keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Aulikki Oksanen: Hevosen kuolema ja Kultivoidut rikokset


Olen lukenut tänä syksynä enemmän runoja kuin koskaan aiemmin näin lyhyessä ajassa. Valitettavasti se ei ole ainakaan vielä näkynyt kauheasti blogissa, koska lukemistapani on ollut pikemminkin maisteleva kuin johdonmukainen. Olen lukenut runon sieltä, toisen täältä. Se sopii mielestäni runojen lukemiseen hyvin, mutta tällä tavalla ei kyllä saa kovin kokonaisvaltaista käsitystä tietyn runoilijan tuotannosta. Jatkan kuitenkin mm. Mirkka Rekolan Molemmin puolin -kokoomateoksen lukemista ja lupaan myös hankkia uuden Pentin, kun Saarikosken runokirja taisi jäädä Baltiaan huitelemaan.

Ja tällä kertaa raportoin vaikutelmiani parista Aulikki Oksasen teoksesta, joissa on sekä runoja (teoksessa Hevosen kuolema) että lyhytproosaa.

Aulikki Oksanen on ollut minulle, toisin kuin ilmeisesti monelle muulle, aivan tuntematon, mutta kiinnostui hänestä, kun moni bloggari raportoi alkusyksystä käyneensä Siltalalla ja tavanneensa Oksasen. Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki Katjan siteeraama Villit peurat -runo. Se innoitti minua jopa erään taideteoksen tekoon, mutta siitä lisää myöhemmin, jos teoksesta tulee julkaisukelpoinen.

Joka tapauksessa: kun huomasin Kauniaisten kirjaston poistokärryissä kaksi ilmaista Oksasen teosta, olin kiljahtaa ilosta. Äkkiä ne mulle! En ole lukenut teoksia vielä kunnolla, mutta olen selaillut niitä useasti.

Päällimmäinen vaikutelma molemmista on voimakkuus, vimma ja rohkeus. Näissä kirjoissa ei sievistellä. Hevosen kuolemassa on runoja, jotka eivät ole mitään runotyttökamaa. Esimerkiksi:

Nyt kerron teille pahasta miehestä.
Jo viisivuotiaana hän työnsi haarukan äitinsä kohtuun.
Veljiltään hän näykkäsi silmät, kurlaisi kevyesti.
Sisariltaan hän viilsi rinnat ja pani patjantäytteeksi.
Tässä näette hänet lehtikuvassa: naama tänne päin,
juo verta suuresta posliinikupista, värikuva.

Ensimmäisen iljetyksen jälkeen mieli täyttyy kysymyksistä: Millainen mies tuo on? Vai onko se mies, mikä tuo paha on? Mistä (kaikesta) runo kertoo?

Samassa teoksessa minuun teki vaikutuksen myös Naisrunot-osion aloittaja. Sen sanoma on selkeä - ja ikävä ja tärkeä. Lisäksi runo teki minuun vaikutuksen myös kirjallisena tuotoksena, tässä on jotenkin hieno rytmi ja rakenne; sen tarkemmin en osaa valitettavasti määritellä.

Tehkää jotain Johannalle!
Hän menee kuumaan kylpyyn.

Hän menee kylmään kylpyyn.
Hän menee vuorotellen.
Hän on kuullut että se on yksi keino.


Tehkää jotain Johannalle!
Näettehän hänen vatsansa. 

Hänen lapsensa alku on 16 cm pitkä.
Te olette myöhässä neljä kuukautta.
Te myöhästytte vuodessa kolmekymmentätuhatta kertaa.
Te olette taaskin myöhässä.

Hevosen kuolemassa on loppupuolella lyhyitä tekstinpätkiä, joita en osaa aivan luokitella. Kiinnostavia kuitenkin. Esimerkiksi:


Kävit vielä luonani, muutaman kerran, hyvin arkana, huomasin, itku kurkussa joka kerta. Sanoit: Kyllä minä tästä, armollinen. Kyllä minä tästä, minä olen kuvitellut itselleni toverit. Minä olen kuvitellut niille kaikille hännät. Minä olen kuvitellut, armollinen, Yhden Tamman, Yhden Pipopäisen Miehen ja Yhden Maalarin, jinka kanssa maalaamme aurinkoa joka aamu.

Myös Oksasen lyhytproosa on vaikuttavaa, vaikka olen tyytynyt lukemaan lähinnä vain novellien alkuja. Niissä ei ole merkillisiä sanoja tai muutenkaan mitään erikoista, mutta jotenkin sanat vievät heti mukanaan ja pistävät miettimään, miten tarina jatkuu (ja aion kyllä joskus lukea nämä kunnolla ja katsoa, ovatko tarina-arvaukseni oikeita). Tässä vielä esimerkki teoksesta Kultivoidut rikokset:

Kuivilla läikkäisillä vaahteranlehdillä ei ole äkkiä merkitystä. Me heitämme ne pois. Jähmetymme kiven päälle ja katselemme kun autot tulevat.
      Niitä on monta. Ne ajavat perätysten ja tekevät kentälle suuren ympyrän. Perävaunuissa on kullattuja kiemuroita, käärmeenkuvia ja leijonanpäitä. Unta, huimausta, naurua. Keltaista ja hopeaa. Ja punaista kuin tuli.
    Otan Viljoa kädestä ja nykäisen. Juoksemme alas mäkeä. Nokkoset eivät polta. - - 

Lopuksi. Vaikka olinkin kirjalöydöstäni hyvin ilahtunut, aloin mielessäni heti paasata, että voi voi kirjastota, aina heitätte pois hyviä kirjoja. Kotona huomasin, että ainakin Hevosen kuolema on kyllä tehnyt pitkän ja ansiokkaan kirjastouran ja ansaitseekin nyt rauhallisen loppuelämän kotikirjahyllyssä. Milloin olette viimeksi törmänneet kirjastonkirjaan, jossa on vielä käsin täytettävä lainauskortti?



Aulikki Oksanen:
Hevosen kuolema. Kirjayhtymä, 1969. 2. painos
Kultivoidut rikokset, lyhytproosaa. Kirjayhtymä, 1978

3 kommenttia:

  1. Minä tunnen Aulikki Oksasen taistolaisliikkeen laulajana ja laulun sanojen kirjoittajana. 70-luvulla kaikki tunsivat hänet. Hän sanoitti mm. taistelulaulun Kenen joukossa seisot? No se oli silloin ja nyt on nyt.

    VastaaPoista
  2. Minä törmään aina silloin tällöin kirjastonkirjoihin, joiden taskusta tuollainen historiallinen lipare kurkistaa :) Tekisipä mieleni ottaa semmoinen kirjanmerkiksi, vanhojen aikojen kunniaksi. Mutta onkohan se luvallista?

    VastaaPoista
  3. Heidi, minäkin tuonnen Oksasen tuollaisena, mutta varsin ulkokohtaisesti. En muista lukeneeni häneltä tätä ennen varta vasten mitään. Sen uuden runokokoelman haluaisin kyllä saada käsiini!

    Villasukka kirjahyllyssä, tuo kirjanmerkki-ideahan on hyvä! Kysy ihmeessä, luulen että saisit hyvinkin ottaa kortin itsellesi. Jos ei onnistu, ota yhteyttä, voin lahjoittaa tuon kuvassa näkyvän kortin sinulle. :) Toisaalta aloin kyllä miettiä heti, mitä monesta tuollaisesta kortista voisi tehdä. Taulun?

    VastaaPoista