sunnuntai 7. elokuuta 2011

Heidi Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua

Heidi Liehu on ollut minulle nimenä tuttu siitä asti, kun hän väitteli parikymmentä vuotta sitten parikymppisenä filosofian tohtoriksi. Olen ollut kiinnostunut Liehun kaunokirjallisesta tuotannosta, mutta en ollut saanut tartuttua esim. hänen runoihinsa ennen tätä kesää ja yllättävää runokuumeeseen sairastumista. Jotenkin arvelin, että uusi runous kirjoittajanaan tohtori ja ihminen, joka on Wikipedian artikkelin mukaan eksistenssifilosofi ja feministi, voisi mennä minulta ihan yli hilseen, tai ettei se ainakaan puhuttelisi. Minulla ei ole siis mitään tohtoreita, filosofeja, feministejä tai runojakaan vastaan, mutta yhdistelmä kuulosti hieman pelottavalta.

Koivut 
     välkkyvät
eivät luettele minulle
oikeaa tai väärää
Vain 
    valoa

Onneksi satuin sitten törmäämään teokseen, jolla on kaunis kansi ja hieno nimi: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua. Ja onneksi luinkin tuon teoksen, sillä Liehun runoissa ei ollut mitään liian erikoista tai ylisivistynyttä, vaan päinvastoin, nämä runot aukesivat helposti. Liehu kirjoittaa jotenkin klassisen kauniita, puhtaita runoja, joita voi lukea joko sellaisinaan, kauniina tunnelmapaloina, tai sitten vertauskuvallisemmin, jolloin esimerkiksi tämän kokoelman runoista löytää sekä haikeutta että lohtua.

Oksillaan 
elämän puu
    kasvattaa
    minua


    Menestysten 
         vuosirenkaat -

Ja enkö
    ole valmis
    Eikö jokainen putoava kukka
ole nielaissut auringon voiman 
                mykiöönsä

Pidin myös tästä surusta kertovasta mutta armollisesta runosta:

Jätit minulle tehtävän
Minun on
rakastetattava elämää
Keskipäivän kalliita hetkiä
hitaasti kaartavia lokkeja
     Seinäkellon
          kaiverruksia
     Ja
      itseäni
    Askeleitani 
          saaren ympäri


    Miten hitaasti
aurinko etsii paikkaansa
    Miten 
         hitaasti
                  lokit sitä kiertävät

Kuten aina, tykästyin etenkin siihen, että runoissa oli elävältä tuntuvaa luonnon kuvausta. Täytyy kuitenkin myöntää, etten ihastunut tähän kokoelmaan yhtä paljon kuin vaikkapa alkukesästä Eeva Kilven runouteen. Se johtui pitkälti runojen teemoista: koska suru ja menettäminen eivät juuri nyt onneksi kosketa minua, suurin osa tämän teoksen runoista ei tullut aivan lähelle, kun taas Kilven jotkut runot jopa naurattivat minua. Pidinkin kaikkein eniten niistä Heidi Liehun runoista, joissa suru ei ollut näkyvästi läsnä, vaikkakin murheen hetkellä ainakin minä voisin saada lohtua tuosta ajatuksesta, ettei mikään lopulta täysin katoa ja että kaikki on osa luonnon näkymätöntä liittoa:

Korento
makaa liikkumatta
vajan edustalla
     sammaleella


      Osana näkymätöntä liittoa
         mustarastas
      laulaa sateessa


             Tänä kesänä
                 koivut, lehmukset
        joiden alla lapsena leikin
    ovat
   löytäneet minut,
        eivät
          ne vedä rakkauttaan
                                   pois

       Miten
         korkeaksi 
         se on kasvanut

Joka tapauksessa laadukasta, kaunista ja harkittua runoutta, sellaista jota tekisi mieli lukea ajan kanssa ja unohtaa kaikki ympäriltä, samanaikaisesti kiehtovaa ja turvalliselta tuntuvaa luettavaa. Antaisin mielelläni tämän kirjan lahjaksi ystävälle, etenkin murheelliselle ystävälle. Uskon palaavani tähän kirjaan vielä itsekin - rauhallinen runous sopisi täydellisesti marraskuun pysähtyneeseen päivään. (Taidanpa lisätä kirjan siis syyskirjalistalle!)

***

Tämä on muuten ilmeisesti kirjablogien Heidi Liehu -teemaviikonloppu. Minulla oli Liehun teos töissäkin mukana perjantaina, sillä arvelin ehtiväni kirjoittaa siitä. Enpä ehtinyt, ja nyt Leena Lumi on jo kirjoittanut tästä teoksesta ja Sinisen Linnan Maria toisesta Heidi Liehun runokirjasta. Melkoinen yhteensattuma, sillä en muista kenenkään kirjoittaneen Heidi Liehun runoudesta aiemmin!

Heidi Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua. Wsoy, 2011
Päällys Marjaana Virta, kuva Chia N-Löfqvist

3 kommenttia:

  1. Hauska, että sinulla oli samat ennakkoluulot filosofin runoja kohtaan :D. Luulin tosiaan vaikeammiksi.

    Ja hauska yhteensattuma tosiaan; ostin Liehun runot viikko sitten Kirjapörssistä ja luin ne samana päivänä, kun Leena postasi tästä sinunkin nyt esittelemästäsi! Runoja voisi olla enemmänkin esillä blogeissa.

    VastaaPoista
  2. Jenni, hauska sattuma sikälikin, että kirjan nimi on kaunis, mutta keväinen. Samanniminen tyttökirja on lapsuuteni suosikki.

    Minä olen syvimmiltäni niin synkkä tai melankoolinen, että pidän tummista ja surullisista runoista.

    Meillä oli yksi sama runo, mutta meinasi tulla toinenkin eli tuo korento ja lehmukset..Taidan laittaa sen nyt jonakin viikonloppuna vaikka runoblogiini, sillä nythän on korentojen aika.

    Lähden nyt Marialle ja sitten linkitän teidät. Kiitos!

    VastaaPoista
  3. Maria, minuakin lohdutti tietää, etten ole ainoa epäluuloinen lukija! Mutta mitään pelättävää ei tosiaan ollut.

    Minä on yrittänyt lukea runoja nyt vähän enemmän ja olen sitten kirjoitellutkin niistä jonkin verran, vaikka edelleenkin koen runoista kirjoittamisen todella vaikeaksi, melkein mahdottomaksi. Syksyn suunnitelmiini kuuluu lukea yhä enemän runoutta, joten toivon mukaan niistä on sitten täällä enemmän juttuakin! Lukisin kyllä runoudesta mielelläni myös muiden blogeista.

    Leena, no hyvä ettei tullut täsmälleen samoja runolainauksia! :D Minäkin pidän periaatteessa enemmän tummista ja synkistä runoista, mutta ne vaativat tietynlaisen mielentilan. Nyt sellaista ei ollut, mitä nyt tietenkään ei pitäisi valittaa.

    VastaaPoista