keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Kerstin Ekman: Herran armo


Kysyin joka tapauksessa, eikö hän laulaisi sitä laulua, joka aina laulettiin suden kuoltua. Se oli vuolle sudesta, semmoinen mistä hän oli kertonut mutta mitä hän ei ollut koskaan joikannut itse. Oli vain kuunnellut toisia. Aina oli ollut suurlaulajia, jotka saivat hänet ujostelemaan, vanhoja, oikeita sudenpyytäjiä. (s. 414)

Vihdoinkin, vihdoinkin kirjoitan tästä kirjasta muutakin kuin ensivaikutelmia! Pieni vinkki kanssabloggareille: kannattaa kirjoittaa aika pian lukukokemuksen jälkeen, muuten kirjoitusrima nousee korkealle ja kirjoittaminen tuntuu yhä mutkikkaammalta.

Näin taitaa olla etenkin silloin, jos lukukokemus on ollut suuri ja monipuolinen, niin ettei viikkojen pyörittelyn jälkeenkään oikein tiedä, mitä sanoisi. Ruotsalaisen Kerstin Ekmanin Herran armo on juuri sellainen kirja, että en osaa sanoa siitä mitään kovin täsmällistä.

Sanon kuitenkin, että se on väkevä ja juureva teos, voimakas ja jotenkin hyvin uskottavalta ja todelliselta tuntuva tarina. Jos olet kiinnostunut skandinaavisesta historiasta ja naisten asemasta, lue tämä!

Tarina alkaa, kun nuori Hillevi Klarin saapuu pieneen jämtlantilaiseen tunturikylään kätilöksi v. 1916. Hillevi on salakihloissa tulevan papin kanssa, mutta päätyy naimisiin paikallisen kauppiaan kanssa. Kirja seuraa Hillevin tarinaa vuosien ajan ja sisälsi mielestäni mielenkiintoista ajankuvaa ja pohdintaa siitä, mitä nuoren naisen on soveliasta tehdä tai suunnilleen edes ajatella. Hillevi on ajoittaisesta nuoruuden epäröinnistään huolimatta vahva ja fiksu nainen, enkä kokenut lukiessani halua puuttua hänen tekemisiinsä. Herran armo toi mieleeni toisen juurevan ruotsalaisteoksen, Marianne Fredrikssonin Annan, Hannan ja Johannan, ja sen kohdalla olin ajoittain paljon tuskastuneempi päähenkilö Hannaan.

Herran armoa ei kannata kuitenkaan lukea vain yhden naisen kehitystarinana. Se piirtää tarkan ja julmankin kuvan tuon ajan kyläyhteisöstä muutenkin. On sairautta ja köyhyyttä, taikauskoakin, tai ainakin hyvin vanhakantaista ajattelua. On rikoksia, väkivaltaa, ei-toivottuja lapsia ja raiskauksia, suoraan sanottuna aivan kamalia ihmiskohtaloita. Oikeastaan ei voi puhua kyläyhteisöstä, sillä eri ihmisryhmät eivät ole ollenkaan tasa-arvoisia. Koulutetut nuoret huvittelevat metsästysretkillä ja lausuvat toisilleen runoja, piskuisen torpan tyttö, melkein lapsi itsekin, taistelee hengestään synnyttäessään ei-toivottua ja ei-toivotulla tavalla alkuun saatettua lasta. Itse kyläläisten lisäksi seudulla liikkuu enemmän tai vähemmän irtolaisia kulkijoita.

Kaikesta kurjuudesta ja moninaisista vaikeista teemoista huolimatta pidin tästä kirjasta kovasti ja odotan innokkaasti Sudentalja-trilogian seuraavaa osaa. Siinä seurattaneen Herran armossa keskeiseksi henkilöksi nousseen Eliksen tarinaa. En kerro tuosta tarinasta enempää, mutta Elis on mielestäni kiehtova esimerkki, kuinka kurjuudesta ja kauheudesta voi nousta eteenpäin, osin sattuman ja osin oman tietoisen toiminnan avulla.

Itse tarinan lisäksi arvostin Ekmanin tarkkaa ja rauhallista kerrontatyyliä. Tässä oli jälleen sellainen laadukas kirja, johon voi luottaa. Teksti on huoliteltua ja harkittua mutta kuitenkin elävää ja tarinaan hyvin sopivaa. Jälkimauksi kirjasta jäi, että se oli vakava, muttei yhtään tylsä tai ahdistava, vaan päinvastoin kiehtova ja tärkeä. Se, että kirjan kertojana oli Hillevin lappalainen kasvattityttö Risten, toi tarinaan oman mystisen ja maagisen ulottuvuutensa. Kirja oli myös hyvin visuaalinen: lukiessani näin tapahtumat selvästi mielessäni.

Tekstinäyte s. 61

Kaikki täällä sisällä kiertyi oudoksi, itse sanatkin muuttuivat väkivallaksi.
Kuinka pitkään hänellä on jo ollut polttoja?
Ei tyttöä rouvitellakaan voinut, eikä hän mitenkään halunnut sinutella kuin lasta. Mutta pelkkä lapsihan tyttö oli. Riipaiseva näky hentoine varsineen ja isoine mahoineen. Hän oli kalpea ja hengitti vaivalloisesti, suu avoinna, seisoi hivenen etukumarassa ja syleili kaksin käsin mahakumpuaan. Syylingit laahasivat kun Hillevi kiskoi hänet lattian yli.
Mikä hänen nimensä on? Hillevi kysyi. Bäret katsoi taas ukkoon, ja Hillevin kiukku leimahti. Hän toisi kysymyksen ja sai vihdoin vastauksen.
Serine.
Hän vei tytön kaappisängyn viereen ja komensi käymään pitkäkseen. Mutta tyttö ei tahtonut makuulle.
Keittäkääpä vettä, Hillevi sanoi Bäretille. Ja kuuratkaa pesuvati ja täyttäkää puhtaalla vedellä.


Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1. (Vargskinnet – Guds barmhärtighet). Tammi, 2002. 2. Painos. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen.
Kannen suunnittelu Tuija Kuusela

17 kommenttia:

  1. TBR-listani paisuu hallitsemattomasti!!

    VastaaPoista
  2. Hihii, ihana kommentti! Mutta kuule, tässä ei ole kuin 500 sivua ja jatko-osissa saman verran. ;)

    VastaaPoista
  3. Ekman on niitä kirjailijoita, joiden teoksia olen halunnut lukea jo kauan. Nyt sinun tekstisi jälkeen entistäkin voimakkaammin.

    VastaaPoista
  4. Katja, kiitos! Luulen, että sinäkin viihtyisit Sudentaljan ääressä. Kokeile ihmeessä!

    VastaaPoista
  5. Kerstin Ekman on loistava. Jokainen hänen kirjoittamansa kirja on jättänyt minut pitkäksi ajaksi toiseen maailmaan. Suosittelen lämpimästi.

    VastaaPoista
  6. Hanna, oi mikä kommentti. Nyt haluaisin heti aloittaa Sudentaljan seuraavan osan! Mitä teoksia olet lukenut Ekmanilta?

    VastaaPoista
  7. Hyvinhän sinä osasit tästä kirjoittaa! Ja kuulostaa ihan minun kirjaltani.. En malta odottaa - mutta pakko on. :) Kiitos innostavasta arviosta!

    VastaaPoista
  8. Karoliina, olen melkein varma, että tämä on sinun kirjasi, jos ja kun Anna, Hanna ja Johannakin on. Kerronta oli aika erilaista, mutta on näissä hyvin paljon samaakin, sekä sisällössä että tunnelmassa.

    VastaaPoista
  9. Huu, meni ihan kylmät väreet kun luin arviosi.

    Minäkin haluan ehdottomasti lukea tämän kirjan, ja koko sarjan!

    Kiitos Jenni, hieno kirjoitus! :)

    VastaaPoista
  10. Sara, huu mikä kommentti! :) Toivottavasti luet ja toivottavasti et pety. Minullekin tuli nyt tätä kirjoittaessani kyllä suorastaan ikävä tätä kirjaa ja halu lukea lisää Ekmania mahdollisimman pian.

    VastaaPoista
  11. Olen samaa mieltä kuin muutkin - esittelysi tavoittaa Ekmanin hengen ja houkuttelee lukemaan lisää. Tarkastin Wikipediasta, mitä kaikkea Ekmanilta on suomennettu. Näköjään olen lukenut kaiken paitsi 60-luvun teokset ja joka kirjasta olen pitänyt. Näköjään kirjailija on todella tuottelias, suomennettavaa riittäisi edelleen.

    Muistakaa katsoa illalla tv:stä Berliininpoppelit... kirja oli hieno, mutta on vaikea ajatella sitä kuvina. Tai siis helppo, mutta onkohan toteutus liian ällö ja traaginen makuuni tai onko dramatisoinnissa haettu enemmän huumoria kuin kirjassa. Pakko nähdä.

    VastaaPoista
  12. http://fi.wikipedia.org/wiki/Kerstin_Ekman

    VastaaPoista
  13. Hanna, kiitos ilahduttavasta kommentista, samoin Ekman-linkistä. Hyvä tietää, etteivät kirjat ihan heti lopu, jos oikein innostuu Ekmania lukemaan. Harmi, ettei moneltakaan kuuluisaltakaan kirjailijalta ole suomennettu koko tuotantoa.

    Olen lukenut Berliinipoppelit ja tykkäsin kovasti!

    VastaaPoista
  14. Minusta tuntuu, että olen joskus lainannut tämän eka osan kirjastosta ja se jäi minulta heti alkuun kesken. Mutta kuulostaa siltä, että minun kannattaisi yrittää uudestaan - tyylilajikin kun on meikäläisen heiniä, historiallista realismia...

    VastaaPoista
  15. Salla, tyylilaji voisi tosiaan olla sinun heiniäsi! Mäkin aloitin tämän kirjan pari kolme kertaa, ennen kuin lopulta sain sen vauhtiin ja sitten se olikin vauhdikasta lukemista. Sama mulla oli tuon Annan, Hannan ja Johannan kanssa. Taitaa liian paksu kirja kauhistuttaa: jos se imaise ensimmäisellä sivulla mukaansa, niin alkaa epäröidä, ettei halua lukea koko kirjaa, siihen menee liikaa aikaa.

    Yritin myös lukea tätä ensin muiden kirjojen ohessa, mutta kyllä se tarvitsi ja ansaitsi oman lukurauhansa.

    VastaaPoista
  16. Minullakin jäi tämä kesken, tuskastuin siihen että kaikkea piti kuvata niin monella sanalla, lehmän lypsyä ja vastaavaa, äähh. Ehkäpä jossain välissä yritän uudelleen kun kirjan laji pitäisi kuitenkin olla minun juttuni.

    VastaaPoista
  17. Réa, tiedä mitä tarkoitat lehmän lypsyllä ja vastaavalla, mutta kyllä kirjalle kannattaa mielestäni silti antaa vielä mahdollisuus. Se oli sellainen kirja, ettei se lukieassa ollut ihan mullistava kokemus, mutta sitten se palasi yhä uudestaan ja uudestaan mieleen ja nyt se tuntuu jo todella merkittävältä lukukokemukselta. Joidenkin kirjojen kanssa käy niin.

    VastaaPoista