai valehdella? Ja, ennen kaikkea, onko länsimaisen lääketieteen tehtävä pitkittää elämää hinnalla millä hyvänsä vai voiko ihmisarvoinen elämä olla joskus jotain muuta kuin vain hoitoa hoidon perään, jos hoidot eivät enää tehoa? Minusta yksi kirjan koskettavimmista repliikeistä on Sepherdin vaimonsa lääkärille lausuma:

"Mutta ettekö te tajua, että kun 'ihailette' Glynisin taistelua, hän luulee että syytätte häntä, kun se osoittautuu turhaksi? Sen takia hän ei luovuta. Sen takia hänen kanssaan ei voi puhua... no, mistään." (s. 471)

Ensin en oikein ymmärtänyt, miten naapuriperheen tarina liittyi Shepherdin kertomukseen. Lopulta se tuli kaamealla tavalla selväksi - tässäkin kirjassa on sokeeraavat puolensa. Kirjassa oli myös epäuskottavia piirteitä ja etenkin loppu yllätti minut. Ajattelin kaiken sokkiaineiston ja epäuskottavien, moraalisesti kyseenalaistenkin, juonenkäänteiden kuitenkin vain alleviivaavan ensin nykyihmisen tuntemia ristiriitoja ja sitten sitä, että rankoista olosuhteista huolimatta kenen tahansa on mahdollista löytää rauhallinen mielentila ja toteuttaa unelmansa.

Se on aika iso mutta hyvä viesti kirjalle.

Shriverin uusin toi voimakkaasti mieleeni hänen teoksensa Syntymäpäivän jälkeen. Siinä näytettiin pelottavan kouriintuntuvasti, miten elämän pienillä, yksittäisillä valinnoilla voi olla suuret seuraukset. Jonnekin pois tuntui jatkavan samoja teemoja, mutta niin, että kyse ei ollut enää vain valinnoista. Elämän sattumat, asiat joihin emme voi itse ainakaan täysin vaikuttaa, voivat pistää kaiken aivan uusiksi.

Vaikuttavaa. Jään odottamaan Shriverin seuraavaa teosta.

Tekstinäyte - näin keskustelu jatkuu tuon yllä olevan Shepherdin repliikin jälkeen (s. 471):

"En ymmärrä, miksi hänen pitäisi 'luovuttaa'. Glynis... rouva Kracker saa rohkeutta sitkeydestään. Olen oppinut tuntemaan häntä sen verran, että kehottaisin teitä pitämään ennusteen omana tietonanne."
    "Mikäpä siinä, uusi salaisuus entisten lisäksi", Shep sanoi nyrpeänä ja pudottautui takaisin tuolilleen. "Vaikkatämä on kyllä aika helvetin iso."
     "Haluan vain, että hänen jäljellä oleva aikansa on mahdollisimman laadukasta. Että hän pysyy positiivisella mielellä."
    "Mutta eikö hän muka huomaa, mitä hänen ruumiilleen tapahtuu?"
    "Yllättävän harva huomaa. Kehotan silti ottamaan yhteyttä perheeseen ja ystäviin. Korostakaa heille, ettei kyse ole kuukausista vaan viikoista ja päivistä, eikä viimeistä käyntiä saa enää lykätä. Niin että he ehtivät jättää hyvästit."
    "Mitä hyötyä hyvästeistä on, jos ei voi sanoa hyvästi?"
    "Anteeksi kuinka?"
    "Jos Glynisille ei saa kertoa, kukaan ei voi sanoa hyvästejä. En minäkään."

Lionel Shriver: Jonnekin pois. (So Much for That). Avain, 2011. Suom. Seppo Raudaskoski