maanantai 28. maaliskuuta 2011

Veikko Huovinen: Pylkkäs-Konsta mehtäämässä


Konsta Pylkkänen oli ihan varma siitä, että syksyisellä salolla on miehen melkein kaikkein mukavinta kuljeskella.

Jos metsään haluat mennä nyt... Mutta et välitä lumessa rämpimisestä, niin lue Veikko Huovisen alkuvuodesta uudelleen julkaistu metsä- ja erätarinoiden kokoelma Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita. Minä tein niin ja sain mukavan luontoelämyksen.

Myönnettäköön kyllä, että tämä taisi olla elämäni ihka ensimmäinen erätarinateos, enkä olisi lukenut sitä ilman Veikko Huovista. Enkä ehkä sittenkään, ellei kirjalla olisi ollut mukava kansikuva ja houkutteleva nimi. Havukka-ahon ystävä ei voi olla lukematta Konstan Pylkkeröstä, ei etenkään sen jälkeen, kun on ihastunut Huoviseen.

Kirja sisältää vajaat kolmisenkymmentä tarinaa, novelleja metsältä ja kalastusreissuilta. Mukana on mm. Huovisen kaikkien aikojen ensimmäinen julkaistu teksti, nuorena varusmiehenä kirjoitettu joulutarina vuodelta 1948.

Koska en ymmärrä mitään metsästyksestä enkä piittaa kalastuksestakaan, minulle kirjan tärkeintä antia olivat huovismaisen humoristinen ja elämänläheinen kerronta sekä luontokuvaukset. Kun kirjan ensilehdellä lukee Taloja, ihmisiä, saloja, ei se voi mennä aivan metsään, vaikka metsäkirja olisikin.

Kertomuksessa Kirjailijan metsä (vuodelta 1960) Huovinen ruotii sitä, miksi suomalaisista puhutaan metsäkansana. Huovinen viittaa tuonaikaiseen kirjallisuuskeskusteluun, jossa oli painotettu, että suomalaiset olivat tuolloin vasta hyvin hitaasti irtaantumassa metsäläisyydestä; vauhdin olisi pitänyt olla kovempi.

Jaa-a. Nykyisin tuntuu, että metsäläisiä saisi olla enemmänkin. Aika kauas on ainakin moni meistä kaupunkilaisista luonnosta irtaantunut. Mutta ei kai luonnon arvostamista ja tietynlaista alkukantaisuutta, "metsäläisyyttä" enää ainakaan julkisessa keskustelussa moitita ja hävetä? Veikko Huovinen oli jo kymmeniä vuosia sitten sitä mieltä, että Norjalla on turskansa ja Pariisilla 1900-luvun alun ilotyttönsä, Suomessa on metsä ja siitä pitäisi olla ylpeä. "...on erittäin luonnollista, että suomalaiset ovat metsän kansaa ja että metsä on painanut sekä henkiseen että aineelliseen elämään omat lähtemättömät jälkensä", Huovinen kirjoittaa. Jokaisen hänen tuotantoaan vähänkin tuntevan on helppo uskoa myös tämä: "Minulle ja kirjalliselle työlleni on metsä paljon antanut. On ollut monenlaisia suhteita metsään; lapsuuden metsä, erämetsä, esteettinen metsä ja ammatin takia propsi- tai tukkimetsä."

Jos joskus saan mökin, vien tämän kirjan heti sinne ja lueskelen sitä luonnonrauhassa fiilistellen, kertomus kerrallaan nautiskellen.

Muuten, aina kun luen tai kuulenkin Veikko Huovisesta, tunnen halua lukea Havukka-ahon ajattelijan tai Kylän koirat uudelleen. Pitäisi kyllä laajentaa vähän Huovis-lukemistoa, vaikka olenkin viime vuosina ihastunut erityisesti tuohon "pienimuotoiseen ja rauhalliseen" Huoviseen tuotantoon. Em. teosten lisäksi olen pitänyt ikävästä teemasta huolimatta esim. Pojan kuolemasta, vaikka lukiessa kertojan eli Huovisen itsensä puolesta säälittikin, hän kun syyllisti itseään mielestäni turhaan poikansa masennuksesta ja menehtymisestä.

Onko muilla Huovis-suosikkeja tai -suosituksia? Toivottavasti joku edes kertoo vielä lukevansa Huovista, sillä usein hänen mainitsemisensa tuntuu aiheuttavan kauhun sekaista ällistystä ainakin naisten keskuudessa.

Veikko Huovinen: Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita. Otava, 2011. (Teos julkaistiin ensimmäisen kerran v. 1975, laajennetun laitoksen ensimmäinen painos ilmestyi v. 1983)

7 kommenttia:

  1. Kyllä! Minä voin tunnustaa pitäväni Veikko Huovisesta paljonkin, mutta tunnen vain hänen vanhoja kirjojaan.

    Metsäläisyys elää edelleen itäisessä ja pohjoisessa Suomessa; Itse asiassa savolais-karjalais-kainuulainen miestyyppi, tuollainen erämies ja juttujen kertoja, on minulle aika tuttu isäni ja ukkieni puheiden (ei enää toimien :)) kautta. Vaikkei kukaan enää sylje lattiaan, kuten Konsta Pylkkönen, niin jotkut tuumat ovat edelleen tunnistettavissa.

    Omat huovissuosikkini ovat klassikot Havukka-ahon ajattelija sekä Lyhyet erikoiset (ehkä siksi, että luin niitä jo lukiolaisena) sekä omasta hyllystäni löytyvä Kylän koirat, jossa oman suosikkieläimeni koiran sielunelämä valottuu juuri tuollaiseen kainuulaiseen tapaan.

    P.S. Luin äsken juttusi Helen Mosterista. Hylky on nyt tuoreena mielessäni ja voin sanoa, että se mitä kerroit kirjailijasta pätee aika hyvin Hylyn sisällönkin kanssa. Toivottavasti pidät Hylystä!

    VastaaPoista
  2. Mistä olisi hyvä aloittaa Huovinen? Kylän koirat?

    Metsäläinen taidan itsekin olla, vaikka kaupungissa asun ja haluan asua. ;)

    VastaaPoista
  3. Katja, kiitos mukavasta kommentista! Minä en ole juuri tuolla suunnassa Suomea liikkunut, mutta voin kuvitell juttujenkertojatyypin. :) Nuo sinun mainitsemasi kirjat ovat myös minun suosikkejani, muuta Huovisen tuotantoa en ole kauheasti lukenutkaan.

    Kävin muuten katsomassa Hylky-juttuasi, mutta en uskaltanut taaskaan lukea sana sanalta. Toivoakseni aloitan Hylyn vielä tällä viikolla, ja palaan sitten muidenkin Hylky-arvioihin. Sen mitä arviostasi näin, sekä kirja että arvio vaikuttivat ihastuttavilta! :)

    Heidi, minun ja Katjan kokemusten perusteella suosittelen kaikkia tässä keskustelussa mainittuja teoksia! Minäkin luin Lyhyet erikoiset joskus lukioiässä ja pidin kovasti. Siinä taas yksi kirja, jonka lukisin mieluusti uudelleen. Metsäläisfiilistä on ainakin Havukka-ahon ajattelijassa. :)

    VastaaPoista
  4. Hylky ON hyvä kirja, kannattaa aloittaa. Se on myös nopealukuinen, koska ei ole kauhean paksu ja kieli on luistavaa.

    Jenni, Huovinen on ollut aina suosikkejaní, enkä voi ymmärtää, miksi joku hänen lukemsitaan kauhistelisi!?
    Ikisuosikki on Havukka-ahon ajattelija, josta pidimme kovasti myös elokuvana (mies, isäni ja äitini ja pari muutakin sukulaista ja ystävää taisi olla mukana). Muistan siitä mysö vanhan tv-sarjaversioin, jota esitettiin telkassa joskus 1970-luvulla. Muita heti mieleen tulevia:
    Lampaansyöjät (myös äänikirja, elokuvassa mainiot Heikki Kinnunen ja Leo Lastumäki), Hamsterit (samaten äänikirja ja ainakin tv-elokuva), uudempi Kasinomies Tom, sitten elämäkertaparodioista ainakin Joe-setä ja Veitikka. Novellikokoelmia olen lukenut ainakin Ronttosauruksen ja Lyhyet erikoiset. Pojan kuolema on koskettava! Syyllisyys on niin tuskallista, siitä kun ei lapsi/vanhempi kai koskaan vapaudu.

    Tämä esittelemäsi Huovinen on vielä lukematta, pitääpä muistaa!

    VastaaPoista
  5. Aloitan Hylyn pian jo siksi, että palan halusta lukea paitsi ko. kirjan myös muiden arvioita siitä!

    Kiitos Huovis-vinkeistä, Kirsi. Lampaansyöjät olen noista lukenut, mutta esim. Hamstereita en, monista suunnitelmista huolimatta.

    Jotkut minun tuttuni ihan irvistelevät, kun mainitsee Huovisen. Ilmeisesti kirjoja kuvitellaan samaan aikaan tylsiksi ja "hassunhauskoiksi". Olen yrittänyt sanoa, etteivät ne ole. Ainakin Kylän koirista tykkää varmasti jokainen eläinrakas! Ja kai Huovinen kuuluu ihan yleissivistykseenkin?

    Mutta hyvä, että blogimaailmasta löytyy tässäkin asiassa hengenheimolaisia! :)

    VastaaPoista
  6. Ihanaa! Minä olen tosiaan Huovista lukenut ala-asteikäisestä asti, koska isäni on kerännyt hänen kirjansa kaikki omaan hyllyyn.

    Veitikka on viimeisen lukemani Huovisen kirja, se jätti jälkeen ihailun tunteen. Ehkäpä nämä terävämmät Huoviset ovat minulle lähimpänä sydäntä, pirullisen Veitikan lisäksi myös Lentsu on jäänyt hyvällä mieleen.

    Lyhyistä erikoisista on jäänyt kaikenlaisia katkelmia mieleen, kuten "Hässivä anakonda hämmästyy", tai miehiään kilpaa lihottavat Agnes ja Phyllis, tai "Yhtäkkiä ruhtinattarelle tuli kova kakkahätä".

    Lisäksi sait minut miettimään lukumaun periytymistä. Ehkä pitää blogata aiheesta joskus enemmän...

    VastaaPoista
  7. Salla, mainio aihe tuo lukemisen periytyminen! Toivottavasti kirjoitat siitä pian. Omien kokemusteni ja tämän keskustelun perusteella näyttää, että ainakin Huovinen periytyy isältä tyttärelle. :)

    Mun pitäisi lukea enemmän noita pirullisia Huovisia. Pitänee suunnata isän kirjahyllylle!

    VastaaPoista