tiistai 19. marraskuuta 2013

Totuus on tarua ihmeellisempää, eli sananen totuuspohjaisesta kaunokirjallisuudesta




Nyt niistä syksyn vaikuttavimmista kaunokirjallisista lukukokemuksista.


***

Ensinnäkin palasin rakkaan Tove Janssonin pariin ja luin novellikokoelman Kuvanveistäjän tytär. Olen blogiaikoinani toistellut Jansson-juttuja kyllästymiseen asti, mutta havainnollistan taas hieman, mikä hänen teksteissään minuun vetoaa.

Ensin tekstinäyte, novellin Kotieläimiä ja rouvia alku:


Isä rakastaa kaikkia eläimiä sillä ne eivät sano hänelle vastaan. Eniten hän pitää karvaisista. Ja nekin rakastavat häntä koska tietävät saavansa tehdä mitä ikinä tahtovat.
          Rouvat ovat kokonaan toinen juttu.
          Jos heistä tekee veistoksia, he muuttuvat naisiksi, mutta niin kauan kuin he ovat rouvia, niin kauan on vaikeuksia. He eivät osaa edes seisoa malleina, ja he puhuvat ihan liikaa. Äiti ei tietenkään ole mikään rouva eikä ole koskaan ollutkaan.
          Kerran hämäränaikaan kun isä seisoi pihassa, tuli jostakin lepakko ja lensi suoraan häneen syliinsä. Isä seisoi ihan hiljaa, ja silloin se kömpi hänen takkinsa sisään, ripusti itsensä ylösalaisin ja nukahti. Isä ei hievahtanutkaan. Päivällisen aikaan ruoka tuotiin hänelle ulos ja hän söi sen hyvin varovaisesti. Kukaan ei saanut puhua. Sitten lautanen vietiin pois ja isä jäi sinne seisomaan kunnes tuli pimeä. Silloin lepakko lensi välillä pois ja tuli taas takaisin isän luo. Mutta se jäi vain vähäksi aikaa, se oli kohteliaisuuskäynti.
         Sinä kesänä äiti keitti Pelluralle puuroa tai spagettia kaikkina niinä päivinä jolloin meillä ei saatu kalaa verkkoon. Isä meni kalliolle ja huusi: Pellura, Pellura, ja lokki tuli. Joskus sillä oli lapsensakin mukana.
         Eräs rouva väitti, ettei Pellura ollut mikää kalalokki vaan harmaalokki joka syö pieniä haahkanpoikasia, ja isä vihasi rouvaa siihen asti kun hän meni tiehensä.
        Pelluralla oli punertavat jalat, se oli harmaalokki ja se söi haahkojen poikasia, mutta silloin kun rouva oli poissa, me kuitenkin uskoimme että se oli kalalokki.



Lyhyesti: löydän hyvän kielen lisäksi Toven novelleista yksityiskohtien tajua, lämpöä, huumoria, ironiaa, konstailematonta elämänasennetta, hiljaista irrottelua ja hallittua boheemiutta, hauskoja ja viisaita havaintoja ja tarinoita, eli ihanan tovemaisen, ilkikurisen maailman.

Lisäksi minua kutkuttaa, että ainakin useimmat tarinoista ovat totta. Esimerkiksi Kuvanveistäjän tytär on omaelämäkerrallinen, joskin eri tarinoista ja aikakausista ammentava. Osallistuin Helsingin kirjamessuilla Bonnierin aamiaistilaisuuteen, jossa tuoreen Tove Jansson -elämäkerran kirjoittaja Tuula Karjalainen kertoi, että esimerkiksi Kuvanveistäjän tyttäressä esiintyvä apina oli oikeasti Toven isän lemmikki. Tytär ei vain ollut silloin viisivuotias, kuten novellikokoelmassa, vaan jo aikuinen. Silti on kiehtovaa ajatella, että novellien kautta pääsee kurkkaamaan oikean Janssonin perheen elämään.


***

Aiemmin syksyllä kurkkasin jo Tikkasten elämään.

Luin ainakin toista tai kolmatta kertaa Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan, mutten kirjoittanut siitä. Sen sijaan kirjoitin Henrik Tikkasen omaelämäkerrallisesta osoitetrilogiasta. Nyt muutama viikko sen lukemisen jälkeen ajattelen kirjaa usein. Ajattelen Märtaa, ajattelen Tikkasten perhettä, erityisesti ajattelen Henrikiä, joka ei ollut kirjailijana minulle niin tuttu kuin Märta ja josta en ollut aiemmin muodostanut yhtä vahvaa käsitystä kuin nyt Henrik-viikonlopun pidettyäni. Viime viikolla näin vielä huikean Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmän Helsingin Kansallisteatterissa. Myös sen tunnelma, tarinat ja etenkin Märtaa esittäneen Cécile Orblinin lavasuoritus ovat olleet voimakkaina mielessäni. (Kurkkaa Linnean tarkka arvio näytelmästä.)

Kaikki "Tikkas-kokemukset" olisivat varmasti olleet kiinnostavia ja puhuttelevia jo sinänsä, mutta vielä koskettavamman niistä tekee se, että ne ovat totta kaikkineen - rakkauksineen, kauheuksineen, ajankuvineen.


***

Ja vielä yksi erinomainen tosipohjainen kirjakokemus. Myönnettäköön, että sen(kin) pariin ajoi uteliaisuus. Keskustelin kahden lukupiiriystäväni kanssa Tikkasten tuotannosta, ja meissä heräsi halu lukea lisää samanmoista. Kulttuuri, ajankuva, tunnetut hahmot ja, kieltämättä, myös elämän hankaluudet kiinnostavat.

Luimme sitten Tuula-Liina Variksen Kilpikonnan ja olkimarsalkan. Ja voi, miten paljon löysimme siitäkin puhuttavaa. Miten Pentti Saarikoskikin on ollut aivan kauhea ja silti karismaattinen, merkillinen persoona. Miten kauheaa ja miten kiehtovaa, että kaikki Saarikosken vaimot olivat hänen hautajaisissaan. Ja miten hyvin Tuula-Liina Varis on elämästään kertonut! Hän kuvaa nuoruuttaan ja suhdettaan Saarikoskeen aidosti ja empaattisesti, ymmärtävästi, mutta samalla ihailtavan neutraalisti, uskottavasti. Upea kirja.


***

En tiedä, olisinko lukenut Kilpikonnaa ja olkimarsalkkaakaan yhtä intensiivisesti, jos se ei olisi ollut totta.

Toisaalta uppoudun paljon helpommin kaunokirjallisuuteen kuin tietokirjoihin. Muistan tarinat paremmin kuin faktat. Janoan kaunokirjallista kieltä. Kun puhun lukemisesta, puhun ensisijaisesti kaunokirjallisuudesta.

Mutta janoan myös tietoa. Näiden tosipohjaisten, hyvin taidokkaiden kaunoteosten jälkeen minusta onkin tuntunut, etten halua lukea "vain" tarinoita. Olen lukenut Aale Tynnin elämäkertaa ja iloinnut siitä, että sekin tutustuttaa minut menneeseen aikaan ja oikeisiin kulttuuripersooniin. Kaikki kevyemmät kaunokirjat ovat jääneet viime aikoina kesken; Grantasta olen tosin innostunut, koska siinä saan laatutekstien ohella tietoa siitä, millainen on kirjallinen aikakauskirja.

Mutta silti: voiko käydä niin, että haluan joskus lukea vain jotain oikeasta elämästä kertovia kirjoja? Tai vain esseitä, vain tietokirjoja? Olenko aivan tylsä? Tällä hetkellä tuntuu, että olen, mutta nautin siitä. Ja siltä varalta, että jatkan tällä uteliaan tylsyyden tiellä, kysyn: mitä muita hyviä kaunokirjallisia elämäkertoja tai muuten tosipohjaisia teoksia suosittelette?


***

En tiedä sitäkään, mikä oli lopulta tämän kirjoitukseni punainen lanka, mutta sainpa ainakin kirjattua viimeaikaisia kirja-ajatuksiani ylös. Siirryn nyt Jaanan Täällä toisen tähden alla -blogiin, sillä tiedän, että siellä on samantyyppisiä pohdintoja ja erityisesti kirjoituksia niin tietokirjoista kuin oikeisiin tapahtumiin pohjaavista kaunokirjallisista teoksista.





(Kaikki blogikirjoituksessa mainitut kirjat – Kuvanveistäjän tytär, Vuosisadan rakkaustarina, Henrik Tikkasen osoitetrilogia sekä Kilpikonna ja olkimarsalkka – ovat oman hyllyn aarteita: itse ostettuja tai vanhemmiltani lahjaksi saatuja.)

20 kommenttia:

  1. Oletko lukenut jo Helena Sinervon kirjoittaman romaanin Runoilijan talossa? Se oli silloin ilmestyessään aika hämmästyttävä, mutta ensi ällikästä toivuttuani pidin siitä kovasti. Ilmestymisestä taitaa alkaa olka jo kymmnisen vuotta, mutta en usko että haittaa. Romaani kertoo Eeva-Liisa Mannerista, osittain kuvitteellisesti, mutta tosiasioihin perustuen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erja, kiitos kommentista! Olen lukenut Runolijan talossa, nautin siitä suuresti. Luin samoihin aikoihin Liehun Helenen ja se oli monella tavalla mullistava lukukokemus. En saanut täysin tolkkua, mikä oli totta ja mikä "väritettyä", ja pohdin paljon kirjoittajan moraalia – ja rakastin sitä kirjaa.

      Poista
  2. Innostava kirjoitus, Jenni! Kilpikonna ja olkimarsalkka on niin hyvä. Vuosisadan rakkaustarina on vieläkin vahvana mielessä. Johtuneeko juuri totuuspohjasta, että lapsuusmuistelmat ovat viime aikoina kiehtoneet minua: Jalosen Poikakirja, Zilliacuksen Kertomus kadonneesta saaresta, Toivo Pekkasen Lapsuuteni, Tervon Esikoinen... Ymmärrän, mitä tarkoitat. Kyky nähdä ja kuvata oma elämänsä kaunokirjallisesti on kiehtovaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Elina! Kiitos myös oivallisista kirjavinkeistä. Minulla onkin Poikakirja omassa hyllyssä, enkä oikein ymmärrä, miksen ole lukenut sitä lukuisista kehuista ja suosituksista huolimatta. Tervon tuotannosta en ole ollut erityisen innostunut, mutta Esikoinen on kiinnostanut heti siitä lähtien, kun kuulin kirjasta, eikä vähiten siksi, että se on pitkälti omaelämäkerrallinen.

      Poista
  3. Olet laatinut kattavan koosteen totuuspohjaisesta kaunokirjallisuudesta. Jari Tervon Esikoisessa on käytetty termiä henkilökohtainen romaani ja, jos oikein muistan, niin Anja Snellmanin Pääomaa määriteltiin kirjan liepeessä hänen henkilökohtaisimmaksi romaanikseen.
    Tuula-Liina Varis on kirjoittanut myös vahvan omaelämäkerrallisen lapsuudenkuvauksen Maan päällä paikka yksi on. Sen esiintuomat kokemukset ehkä selittävät osittain hänen vahvuuttaan myös aikuiselämässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta! Tuo termi "henkilökohtainen romaani" onkin todella hyvä.

      Kiitos myös kirjavinkistä. Maan päällä paikka yksi on olisi kiinnostavaa luettavaa, sillä kieltämättä aloin pohtia myös aikaa ennen ja jälkeen Kilpikonnan ja olkimarsalkan.

      En ole toki sitä mieltä, että hylkäisin fiktion tai ettei sitä tarvittaisi – en tule KOSKAAN olemaan sitä mieltä – mutta nyt on sellainen kausi, että olen kiinnostunut myös kirjojen taustoista niin paljolti kun niistä saadaan tietoa: onko kirja omaelämäkerrallinen, miksi kirjailija kirjoitti kuten kirjoitti jne. Olen aina myös sanonut, että minusta hyvän kaunokirjan merkki on hyvän kielen lisäksi se, että kirjan maailma on eheä ja uskottava: jos kirja ei kuvaa oikeita tapahtumia, arvostan, että sen tapahtumat voisivat olla totta kirjan omassa maailmassa. Silloin kirja herättää ajatuksia kirjoittamisesta ja maailmasta, liikauttaa jotain lukijassaan. (Yleistäen, toki monenlaiset kirjat voivat tehdä vaikuksen.)

      Poista
    2. Minä ajattelen juuri samoin faktan ja fiktion suhteesta. Olen todella kiinnostunut taustoista. Tuntuu, että mitä enemmän lukee samalta kirjailijalta sitä enemmän saa myös hänen yksittäisestä teoksestaan.

      Käyn aina kirjan luettuani katsomassa, mitä kaikkea netistä löytyy. Joskus pääsee kuuntelemaan kirjailijaa lukemassa teostaan jossain kirjaillassa tai keskustelemassa paneelissa tai Nobel-kirjailija pitämässä kiitospuhettaan. Nämä ovat hieno lisä kyseisen kirjailijan teosten ymmärtämisessä.

      Poista
    3. Marjatta, minäkin haluaisin sanoa noin, että etsin aina kirjasta taustatietoa. En etsi kaikista, mutta monista kirjoista kyllä. Netti on niin kätevä! Se, että kirjoista saa helposti edes pintapuolista lisätietoa ja voi (useimpien kirjojen kohdalla) lukea kirjaan liittyviä bloggauksia ja keskusteluja ja ehkä kertoa omankin mielipiteensä, laajentaa kyllä lukukokemusta hienosti. Toivon, että kehityn yhä kärsivällisemmäksi lukijaksi, niin että jaksan paneutua tuohon taustatietoon yhä enemmän, lukea samalta kirjailijalta putkeen monta teosta jne. Olen huomannut, että tutunkin kirjailijan tuttujen teosten systemaattinen lukeminen avaa teoksia uudella tavalla. Viittaan tässä nyt esim. siihen, että yhtenä kesänä luin ensin Anni Swanin elämästä ja sitten monta Swanin kirjaa, sittemmin olen pitänyt onnistuneita kirjailijateemaviikonloppuja.

      Poista
  4. Kiinnostava kirjoitus Jenni!

    Yksi syy oman blogini perustamiseen yli kolme vuotta sitten oli se, että halusin lisätä kaunokirjallisen kirjallisuuden lukemista. Olin pikkuhiljaa lipunut lukemaan yhä enemmän elämäkerrallisia teoksia ja historiallisia tietoteoksia. Aktivointi onnistui joksikin aikaa, mutta nyt olen taas siirtynyt yhä enemmän faktapohjaiseen kirjallisuuteen. Ymmärrän ja tajuan kaunokirjallisuuden merkityksen kulttuurisesti ja historiallisesti, mutta se ei vain ole minun juttuni, ainakaan pääasiallinen sellainen. Toki nautin suunnattomasti kun saan luettavakseni oikein hyvän romaanin. Tällainen esimerkiksi oli Pelon "Jokapäiväinen elämämme", jossa tosin siinäkin oli vahva faktapohja. Loppujen lopuksi faktan ja fiktion välinen ero on liukuva eikä mikään ole puhtaasti kumpaakaan.
    Janssonin kirjoihin en ole ihastanut samalla tavalla kuin esimerkiksi Tikkasten ja Variksen (tuo Marjatan esiintuoma "Maan päällä paikka yksi on" on loistava, kuten myös Kilpikonna ja Olkimarsalkka) kirjoihin. Myös Erjan mainitsema Sinervo on hyvä, samoin kuin Rakel Liehun "Helene". Luulen, että yksi syy siihen, että Janssonin kirjat eivät ole kolahtaneet täysillä on se, että luen mielummin aikuisista kuin lapsista. Tunnustan pitkästyväni lapsuuden kuvauksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jaana! Ymmärrän hyvin, että olet halunnut lisätä kaunon lukemista, mutta ymmärrän niin hyvin senkin, ettei sitä tee aina mieli lukea. Suutun, jos kuulen lauseen "elämä on liian lyhyt fiktion lukemiseen" (olen kuullut kerran, mutta muistan sen aina), mutta en ymmärrä niitäkään, joista kategorisesti "on tylsää lukea tietokirjoja ja onhan tietoa muuallakin kuin kirjoissa".

      No, se siitä. Kommentoinkin tuolla blogin FB-sivun puolella, että minäkään en yleisesti ottaen innostu erityisemmin lapsuusmuisteluista ta ainakaan lapsikertojista. Liian lapsellinen kertoja ei useinkaan liikuta minua, ärsyttää vain. Vielä ärsyttävämpää on liian fiksu lapsikertoja, sellainen, joka muistaa ja ymmärtää kaiken... Mutta Janssonin kanssa kaikki on toisin: hän on juuri minulle sopiva kertoja, kaikessa. :)

      Poista
  5. Tuo Jaanan lause "Loppujen lopuksi faktan ja fiktion välinen ero on liukuva eikä mikään ole puhtaasti kumpaakaan" on niin hyvin muotoiltu ja niin totta. Mikä on puhtaasti faktaa, ehkä tilastot? Miten olisi mahdollista kirjoittaa elämäkertaa niin, että se olisi vain faktaa? Aina kun kertoo jostain tapahtuneesta - ja haluaa kertoa hyvin - alkaa täyttää aukkoja ja yhdistellä luovasti asioita. Tämän tekee ihan vaistomaisesti, mutta voi myös päättää, ettei yritäkään pysyä faktoissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, olen samaa mieltä, Jaanan lause on täydellinen. Ja epäilenpä, etteivät kaikki tilastotkaan ole puhdasta faktaa! Ja kun kertoo omasta elämästään... osan asioista muistaa varmasti tahtomattaankin "väärin". Väärin siksi lainausmerkeissä, että eihän se totuuskaan ole aina yksiselitteinen. Siitä huolimatta (ja juuri siksi) näitä "totuudentulkintakirjoja" onkin kiinnostava lukea!

      Poista
  6. Oi Tikkaset! Ja Kilpikonna ja olkimarsalkka, Rakastan sitä.
    Ja vielä että Joyce Carol Oatesin Blondi, jota oon vinkannut sulle aika monessa yhteydessä, mutta se vaan on. Paras ikinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi, kiitos kommentista ja Oates-muistutuksesta, jälleen! Olen edistynyt jo niin paljon, että Blondi löytyy nykyisin omasta hyllystä. Nyt täytyy vain vielä kerätä rohkeutta paksun kirjan ääreen asettumiselle.... :)

      Poista
  7. Ihana, inspiroiva postaus, jonka olen käynyt kännykällä lukemassa jo pariinkin kertaan, mutta nyt tulin erikseen kommentoimaan. (Ja olen palaamassa vielä muutamaan vanhempaankin postaukseesi, kunhan tässä ehdin! :) Olet lukenut ihan hurjan hyviä kirjoja! Haluaisin kommentoida vähän kaikesta, eli tästä taitaa tulla melkoisen pitkä kommentti... Aloitan kuitenkin ihastelemalla täälläkin lukevaa harmaata eläintä! <3 :)

    Janssonia, oih! <3 Minäkin olen lukenut hänen kirjaansa viime aikoina, Muumilaakson marraskuuta siis. Olen nautiskellut sitä pieninä palasina aina sopivissa hetkissä, ja luulen lukevani sen loppuun tällä hetkellä kesken olevan, aivan huikean romaanin (Heikkisen Pihkatappi) jälkeen, ennen kuin palaan sen Pamukin Lumen (jota sinulle keskiviikkona hehkutin!) pariin. Kuvanveistäjän tytärtä en ole lukenut, mutta olen suunnitellut sen lukemista ensi vuodelle.

    Ja Tikkasia, oih! <3 Minunkin tekisi mieli lukea uudelleen Vuosisadan rakkaustarina, se on niin huikea teos. Voi olla, etten myöskään bloggaa siitä, siinä on asioita jotka saavat kirjan tuntumaan niin henkilökohtaiselta etten osaa (tai välttämättä edes halua) kirjoittaa siitä blogipostausta. Ja Henrik Tikkasen parissa aion jatkaa heti, kun tämä uutuuskirjasuma vähän helpottaa. :)

    Luin Tuula-Liina Variksen uutuusteoksen ihan äskettäin, ja sitä suosittelen sinulle (siitäkin taisi olla puhetta?). Lainasin Kilpikonnan ja olkimarsalkan nyt loppuviikosta kirjastosta, ja aion lukea sen kunhan saan vähän etäisyyttä Että tuntisin eläväni -kokoelmaan. Eli kuljen vähän niin kuin sinun kirjallisissa jalanjäljissäsi. :)

    Keskiviikkona kiinnostuin myös tuosta Aale Tynnin elämäkerrasta (kiitos sinun!). Luulen että joudun varaamaan senkin kirjastosta. :) Olen itsekin huomannut että olen aiempaa enemmän kiinnostunut elämäkerroista, tietokirjoista ja tosipohjaisista teoksista, joskaan kiinnostus puhtaaseen kaunokirjallisuuteen ei sekään ole kadonnut minnekään. Niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Sara, miten ihana ja ihanan pitkä kommentti! Huikkaan vain, että kiitos, olen nyt mökillä (kännykkäkommentoinnin varassa...), mutta vastaan sinulle myöhemmin ihan kunnolla!

      Lukevat harmaat eläimet kuuluvat elämääni niin oikeasti kuin virtuaalisesti. <3 Pian meillä on tosin kaksi kiukkukarjuvaa harmaata eläintä, jotka eivät hyväksy, että pitää lähteä ihanalta mökiltä ja mennä kamalaan autoon...

      Poista
  8. Mielenkiintoinen postaus, kiitos! Luin juuri Märta Tikkasen Emman ja Unon (lienet jo lukenut?); mielenkiintoinen tosipohjainen elämäkertaromaani sekin. Ja Pirkko Saision kirjat tulevat myös mieleen, esimerkiksi Punainen erokirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Luru ja anteeksi, että vastan vasta nyt! Olin luullut jo vastanneeni, ja sinun kiinnostavan postauksesikin olen kyllä lukenut.

      Emma ja Uno on tosiaan tuttu kirja, luin sen - arvatenkin - heti kun se ilmestyi. Saisiota olen lukenut melko vähän ja aikaa sitten; haluaisin kyllä lukea häntäkin joskus "kunnolla". Kiitos muistutuksesta!

      Poista
  9. Voi, minäkin niin rakastan Kuvanveistäjän tytärtä. Siinä on jotain niin herttaista, totta ja ihmeellistä yhtä aikaa. Tove on minulle ikuinen rakkaus, ja tulen aina niin onnelliseksi, kun muutkin ovat löytäneet ehkä vähän sivuummalle jääneen Kuvanveistäjän tyttären.

    Tikkasiin ihastuneena myös minä suosittelen Emmaa ja Unoa kuten edellinen kommentoija, vaikka ehkä oletkin jo siihen tutustunut? Ihan upea teos, jossa Marta peilaa mielenkiintoisesti omia ihmissuhteitaan äitinsä ja isänsä kohtaloihin. Se oli yksi viime kesän parhaista kirjoista, jonka luin. Ja ajankuvaus on teoksessa todella mielenkiintoista, ihana kirja!

    Toinen mitä suosittelen on historioitsija Mikko Porvalin kirjoittama ja kokoama Rautasormus - rakkaustarinoita sotavuosilta, ilmestyi viime keväänä. Se on kokoelma tosipohjaisia tarinoita ystävyydestä ja rakkaudesta sota-aikaan. Vaikka Porvali ei ole varsinaisesti mikään kaunokirjailija, teos on kirjoitettu todella hyvin. Ja ne tarinat! Ihan uskomattomia! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna Sofia, kiitos kommentista! Toivotaan, että nyt Toven juhlavuonna moni huomaa, että vaikka muumit ovat mestarillisia, Tove oli paljon muutakin kuin muumikirjailija. (En osaa enkä halua kyllä arvottaa, mikä Toven rooleista on minulle tärkein, minulle tärkeintä, kiinnostavinta ja ihailtavinta on Toven henkilön ja tuotannon kokonaisuus.)

      Totesinkin yllä, että olen lukenut Emman ja Unon, olen siitä ihan samaa mieltä kanssasi. Olen niin iloinen, että juuri Märta Tikkanen on se kirjailija, jolta omistan koko tuotannon. Olenkin lukenut melkein kaikki hänen teoksensa moneen kertaan.

      Kiitos Rautasormus-vinkistä. Tuo kirja taas ei ole minulle lainkaan tuttu, mutta kuulostaa hyvinkin siltä, että olisi nk. minun kirjani. Kiitos, etsin tuon kirjan käsiini, kun käyn seuraavan kerran kirjastossa.

      Poista