keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Arkistojen aarteita: Tiuku ja Säde





Eikö keijujen pitäisi olla aina sellaisia, että he ajattelisivat vain kukkia ja muuta herttaista?

Tämäpä sattui! Juuri kun tuli Valkoisen Kirahvin kanssa puhetta siitä, että minulla on jossain varaston perukoilla Onnelin ja Annelin innoittama romaanikäsikirjoitus - ainokaiseni, julkaisematon, noin 10-kesäisenä suurella antaumuksella kirjoitettu! - löysin äsken kaapista lehtiön, jossa on niin ikään käsikirjoitus, satu Tiuku ja Säde. En kiistä luoneeni tällaista, mutta en muista kirjoittamisesta mitään, joten siitä lienee aika kauan aikaa. Jotain kertonee sekin, että toisin kuin oman Onneli ja Anneli -versioni kohdalla, tämä käsikirjoitus on käsinkirjoitus. O ja A -tyyppisestä kässäristä tuli noin sataliuskainen ja hakkasin sen vanhalla rämisevällä kirjoituskoneella, mutta tämä Tiuku ja Säde on ehtaa lapsuusajan kamaa aina käsialaa myöten.


Ehta tämä on muutenkin: satujen ja tyttökirjojen vaikutteet näkyvät selvästi. Jo ensimmäisellä rivillä olevasta henkilölistasta voi päätellä, että kirjoittaja tuntee satujen traditiot. Kertomuksen henkilöiksi ilmoitetaan Tiuku, Säde, kuningas, kuningatar, Tähti, Kuu ja peikko. 

Sadun alku kertoo, että Tiuku ja Säde ovat keijukaisprinsessoja. Kenellä muulla voisi olla kankeat siivet? (No, ehkä perhosella tai linnulla, mutta ala-asteminäni mielestä ne eivät varmastikaan olleet yhtä sadunarvoisia olentoja kuin keijut):

Säde heräsi. Hän katsoi rauhallisesti nukkuvaa siskoaan, Tiukua. Samassa Tiukukin heräsi. Hän suoristeli unen jäljiltä kankeita siipiään. Keijut toivottivat toisilleen hyvää huomenta ja odottivat sitten aamupalaansa nälkäisinä. He olivat prinsessoja, joilla oli ylellinen palvelu: He saivat joka päivä aamiaiseen vuoteeseen. Tämänpäiväiseen aamiaiseen kuului lautasellinen hedelmärahkaa, yksi marenki ja lasi appelsiinimehua. Tytöt nauttivat aamupalasta suunnattomasti. Syötyään he pukiva päälleen uudet, käytännölliset hameensa. He olivat nyt oikein sieviä.

Voi suunnaton sievyys! En ole ehkä maailman rempsein ja hurjin vieläkään, mutta olen sentään hieman reipastunut ja rämäpäistynyt noista ajoista. Tai ainakin minua kiiinnostaa nykyisin enemmän tuo käytännöllisyys kuin sievyys, oikeastaan kaikessa.

Vaan selittelyt sikseen. Tiuku ja Säde on oikea vanhan ajan tarina. Hopea-astioita kiillottava linnantonttu kertoo keijutytöille, että kuningaspari on lähtenyt valtiovierailulle Unimaahan. Yllättäen yksin jääneen tytöt lähtevät ratsastamaan (hevostalli oli niin hieno, että lattia oli keramiikkalaatoista tehty - hevospolot kuin liukkaalla jäällä!) hevosillaan, jotka ovat Tähti ja Kuu. He päätyvät kielletylle vuorelle ja joutuvat hurjan, karvaisen ja munanmuotoisen, kaameasti irvistävän peikon vangeiksi. Peikko jopa katkaiseen Tiu'un siiven!

Seuraa sydämen pamppailua, tukahdettuja kirkaisuja, hiipimistä ja vankina olevan keijun, jonka siipeä pakotti kovasti, suruissaan laulama laulu Laaksonen:

Oi, pieni sievä laaksonen
oot kaunis hohteessa tähtösten
Tahtoisin kävellä siellä luonasi,
Ratsastaa kauniilla niitylläsi,
Oi, tahtoisin syleillä sinua
laaksonen,
Oi, siellä onnellinen olisin,
onnellinen

Jatkosta ei puutu dramatiikkaa. Katkaistu siipi aiheuttaa pahan tulehduksen ja liikuntakyvyttömyyttä, mutta siskokeiju tarjoutuu kokeilemaan lentämistä siipivikainen selässään: On sama, onnistummeko me vai emme, mutta täällä (vankilassa) meillä ei ole mitään menetettävää. Lento päätyy lampeen, mutta limonaatia (!) lähistöllä juomassa ollut tonttu pelastaa hukkumaisillaan olevat keijut hetkeäkään epäröimättä.

Kaikki hyvin, loppu hyvin siis. Koska saduissa on kuitenkin oltava opetus, saavat keijutkin kuulla kunniansa vuoriretkestään. Hovilääkäri moittii tyttöjä: Me kaikki olimme hyvin huolestuneita, kun teidän hevosenne tulivat kotiin ilman teitä. Monet eivät saaneet unta ja keittäjä-Millie on itkenyt koko ajan. Sitten hän lastoittaa katkenneen siiven ja hoitaa järkytyksestä pyörtymiskohtauksen saanutta kuningatarta. Lopuksi valtakunnassa järjestetään suuret juhlat, pelastajatonttu saa hengenpelastuspalkinnoksi oman ullakkokerroksen ja hovilääkäri uuden vastaanottotilan. Keijuprinsessat kirjoittavat tervehdyksiä kansalle.

Klassinen kertomus. Ikävä kyllä en voi kehua, että olinpa lapsena omaperäinen kirjoittaja. Sen sijaan kadehdin muinaista satukirjailijaminääni: olen varmasti nauttinut siitä, että olen osannut kirjoittaa ihan oikean sadun. Muistan, että mitä aidompia kopioita kertomuksistani tuli, sen tyytyväisempi olin, koska osasin kirjoittaa kuten muutkin. Nyt aikuisena rima onkin hieman korkeammalla ja writer's block suurena uhkana, kun se toisten häpeämätön matkiminen ei tunnukaan enää niin loistavalta tavalta kirjoittaa.

Jossain suhteessa olen kyllä ollut Tiuku ja Säde -sadunkin kanssa omaperäinen. Tai laiska. Tai sittemmin sadun loppu on kadonnut. Nimittäin sen sijaan, että satu päättyisi toteamukseen "he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti", se päättyy melkoisen vauhdikkaasti:

Kuninkaan lähetit tulivat lähemmäksi ja antoivat ruokaa peikolle. Kun peikko söi valkoista leipää, tapahtui ihme: Peikko muuttui nuoreksi neidoksi!
- Mitä kummaa? Huusi Säde.

Ja sen pituinen se.

Nuori minäni tarjosi kyllä melko hauskan iltapäivän nykyminälleni. Olin aikonutkin bloggailla tänään kirjoittamisesta, mutta ihan aikuisen kirjoittamisen opiskelijan näkökulmasta. Se saa odottaa, sillä ei sitä joka päivä pääse tällaisen laatukirjallisuuden ääreen. Voi harmi, etten voi palata ajassa taaksepäin ja kannustaa nuorta minääni. Voisin vaikka huudahtaa keijuprinsessa Säteen tavoin: Jaetaan lisää palkkioita! Haluan antaa palkkioksi sinulle kokonaisen vaatekerran!


Onko muilla tallessa lapsuuden kirjoitelmia ja ovatko ne muillakin näin, ööö... genretietoisia ja odotuksenmukaisia? Entä kirjoittavatko nykykoululaiset ja jos, niin mitä?

29 kommenttia:

  1. Ihana postaus! :D
    Mulla pitäisi olla vintillä tallessa ala-asteen ainevihko. Pitääkin käydä penkomassa ja tarkastella, mitä sieltä löytyy :)

    VastaaPoista
  2. Mitä luuletko, irtoaisikohan tällä kustannussopimus? :D
    Etsi toki ainevihkosi. Olisi superhauskaa päästä kurkkimaan toistenkin lapsuudentuotoksia!

    VastaaPoista
  3. Iih, aivan mahtava tarina! Munanmuotoinen ja karvainen peikko kuulostaa aika kauhealta, vaikka vähän haisulimainen onkin :D

    VastaaPoista
  4. Voi miten ihana!

    Minulla on ehkä yksi käsikirjoitus tallella, jota lapsena työstin. Se on varmaan sieltä "urani" loppupäästä, noin 11-12-vuotiaana kirjoitettu. Kirjoitin ahkerasti ala-asteikäisenä kirjoja, tosin jokainen jäi kesken, osa aikaisemmin, osa myöhemmin. Nyt harmittaa että olin silloin niin itsekriittinen, että hävitin edellisen kun aloitin uuden!

    Ja kyllä, todella genretietoista kamaa ne olivat. Eläinseikkailuja, heppatyttöseikkailuja, koiratyttöseikkailuja... Jälkikäteen ajatellen niistä näkyy se, että jotenkin sitä ajatteli että kirjoja pitää kirjoittaa "kirjamaisesti", ei omasta arjestaan. Ja niinpä ne tosiaan taisivat olla hyvin kaavamaisia.

    Tuo viimeisin ja sivumäärältään suurin käsikseni oli muistaakseni lähes identtinen tarina Annamaria Mennolan Romuluksesta, joka kolahti kovasti lapsilukijaan.

    Ehkä eniten harmittaa kumminkin kadonnut runovihkon, johon olin jo alle kouluikäisenä kirjoittanut runoja ja piirtänyt runoihin liittyviä kuvia. Olisi kiva jos se olisi tallessa. Onneksi muistan joitakin vieläkin ulkoa!

    VastaaPoista
  5. Ihana!!! Ihan helmi!

    Minulla on tallessa vain päiväkirjoja, muttei mitään omia satuilujani tms, ja nyt harmittaa!

    VastaaPoista
  6. Marjis, kauhea se peikko olikin, ainakin piirtämästäni kuvasta päätellen. :D

    Salla, voi sääli, että olet hävittänyt kirjoituksesi. Niin minäkin suuren osan, mutta jotain on sentään tallella - näemmä myös tällaisia, jotka olen itse autuaasti unohtanut. Hienoa kuitenkin, jos muistat runoja vielä ulkoa. Jos kehtaat, kerro millaisia ne olivat!

    Susa ja Maria, kiitos! Ja Susa, minä taas olen hävittänyt ainakin osan vanhoista päiväkirjoistani, mutta se ei ainakaan toistaiseksi haittaa minua lainkaan. En usko, että julkaisisin päiväkirjamerkintöjä blogissa, vaikka mikä päiväkirjayllätys tulisi vastaan... Aika ehtaa kamaa olivat muistaakseni päiväkirjatkin, mutta eivät kovin hyvällä tavalla.;)

    VastaaPoista
  7. Erityisesti keittäjän nimi Millie hymyilytti, tosiaan genretietoista :)

    Kirjoitin ja piirsin, ja kyllä ne vaikutteet sieltä varmastikin näkyivät. Mutta en tiedä onko mitään tallella missään, ja ainakin jossain vaiheessa harrastin ahkerasti tuota itsekritiikkiä minäkin että hävitin vanhoja sitä mukaa kun tuli uusia.

    VastaaPoista
  8. Hihii! No tässäpä tulee eräs klassikkoni:

    "Oli kerran marjapuuro.
    Sitten tuli lumikuuro.
    Marjapuuro peittyi aivan,
    vaikka sitä miten kaivan."

    Kuvitukseksi olin piirtänyt marjapuurokulhon, joka juoksee lumisadetta pakoon.

    VastaaPoista
  9. Kun katselee näitä tekeleitä, itsekritiikin harrastaminen kertoo kai ihan hyvää - tietyssä iässä, mutta sitten kun aikaa on kulunut tarpeeksi, niin sitten sitä näemmä julkaisee tällaisia ihan ilokseen jopa maailmanlaajuisessa tietoverkossa.:D Yritin äsken lukea miehelle ääneen kohtia Ti'usta ja Säteestä sekä siteerata Sallan klassikkotason marjapuurorunoa, mutta en voinut, kun nauratti niin kovasti.

    Näistä on kyllä havaittavissa, että kirjallisuus on ollut lähellä sydäntä jo lapsena. Ainakin omalla kohdalla sanoisin, että olen kuitenkin tehnyt ihan oikean johtopäätöksen, kun olen sittemmin pysytellyt vain lukijan enkä kirjoittajan roolissa!

    Marjapuuro peittyi aivan,
    vaikka sitä miten kaivan. :D

    VastaaPoista
  10. Voi mikä ihanuus! Hihittelin tuolla aamupalamarengille täällä itsekseni.

    Vauhdikkaan sadun olet kyllä kynäillyt, minuun ainakin meni kuin häkä, oli sitten vaikutteinen tai ei. :>

    Minä löysin tuossa siivouksen edessä kasan vanhoja ainevihkoja, en heittänyt pois mutta en kyllä uskalla vielä lukeakaan :D

    Kiitos todella paljon tästä illan piristyksestä, meinasi jo veto loppua mutta tämä kannustaa vielä tsemppaamaan vähän aikaa!

    VastaaPoista
  11. Mahtavaa!

    Minulla ei taida olla tallessa - valitettavasti tai onneksi - ihan ensimmäisiä kirjayritelmiäni. Ensimmäiset, ala-asteen ensiluokilla kirjoitetut olisivat varmasti vielä suloisia (muistan tosi hyvin ihan ensimmäisen, vaikkei se tallessa olekaan), mutta sitten alkaisi jo hävettää. :) Olen läpi elämäni yrittänyt kirjoittaa, mutta aikuisikään asti yritelmät olivat todella genretietoisia ja yleensä aika selviä kopioita minuun suurimmin vaikuttaneista teoksista. Hevosia, eläimiä, fantasiaa.. Ja myöhemmin sukukartanoita Jalnan tyyliin jne. :)

    Sinun satusi on todella suloinen ja pitkä (minä en koskaan päässyt kovin pitkälle). Lisäksi ihailen piirustustaidottomana tuota kuvitusta!

    VastaaPoista
  12. Linnea, kurkkaa toki ainevihkoihisi ja anna meidän muidenkin kurkata.:) Ja juu, tästä keijusadusta ei puuttunut vauhtia eikä vaaratilanteita!

    Karoliina, genretietoinen kirjoittaminen on varmasti hyvin opettavaista ja melkein pakollistakin, koska on vaikea kuvitella, että ainakaan ihan pieni lapsi osaisi kirjoittaa kovin omintakeisesti. Mutta on siinä lajityypillisessä ja odotuksenmukaisessa kirjoittamisessa huvittavatkin puolensa. En oikein tiennyt, pitäisikö tälle sadulleni itkeä vai nauraa.

    Siitä olin kyllä yllättynyt, että tämä oli todella pitkä! Oletin, että lukaisen sen hetkessä, mutta ehei, olin kirjoittanut koko lehtiön täyteen. Vikalla sivulla oli sitten tuo mystinen lopetus. Ehkä jatkoa oli ollut jossain, ehkä ei. En ole enää ollenkaan noin kärsivällinen kirjoittaja! Tai kuvittaja. ;) Tässä tarinassa kuvia oli kyllä alkupuolella huomattavasti enemmän kuin loppupuolella.

    Jokke, kiitoksia! Nyt kaikki penkomaan omia varastoja tai ainakin varastoimaan lastensa tuotoksia, niin saadaan lisää laatukirjallisuutta blogeihin. :)

    VastaaPoista
  13. Loistavaa! Keramiikkalaatoista tehty tallin lattia on suorastaan mykistävä yksityiskohta. Ja tuo laulu! Laaksonen!

    Minulla ei taida olla varhaisimpia kirjoitelmia tallella (paitsi runoja päiväkirjoissa), mutta muistan kyllä muutaman tarinan joissa oli otettu sangen vahvasti "vaikutteita". Ainakin Kuningas vailla sydäntä ja Kahdeksan serkusta olivat saaneet kunnian olla innoittajinani.

    Minulla pitäisi kuitenkin olla tallessa pari pidempää juttua jotka kirjoitin ehkä 13-14 -vuotiaana. Yhden nimi oli Lemmenleiri :)

    VastaaPoista
  14. Ihana satu :) Kaveriksi kaunis kuvitus ja ei muuta kuin kirjaksi!

    Löysin vasta yhdestä laatikosta vanhan kirjoitelmani "Kynttilänliekki lepattaa", voi jestas sentään mitä mielikuvituksen lentoa (not!) :D Onneksi siinä ei muistaakseni ollut kirjoituspäivämäärää, voin lohduttautua ja kuvitella, että se oli jotain ala-aste -kamaa ;)

    VastaaPoista
  15. Iltasatu on luettu siis Swania ja ihanaa oli lukea myös sinun kirjoittamastasi sadusta! Minulla on vanhassa matkalaukussa varastossa keskenjääneitä kirjoitelmiani lapsuudesta ja sitten se yksi kokonaisuuskin. Pitäisi niitä katsoa taas... Kirjoitin aikaisemmalla kirjoittamiskurssilla aikuisena sadun ja se oli tosi kivaa. Nautin siitä! Minun tekisi mieli kirjoittaa satuja, mutta kun en osaa ):

    VastaaPoista
  16. Liisa, keramiikkalaatat tallin lattiassa ovat todellakin aikamoisen pikantti yksityiskohta kertomuksessa. :D Ja voi, kaikesta viimeaikaisesta runojen lukemisesta huolimatta en osaisi enää lisäillä -nen-päätettä noin sujuvasti mihinkään, en edes laaksoihin.

    13-vuotiaan kirjoittama "Lemmenleiri" naurattti minua eilen ihan ääneen, kun luin illalla kommenttisi!

    Villasukka, samoin "Kynttilänliekki lepattaa" aiheutti hihittelyä, vaikken tiedäkään, oliko tarinasi hyvinkin surumielinen tai traaginen. Mainiota! Ja onneksi ei ollut päivämäärää, niin tarinan saattoi heti ajoittaa itse mahdollisimman kauas, mieluiten syyntakeettomaan ala-asteikään. :)

    Sara, hienoa, sinulla on siis paljon tarinoita tallessa! Minäkin toivon löytäväni niitä vielä lisää, kunhan operaatio kaapinraivaus etenee. Aion sitten arkistoida ne kaikki samaan paikkaan; tuo sinun satumatkalaukkusi kuulostaa varsinaiselta aarteelta.:)

    VastaaPoista
  17. Jenni, ainevihko löytyi :D Laitoin blogiin yhden aineen, ihan hirveän laadukkaan ;)

    VastaaPoista
  18. Hui Maija, tulen heti katsomaan! :D

    VastaaPoista
  19. Voi että. Olipa hauskaa lukea tämä. Sinulla on selvästi ollut kirjoittajanlahjojo jo lapsuudessasi. :)

    Minäkin olin lapsena innokas kirjoittaja. Kirjoitin monta vihkoa täyteen satuja (ovat tallessa lapsuudenkodissani), jotka kuvitinkin. Vielä yläasteella taisin kirjoittaa satuja, yksi kertoi kellonviisareita tutkivasta Matias Jahvanaisesta. Kovin genretietoinen en kuitenkaan ollut.

    Katja/Lumiomena

    VastaaPoista
  20. Katja, kiitoksia. Ainakin olen näemmä osannut suoltaa loputtomasti tekstiä jo lapsuudessa. :D

    Matias Jahvanainen! Mikä kellonviisareissa veti häntä puoleensa? Olisipa hauska kuulla lisää tuostakin tarinasta. Onneksi sinulla on varhaiset luomuksesi tallella.

    VastaaPoista
  21. Pikkusiskolle tämä on selvästi ollut erittäin merkittävä kirjallinen teos, koska nimi ja kuvat olivat heti tosi tuttuja.

    VastaaPoista
  22. Ooh, tarinalla on siis ollut ainakin yksi lukija (kuulija), pikkusisko(parka). :D Hyvä, että tarina on jäänyt yleisön mieleen, kun kirjailija on itse unohtanut sen autuaasti.

    VastaaPoista
  23. Ihana satu ja ihana postaus! Innostuin tästä niin, että ryhdyn juuri nyt paljastamaan omia arkistojeni aarteita....

    VastaaPoista
  24. Minulla oli tämä postauksesi mennyt aivan ohi, mutta huomasin aiheen Anna Elinan blogissa.

    Nämä tekstisi ovat vertaansa vailla. Niin monipuolisia! On upeaa, että kirjoituksia lapsuudesta on säilynyt. Rakkauttamme kirjoittamiseen kuvastaa voimakkaasti se, että juuri kirjoitukset ovat niitä, joita on tullut säilytettyä!

    Minun vanhat paljastelut löytyvät täälätä: luenjakirjoitan.blogspot.com/2011/06/kirjoittajan-aarteita.html

    VastaaPoista
  25. Paula, kiitos kommentista! Olen tällä hetkellä melkoisen uupunut, kun olen ollut kirjoittamisen kurssilla + muuten kirjoittanut koko viikonlopun, mutta tulen heti alkuviikosta katsomaa sinunkin aarteitasi.

    Äsken tein yhteisen tiedoston kaikille tämän syksyn tekstikokeilulleni (lähinnä erilaisia runoja) ja mietin, josko olen kehittynyt Säde ja Tiuku -ajoista ollenkaan. No, ainakaan yhdessäkään runossa ei mainita marenkia, keraamista tallinlattiaa eikä edes hovilääkäriä.;)

    VastaaPoista
  26. Minäkin uskaltauduin julkaisemaan muutaman otoksen vanhoista sepustuksista. Mukana myös runoutta!

    VastaaPoista