tiistai 25. lokakuuta 2011

Agneta Ara: Helsinki rakastettuni



Tämä espoolainen kömpi tänään peltojen poikki Helsinkiin asti. Kaupungilla käymisen suhteen on se sama, joka pätee melkein kaikkiin tämän syksyn puuhiini: en ole käynyt Helsingissä ollenkaan niin usein kuin kuvittelin tekeväni ennen vapaatani (ajattelin käydä mm. joka viikko taidenäyttelyssä, kai kahdesti olen käynyt, harhakuvat itsestä haihtuvat viikko viikolta).

Tänään kuitenkin ajelin ratikalla ja kävin Vallilassa asti ja muistin vähän aikaa sitten löytämäni hienon runon. Suomenruotsalaisella Agneta Aralla on hieno kaupunkikuvaus Helsinki rakastettuni:

Satoi melkein aina
Antakaa minulle takaisin räystäät, kiintotähdet
Antakaa minulle takaisin lapsuuteni, posliinikukka
kaikki auringon ja raudan tuoksut.
Satoi melkein aina
Puut puhalsivat latvansa taivasta kohti
Tuntui turvalliselta kulkea siellä
hautakivien keskellä
Ja lehdet jotka putosivat ja putosivat
rakastivat maata
Puhelinkioskin heikko valo koko yön
ja Bulevardian vahtimestari
vilkutti meille kun juoksimme ruohikon yli
maltaan ja kumin tuoksuun


Katson ympärilleni bussissa.
Kuljettajan kellon ainoa viisari
on pysähtynyt kahteentoista
ja radio toistaa itseään, niinkuin moottoritiet
räjäytetyt keskelle kukkivaa vihreää.
Keskellä metsää kohoaa kolme kerrostaloa
kahdeksankerroksisia.
Ei uskoisi
mutta niissä asuu ihmisiä.


Linnuilla ei tunnu olevan ongelmia täällä,
silti ne lentävät keskellä kaupunkia.
Helsinki rakastettuni 
lumikinoksiesi maailma ei muutu.
Näen ne lyhyiden käyntieni aikana
Kuuntelen pulssiasi
joka antaa minulle takaisin lapsuuteni, sen jäähyväiset
Otan takaisin puut sadetta ja
höyryäviä aamukatuja
Otan takaisin rakkautesi

Olen lukenut runon jo moneen kertaan ja pidän siitä yhä enemmän. Tuollaista kaupungissa on! Minulla on vankat arvaukseni, mistä hautausmaasta Ara kertoo ja mitkä kolme kerrostaloa hän näkee. Olen asunut ihan niiden lähellä, enkä minäkään oikein uskonut, että niissä asuisi ihmisiä (nykyään tunnen muutamankin ko. talojen asukkaan, ihmisiä ovat).

Lyriikkakurssillamme oli esillä Aran lyhyt runo, kaupunkilainen sekin:

Raitiovaunujen kiskojen välissä kasvaa ruohoa
ja sade tekee maahan kuplia.


Käki kukkuu, kukaan ei kuule että se on sokea.




Runo herätti aika paljon keskustelua. Miten kukaan voisikaan tietää, onko käki sokea? Miksi se on sokea? Mitä runo tarkoittaa? Runolle ominaisesti vastauksia ei löytynyt, ei oikein edes selitysyrityksiä. Osaisipa kirjoittaa noin selkeästi ja mystisesti samaan aikaan.

Molemmat runot ovat Merja-Riitta Stenroosin toimittamasta teoksesta Talvi on hiljaisuutta ja vastarintaa - Uutta suomenruotsalaista lyriikkaa  (Wsoy, 1986), jonka nimi menee mielestäni ihan kirjannimien top teniin. Kirja löytyi kirpparilta kahdella eurolla! Olen lukenut kaikki Aran runot ja selaillut muuta kirjaa sen verran, että voin allekirjoittaa kirjoittamisen opettajan kannan: suomenruotsalaiset kirjoittavat tyylikkäästi, paikoin jopa viiltävän tyylikkäästi. Millään ei mässäillä, mitään ei liioitella, ei olla liian taiteellisia - kirjoitetaan vain vakuuttavasti. Lisään taitotoivelistaani myös ruotsin kielen.

2 kommenttia:

  1. Jenni, kiinnostava runotuttavuus!

    Minullekin tulee tänään kirjastosta runoilija, johon olen halunnut jo jonkin aikaa tutustua.

    (Käy katsomassa viimeisen postaukseni osiota PS.)

    VastaaPoista
  2. Leena, eikö olekin. Tuossa kokoomateoksessa oli vain muutama Aran runo, mutta ne olivat kaikki hienoja. Pitää etsiä joskus kirjastosta lisää.

    Postauksesi P.S. oli kyllä yllättävä!

    VastaaPoista