keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Jarkko Tontti: Sali

Kone keksi koko ajan uusia muunnelmia riippuvuuden varmistamiseksi, blogit, keskustelupalstat, nettilehdet, Facebook; ne olivat kuin huumelainsäädännön kiertämiseksi keksityt uudet synteettiset huumeet, aavistuksen erilaisia, mutta lopulta ihan sitä samaa, yhtä aikaa valheellisia ja tosia unelmia saavuttamisesta, koskettamisesta yli maailmanverkon.


Jarkko Tontti on minun ja varmaan monen muunkin mielestä kiinnostava kirjailija osin jo siksi, että hän on sekä runoilija ja kirjailija että juristi (ja varmaan tottunut siihen, että tämä aina mainitaan: oho, juristi runoilee!). Olen lukenut häneltä aiemmin romaanin Luokkakokous, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä. Kirja samaan aikaan kiinnosti minua ja pisti vähän kiemurtelemaan, samoin kuin Riku Korhosen Lääkäriromaani tai Laura Honkasalon Tyttökerho, chik-litimmältä puolelta mainittakoon Katja Kallion Kuutamolla. Nämä ovat kai niitä "sukupolviromaaneja". Kirjailijat ovat suunnilleen omaa ikäluokkaani ja kertovat minun ikäluokalleni ominaisista asioista, piirtävät ajankuvaa. Sitä ajankuvaa tutkiessa ei aina tiedä, vetääkö se puoleensa vai työntääkö pois; asiat tulevat kovin lähelle.

Tartuin Jarkko Tontin uutuusromaaniinkin tuttujen teemojen takia: eräs Salin päähenkilöistä, juuri eläkkeelle jäänyt hammaslääkäri Pirkko, on aktiivinen bloggaaja  - mutta ei, hänen blogiminäänsä Akkuna-Alma ei löydy netistä, piti toki googlata ja kokeilla. Pirkko seurailee sekä omassa elämässään että blogissaan nelikymppisen virkamiesjuristi Samin ja hänen entisen tyttöystävänsä, nuoren eduskunta-avustajan Karoliinan, elämää. Pirkon sukututkimusharrastus tuo selville, että Pirkolla ja Karoliinalla on yhteistäkin; Pirkon isoisä ja Karoliinan isoisoisä ovat kohdanneet vuonna 1918 onnettomissa merkeissä, paljastettakoon juonesta sen verran. Pirkko ei kuitenkaan kerro sotasankarina pidetyn isoisänsä historiasta heti omalle suvulleen eikä Karoliinalle, vaikka hän käy treenaamassa samalla untosalilla, jolla Sami, Karoliina ja pari muuta kirjan keskushahmoakin harjoittelevat.

Kirja oli hyvin sujuvasti kirjoitettu, mutta minulle jäi siitä hieman hahmoton käsitys. Tontti tietää selvästi, mistä puhuu: salitreenauksen ja Les Mills -jumppatuntien idea on selvillä, ainakin minun tietämykseni mukaan. Jotain kuitenkin kertonee siitä, ettei kirja aivan imaissut mukaansa, kun kesken lukemisen aloin miettiä, että tässä treenataan kyllä nyt oikeasti crosstrainerilla eikä juoksumatolla. Juoksumatto istuu kyllä paremmin suomen kieleen, mutta toisaalta, käytiin kirjassa bodypumpissa ja balletonessakin. Kuntoiluun ja kehonkuvaan liittyvien seikkojen lisäksi kirjassa pohditaan mm. seksuaalisuutta sekä ura- ja pariutumispaineita, mielestäni ainakin pääosin uskottavasti, joskaan en oikein jaksa lukea sellaisia "totuuksia" kuin kirjan takakannen sitaatissa: Yksin herääminen on ihmisoikeusrikos.Sellaista ei saisi olla. Pahinta on hiljaisuus. Myös sitä bloggausta käsiteltiin melko paljon, samoin tämän päivän politiikkaa ja arkoja menneitä poliittisia asioita, vuoden 1918 tapahtumia.

Ehkä tämä runsaus olikin kirjan ongelma, vaikka monipuolista tekstiä onkin kiinnostava lukea. Oletin esimerkiksi, että kirjan puolivälin paikkeilla tapahtunut käänne olisi heilauttanut päähenkilöiden elämää enemmän, mutta ei se niin kauheasti kuitenkaan muuttanut heitä. Muutenkaan moniin kirjan teemoista ei paneuduttu lopulta kovin syvällisesti. Kirjan lopussa henkilöille oli sentään tapahtunut jonkinlaista uudistumista tai "kirkastumista", mutta sitten taas tuntui siltä, että kirja jäi harmillisesti kesken.

Törmäsin jossain nettikeskustelussa jokin aika sitten hienoon kysymykseen: "Uudistaako nykykirjallisuus käsitystä ajastamme vai toistaako se sitä?" Tai jotenkin noin. Minusta tuntuu, että Jarkko Tontti on niin tarkkanäköinen kirjailija, että hän voisi jopa uudistaa käsityksiämme nykypäivästä. Sali tuntui kuitenkin nimenomaan toistavan aikaamme. Juuri noin: me bloggaamme ja treenaamme, olemme eksyksissä ja sekä tietoisesti että tiedostamatta lähi- ja sukumenneisyytemme vankeja, me emme luota politiikkaan emme poliitikkoihin. Ainakin osa ihmisistä on eksyksissä ja epäluuloisia, kuten kai aina. Ja kalliolaisessa uimahallissa ja sen kuntosalilla on kyllä pitkälti sellaista kuin Tontti kuvaakin. On  hyvä ja kiinnostava asia, että joku dokumentoi näitä asioita ja tallentaa ne kaunokirjalliseen muistiin, mutta kuka näkisi tässä ajassa jotain uutta? Ehkä sellaisen kirjailijan pitäisi olla itse eri ikäluokkaa? Kenties nämä nykynelikymppisten kirjoittamat sukupolviromaanit tulevat hieman liian lähelle kirjoittajiaankin?

Kirja oli mielestäni kuitenkin ehdottoman luettava ja ajankuvaaaja tärkeäkin. En ole lukenut Karo Hämäläisen Erottajaa, joka on sekin tämän syksyn uutuuksia, mutta luulen, että kirjoissa on jotain samaa: tätä päivää tarkasti havainnoiden, kuitenkin kevyensujuvalla otteella.


Tekstinäyte, s. 219, puheenaiheena nk. urkintalaki eli yritysten oikeus seurata tietyissä tapauksissa työntekijöiden sähköposteja:

Sami kävi kirjahyllylle ja etsi opiskeluaikojen ihmisoikeusoppikirjat esiin, pölykerros oli monivuotinen. Lausunto pitäisi laittaa pilkkuja myöten tarkkaan. Kansanedustajat olivat yksinkertaisia olentoja, jos hän saisi käännettyä asian hyvä vastaan paha -asetelmaksi, lakiehdotus voisi vielä muuttua. Pitää vetää oikeista naruista, yksilönvapaudet ovat uhattuina, länsimaiden perikato häämöttää, silkkaa stasia tämä on. Stasi tuli sopivan lähelle asiaa lujimmin ajavan kansanedustajan nimeä. 


Jarkko Tontti: Sali. Helsinki Kirjat, 2011.
Kansi: Mika Perkiökangas
Kustantajan kirjaesittely

2 kommenttia:

  1. Tontti on minulle nyt uusi tuttavuus, joten kiitos Jenni että esittelit meidät toisillemme! Tiedän ainakin sitten mistä puhutaan jos tähän törmään.

    Kiinnostavan tekstin olet kirjoittanut, pohdintasi kirjailijoiden ajan kuvauksista oli mielenkiintoista luettavaa.

    Tämä ei ehkä ole minun kirjani, näin juonen perusteella, mutta kirjoitustyyli vaikutti kyllä kiinnostavalta että ehkä minä laitan nyt tällä kertaa nimen muistiin jos tulisi uutta tuotantoa joka olisi enemmän minun teekupposeni. :)

    VastaaPoista
  2. Linnea, ole hyvä esittelystä! :) Minäkään en ole kauheasti törmäillyt Tonttiin enkä varsinkaan tähän uusimpaan teokseen, mutta eipä tämä ole kovin kauan luettavissa ollutkaan.

    Tontin kirjoitustyyli on ainakin niin selkeää ja sujuvaa, että kirjat lukeaa nopeasti. Tämä on vielä aika ohut kirja (en nyt jaksa tarkistaa, montako sivua, sorry).

    VastaaPoista