lauantai 23. heinäkuuta 2011

Mikä kauheassa kiehtoo?

New Yorkin World Trade Centerin kaksoistornien kaatumisesta on pian kymmenen vuotta. Muistan edelleen, missä ja miten kuulin ensimmäiset uutiset tuhosta - ja sen, että pian alkoivat myös arvelut siitä, montako tv-sarjaa, elokuvaa ja kirjaa terrori-iskuista tehdään. Miten traumaa puretaan? Tai, kyynisemmin, miten sillä tehdään rahaa?

Nyt elämme ainakin Pohjolassa taas viikonloppua, jolloin kaikki arkinen tuntuu  samanaikaisesti turhalta ja arvokkaalta ja on helppo jumittua lamaantuneena ja epäuskoisena television ja internetin ääreen. Miten Norjan kaltainen verilöyly on mahdollista? Ja Norjassa?

Uutisten katselu toi mieleeni lukupiirimme tapaamisen ja erään kirjallisuustieteellisen artikkelin, jota olin joka tapauksessa ajatellut käsitellä blogissani.

Eräs lukupiiriystäväni lukee paljon sota- ja erityisesti holokaustista kertovaa kirjallisuutta ja tuli keskustelua siitä, mikä häntä noissa kirjoissa kiinnostaa. Ystäväni sanoi, ettei hän oikein tiedä muuta syytä kuin yleinen historiakiinnostus ja se, että hän yrittää ymmärtää. Kirja kirjalta hän koettaa selvittää, miten holokaustin kaltainen täysin käsittämättömältä tuntuva asia on voinut tapahtua. Kuinka paha ihminen voi olla?

Selailin jokin aika sitten Kuisma Korhosen teosta Lukijoiden yhteisö ja huomasin, että siinä on käsitelty tätä aihetta kahden luvun verran. Luvussa Holokaustin lumo (Kansanmurhan estetiikkaa I) Korhonen puhuu esimerkiksi ihmisen tarpeesta kuulla selviytymistarinoita - useinhan keskitysleiritarinat, olivatpa ne tosiperäisiä tai ei, kerrotaan leiriltä selvinneen ihmisen tarinana. Korhonen miettii: Selviytysmiskertomukset tarjoavat lukijalle lohtua, mutta onko tuo lohtu valheellista? Loukkaako se kaikkien niiden miljoonien muistoa, jotka eivät pelastuneet? (s. 195)

Hän myös pohtii, että tiedonhalun ja ymmärtämisen tavoittelun lisäksi ihmisiä ajavat esim. kauheiden sotakokemusten ja kansanmurhakertomusten äärelle myös muut, ehkä alhaisemmat syyt:

Ja kuitenkin, jotain lumoa noissa kertomuksissa on. Kuin juuri kielto samaistua vain vahvistaisi haluani lukijana päästä sisälle tuohon maailmaan, tuohon harmaaseen, parakkien ja piikkilankojen ja valonheittäjien rytmittämään tilaan.
En ole välttämättä ylpeä tuosta halusta. (s. 195)

Korhonen esittää, että lukijoilla voi olla tarve tuntea itsensä uhriksi. Hän ei itse sano näin, mutta käsitin, että Korhonen viittaa tällä siihen, että ihmisellä voi olla tiedostomatonkin halu kokea vaikeita tunteita tai olla täysin vastuuton omasta itsestään. Hän kirjoittaa: Emme halua vain tirkistellä uhrin kokemusta, haluamme tuntea, että olemme itse uhreja, kertojan uhreja. Haluamme tuntea, että meidät on temmattu pois omasta hallinnastamme - - (s. 196)
Ja edelleen: Holokaust on sadomasokististen uniemme kohde, kiduttajien ja kidutettavien leikin näyttämö - yhteisön pimeä salaisuus, jonka nostamme yhä uudelleen alttarille. (s. 196)

Melko rankkaa - vaan ei välttämättä pelkkää spekulaatiota. Mutta muitakin, tutumpiakin ja helpommin hyväksyttävia, motiiveja Korhonen löytää pahuuden pariin hakeutumiselle: Kertomukset ovat tapa käsitellä posttramaattista stressiä, purkaa kokemusta. Ne ovat myös tapa jakaa kokemuksia ja tietoa, tapa muistaa ja kunnioittaa muistoa. Korhonen mainitsee myös syyllisyyden ja huonon omatunnon.

Jotkut tapahtumat ovat vain niin rankkoja, ettei niistä tunnu olevan ulospääsyä. Kirjansa luvussa Dresden (Kansanmurhan estetiikkaa II) Korhonen sanoo mielestäni vastaanpanemattomasti:

Joukkotuhon aiheuttama trauma jättää meidät moninkertaiseen umpikujaan: tiedämme, että itsemme takia meidän pitäisi selvittää lopullisesti muistomme jotta voisimme antaa menneiden olla menneitä, keskittyä rakentamaan tulevaisuutta niin itsellemme kuin heille, jotka ovat vielä kanssamme. Samaan aikaan tunnemme surmaavamme uhrit vielä kerran, jos emme pidä heidän muistoaan elossa, jos emme palaa mielessämme niihin viimeisiin tuskallisiin hetkiin kun he vielä hengittivät, puhuivat, hymyilivät ja itkivät. Kyyneleet voivat estää meitä toimimasta, mutta kyyneleet ovat ehkä viimeinen side, joka pitää edesmenneet vielä luonamme. Mutta myös heidän kohtalonsa muisteleminen on eräänlainen toinen surmaaminen, rituaalinomainen uhraaminen. (s. 220)

Kuisma Korhonen puhuu mielenkiintoisissa artikkeleissaan siis lähinnä holikaustin käsittelystä kirjallisuudessa ja hieman muissakin taiteissa. Mielestäni hänen analyysiaan voi  kuitenkin soveltaa muunkin "kauhean" kirjallisuuden kirjoittamiseen ja lukemiseen sekä esimerkiksi (jatkuvaan) uutisten seuraamiseen, kun maailmalla tapahtuu jotain kauheaa, sellaista jota ei voi ymmärtää ja johon ei vaikuttaa, mutta jota ei voi sivuuttaakaan.

Niin kuin eilen Norjassa.

***

Löysin Kuisma Korhosen teoksen, kun Erja esitteli sen. Aion lukea koko teoksen ja kirjoittaa arvion siitä lähiaikoina.

Kuisma Korhonen: Lukijoiden yhteisö - ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä. Avain, 2011.
Kustantamon kirjaesittely

34 kommenttia:

  1. En nyt ehdi syventyä moniin esille nostamiisi ajatuksiin ja sitaatteihin, mutta luin ja palaan varmasi lukemaan ja toivottavasti kommentoimaankin myöhemmin. Haluan kuitenkin kiittää näiden asioiden esille nostamisesta täällä usein niin kepeässä kirjablogimaailmassa.

    (Olenko poikkeus, kun kuulin Norjan tapahtumista vasta tänään lukiessani siitä Hesarista, en omista telkkaria enkä aio netistä katsoa videioita/kuvia tai lukea aiheesta? Olen järkyttynyt ja haluan tietää taustoista, mutta jaksan odottaa huomisen lehteä enkä halua nähdä kauhukuvia.)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Maria, toivottavasti palaat myöhemmin asiaan. :)

    Minäkään en juuri katso telkkaria, vaikka se meillä onkin (kesällä en ole katsonut edes viikoittain) ja vältän ihan tietoisestikin tällaisiin kauhu-uutisiin "uppoamista", etenkin niitä kuvia ja videoita. Netti on kyllä pääasiallisin uutiskanavani, meille tulee sanomalehti vain viikonloppuisin.

    VastaaPoista
  3. Nämä todella huonot uutiset on pakko tietää, jostain syystä.

    Sitä ihan kuin hävettää, jos jotain kauheaa on tapahtunut ja itse on vain uinaillut jossain onnenmailla, ainakin minua. Silti aika nopeasti tulee sekin tunne, että on päästävä pois haaskalta, uutisoinnin tehokkuus alkaa tuntua pahalta.

    Minulla on (paha?) tapa suojella itseäni joiltain aiheilta, yksi näistä on holokausti. Niin paljon kuin Korhosen esseekokoelmasta pidinkin, olen varmaan lukenut nämä luvut joista kerrot tässä aika kursorisesti. Nyt tuntuu, että täytyisi palata, sen verran hienoja ovat valitsemasi lainaukset.

    Nämä Norjan uutiset ovat aivan käsittämättömän kauheita. Voimattomuuden, raivon ja surun rinnalla täytyy silti jaksaa pitää mielessä, että ne eivät ole koko todellisuus. On myös pääskysiä kesätaivaalla, sateenkaaria ja ystävyyttä.

    VastaaPoista
  4. Todella mielenkiintoinen ja ajankohtainen postaus.

    Niin järkyttävän surullista ajatella juuri nyt Norjan uhrien omaisia ja niitä lapsia, jotka traumaantuivat tapahtumien keskipisteessä ja tuntevat nyt syyllisyyttä selviytymisestään.

    Erja sanoo hienosti tuossa viimeisessä lauseessaan sen, mikä onneksi kantaa meidät (kauempaa katsovat) tällaisten hirveiden uutisten yli. Koko maailma ei ole paha.

    Postauksessasi oli mielenkiintoista analyysiä kauheuksista kertovasta kirjallisuudesta ja syistä, miksi tietyntyyppisistä tapahtumista haluamme lukea.

    Kiitos taas ajatusten herättämisestä.

    VastaaPoista
  5. Mulla oli silloin Jokelan aikaan hirveä tarve ymmärtää, miten jotakin tuollaista voi tapahtua. Pyörittelin asiaa sen verran sitkeästi päässäni, että lopulta ymmärsin antaa periksi: tätä asiaa en voi järjelläni ymmärtää.

    Terroristithan on helppo laittaa sen piikkiin, että kouluttamattomat, vailla mahdollisuuksia olevat ihmiset ajautuvat aivopesun vuoksi terroristeiksi. Miten sitten meidän sivistyneissä länsimaissakin pääsee tapahtumaan samaa? Ehkä tosiaankin on niin, että uskonnosta, kansallisuudesta yms. seikoista huolimatta ihmiset ovat aika samanlaisia. Myöskin yhteiskunnat, joissa joku aina tuntuu puristuvan sinne äärilaitaan.

    Holokaustista luin Borowskin teoksen, enkä kauheasti ole muita lukenut. Erjan tavoin kieltäydyn lukemasta asiasta. Jotain kertoo se, että Borowski, joka pelastautui keskitysleireiltä, päätyi itsemurhaan silloin, kun elämä lopultakin oli aika hyvin. Borowskin selviytyminen keskitysleireiltä liittyi paljolti siihen, että hän oli tarpeeksi kamala pelastautuakseen.

    Kai se on sitä, kun kaikki hyvyys, joka ihmisillä on, on joiltain kaikonnut kokonaan. Ja lisäksi se, että mielenterveydeltään epävakaa päätyy jonkin ääriliikkeen pariin. Joukkovoima on pelottava asia. Minusta ihmisten vähättelyä esim. Suomen poliittista tilannetta ei saisi hymähdellä ja painaa hiljaiseksi niitä, jotka miettivät, mihin se voi johtaa... Kilahtelevia kavereita on meilläkin ihan omasta takaa.

    No niin, ja silti selittelen ja yritän etsiä selitystä...

    VastaaPoista
  6. Luulen myös, että tarpeella seurata tällaista lähellä tapahtuvaa juttua on jotain tekemistä myös sen kanssa, että haluaisimme mieltää omat maamme turvallisiksi paikoiksi - ja ne kauheudet tapahtuvat jossain kaukana...

    VastaaPoista
  7. Erja, no niin, mikä voisi olla niin HYVÄ uutinen, että sitä vahdattaisiin vuorokausitolkulla joka viestintävälineestä ja siitä puhuttaisiin koko ajan? Valitettavasti ei tule mieleen. :(

    Ja tosiaan, ihan kuin olisi tehnyt jotain väärin, jos ei ole heti kuullut jostain kauheasta uutisesta. Omituista.

    Minäkin suojelen itseäni joltain aiheilta ainakin ajoittain. Mielestäni siinä ei ole mitään pahaa, ei se ole todellisuuden kieltämistä tms. vaan ihan järkevää itsestä huolehtimista. Sen takia en nykyisin seuraakaan esim. juuri "kauhu-uutisia" erityisen intensiivisesti. En kuitenkaan voi tehdä muuta kuin ahdistua, ja lisäksi uutisointi on usein niin runsasta ja mautonta, että tosiaan tulee olo kuin olisi haaskalla (toivottavasti kukaan ei ajattele minun kirjoituksestani, että hetipä se tarttui uutiseen).

    Minä taas en ole lukenut Korhosen kirjasta vielä kunnolla kuin tuon holokaustiosion, mutta toivoakseni luen loputkin pian. Kiinnostava kirja!

    Ja vielä: noin se tosiaan on, ei koko maailma ole kuitenkaan paha vaikka joskus siltä tuntuu. Pääskysiäkin on - hyvin sanottu.. :) Tänään, kun tuskailin pihatöissä ensin hellettä ja sitten ukkosta ja lopulta jouduin lopettamaan koko homman, ajattelin ensin, että onpa mulla naurettavat murheet. Sitten ajattelin, että onpa onnellista, että minun murheeni ovat tätä tasoa, ja niin ovat onneksi monen muunkin, kuitenkin. (Kuitenkin olisi onnellista, jos sen onnen huomaisi ilman mitään kauhu-uutiskontrastia. Huomaankin kyllä, mutta yleisesti ajatellen.)

    Hanna, Erja tosiaan sanoi jo kaiken oleellisen maailman hyvyydestä. :) Ja analyysi ei ollut juurikaan minun vaan suoraan Korhosen kirjasta, mutta kirja on kyllä hyvin kiinnostavan tuntuinen. En itse lue "kauheuskirjallisuutta" niin paljon, että osaisin erityisemmin analysoida tai eritellä sen lukemisen syitä. Nuorena luin enemmän esim. sota-ajoista kertovia kirjoja, mutta nyt en ole niistä kiinnostunut juurikaan. Ehkä se on sitä itsensä suojelua tai sitten on vain saanut toistaiseksi riittävän annoksen siitä teemasta. Anne Frankin elämäkerta kyllä veti viime vuonna aika mykäksi, vaikkei siinä periaatteessa edes ollut mitään uutta tietoa.

    VastaaPoista
  8. Olen ollut melkeinpä koko ajan online tapauksen tiimoilta. Norjassa asuva ystäväni on kertonut siellä ilmestyvästä uutisoinnista, mutta kaiken keskellä koko ajan päässä jyskyttää kysymyksiä: miten tämä kaikki on mahdollista, miten meistä on tullut tällaisia, onko evoluutio tehnyt loikkauksen pahan puolelle ja mitä meidän tulevaisuutemme tulee olemaan...?

    VastaaPoista
  9. Mari A, kommenttisi tulivat tähän väliin, kiitos niistä!

    Minullekin Jokela oli uutinen, jota seurasin ja pohdin ja analysoin ja ties mitä. Kun tuli toinenkin kouluampuminen, en seurannut sen uutisointia enää ollenkaan niin paljon. Se ei johtunut siitä, että olisin paatunut tai turtunut, mutta kuten sanot, sitä ei vaan voi ymmärtää. Sen ymmärsin, etten tee hyvää itselleni enkä kenellekään, jos katson kaikki järkyttävät kuvat ja luen jok'ikisen vielä sokkitilassa olevan uhrin tai uhrin omaisen haastattelun. (Entisenä toimittajana - joskaan ei uutistoimittajana - minua kiinnostaa aina itse uutisen lisäksi uutisointi ja esim. ihmisten reaktiot sosiaalisessa mediassa, mutta olen yleensä järkyttynyt ja surullinen median ja ihmisten käytöksestä.)


    Luulen, että arvelusi, miksi joidenkin ihmisten hyvyys tuntuu kokonaan kaikonneen, ovat oikeita, mutta täsmällisesti sitä ei voi selittää kukaan. Ei ainakaan kukaan, joka ei ole itse paha tai jotenkin kiero. Ei vain ymmärrä. Ehkä se on hyvä, itsessä on vielä sitä hyvyyttä.

    VastaaPoista
  10. Pitsit sekaisin, kiitos kommentista sinullekin. Niin, juuri tuollaisia kysymyksiä sitä on pää pullollaan, eikä yhtään vastausta.

    On kai pahuutta ennenkin ollut, mutta sitä ei seurattu online... Ja kuten Mari sanoi, kun ainakin me länsimaissa ajattelemme, että meillä on kaikki hyvin ja olemme sivistyneitä, niin emme voi käsittää, miten mitään noin kauheaa voi tapahtua.

    En käsitä edes sitä, miltä tuntuisi olla nyt norjalainen. :(

    VastaaPoista
  11. Ai niin, Mari A., Korhonen puhuu myös kirjassaan siitä, että ehkä on liikaa kutsua keskitysleireiltä pelastuneita onnellisiksi - kokemus saattoi kuitenkin pilata ihmisen loppuelämän ja heijastua pitkälle seuraaviin sukupolviinkin, vaikka ihminen olisikin "onnellinen pelastunut". Korhonen viittaa myös groteskin kauheaan elokuvaan, jossa päähenkilö pelastuu keskitysleirikuolemalta, mutta elokuva osoittaa, että joskus selviytyminen voi olla melkein pahempi kuin kuolema.

    Näiden "kauhu-uutisten" kohdallahan on usein puhuttu tuosta Hannankin mainitsemasta syyllisyydestä, jota onnettomuudesta selvinneet kokevat. Korhonenkin kirjoittaa siitä jonkin verran kirjassaan. Ja holokausti, sen kohdallahan puhutaan usein ihan kansallisesta syyllisyydestä.

    VastaaPoista
  12. Kiitos Jenni tästä ja kiitokset muillekin hienoista kommenteista. Minuakin tämä Norjan tapaus on koskettanut syvältä. Tunnen barbaarisia ajatuksia kun mietin tätä joukkomurhaajaa, jonka vuoksi käsittämättömän monta nuorta elämää päättyi ennen aikojaan. Samalla tunnen vähän huonoa omaatuntoa siitä, että järkytyn tästä, mutta pommi-isku Afganistanissa ei välttämättä edes piirry tajuntaani.

    Mutta Korhosen pohdintoihin liittyen mieleeni tuli joku tutkimus (en valitettavasti muista mikä) käsitteli sitä, että tällaiset kamalat tapahtumat tuovat yhteisöllisyyden tunnetta, kun kaikki seuraavat tapahtumia, puhuvat niistä ja osaavat vielä vuosienkin päästä sanoa, missä kuulivat uutisen ensi kertaa. Ne ovat siis jonkinlaisia sukupolven yhteisiä big moment-hetkiä, joissa tuntuu pitävän olla jotenkin mukana. Aika karua, mutta totuuden siemen saattaa siinäkin piillä.

    VastaaPoista
  13. Kiitos tästä tekstistä. Tuo kauheiden asioiden kiehtovuus on kieltämättä mielenkiintoinen kysymys, ja uskon että syitä on monia, ihan siis yhdenkin ihmisen kohdalla. Itse ainakin voin allekirjoittaa monia noista Korhosen mainitsemista tekijöistä, myös niitä alhaisempia syitä. Joskus oikein järkyttyy, kun huomaa saavansa omanlaistaan nautintoa vaikka romaanista joka kuvaa oikeasti hirveitä asioita. Samalla uskon siihen, että kauheiden asioiden käsitteleminen taiteessa tai tietokirjoissa tai dokumenteissa on olennaisen tärkeä keino käsitellä näitä asioita. Uutisointi mediassa kun tuntuu usein aiheuttavan minullekin vain lisää ahdistusta.

    Uutisten kanssa yritän muutenkin tasapainoilla sen kanssa että en sulkisi silmiäni maailman pahuudelta, mutta en toisaalta uppoutuisi siihen liikaa. Jokelan kohdalla minäkin tein sen virheen että luin aiheesta ihan liikaa, ja se aiheutti vain ahdistusta ja painajaisia.

    Taide on ainakin minulle usein uutisia tai dokumentaatiotakin parempi keino yrittää ymmärtää kauheuksia, koska taide itsessään pyrkii enemmän kysymään "miksi" kuin "mitä" taphtui. Vastauksia harvemmin löytyy, mutta omia tunteitaan ja ajatuksiaan pääsee kuitenkin purkamaan.

    VastaaPoista
  14. Amma, noinhan se on, etteivät esim. Afganistanin tapahtumat pysäytä meitä samalla tavalla kuin vaikka tämä Norjan tragedia. En tiedä, onko tottua-verbi vähän liikaa, mutta tiettyihin kauheisiin uutisiin olemme kuitenkin tavallaan tottuneet, ja mediakin on. Jos alueella, jolla tapahtuu kauheuksia aina, tapahtuu taas uusi tragedia, ei se järkytä samalla tavalla kuin yllättävämpi tragedia.

    Minullekin on tuttu tuo yhteisöllisyyden teoria. Mielestäni siitä alettiin puhua, kun Diana kuoli, samoin Helsingin poliisimurhan yhteydessä. Ja voin kyllä luetella itsekin jo lapsuudesta lähtien ikävän monta pahaa uutista, joista voin kertoa, missä olin kun kuulin uutisen... Tiedän kyllä, että kauheuksia on ollut aina, mutta silti tuntuisi turvalliselta ajatukselta, jos voisi muistella, kun ihminen kävi kuussa tai Paul Anka tuli Suomeen -tyyppisiä juttuja. Nyt maailma muuttuu niin nopeasti, että tuntuu että noita hyviä big momentteja ei niin tulisi, vai kuvittelenko vain?

    Liisa, kiitos kiinnostavasta taidepohdinnasta! Olen erittäin samaa mieltä taiteen olemuksesta ja merkityksestä. Kaikenlaista taidetta väheksytään liian usein, vaikka taiteella on monia tehtäviä esim. kokemisen ja oppimisen välineenä, toki ihan esteettisen elämyksen tarjoajanakin.

    VastaaPoista
  15. Minunkin on pakko tulla kommentoimaan pikaisesti ennen töihin lähtöä. Kiitos tästä ajankohtaisesta ja ajatuksia herättävästä kirjoituksesta.

    Tämä on ollut käsittämättömän ahdistava viikonloppu. Luin eilen ensin pitkästi Afrikan sarven nälänhädästä, ja nälkää näkevien alastomien lasten silmät porautuivat lehtikuvista verkkokalvoilleni jääden sinne. Sitten tuli tämä Norjan tragedia, jota ei pieni ihminen voi mitenkään päin käsittää. Maailmassa on niin paljon pahaa ja kurjuutta meneillään, että omat pienet murheet tuntuvat siinä mittakaavassa naurettavilta.

    Korhosen ajatuksiin en edes ota kantaa tässä kiireessä, ne vaativat vähän huolellisempaa pureskelua, mutta tunnistan itsessäni vahvasti tuon lukupiiriystäväsi toteaman. Minulla on ollut teini-ikäisestä asti valtava tarve yrittää ymmärtää ihmismieltä ja maailmaa, yrittää saada jotain järkeä asioihin omassa päässäni. Kun kaverini lukivat teini-iässä romantiikkaa, jännitystä ja fantasiaa, minä ahmin sotaromaaneja, holokaustin ihmiskohtaloita, evakkotarinoita, lottakokemuksia, sairauskertomuksia. Eikä se tarve ole kadonnut mihinkään, edelleenkin luen vastaavaa kirjallisuutta yhtä suurella kiinnostuksella (huono sana tässä yhteydessä mutta en keksi muutakaan).

    Minullakin on aiheita jotka ovat niin pahoja etten pysty niistä lukemaan koska pelkään etten kestäisi sitä; eläinrääkkäys, insesti ja pedofilia näin muutamia mainitakseni. Aiheita joissa ihmismielen pahuus on niin syvää ja pelottavaa ettei minulla ole edes keinoja kohdata sitä, tai käsitellä sitä millään lailla. Silloin on vain helpompaa sulkea silmänsä, vaikka sekin on varmaan väärä ratkaisu.

    Näistä maailmalla (ja joskus Suomessakin) tapahtuvista tragedioista olen kuitenkin sitä mieltä että niiltä ei pitäisi sulkea silmiään. Että on hyvä että ihmiset lukevat niistä paljon, katsovat uutisia, ovat tietoisia. Tieto lisää tuskaa mutta se voi lisätä myös ymmärrystä, ja jos asioiden seuraamisella, tunnistamisella ja ongelmiin reagoinnilla joku voi estää tai ehkäistä yhdenkin koulusurman tai pommi-iskun, se on kuitenkin pieni voitto kaiken pahan keskellä.

    Äh, yritin kiireessä saada jotain selkoa ajatuksiini ja saada ne järkevästi kirjoitettua, en tiedä tavoittaako tästä ajatuksestani yhtään langanpätkää...

    VastaaPoista
  16. Sara, kiitos kommentista ja langanpätkä oli kyllä aivan hyvin tavoitettavissa!

    Minäkin muistan jo nuorena, tai oikeastaan varsinkin nuorena, lukeneeni kaikenlaista vakavaa kirjallisuutta vakavista aiheista (enkä koskaan romantiikkaa). Osin se johtui varmasti siitä, että luin kirjoja suureksi osaksi vanhempieni kirjahyllystä, mutta enimmäkseen kyllä kiinnostuksesta - jonka syitä taas en osaakaan sen enempää analysoida. Olen kyllä aina ollut sitä mieltä, että kirjojen lukeminen on oleellisen tärkeä tapa oppia maailmasta ja oppia ymmärtämään sitä, joskaan se ei ole aina mahdollista, kuten huomaamme.

    Eläimien ja lasten kohtaamista vääryyksistä en minäkään halua lukea.

    Enkä halua sulkea silmiäni maailmalta, mutta taiteilu esim. juuri uutisten määrän ja laadun kanssa on vaikeaa, kun uutisia tulee joka tuutista ja aina jonkun isomman katastrofin sattuessa tuntuu, että osa uutisoinnista menee ylilyönnin puolellekin. Huomasin muuten juuri, että Hesari on muokannut etusivullaan olevaa kuvaa Norjan leirin verilöylystä; ruumiskohdat on tehty epäselviksi, mikä on mielestäni oikein etenkin uhreja ja heidän omaisiaan mutta myös uutisten vastaanottajia kohtaan.

    VastaaPoista
  17. Jenni, mulle tulee hyvistä uutisista mieleen vain kuninkaallisten häät. Niitä kyllä tuntui tursuavan joka paikasta ja jokainen ilme ja asu analysoitiin.

    Kauheiden asioiden lukeminen tuntuu jotenkin hoitavan tiettyä sielun osaa itsessä, jota on satutettu. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, niin itkemällä kirjan ääressä toista asiaa, voin samalla myös itkeä jotain omaa traumaa ja hoivata sitä pientä osaa itsessä, joka ei välttämättä muuten löydä purkautumiskanavaa tai sanoja.

    Kauheiden asioiden äärellä tuntuu myös, että on jotenkin parempi tietää, kuin sulkea se itseltään. Tuntuu kuin olisi jotenkin välinpitämätön, vaikka tämä ei tietenkään pidä paikkansa. Tosiaan vaatii tasapainoilua, ettei pahaa uppoa. Silloin tuntuu esimerkiksi heti monet pienemmät, silti itselle tärkeät asiat vähäpätöisiltä. Mikä oikeus minulla on iloita pienistä kirjaostoksista, kuin maailmassa joku voi surmata viattomia ihmisiä jne.

    Suojeleminen ja hoivaaminen, ja kuitenkin tieto, että kyseessä on silti fiktio. Monimutkainen juttu. Loistava juttu taas Jenni!

    VastaaPoista
  18. Hanna, tosiaan! Onneksi kuninkaallisten häät eivät sentään (kai) ole niin suuria tapahtumia, että kyseltäisiin, missä olit, kun kuulit, että X ja Y menevät naimisiin. ;)

    Hienoa pohdintaa taiteen lohduttavuudesta ja puhdistavuudesta, Hanna. Osut varmasti oikeaan. Toistan edellisen kommenttini: miten tärkeää taide onkaan! (Ja myös tietokirjat, vaikka tieto lisää tuskaa, se myös auttaa.) Usein puhutaan kirjoittamisen terapeuttisesta puolesta, ei niinkään lukemisen, vaikka varmaan pitäisi.

    Joidenkin teosten kohdalla ei ole muuten niin väliä, onko kirja totta vai ei. Juuri eilen totesin Susanna Alakosken Sikalat-teoksen kohdalla, että se voisi olla dokumenttimainen tositarina, vaikkei olekaan. Vaikuttava ja tärkeä kuitenkin, yhtä lailla.

    Mutta joo, ovat nämä lukukokemukset monimutkaisia juttuja. Sekin on erittäin ilahduttavaa sekä lohduttavaa ja puhdistavaa, että saa jutella näistä netissä samanhenkisten ihmisten kanssa. Kiitos teille kaikille!:)

    VastaaPoista
  19. Olipas tässä mielenkiintoista luettavaa! Ja paljon miettimistä.

    Täälläkin Norjan tapahtumat järkyttivät, ehkä siksikin että olen ajatellut Norja on turvallinen maa ja aika samanlainen kuin Suomi. Tällainen muistuttaa, ettei sitä turvallista oikeasti olekaan ja mitä tahansa voi sattua, minulle ja rakkaillenikin. Silloinkin kun kuvittelemme olevamme turvassa.

    Sara puhui tuolla ylempänä halustaan ymmärtää, se minuakin motivoi. Tällainen väkivalta tuntuu käsittämättömältä ja kaiketi ajatteluni menee jotenkin näin: jos pystyn ymmärtään, pystyn jotenkin välttämään ja varomaan. Mutta eihän se näin mene...

    VastaaPoista
  20. Mielenkiintoinen aihe, kiitos kirjaesittelystä ja kirjoituksesta juuri nyt. Kyllä joku voima tosiaan pistää seuraamaan kauheaa tuhoa, vaikka ei edes tuntisi seudulta ketään. Tässä oli paljon ajattelemisen aihetta, vaikka se ei valitettavasti tapahtunutta muuta eikä edes varmaan muuta kauhean asian seuraamistani (eikä se ole tarkoituskaan).

    VastaaPoista
  21. Mun piti vielä lisätä se, että näissä Norjan ja Suomen uutisissa useita varmaan järkyttää se, että olemme mykistyneitä siitä, että paha voi yltää omaan lintukotoomme asti, kun olemme tottuneet siihen, että paha tapahtuu muille ja kaukana meistä. Tai on vähintäänkin sieltä kaukaa tullut.

    Tuota mä yritin kirjoittaa siitä Borowskista, että vaikka mies säilyi ja teki kaiken, että säilyisi hengissä, niin se kauheus ei vain lähde pois. Toivottavasti näille selvinneillä norjalaisille ei jää samat fiilikset. Just luin IS:n juttuja selvinneiden haastatteluista ja siellä selvästi tuli sellainen syyllinen olo.

    Vähän samaa kai se on itselläkin. Olimme eilen juurikin saaressa, ja tuli kamalan helpottunut olo siitä, että saari oli onneksi toinen... Ja samalla vähän syyllinen olo siitä, että jatkaa omaa elämäänsä niin kuin ei mitään. Sitä kai vaan voi keskittyä siihen, että jotenkin voi vaikuttaa lähipiiriin: että huomaa, jos joku vinksahtaa lähellä, ennen kuin vinksahtaa tekemään mitään.

    VastaaPoista
  22. Norkku, tosiaan, Norja on jo niin lähellä ja niin samankaltainen kuin Suomi, että Norjassa tapahtunut tuntuu hyvin lähellä, käytännöss Suomessa, tapahtuneelta, mikä nostaa järkytysastetta huomattavasti.

    Turvallista ei tosiaan ole missään, mutta ajattelen niinkin, että jos koko ajan varoo ja pelkää, on antautunut kauheuksien tai ainakin niiden uhan edessä. Tervettä järkeä pitää toki käyttää esim. matkalla.

    Matkoista puheen ollen... Kun tsunami iski Thaimaan rannikoille ja vielä samoille seuduille, joilla olin itsekin joskus reppureissannut, minua lohdutti ehkä (luultavasti!) hyvin naivi ajatus, että ne (turistit) jotka kuolivat, kuolivat äkkiä ja onnellisina, sellainen paratiisipaikka se Thaimaan saaristo oli.

    Tässä tulee näemmä muisteltua ja purettua monenlaisia big moment -tapahtumia. Terapeuttista tämäkin.

    Ja Saila, joku outo voima se tosiaan on. Minut se voima veti kirjoittamaan tämän holokaustikirjallisuusjutun juuri tänään, vaikka olin ollut aikeissa kirjoittaa sen jo parin viikon ajan. En jotenkin saanut rauhaa, ennen kuin olin sen kirjoittanut ja julkaissut. Ei minun juttuni eikä tämä keskustelukaan tosiaan muuta tapahtunutta eikä edes sen uutisoinnin seuraamista, mutta ainakin minulle on kauheuden keskellä tuottanut paljon iloa tämä mielenkiintoinen keskustelu, kirjallisuudesta puhuminen ja rankan uutisen kollektiivinen jakaminen. Toivottavasti ja onneksi ilmeisesti keskustelu on ollut muistakin jos ei antoisaa, niin ainakin kiinnostavaa.

    Japanin ydinvoimaonnettomuuskin sai minut hakeutumaan kirjallisuuden pariin, ja kyllä, Hiroshiman kukat ja siitä käyty keskustelu olivat tärkeitä silloin ja ovat yhä.

    VastaaPoista
  23. Mari A., niinpä, meilläkään ei ole enää lintukotoa. Mutta kuten juuri vastasin Norkulle, mielestäni ei silti pidä antaa periksi pelolle, vaikka nykyisin tuntuu tapahtuvan vaikka mitä, jos olisi oikein herkkä, voisi lamaantua.

    Ja tuttu tunne se ihmetys, että sitä vaan jatkaa omaa elämäänsä kauheuksista huolimatta. Mutta mitä sitä voi muutakaan? Ja onneksi sitä saa vain jatkaa omaa elämäänsä.

    Täytyy tosiaan toivoa, ettei norjalaisille saarelta selviytyneille (tai kenelle tahansa muullekaan traumaattisesta tilanteesta selvinneelle) jää ikuista traumaa. Vaikka, en tiedä, miten tuollaisesta pääsee yli. Useinhan vaikka suomalaisetkin puhuvat holokausti- ja mm. intiaani-aiheisen kirjallisuuden kohdalla siitä, että lukiessa on selittämätön syyllisyys ja huono omatunto. Vaikka tapahtumista on aikaa eikä ole voinut itse mitenkään vaikuttaa tapahtuneeseen - ja kyse on vain kirjasta!

    Ehkä se on niin, että useimmilla meistä on omatunto, joillakin sitten ei. Täytyy toivoa, kuten sanot, että ne joilla se on, huomaavat ajoissa, jos joltakulta se puuttuu.

    VastaaPoista
  24. Tosi tärkeä, mielenkiintoinen ja valitettavan ajankohtainen aihe! Juuri tätä sitä on tänään itsekin miettinyt.

    Muutenkin tulee välillä mietittyä sitä, että mikä esim kauheissa murhajännäreissä tai ahdistavissa vaikka juuri holokaustiin, Afganistaniin tms liittyvissä kirjoissa ns. kiehtoo. Itsehän luen tuollaisia rankkoja kirjoja. Omalla kohdalla luulen, että se on toisaalta juuri sitä pahuuden ymmärtämisen (ei hyväksymisen) halua, mutta tavallaan kai se on myös epäsuoraan oman kuolevaisuuden kohtaamista, vähän kuin uteliaana onnettomuuspaikan ohiajo tai juuri noiden Norjankin murhenäytelmän kuvien katsominen netistä.

    Se on totta, että tuolla sotien keskellä päivittäin kuolee naisia ja lapsia raa'asti, eikä se täällä juuri ketään hetkauta. Itse kun olen lukenut noita tuon aihepiirin kirjoja, olen tullut paljon herkemmäksi noillekin tragedioille enkä osaa enää katsoa uutisiakaan samaan malliin, ajattelematta niitä kauheuksia, mitä viattomat sodan ja kurjuuden keskellä kokee. Mutta sellainen ihminen yleensä on, että tietyt kauheat asiat on helpompi pitää sydämestä kaukana ja olla ns. välittämättä, kun niille ei mitään voi. Mutta sitten joku iso tragedia, joka tuleekin lähellemme, kuten tuo Norjan tapaus, on kuin särö meidän turvallisuutemme haarniskaan. Tulee ajatus, että emme olekaan niin turvassa kuin moni tuudittautuu uskomaan.

    VastaaPoista
  25. Minustakin taide ja kirjallisuus (niin kauno- kuin tietokirjallisuuskin) on terapeuttista ja auttaa ehkä ymmärtämään pahuutta, kauheutta ja kärsimystä edes jotenkin. Ja tällaiset hienot keskustelut auttavat siinä myös, kiitos siis teille kaikille!

    Sen sijaan kauhu-uutisten seuraaminen (vaikka toki joillekin sekin on terapeuttista) ja yksityiskohtien lukeminen ei mielestäni välttämättä lisää ymmärrystä, ja aina ei edes kannata yrittää ymmärtää ja etsiä vastauksia, jos ne jäävät sille tasolle kuin mediassa esitettiin Jokelan jälkeen: kaiken pahan alku on "luokaton lukio" tai "internetti". Asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Joku suomalainen rikollisia tutkinut lääkäri sanoi taannoin (muistaakseni Kuukausiliitteessä) että joidenkin ihmisten pahuus alkaa jo ennen syntymää, se on siis geneettistä :(. Tuota ei tietenkään haluaisi uskoa; haluaisi ajatella, että pahuuden voisi ehkäistä parantamalla ympäristötekijöitä (jotka toki vaikuttavatkin ihmiseen jo kohdussa), mutta aina ei auta mikään määrä rakkautta tai ns. hyvä perhe ja hyvät kasvuolot.

    Kaunokirjallisuudessa tuollaista synnynnäistä pahuutta, johon rakkaus ja ymmärtäminen ei auta, kuvataan esim. Lessingin romaanissa Viides lapsi ja Hustvedtin romaanissa Kaikki mitä rakastin.

    VastaaPoista
  26. Olen lukenut aina enemmän rankkoja aiheita käsitteleviä kirjoja, kuin pelkkää viihdettä. Olen itse usein pohtinut, mikä kauhussa kiinnostaa. Toisaalta tässä tuli esiin hyviä motiiveja, mutta toisaalta tuntuu kuin mikään ei osuisi minuun.

    Haluaisi tuntea olevansa uhri? Ymmärrän tämän, jos oma elämä on ollut aika tavallista ja turvallista, mutta rehellisesti sanoen omani ei ole ollut. Tai huono omatunto? Ehkä jossain sisimmässään voi tuntea huonoa omaatuntoa.

    Olen usein miettinyt sitä, että jokaisella lukijalla on oma historiansa, mitä vasten lukee. Olisihan se jo turhan henkilökohtaista aukaista tässä jokainen oma solmu, mitkä varmaan vaikuttavat myös lukemiseen.

    Kiinnostava aihe kyllä.

    VastaaPoista
  27. Kiitos näistä tärkeistä pohdinnoista.

    En tiedä olenko itse realisti vai kyynikko, mutta jo takavuosina historianopiskelujen aikana jouduin pohtimaan pahuutta, koska historiahan on täynnä ihmisen julmuutta. Kyllä siinä vakiintui sellainen käsitys, että pahuutta on kaikkina aikoina ollut niin paljon, että ihmisen oman pintasilauksen alla se pahuus löytyy. Tietysti esim. ympäristön tilanne vaikuttaa. Joskus se pahuus purkautuu, joskus sitä ei näy.

    Hiljattain oli joku sotatutkimus tehty toisen maailmansodan sotilaista. Julmuudet ja raakuudet arkipäiväistyivät todella nopeasti ihan tavallisten normaalien miesten kohdalla. Niihin totuttiin ja niitä siedettiin.

    Pahoja ollaan. Jos nyt puhkeaisi vaikka sota, niin eiköhän jokainen meistä "tavallisista kunnollisista suomalaisista" pystyisi vaikka minkälaisiin hirmutöihin eloonjäämisestä kamppaillessa.

    Tämä ei tietenkään tarkoita että terrori-iskut olisivat minusta ihan ok juttu. Eivät ole.

    VastaaPoista
  28. Susa, murhajännärienkin pariin hakeudutaan varmasti monista syistä - ei vain vauhdin ja jännityksen takia vaan myös siksi, että tavallaan halutaankin kokea kauhun tunteita. Minä en lue jännäreitä juurikaan, koska ne ovat mielestäni usein kirjallisesti aika kökköjä eikä niissä ole sitä samaa määrittelemätöntä kiehtovuutta kuin näissä "oikean elämän tarinoissa", olivatpa ne totta tai eivät. Jännärissä saa mielestäni tapahtua melkein mitä vain, ilman että se todella hätkähdyttää, "oikea kirja" sen sijaan tekee vähemmälläkin vaikutuksen.

    Tiedän, olen genrerasisti. :)

    Mielenkiintoista ja hienoa, että sinulla kirjallisuus on oikeasti herkistyttänyt maailman tapahtumille. Toivon, että mahdollisimman moni lukisi kirjoja herkistyisi, vaikka se idealistiselta toiveelta tuntuukin...

    Maria, uutisten katsominenkin käynee toisille tosiaan terapiasta. Onhan siinä ainakin sellainen ulottuvuus, että vaikka en voi tehdä mitään, ainakaan en ummista silmiäni.

    Hurja tuo ajatus pahuuden geneettisyydestä! Mutta joskus tosiaan tuntuu, ettei mikään auta - vaikka sitten puhutaankin niistä "hyvistä perheistä" tietävään sävyyn, että niissä ei ole ainakaan todellista rakkautta. Pah.

    Hyviä kirjaesimerkkejä olet löytänyt, kiitos! Lisäisin vielä Shriverin Poikani Kevinin sekä Camus'n Sivullisen.

    Katri, voisin kuvitella, että jos olo on oikein surkea, voi kauheuksien uhrin osaan asettumalla purkaa pahaa oloa (vrt. Hannan kommentti aiemmin). Ja, onhan meillä ihmisillä myös se alhainen taipumus, että saamme joskus lohtua siitä, että toisilla asiat ovat vielä huonommin.

    Mutta totta, jokaisella lukijalla on oma historiansa ja omat lukumotiivinsa, jotka eivät ole aina selvillä edes lukijalle itselleen, saati että niitä haluaisi toitottaa muille.

    Salla, maailma ei kai ole koskaan ollut täysin paha, mutta ei täysin hyväkään, sillä kyllähän käsittämättömiä julmuuksia on ollut maailman sivu. Ehkä se, mikä meitä ainakin täällä turvallisessa Suomessa järkyttää, onkin se, että vaikka maailma muuttuu ja kehittyy huimaa vauhtia, ihminen ei muutu. Pahuus saa vain eri aikoina ja eri olosuhteissa eri ilmenemismuotoja.

    Suurin osa sotaan osallistuneista on tosiaan ollut ja on ihan tavallisia ihmisiä.

    VastaaPoista
  29. Niin...totean vain lakonisesti, että ihmisten luokittelu muutamalla hieman satunnaisella kriteerillä ja pikapsykologiakin on tuota aika...öhh...epäeettistä. Ihmisten joutavanpäiväistä luokittelua maailmassa piisaa ihan yllinkyllin. Siitä tulee monenlaista harmia ja pahaa siitäkin. Miksi kummassa sellaista tehdä?

    VastaaPoista
  30. Anonyymi, eihän tässä keskustelussa ole luokiteltu ihmisiä eikä edes juurikaan kirjoja vaan lähinnä pohdittu lukemisen motiiveja ja pahuus-aiheen kohtaamista eri kanteilta, oli se sitten kyökkipsykologiaa tai ei. Minusta tämä keskustelu ei ole ollut joutavanpäiväinen eikä myöskään kaikkitietävä tai jyrkän julistava, jos tarkoitat luokittelulla sitä.

    VastaaPoista
  31. Pakko vielä kommentoida Sallan innoittamana, että itsekin historianopintojen aikana mietin paljon pahuuskysymyksiä ja pohdimme niitä myös yhdessä opiskelukavereiden kanssa. Huomasimme itsessämme sen epämiellyttävän piirteen, että historianopiskelu tekee kyyniseksi: historia kun tahtoo usein olla niitten pahojen asioiden toistoa. Ja lopulta huomaa, ettei oikein mikään tunnu enää miltään. Siksi tällaiset Norjan kaltaiset tapahtumat eivät juuri yllätä vaikka pahalta tuntuvatkin.

    Opiskelujen ja äidiksi tulemisen jälkeen olen ilokseni huomannut, että kyynikko on jäänyt taka-alalle. Erityisesti juuri lapsiin ja nuoriin kohdistuvat vääryydet koskettavat syvältä ja siksi tämä Norjan tapaus onkin ollut niin järkyttävää. Toisaalta minulla on näitä uutisia seuratessani aina mielessäni tietty ammatillinen kiinnostus ja aika kyyninenkin tapa analysoida tapahtumia. Ammattitaitoa vai mielen suojelureaktio? Vaikea mennä sanomaan.

    VastaaPoista
  32. Amma (ja Salla), ymmärrän hyvin mitä tarkoitat. Minulla on tosiaan tuo ammatillinen toimittajuusrasite. Taiteilen uutisia seuratessani siinä, miten suhtaudun niihin tavallisena ihmisenä ja toisaalta (entisenä) toimittajana. Välillä tuntuu jotenkin kylmältä, kun "haistan" heti, että tästä tulee varmaan mielenkiintoisia juttuja esim. lehtiin ja toisaalta sosiaaliseen mediaan, oikein tarkkailen eri asioiden käsittelyä eri medioissa. Tai toisaalta käsittelemättä jättämistä; joskus olen ihmeissäni, kun joku iso uutinen maailmalta ei tunnukaan näkyvän missään muualla kuin lehtien uutissivuilla, esim. some on hiljaa.

    Tuo asioihin ammatillisesti suhtautuminen on varmasti sekoitus ammattitaitoa ja itsensä suojeluakin; ammatillinen katsontatapa tuo asioihin etäisyyttä.

    Median rooli ja toiminta tällaisissa kauhu-uutisissa on kyllä ristiriitainen asia. Sanotaanhan esim. ampumisten kohdalla, että ampujat haluavatkin julkisuutta ja se julkisuus innostaa mahdollisia tulevia ampujia - ja kyllä ampujat julkisuutta saavatkin. Toisaalta ei sekään olisi oikein, ettei asiosta kerrottaisi ja niistä puhuttaisi.

    VastaaPoista
  33. Löysin nyt vasta tämän kirjoituksesi ja lukaisin silmäillen kaikki kommentitkin, osan tarkemmin, osan huonommin. Kiinnostava aihe - tämäkin!

    Olin ennen sellainen, että seurasin kovasti uutisia, varsinkin ikävistä tapahtumista piti saada lähes taukoamatta tietoa. Thaimaan tsunami ja New Yorkin kaksoistornien tuho olivat muun muassa tällaisia tilanteita. Selvitin itselleni kiinnostustani sillä, että yritän ymmärtää, kuten niin monet muutkin täällä kertoivat.

    Sitten tuli kuitenkin täysstoppi. Ahdistuin maailman pahuudesta ja tapahtumista. Aloin pelätä tavallisena arkena ja miettiä liiaksi tapahtuneita. Lopetin ikävien uutisten seuraamisen kokokaan. Sama pätee tietynlaiseen kirjallisuiuteen ja tiettyihin elokuva-aiheisiin. Selvitin tätä itselleni sillä, että minun EI TARVITSE yrittää ymmärtää.

    Nykyisin latson pääuutiset verkosta ja siinä kaikki. Norjan tapahtumia en enemmälti seuraa enkä etsi yksityiskohtia.

    Sen sijaan kirjoittaminen on minun tapani purkaa ahdistusta. Päästän mielikuvituksen lentoon ja saan jotenkin samanlaisen kokemuksen kuin ikäviä uutisia lukiessani. Uskon, että monen tukalista asioista kirjoittavan motiivi on samankaltainen.

    VastaaPoista
  34. Paula, ymmärrän hyvin, miksi olet päätynyt tuollaiseen uutisten seuraamiseen tai seuraamattomuuteen. Ja kirjoittaminen on tosiaan, monien muiden ansioidensa lisäksi, hyvä tapa purkaa ja käsitellä erilaisia asioita ja tunteita. Pitihän minunkin purkaa Norja-ahdistusta tähän kirjoitukseen ja keskusteluun. :)

    Kaikkia asioita ei tosiaan tarvitse/voi ymmärtää.

    VastaaPoista