perjantai 22. heinäkuuta 2011

Maahanmuuttajatarinat ja naisten kirjallisuus

Olen lukenut tänä kesänä kaksi naisen kirjoittamaa siirtolaisuudesta kertovaa kirjaa. En olisi uskonut, että niputan yhteen Jean Kwokin Käännöksiä ja Susanna Alakosken Sikalat, mutta niin ne vain ovat yhdistyneet mielessäni, osin peilautuneet toisiinsa, osin olleet toistensa irvikuvia. Ja molemmat pistäneet miettimään, mikä lopulta tekee tarinasta ja siitä tehdystä tekstistä koskettavan, entä kirjallisesti vaikuttavan. Ja mitä lukevat naiset, mitä miehet(kin)?



Jean Kwokin Käännöksillä on kaikki edellytykset liikuttaa kuten huolella tehdyllä elokuvalla ikään.

Kirja on ollut paljon blogeissa esillä, mutta kertauksen vuoksi: Käännöksiä kertoo 11-vuotiaasta hongkongilaisesta Kimberly-tytöstä, joka muuttaa leskiäitinsä kanssa New Yorkiin. Tavoitteena on tietenkin toteuttaa amerikkalainen unelma omalla tavallaan, ja kun on kyse osin faktisesta ja osin fiktiivisestä tarinasta ja vieläpä bestseller-kirjasta, se ei tietenkään onnistu suoraviivaisesti. Rikkaan amerikkalaisen tehtailijan nainut Paula-täti on kyllä hankkinut siirtolaissiskolleen asunnon, mutta se on laiton murju, jossa seinät jäätyvät talvella ja rotat ja torakat vilistävät ympäriinsä. Amerikkalaisesta unelmasta tuleekin lähinnä eloonjäämistaistelua: välillä sinnitellään tehtaan orjatyössä, sitten loukkumaisella asunnolla. Kimberlyllä on omat haasteensa koulussa. Hän on köyhä, kielitaidoton, erilainen, onnekseen kuitenkin hyvin lahjakas. Kimberly taistelee määrätietoisesti saadakseen itselleen ja äidilleen paremmat elinolot, ja lopulta se onnistuukin. Hän pääsee parhaisiin kouluihin ja menestyy elämässä loistavasti. Vain rakkausasiat eivät oikein suju, mutta pitäähän tuhkimotarinoissa särönsäkin olla.


Susanna Alakosken Sikaloissa ei sitten onnistu oikein mikään. Välttelin pitkään tätä kirjaa, koska ajattelin, että olen jo iloset taloni lukenut, mitä muuta viinaa vetävistä sosiaalitapauksista voisi kirjoittaa?

Onneksi sain kirjan lahjaksi: kun aloin lukea sitä, se vei kertaheitolla mukaansa. On totta, että tässä kirjassa lähtökohta - ja loppukin -  on ankea. Ruotsinsuomalaisen, 3-lapsisen perheen vanhemmat käyvät kyllä töissä, mutta tietävät itsekin, että ainakin isän työpaikka on lähinnä suojatyöpaikka. Uusi asuntokin, vaikka se herättää suurta iloa, on lähinnä hyväntekeväisyyttä kunnalta.

Aluksi perheen olot ovat kuitenkin siedettävät. Perheen äiti on tunnontarkka kodinlaittaja ja innokas kirjojen lukija, melko vastuulliselta tuntuva tyyppi. Isäkin välittää selvästi läheisistään, ja vaikka perheellä on tapana tappaa kissoja vuosittain (asia, jota en kissanomistajana voinut sivuuttaa enkä sietää), perheessä on lämpöä ja huumoria suuresta köyhyydestä huolimatta.

Sitten käy kuitenkin perinteisesti: viina vie molemmat vanhemmat, isä lyö äitiä, lapset ja eläimet pelkäävät, asunto on yksi sikolätti. Sosiaaliviranomaiset eivät näe tai ymmärrä, ainakaan auta. En voi edes sanoa, että kirjassa olisi kaikesta huolimatta toivoa, sillä lukiessa tunsin lähinnä ahdistusta päähenkilötytön yhä kasvavan huolen takia; vain aivan tarinan lopussa oli pieni toivonpilkahdus. Huolen lisäksi tunsin hämmennystä ja kiitollisuutta, että Sikala-elämä on hyvin kaukana omastani. Sillä olipa Alakosken tarina totta tai tarua, se voisi ikävä kyllä olla totta, dokumentti päihteisestä elämästä.

Näistä kahdesta kirjasta viihdyin paremmin Käännöksien äärellä. Amerikkalaista bestselleriä on usein hyvin helppo ja miellyttävä lukea. Kerronta on tasaisen laadukasta, ongelmista huolimatta tietää että tarinassa on onneakin, koukkuja on sopivasti jotta lukijan mielenkiinto pysyy yllä, mahdolliset rankatkin jutut ovat niin kaukana Suomesta ja kerrotaan niin sivistyneesti, ettei lukija ahdistu. Koska tarina ei revittele liikaa mihinkään suuntaan, esimerkiksi köyhyydestä ja kurjuudesta lukeminenkin tuntuu turvalliselta. Kirjoitin taannoin Anne Tylerin kohdalla, että tällaisia kirjoja on ihana lukea välillä, mutta tulisin hulluksi, jos kaikki kirjallisuus olisi näin epäkaunokirjallista, jotenkin hajutonta ja mautonta. (Jos Amerikan-siirtolaisuus kiinnostaa, suosittelen Tylerin adoptiolapsista kertovaa teosta Amerikan lapset.)

Näistä kahdesta kirjasta minuun jätti jäljen ja teki sekä tarinana että kirjallisena teoksena vaikutuksen Sikalat. Vaikka myös Alakosken teksti on hyvin sujuvaa ja harkittua, eikä kirjassa ole hurjista teemoista huolimatta mässäilyä tai ylilyöntejä, tässä kirjassa on se jokin määrittelemätön särmä, pieni karhea todellisuudentuntu, joka usein puuttuu näistä angloamerikkalaisista "tositarinaihmissuhdelukuromaaneista". Käännöksissä oli kuvattu kiinnostavasti sitä, miten englannin kieli avautui Kimberlylle vähä vähältä, mutta Sikaloissa kirjan kieli oli kiinnostavaa kauttaaltaan. Vaikka tarina oli dokumenttimainen, kerronta oli kaunokirjallista.

Kummassakin kirjassa on päähenkilönä nuori, fiksu ja läheisistään huolta kantava, vastuullinen tyttö, jonka kasvua tarina seuraa. Kirjoissa on muitakin yhtymäkohtia, mutta silti ne olivat siis lukukokemuksina aivan erilaisia. Kirjat toivatkin mieleeni Booksyn kommentin lukemisen sukupuolittumiseen liittyvässä keskustelussa. Mietin, onko juuri tuo särmä tai karheus se juttu, joka puuttuessaan tekee kirjasta joko Booksyn mainitseman tylsän, tietyntyyppisen ihmissuhderomaanin ja naisten kirjan tai toisaalta läsnä ollessaan sukupuolineutraalin, kaunokirjallisen teoksen. Ja onko niin, että nuo dokumenttimaiset ja hurjatkin, mutta sivistyneesti ja houkuttelevaan pakettiin käärityt ihmissuhderomaanit ovat naisten viihdettä, teemoistaan huolimatta? Luemmehan me naistenlehdistäkin kiinnostuneina hurjista kohtaloista, mielellään selviytymistarinaversioina tosin.

Kuten totesin, ainakaan Käännöksiä lukiessa ei tarvinnut kauheasti poistua mukavuusalueelta tai rasittaa mieltään, vaikka kirjassa olikin kurjuutta. Sikalat taas oli epämiellyttävä ja ajatuksiaan herättävä, mutta niinpä se tuntuikin vaikuttavammalta, tärkeämmältä kirjalta, nopealukuisuudestaan huolimatta ei todellakaan viihteeltä. Ja koska se ei ollut niin siloiteltu, voisin hyvin kuvitella miestenkin lukevan sitä, Käännöksiä en niinkään (Jori juuri lukikin Sikalat).

Toivottavasti joku jaksoi lukea koko jaarittelun. Huomautan, että tässä maratonkirjoituksessa puhutaan kuitenkin kahdesta kirjasta! :)

***

Jean Kwok: Käännöksiä. (Girl in Translation). Bazar, 2011. Suom. Ulla Lempinen. Suomenkielinen kansi Satu Kontinen
Kustantajan kirjaesittely

Susanna Alakoski: Sikalat. (Svinalängörna). Schildts, 2011. 2. painos. Suom. Katriina Savolainen. Kannen suunnitellut elokuvajulisteen pohjalta Jukka Iivarinen
Kustantajan kirjaesittely

22 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista, että käsittelit Käännöksiä-kirjaa sekä Sikalat-kirjaa samassa kirjoituksessa. Särmää sekä ristiriitaisuuksia.... Itse en ole vielä ehtinyt lukemaan kumpaakaan, mutta listassa ovat odottamassa vuoroaan.

    Se, miksi tulin kommentoimaan kirjoitustasi oli se mukava yhteensattuma, että toinen kirja-blogin pitäjä Leena Lumi arvosteli saman Käännöksiä-kirjan hetki sitten blogissaan.

    http://leenalumi.blogspot.com/2011/07/kaannoksia.html

    Kun yhdistän molempien arvion ja mielipiteen, saan jo melkoisen syyn tarttua kirjaan melko piakkoin.

    Käyn lueskelemassa blogiasi, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun kommentoin, toivottavasti ei kuitenkaan viimeinen. Yritän ryhdistäytyä ja ilmoittaa kommentilla, että lueskelen kirjoituksiasi...

    VastaaPoista
  2. Pitsit sekaisin, kiitos kommentista! Käännöksiä on tosiaan ollut jo monissa blogeissa esillä, niin monissa, etten ryhtynyt linkittämään. Monet ovat siitä pitäneet, mutta kukaan ei ole nähdäkseni varsin ylistänyt. Kuten sanoin, se on hyvä ja sujuva, hyvin KIVA kirja ja viihdyin sen parissa. Varsinaisesti se ei kuitenkaan tehnyt minuun lähtemätöntä vaikutusta, joskin saatan lukea sen jatko-osankin, kun se joskus ilmestyy.

    Sikalat-tyyppistä rankkaakaan kirjallisuutta en jaksaisi lukea koko ajan, mutta Sikalat pysyy varmasti kauan mielessäni.

    Kiitos, kommentointihan ei ole mitenkään pakollista (eikä joka blogin kommentointi mahdollista, blogeja on niin paljon!), mutta toki kommentti aina ilahduttaa. :)

    VastaaPoista
  3. Jaksoin lukea. :) Kirjoituksesi ei ollut ollenkaan jaarittelua, vaan hyvin kiinnostava analyysi kahdesta samateemaisesta, mutta muuten selvästi hyvin erilaisesta kirjasta.

    En ole Sikaloita lukenut, koska olen hieman pelännyt kirjan rankkuutta (minulle rankkoja kirjoja eivät ole raa'at dekkarit, vaan juuri tuollaiset arkirealismin perintöä kantavat perhehelvettikuvaukset), mutta suunnitelmissani on lukea se "sitten joskus".

    Käännöksistä olen kanssasi samaa mieltä. Se on hyvin kirjoitettu ja koukuttavakin, mutta silti hieman laimea, ehkä aavistuksen liiankin helppo. Ja tuo helppous yhdisttynä menestystarinaan tekee Käännöksistä viihdettä. Kirja ei tietenkään ole romanttista viihdettä, mutta se on tarpeeksi helppo, jotta mahdollisimman moni voisi sen lukea. Ja moni varmasti kaipaakin hurjia elämänkohtaloita viihtyäkseen. Minulle noista tulee aina hivenen ristiriitainen olo, vaikka minäkin nimenomaan viihdyin Käännöksien parissa. Luin kirja lentomatkalla Pariisiin ja yhdensuuntaisen matkan ajan kirja kyllä piti otteessaan, lukuhetken konteksti oli aika täydellinen oikeastaan. Ja onhan Kimberlyn tarinakin tärkeä, se ansaitsee tulla kerrotuksi. Silti päällimmäisenä jää mieleen mainitsemasi Hajuttomuus ja mauttomuus.

    Anne Tylerin Amerikan lapset on hyvä kirja. Se ei ole suosikkini Tylerin teosten joukossa, mutta arkisen pintansa alla se on moniulotteinen ja siksi se onnistuu viihteen rajan ylittämisessä, vaikka sekin viihdyttää.

    VastaaPoista
  4. Katja, kiva että jaksoit lukea ja kiitos pitkästä kommentista! :)

    Kyllä Sikalat kannattaa lukea, tai ainakin minä olin kirjan kauheudesta huolimatta positiivisesti yllättynyt. Ja kuten maratonjaarittelustani (toivottavasti;)) huomataan, Käännöksiäkin kannattaa lukea - ja kaikenlaista kannattaa lukea. Sekä Käännöksiä että Sikalat olivat omalla tavallaan hyviä lukukokemuksia, mutta yhdessä niistä tuli enemmän, vaikken tietoisesti valinnutkaan näitä näin lähekkäin luettavaksi. Mielestäni kirjallisuudessa ja muutenkin on kuitenkin tärkeää ja kiinnostavaa, ettei jumitu liiaksi samankaltaisiin teoksiin ja teemoihin. Luulen, että moni mielestään ihan "kunnollista ja aitoa" kirjallisuutta lukeva on jumittunut Käännöksiä-tyyliseen kirjallisuuteen; toisaalta moni karttaa sellaista ihan turhaan.

    Muistan, että Amerikan lapset vei minut mukaansa ja kiinnosti, mutta en pitänyt sitä kaunokirjallisesti mitenkään erityisenä. Tylerin Noan kompassi taas oli mielestäni kirjana parempi, siis kaunokirjallisempi, eikä niin viihteellinen, mutta nyt kun lukemisesta on pari vuotta aikaa, muistan paremmin Amerikan lapset. Ehkä sen teemakin oli kiinnostavampim, mutta kyllä niissä tositarinoissa tai tositarinamaisissa kirjoissa jotain on.

    VastaaPoista
  5. Todella hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus!

    "Särmätön angloamerikkalainen tositarinaihmissuhdelukuromaani." Siinäpä termi, jolla vastedes kuvaan tätä kirjallisuudenlajia, joka ei minua niin kauheasti sytytä. Kiitos. :)

    VastaaPoista
  6. Kiitän Katjaa, kun hän säästi minulta kommentoinnin vaivan; olen aivan samaa mieltä kaikista kolmesta kirjasta, joista hän kirjoitti :).

    Lisään kuitenkin vielä, että kirjassa ei mielestäni tarvitse olla kielellistä tai rakenteellista leikittelyä, jotta se olisi kaunokirjallisuutta; minulle riittää taitava henkilökuvaus ja osuva tarinankerronta, vähäeleisyys, kuten Amerikan lasten kohdalla.

    VastaaPoista
  7. Salla, ole hyvä. Termi on kovin lyhyt ja kätevä! :)

    Aloin miettiä, että ehkä osa särmättömien tositarinaihmissuhderomaanien lukijoista ei niinkään etsikään kirjallista elämystä, vaan ylipäätään tarinaa, pakoa arjesta tms. Saman kokemuksen voisi saada tv-sarjasta tai elokuvastakin. Tätä en siis sano pahalla, sillä luen itsekin välillä noita ihmissuhderomaaneja ja telkkaristakin seuraan satunnaisesti juuri sentyyppisiä ohjelmia.

    Maria, sitä (kauno)kirjallisuuden rajaa on todella vaikea määritellä. Olen itse arvioinut jotkut kirjat niin, että olen lukiessani tuntenut lukevani Valittuja paloja. Sellainen lukeminen ei tunnu niinkään kirjan lukemiselta kuin tarinaan tutustumiselta (vrt. yllä oleva kommenttini Sallalle). Kuitenkaan "kirjan tuntu" ei vaadi, että teksti olisi mitenkään erikoista kielenkäytön tai rakenteen osalta, ja yleensä vähäeleisyys on minusta pikemminkin hyvä kuin huono asia. Palaan aiheeseen, jos osaan joskus määritellä tuon rajan tarkemmin!

    VastaaPoista
  8. Mahtavaa että vertailit näitä kahta keskenään, Jenni!

    Kuvailit Käännöksiä-kirjaa todella hyvin. Siinä oli juuri jotain tuollaista elokuvallisuutta niin, että pystyi pitämään etäisyytensä muttei kuitenkaan ollut täysin eristyksissä tapahtumissa.

    Sikalat on myös minulla hyllyssä. Vakidivarini omistaja varoitteli, että tästä kirjasta ei sitten tule hyvä mieli, mutta vaikuttava se on. Sinun arviosi vahvistaa tätä mielikuvaa ja odotan Sikaloita kiinnostuksella. Ihan vielä en siihen "uskalla" kuitenkaan tarttua.

    Myös tämä särmäpohdintasi oli todella mielenkiintoista. Ja varmaan olet oikeassakin, vaikka poikkeuksiakin varmasti löytyisi. Mieleeni tuli tästä aiheesta Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogia, joka elämänmakuisuudessaan vaikuttaisi maistuvan myös miehille. Ainakin isäni, joka yleensä on enemmän dekkarityyppiä, ylisti Ragden kirjoja. Kiitos aamun ajatuksista!

    VastaaPoista
  9. Jos yhden asian voi sanoa sinun arvioistasi, niin ne eivät ikinä ole jaarittelevan tylsiä. Tyylisi kirjoittaa vetää pidempienkin (ja ennenkaikkea niiden) pariin ihan helposti. Nytkin oli tosi kiinnostava lukea, kun vertasit kahta (itseasiassa kolmea) erilaista kirjaa keskenään. Minulle näistä on tuttu vain Kwokin kirja.

    Mie olen huomannut, että tarvitsen näitä nopeita tositarinaihmissuhderomaaneja välipaloiksi, sillä muuten lukeminen muuttuu liian totiseksi tai tunteita riipiväksi. Kässäreitä lukiessa huomasin, että luin yhden todella vetävän lukuromaanin loppuun asti, vaikka se ei kustantamon linjaan sovi, se viihdytti ja olin sen tarpeessa sillä hetkellä.

    Tiedän pitäväni hyvin erilaisista teoksista ja tiedän myös, että minun pitäisi kokeilla silti uusia lajeja (scifi, fantasia, kauhu) vain kokeakseni jälleen jotain uutta ja tottuakseni uusiin lajeihin. Sarjakuvat ovat uusin aluevaltaukseni ja olen aivan hurahtanut niihin.

    Kiinnostaa tuo määrittelysi, sillä itsekin painiskelen näiden kanssa kaiken aikaa. Sen vain tuntee jotenkin sisällään, että mikä asettuu mihinkin rakoseen. Kirjasta voi myös pitää niin eri tavoin. Se voi olla ihan kuunkierrosta kiinni, mikä itsellä iskee ja käytän kirjoja myös ihan viihtymistarkoitukseen, aina en jaksa telmiä kirjan kanssa etsien itsestäni jotain. En halua aina liikuttua, niin kurjalta kuin se kuulostaakin. Osa kirjoista on ihan häpeämättömästi välipaloja, kuin pikaisia suudelmia, isompien suhteiden välissä.

    Jaa-a, miepä sitten innostuinkin jaarittelemaan. :D

    VastaaPoista
  10. Linnea, missä sijaitsee lempidivarisi? Vie minut sinne. :)

    VastaaPoista
  11. Hieno vertailu! En ole lukenut kumpaakaan kirjoista, mutta pohdintojasi niiden yhtäläisyyksistä ja eroista oli mielenkiintoista lukea.

    En ole ehkä vähään aikaan lukenut romaaneja, jotka natsaisivat nimenomaan tuohon särmätön angloamerikkalainen jnejne -kategoriaan, mutta viihdyn kyllä sekä tarinavetoisten että kielellisesti tai rakenteellisesti omaperäisempien kirjojen parissa. Kuten sanoit, erilaisille lukukokemuksille on aikansa ja paikkansa.

    VastaaPoista
  12. Olen samaa mieltä noista särmättömistä ihmissuhde...jne, niiltä haetaan ennen muuta viihtymistä ja (raflaavaa) tarinaa. Joskus lukukokemuksessa kohtaavat tarinan lumo
    ja taide-elämys, ja sellaiset kirjat ovatkin kultaa!

    Olen lukijana paitsi tarinan ja taide-elämyksen etsijä, myös vähän moralisti; lukukokemukseeni vaikuttaa myös se, kuinka "hyvä" kirja on, enkä tarkoita henkilöhahmojen hyvyyttä vaan jotain, mikä on sisäistekijän tasolla. Esim. de Saden teokseksia en arvosta ollenkaan, vaikka ne kirjallisuuden kaanonissa onkin nostettu korkealle.

    VastaaPoista
  13. Tuohon sukupuolisidonnaiseen lukemiseen tuli mieleen, että olisikin kiinnostavaa, jos kirjailijat kirjoittaisivat jotenkin sukupuolineutraalisti. Lukisimmeko sitten samalla tavalla vain nais- tai mieskirjailijoita. En tiedä, millaisen reaktion sai aikoinaan Elsa Anttila, joka siis oli mies, ja kirjoitti salanimellä romanttista viihdettä. Vai milloin tämä salanimi ylipäätään selvisi. Toinen asia, mikä tuli mieleen, oli Agentti-kirja, jonka takana oli salanimet, joista toinen mies. Lukiessa mietin, että onpa häijy naiseksi ja päähenkilö suutututti minua. En tiedä, miten paljon kirjan takana oleva (toinen) mieskirjalija vaikutti tämän kuvan syntyyn...

    Ja sitten tuohon itse aiheeseen (jotenkin missasin tuon edellisen aiheen), en ole lukenut Sikalat-teosta, ehkä pitäisi, niin osaisin ottaa kantaa asiaan. Tuli sellainen asia mieleen, kun samaa ajattelin myös Bolshoin perhosen kohdalla, kun jotkut kirjoittivat siitä viihteellisenä teoksena, että vaikuttaako kirjailijan kulttuuripiiri kuitenkin aika paljon siihen, miten kirjailija kirjoittaa ja siihen, miten lukija kokee kirjan. Sofi Oksasen Puhdistus-teoksen näemme varmaan monet kaunokirjallisena teoksena, mutta Bolshoin perhosen taas viihteellisänä. Ehkä Kwokin ja Alakosken teoksen voi myös nähdä eri konteksteissa syntyneinä ja elävinä. Entä Onkelin Ilonen talo, jonka kerronta on myös lapsen näkökulmasta (niin kuin Kwokin): siinäkään ei kuvata itse juopottelua eikä sinällään sitä kurjuutta, mikä lapsia ympäröi, vaan se kurjuus syntyy siitä, että lapsen näkökulmasta kirjoittava minäkertoja pitää kurjuutta normaalina. Samoin kuin Kwokin teoksessa. Tosin Kwokin teoksen loppu oli liian periamerikkalainen, niin se ei siksi minusta oikein toiminut. Mutta sitten taas toimii amerikkalaisilla markkinoilla...

    Minusta on kiinnostavaa se, mikä kenelläkin erottaa ns. korkean ja ns. viihteellisen teoksen toisistaan. Jostain muistan lukeneeni (oliko jossain blogikeskustelussa) että miellämme kotimaisen kirjallisuuden helpommin ns. syvälliseksi. Välillä käy mielessä, että voiko sellaista kirjallisuutta, jossa alkoholismi tai syrjäytyneisyys ei ole pääosassa, mieltää ns. vakavaksi kaunokirjalliseksi teokseksi... vai muuttuvatko ne jossain vaiheessa jo stereotyyppisiksi teoksiksi? entä vaimonhakkaaja-tarinat kaukomailta; milloin ne alkavat olla jo niin kliseisiä teoksia, että niitä voi pitää jonain tosielämädekkari/kauhu-kirjallisuutena?

    Mulle kävi niin tuon Kwokin kirjan kanssa, että aloin ihan hirveästi miettiä sitä äitiä. Kwokhan oli jossain sanonut, että hänen piti kirjoittaa kirja äidistään, jonka tarina oli kiinnostavampi kuin hänen omansa, mutta sitten kirjoittaminen kääntyi tuohon tytön näkökulmaan.

    VastaaPoista
  14. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  15. Voi että Maria sanoi hyvin tuosta sisäistekijästä, juuri tuo vaikuttaa omaan lukemiseenikin kovasti. En vain ikinä osaa jaaritteluiltani sanoa mitään noin hyvin. :)

    Mari. A:n ajatus on kiinnostava, myönnän, että itsekin saatan mieltää kotimaisen kirjallisuuden vähän syvällisemmäksi. Äiti on Kwokin teoksessa kiinnostava, mutta jäi taka-alalle.

    VastaaPoista
  16. Suurkiitokset kaikille kommenteista! Ja pahoittelut, että vastaan vasta nyt. Olin eilen liian auringon tuupertama illalla ja tänään heti aamusta pelkäsin, että ukkonen tuupertaa tietokoneen, jos avaan sen. Niinkin on meillä käynyt, kerrasta opittiin.

    Vaan asiaan.

    Linnea, Berliininpoppeleissa on tosiaan sellaista elämänmakua ja pikkusievistelemättömyyttä, että sen voi kuvitella miellyttävän hyvin monenlaisia lukijoita. Se ei ole liian "hieno" muttei toisaalta viihteellinenkään, eikä jännäri. Olen lukenut vain trilogian ensimmäisen osan, se oli hyvin sympaattinen kirja.

    Minuakin muuten kiinnostaisi, missä vakidivarisi on, mutta ymmärrän, jos haluat pitää sen omana aarreaittanasi. :)

    Hanna, kiitos mukavista sanoistasi ja jaarittelusta. :) Minäkin tarvitsen kaikenlaisia kirjoja. Välillä ihan tiedän, millaista kirjaa tarvitsen ja joskus taas pitää yrittää useaakin erityyppistä kirjaa, että lukeminen lähtee taas liikkeelle. Minulla olisi ollut lukupinossa Käännöksien ja Sikaloiden jälkeen yksi ihmissuhdekirja ja toinen hankalan lapsuuden kuvaus, mutta etenkään sitä hankalaa lapsuutta en kyennyt nyt lukemaan. Aloin lukea Tapani Koivukarin saaristolaissaagaa, joka vie 1920-luvun saaristoon, se on ihanaa vastapainoa näille viimeaikaisille kirjoille. (ja vaikuttaa erinomaiselta muutenkin)

    Ja samoin, minunkin pitäisi kokeilla muitakin genrejä - kai, koska jotenkin ajattelen lukijana, että se olisi minulle hyväksi. Toisaalta en tarvitse esim. työssäni kokemuksia vaikka kauhukirjallisuudesta, niin en sitten lue sitä. Ehkä runous on minulla jonkinlainen uusi aluevaltaus, siitä olen iloinen.Toisaalta lasken sellaiseksi myös tietokirjat, joita olen viime vuosina lukenut (ja etenkin ostanut, köh) enemmän.

    Tosiaan, joskus kirjan genren ja koko kirjan jotenkin vain tuntee sisällään, mutta sitä ei saa puetuksi sanoiksi. Ihme, että edes pystymme pitämään kirjablogeja, niin paljon lukemisessa on sellaista määrittelemätöntä!

    Luru, minä luen noita ihmissuhde-jne. kirjoja yleensä kausittain. Sitten tulee taas yliannostus selkokielistä arjen ihmissuhdedramatiikkaa ja pitää hakeutua jonkun mielikuvituksellisemman tai ainakin kielellisesti erikoisemman pariin.

    VastaaPoista
  17. Jatkoa... Kirjoitin kaikille yhteisen kommentin, mutta uskokaa tai älkää, Blogger ei suostunut julkaisemaan sitä, kuulemma liian pitkä kommentiksi. Tässä sitten vastaukset vielä Marialle ja Marille!


    Maria, minä en ole lukenut de Sadea, mutta kiitos mielenkiintoisesta kommentista. Totta, joskus ei yhtään ymmärrä, missä kirjan hyvyys on, ei sisällön eikä muodon kannalta. Vanhempien teosten hyvyys on joskus, luulen, siinä, että ne ovat aikoinaan olleet erilaista kirjallisuutta ja muuttaneet kirjoittamisen tapaa; ellei ole tällaista taustatietoa, ei tuollaisen edistyksellisen teoksen hyvyys välttämättä aukene nykylukijalle (minulle ainakaan).

    Mari A., kiitos mielenkiintoisesta pohdinnasta. Tuo sukupuolikysymys on kyllä äärimmäisen kutkuttava ja moniulotteinen! Lisäksi minua on nyt alkanut kiinnostaa, kuinka paljon kirjailijan henkilö vaikuttaa lukukokemukseen. Olen aloittanut vihdoin Hustvedtin uusinta enkä ole ainakaan alussa aivan vakuuttunut. Päinvastoin, olen pari kertaa ajatellut, että jos en tietäisi, että tämä on Kuuluisan Sirin kirja, en kaikista kohdista sitä arvaisi. Vielä en ole saanut selville, onko kyse kirjailijan tietoisesta ironiasta vai vaan ei niin hyvästä tekstistä...

    Kirjoitin muuten joskus blogiin siitä, että Sofi Oksasen Puhdistusta verrattiin ulkomailla Larssonin Millennium-trilogiaan ja luonnehdittiin jos ei nyt dekkariksi, niin dekkarimaiseksi ainakin. Olin melko tuohtunut! Mutta totta, onhan Puhdistus hyvin jännittävä ja toisaalta kohtauksesta toiseen nopeasti siirtyessään elokuvamainen (johtunee siitä, että se oli alun perin näytelmä). Ja hyvä havainto, kyllä sekä kirjailijan että lukijan taustakulttuuri ja kirjan tapahtumien läheisyys vaikuttaa varmasti hyvinkin paljon kirjojen vastaanottoon. Jos meistä Käännöksiä on viihteellinen, niin amerikkalaisesta Puhdistus voi olla tosiaan dekkarimainen tietyllä tapaa.

    En ole lukenut Bolshoin perhosta enkä kauheasti seurannut sen arvioitakaan... Mutta Sikaloissa kauheus johtui paitsi tarinan vanhempien huonoista elämäntavoista siitä, että päähenkilötyttö EI pitänyt kauheaa elämäänsä normaalina. Hän ei vain oikein lapsena voinut vaikuttaa siihen, vaikka yrittikin. Onneksi tyttö vaikutti fiksulta ja yritteliäältä, se antoi toivoa.

    Tuo kotimaisuuden kirjallisuuden syvällisyys on mielenkiintoinen ajatus, jota tekisi mieli pohtia joskus tarkemminkin! Samoin pitänee miettiä tuotakin, tekevätkö tietyt aiheet kirjasta syvällisen vai voiko melkein mistä tahansa kirjoittaa "hienon kirjan". Kiitos mielenkiintoisesta kommentista!

    VastaaPoista
  18. Hihii, "särmätön amerikkalainen jnejne"! Upea termi, pitää varmaan lukea jokin kategorian kirja ihan vain päästäkseen käyttämään sitä. :-)

    Lisään vielä tuohon aiempaan kommenttiini liittyen, että olet tainnut tulkita hämäriä mutinoitani tismalleen oikein. Juuri särmää tai karheutta (tarinan, ideoiden, ympäristön tai ilmaisun) kaipaan kirjalta. Jos haluan märähtiä ihmissuhteita, voin istua pohtimassa omiani, kunnes ne ovat täysin solmussa, tai seurata naamakirjassa tosielämän "kumman kaa" -leikkejä...

    Särmä ei ole ainoa juttu, joka voi tehdä kirjasta mieleenpainuvan ja mahtavan kirjan, mutta voipi hyvinkin olla se jokin, joka erottaa aitoviljan hukkakaurasta. Kiitos kiinnostavasta kirjoituksesta! Taas jäi keskustelusta monenlaista pureskeltavaa.

    VastaaPoista
  19. Booksy, odotan innolla, minkä kirjan valitset särmättömäksi ihmissuhdekirjaksi ja kuinka kovin sen lyttäät! :D

    Minulla on usein aika samat fiilikset sellaisten oikein arkisten ihmissuhdetarinoiden kanssa. Joskus tuntuu, että niitä on nähty, kuultu ja koettukin tarpeeksi livenäkin (esim. Mari A:n blogiin kommentoin vähän aikaa sitten, että Laura Honkasalon Tyttökerho oli ihan kauhea lukukokemus; kun omassa ja ystävien elämässä on päästy venkslaamisesta ja haahuilusta, ei siitä jaksa enää lukea). Sitten toisaalta ei mikään "hienokaan", ei arkinen, rakkaustarina oikein kuulosta houkuttelevalta kirjan aiheelta. Tai ei nyt tule ainakaan heti mieleen mitään suosikkia, jonka mieltäisin vain rakkaustarinaksi. Joistakin erotarinoista olen ollut vaikuttuneempi, mutta kyllä niissäkin on pitänyt olla sitten myös kaunokirjallisia ansioita.

    Mutta tuo särmä... Tässä keskustelussa on tullut jo monia hyviä ajatuksia siitä, mikä se oikein on, mutta kuka määrittelisi täsmällisesti? Pohdinta ja keskustelu jatkukoon...

    VastaaPoista
  20. Jenni, kyllä minä mielelläni jaan divarini muiden kanssa. :) Käyn siis usein Runeberginkadu Antikvariaatti Sangissa, joka on ihan Töölöntorin kupeessa. Paikan pitäjä on mukava ja divari mukavan pieni. Käyn sieltä usein hakemassa pokkareita halvalla. Ja aika lähellä sitä on Pohjoisella Hesperiankadulla ihana Arkadia International Bookshop jota pitää hurmaava ranskalainen mies, joka puhuu kyllä englantia. Todella laaja valikoima englanninkielisiä kirjoja, jonkun verran myös suomalaista. Ihana korkea ja valoisa liike. :)

    VastaaPoista
  21. Minulla Käännöksiä vielä odottaa, mutta Sikalat oli todella voimakas lukukokemus viime vuonna. Se oli ahdistava, muttei toivoton, vaikken osaa oikein eritellä miksi. Kirjan pohjalta tehty elokuva on myös erinomainen.

    Minä rakastan amerikkalaisia ihmissuhderomaaneja, joista löydän ehkä erilaisia asioita pinnan alta kuin joku toinen. Mutta välillä on ihana lukea myös näitä suomalaisia (tai ruotsinsuomalaisia), realistisia juoppopiehtarointeja. :)

    VastaaPoista
  22. Karoliina, Sikalat oli siitä mielenkiintoinen, ettei siitä tosiaan jäänyt ihan täysin toivoton olo, vaikkei siinä esim. ollut jotain kaiken pelastavaa, toivoa antavaa loppua kuten tällaisissa kirjoissa usein on. Oli siinä kuitenkin lämpöä ja huumoriakin. Elokuvaa en ole nähnyt enkä nyt ainakaan heti kirjan jälkeen haluaisikaan.

    Monissa ihmissuhdekirjoissa tuntuukin olevan jotain pinnan alla, mutta ikävä kyllä kaikissa ei. Joko ne ovat vain juonenkuvauksia tai sitten kaikki selitetään yksityiskohtaisesti auki.

    VastaaPoista