sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Eeva-Liisa Manner: Kamala kissa ja katinperän lorut

sekä vähän juttua Eeva-Liisa Mannerin runoteoksesta Kuolleet vedet ja pohdintaa runoista kirjoittamisesta.

Ensin kuitenkin kissarunoudesta.




Olen lukenut viime aikoina monta kissakirjaa: mm. tositarinoita kissojen elämästä sekä lapsille kirjoitettua kissafantasiaa (koostejuttu tulossa piakkoin). Kissateoksista kirjallisesti kiinnostavin ja visuaalisesti houkuttelevin on ollut Eeva-Liisa Mannerin Kamala kissa ja katinperät lorut.

Teos sisältää selvästi "aikuisten lyriikkaa" - sen alaotsikkonakin on Epäkohteliaita runoja ja parodioita - ja kissaihminen nauttii näistä runoista ihan kissatarinoinakin, sen koommin analysoimatta. Ainakin minut tempaisi kissamaisiin salaperäisiin tunnelmiin heti kirjan ensimmäisen runon alku:


Kerronko kissasta - hän on Hiipijä Kuutamolla.
On takkinsa nukkainen ja tiikerinjuovikas.
Hän nukkuu päivät, yöt kaikki kulkee,
nukkuu ja luuraa ja kulkee, kas katolle mennä julkee,
päivisin mietteliäs ja öisin toimekas,
toki taitava kissa, Kiipijä Kuutamolla.


Suurin osa teoksen runoista oli kuitenkin enemmän tai vähemmän vertauskuvallisia tai poliittisia. Esimerkiksi kuulua runoa Kaikki maailman naaraat, yhtykää on ainakin aikuisen vaikea lukea "vain runona". Runon alku:


Elämä ei ole niin ja näin ja noin, vaan Jos ja Ehkä ja Mutta.
Sen tiesi kovia kokenut punainen kissa Tutta,
jolla oli pirusti pentuja, eikä isistä tietoa.
Kovaa se oli kovasti, ei hellää eikä mietoa.






Aikuinen nauttii tässä kirjassa lyriikan ohella kuvituksesta, kissataiteilija Frans Toikkasen mezzotintoista. En osaa sanoa, vetoaisivatko tummat kissahahmot lapseen. Kirjan runoistakin vain osa tuntui eläinaiheesta huolimatta olevan sellaisia, että ne sopisivat lasten lorutteluhetkiin, vaikka onhan lapsilla usein kysy tulkita aikuisten tekstit omalle mielelleen sopiviksi. Runon Kippurahäntä kuvituksena on Suomen leijona ja runo tuntuisi olevan lastenkin makuun. Runon alku:


Kamala kissa se oli, leijonan sukua,
kopeasti kantoi se karvaista pakkaspukua,
jääkiekkoa pelasi, aina ampui maaliin
ja sai rutosti rojua: rautaisen mitalisaaliin.

 

Kippurahäntä riehuu ja taistelee, menettää jopa jalan ja toisen käpälänsä, ja lopuksi se on vaihtanut riehakkuuden hyrinärukkiin, hämyyn ja hiljaisuuteen. Aika moni muukin runo oli hurja tai ainakin hyvin railakas.

Heti kirjan avattuani tiesin, mikä kirja kissakirjakokoelmastani ainakin puuttuu: tietenkin kissakirjoista kenties kuuluisin, T. S. Elliotin The Old Possum's Book of Practical Cats. Eeva-Liisa Manner on ilmoituksensa mukaan kirjoittanut oman kissakirjansa osin tämän teoksen ideoiden mukaan.





Viime viikkoina olen lueskellut myös keväällä saamaani Eeva-Liisa Mannerin runoteosta Kuolleet vedet. Olen pitänyt kirjaa jatkuvasti hollilla ja lueskellut sitä sieltä täältä. Runot ovat vaikuttavia, kauniitakin, niiden lukeminen tuntuu tärkeältä ja haluaisin lukea entistä enemmän runoutta. Minusta esimerkiksi runossa Luulin että kuistille oli heitetty kirje on upea mystinen ja saman aikaan kirkkaan kuulas tunnelma:


Luulin että kuistille oli heitetty kirje,
mutta se oli vain kuun kajoa.
Minä poimin valon lattialta.
Miten kevyt se oli, kuun kirje,
ja kaikki taipui, kuin rauta, tuolla puolen.



Myös heti viereisellä sivulla on hieno, jotenkin käsin kosketeltava runo:


Villisorsa huutaa
ja aamulla ruoho on kuurassa.
Kuin lasia: ohut hileinen ääni.
Ikävyyden huimaus.
On syksy. Minä palelen tulen loimussakin.
Kylmyys on ihon alla, ei katoa.


Kun olen lukenut näitä runoja, olen ajatellut, että näistä jos mistä haluaisin blogata. En kuitenkaan osaa kirjoittaa runoista oikein mitään. Olen miettinyt, onko runoja niin vaikea analysoida siksi, että ehkei niitä ole tarkoitettukaan esiteltäviksi eikä ainakaan analysoitaviksi. Ehkä niitä pitää vain lukea ja nauttia runojen kuvista ja tarinoista, antaa mennä. Joskus runo viehättää tai kiinnostaa ihan sillään, kirjaimellisesti ymmärrettynä. Joskus runo taas nostaa esiin sellaisia ajatuksia tai tunteita, ettei niitä halua tai edes osaa pukea sanoiksi.

Ehkä silloin riittää, että antaa runojen puhua puolestaan: kertoo niistä esimerkkejä ja toivoo, että joku muukin kokisi ne tärkeiksi. Anki sanoi hyvin Risto Rasa -kirjoitukseni kommenteissa: kuka muka osaisi selittää runon?

Eeva-Liisa Manner: Kamala kissa ja katinperän lorut. Epäkohteliaita runoja ja parodioita. Tammi, 1985. (Kamala kissa -osion 4. painos, Katinperän lorut -osion 1. painos)

Eeva-Liisa Manner: Kuolleet vedet. Sarjoja yleisistä ja yksityisistä mytologioista. Tammi, 1977

13 kommenttia:

  1. Kamala kissa alkoi heti kiinnostaa ja yllätys yllätys, se sisältyy myös vähän aikaa sitten ostamaani koottuihin runoihin "Kirkas, hämärä, kirkas", pääsen vaikka heti lukemaan!

    Runoanalyysistä tehdään joskus vähän liian vaikeaa. Toisaalta on tietysti mielenkiintoista opiskella analysointia ja miettiä tarkkaan, mihin kaikkeen runossa voikaan huomion kiinnittää, mutta ei mitään lähilukua tarvitse aina suorittaa.

    Ihan loppuun asti analysointi voi joskus olla aika puisevaakin, ainakin jos sitä vertaa intoutuneen lukijan spontaaniin mielipiteeseen.

    VastaaPoista
  2. Ai niin, tuo runokokoelma! Sen minäkin haluaisin, vaikka omistankin nämä pari Mannerin runoteosta. Kiitos, että muistutit.

    Minulla on vähän samat fiilikset runojen analysoinnin suhteen: hyvin tarkka analyysi voi olla analysoijasta kiinnostavaa (jos osaa analysoida), mutta en oikein pidä analyysien lukemisesta. Ja kaikessa kirjallisuuden analysoinnissa on mielestäni ylilyönnin vaara: entäpä jos kirjoittaja vain tarkoitti sitä mitä kirjoitti, eikä yhtään mitään muuta?

    Onneksi blogeissa saa pitäytyä spontaaneissa mielipiteissä, jos analysointi ei syystä tai toisesta onnistu. :)

    VastaaPoista
  3. Hihii, kiva tulla siteeratuksi!;) Tulee ihan ylpeä olo. :D

    Runot ovat kyllä mahtavia. Minulle on todella tuttu tuo Kaikki maailman naaraat, yhtykää. Se on kyllä hieno runo! Myös nuo muut lainauksesi olivat vaikuttavia.^^

    VastaaPoista
  4. "Kamalasta kissasta" olen minäkin blogannut, se oli hieno! Mutta tuo runo kuun kirjeestä se vasta kaunis onkin! Täytyy etsiä tuo "Kuolleet vedet"-kokoelma!

    VastaaPoista
  5. Anki, ole hyvä, voit olla ylpeä hienosta kommentista. :)

    Reeta Karoliina, muistinkin, että olet kirjoittanut ainakin Kaikki maailman naarat, yhtykää -runosta, mutta en enää muistanut, oliko se juuri tämän saman teoksen yhteydessä (vaikka taisinkin kommentoida bloggaustasim, mutta olen huonomuistinen...). Kuun kirjeet on tosiaan kaunis, minä ainakin oikein näen, kuulen ja muutenkin aistin sen!

    VastaaPoista
  6. Onpas ihania runoja! Ja hyvin olet niistä kirjoittanut. Nyt muistan, miksi lukioikäisenä luin niin paljon runoja. Ehkä olisi aika elvyttää se harrastus...

    Ei runoja välttämättä tarvitsekaan avata yhtään sen enempää. Kirjallisuudentutkimus on sitten oma luku sinänsä (sitä olen itsekin saanut maistella kirjallisuutta opiskellessa - ja se kyllä vei puhtaan lukemisen ilon pitkäksi aikaa, vaikkei se varmaan opintojen tarkoitus ole).

    Oon sitä mieltä, että tavallinen lukija (mitä se sitten onkin) saa ja voi lukea runoja ihan omaksi ilokseen, tehdä omia tulkintojaan tai olla tekemättä. Joskus sanojen leikki tai vaikkapa se, miltä runo kuulostaa, riittää tekemään siitä hyvän ilman sen kummempia piilomerkityksiä.

    VastaaPoista
  7. Ihana Manner! Minä luin muutamia vuosia sitten runoja enemmän, nyt en niinkään. Upeat otteet olet valinnut.. Kuun kirje kosketti.

    Olen paljolti samaa mieltä täällä jo käydyn keskustelun kanssa. Tokihan sitä voi aina purkaa runon mutta minä pidän silti arvokkaampana sitä pään sisälle syntyvää kuvaa tai tuntemusta jota ei välttämättä edes osaa sanoittaa.

    Minun ehdottomat suosikkini ovat Risto Rasa ja Södergran.

    VastaaPoista
  8. Ja pitipä vielä sanomani, että minuun vetoaa tuo ihana kissakuvitus myös :)

    Olen ihan varma, että minulla on ollut tuo Eliotin kissakirja pienenä suomeksi (ainakin muistikuvieni mukaan) mutta ei ole aavistustakaan missä se nyt voisi olla. Toivon vielä löytäväni sen. Cats on kuitenkin lempimusikaalejani.

    VastaaPoista
  9. Anna Elina, kiitos. Olkoon siis niin, ettei runoja tarvitse ruotia, vaan runolöytöjen jakaminen riittää. :) Minä muuten välttelin pitkään kirjallisuustieteen opiskelua, koska ajattelin, että se veisi innon lukea kirjoja - ainakin se vei innon opiskella, koska jätin opiskeluaikoina yleisen kirjallisuustieteen peruskurssin kaksi tai kolme kertaa kesken. ;) Kun sitten myöhemmin luin kirjallisuutta avoimessa yo:ssa, se oli minusta hyvin mielenkiintoista, mutta ehkä enemmän sen erilaisten kirjoihin tutustumisen kannalta kuin kirjojen analysoinnin.

    Ja minäkin olen nyt ihmetellyt, miksen ole lukenut enemmän runoja. Nyt aion lukea! Yöpöydällä on Leena Laulajaisen lastenrunokokoelma sekä Södegranin runoteos.

    Linnea, kiva tietää, että Eliotin kissakirja olisi mahdollisesti saatavissa jopa suomeksi! Sepä olisi... pitää ryhtyä etsimään sitä ja laittaa ehkä etsintäkuulutuksiakin antikoihin.

    Kuun kirje on tosiaan hieno. Ehkä tärkeät runot pitäisi merkitä muistiin (muuallekin kuin blogiin), niin ne muistaisi myöhemminkin? Joka tapauksessa kiva kuulla, että sinäkin pidät Mannerista ja vielä Rasasta ja Södergranista - he ovat minunkin suosikkejani. :)

    Catsin haluisin joskus nähdä "isona versiona". Olen nähnyt vain prahalaisen nukketeatterin version ja se oli... hmmm, enemmän myötähäpeää kuin taide-elämyksiä aiheuttava.

    VastaaPoista
  10. Melkein en kehtaa jättää näin pientä ja kirjaa analysoimatonta kommenttia kirjablogiin, mutta kehtaanpa kuitenkin: Onpa IHANA kansikuva! Hurrrmaava kissapiirros! ♡

    VastaaPoista
  11. Kirjoituksesi innoittamana plarailin tänään Mannerin koottuja Akateemisessa ja löysin sieltä tuon hienon kuurunonkin!

    Minulle Manner on hieman musta aukko: olen joskus lukenut häneltä jotain, mutten kovin kattavasti. Ehkä olin vähän nuorenpuoleinen eka lukukerralla, muistelen että tuntui vähän vaikealta. Jospa nyt tuntuisi hienommalta. PMMP:n Paula Vesala on muuten monessa haastattelussa maininnut Manner-faniudestaan ja oisko jotain Mannerin säkeitä päätynyt PMMP:n levyillekin.

    Ja samaa mieltä kuin muutkin: blogeissa ei onneksi tarvitse vyöryttää mitään raskasta runoanalyysiä vaan saa kirjoittaa ihan siten kuin itse haluaa!

    VastaaPoista
  12. Piti kirjoittaa "helpommalta", kirjoitin näköjään "hienommalta"... varsinainen freudilainen lipsahdus :)

    VastaaPoista
  13. Saila, tässähän on juuri keskusteltu siitä, että paras runoarvio on spontaani kommentti. Tuo oli spontaani kansikommentti. :) Ja olen ihan samaa mieltä.

    Salla, kannattaa kokeilla, onko helppoa vai peräti hienoa! Mielenkiintoinen tuo PMMP-tieto, se oli minulle ihan uutta.

    Nuo Mannerin kootut alkavat nyt kyllä ihan vaivata minua, olen ajatellut ko. kirjaa tänään moneen otteeseen. Josko itselle kesälahjaksi...?

    Ja ylipäätään kiitos kaikille kommentoijille: minusta on hyvin hauskaa, että tällaiset vanhemmatkin kirjat herättävät keskustelua. Tässä blogissa kun ei päästä vanhoista kirjoista eroon, vaikka luen paljon uutuuksiakin. ;)

    VastaaPoista