perjantai 27. elokuuta 2010

Oblomovilainen tunnelma ja Veikko Huovinen

Opin ihanasta kirjallisuuden aarreaitasta, Aloittamisen taidosta, uuden termin. Oblomovilainen merkitsee kirjan mukaan uneliaan toimetonta, saamatonta. Sana tulee Ivan Gontsarovin Oblomov-romaanin päähenkilöstä Ilja Iljits Oblomovista, ei kovinkaan ripeästä hahmosta.

Minulla oli poikkeuksellisen oblomovilainen alkuviikko. Vietin useita päiviä perheemme mökillä seuranani vain kaksi kissaa, saariston linnut sekä pino kirjoja. Käveltiin aurinkoisilla rantakallioilla ja pidettin sadetta mökissä. Päivän aktiviteetit olivat kiukaan sytyttäminen ja sen päättäminen, lämmittäisikö tiskiveden hellalla tai hakisiko vettä saunan padasta. Pitäisikö pyjamanpöksyt vaihtaa verkkareihin päivän mittaan. Niin rauhaisia päiviä en muista usein viettäneeni - ja täydellisiä, mitään ei puuttunut, oli oikea lukijan ja kirjoittajan taivas. (Nyt täällä on äitinikin, oblomovilaisuus on saanut pienen särön vaikka seesteistä on edelleenkin.)

Veikko Huovisen omaelämäkerta Muina miehinä oli mitä parhainta lukemista tällaisessa verkkaisessa olotilassa. Kirjassa oli jotain samaa kuin sitä ennen lukemassani Tove Janssonin novellikokoelmassa. Myös Huovista voi lukea joko nopeasti ja kepeästi tai sitten hitaasti, joka sanaa tunnustellen. Suosittelen tätä omaelämäkertaa paitsi Veikko Huovisesta kiinnostuneille ja elämäkertojen ystäville myös ihan vaan hyvän kirjan ystäville.

Olen jo aiemmin kertonut, että olen viimeisen vuoden aikana ihastunut Veikko Huoviseen. Ensin luin Havukka-ahon ajattelijan ja Kylän koirat, sitten muutakin. Lopullisesti tunteeni vahvistuivat, kun löysin Ylen sivuilta Huovisen haastattelun ja kopioin sen mp3-soittimeeni. Olen käynyt monella iltakävelyllä Veikon kanssa. Mikä hauska, leppoisa, vaatimaton nero – tässäkin jonkinlaista yhtäläisyyttä Janssoniin.

Elämäkerta oli samaa tyyliä kuin radiohaastattelu. Huovinen kirjoittaa pienimuotoisesti mutta silti avoimesti. Oli kiinnostavaa lukea, miten approbaturin ylioppilaasta tuli yliopisto-opiskelija ja, vielä kummempaa, kirjailija ja kunniatohtori. Kirjasta sai sen käsityksen, että sotkamolaisen sielu pysyi vaatimattomana metsämiehen sieluna loppuun asti, kaikesta menestyksestä huolimatta. Helsingin meno ja kustannustoiminta vierastuttivat, jopa pelottivat kirjailijaa ainakin uran alkuvaiheessa.
Huovisen oman kirjailijuuden ohella teos tarjoaa kiinnostavaa ajankuvaa lehdistön ja kustantamojen historiasta. Huovinen tulee kertoneeksi myös suomalaisen perheen luultavasti melkoisen tavanomaisen tarinan. Maan kehittyessä ja elintason noustessa sota-ajan lasta ja metsuri-isää, olkoonkin kirjailijaa, ilahduttaa ja hämmästyttääkin, että hänen kaikista kolmesta lapsestaan tulee akateemisia, yhdestä jopa diplomi-insinööri.

Ja se kirjoittamisen vaikeus! Armoitettu humoristikin poti usein luomisen tuskaa: Kun sain kirjan valmiiksi, olin väsynyt kuin vanha juhta , kerta kaikkiaan tyhjiin pumpattu. Puoleen vuoteen en saanut juuri kirjettä kirjoitetuksi. Selailin hajamielisesti aikaisempia kirjojani ja ihmettelin olinko minä todella pystynyt ne kirjoittamaan.

Oblomovilaiseen, laiskanhitaaseen mielentilaani vetosi myös kirjan lopetus (niin, kyllä loppuakin voi siteerata ainakin kerran, vaikka juuri kirjoitin toista Aloittamisen taidon yhteydessä): Tämä oli raportti vähäisistä toimistani maapallon kuperalla pinnalla. Itsellekin aina sopii nauraa, joskin se on hieman tuskallista. Mehän olemme pieniä älyllisiä ötökäitä pallolla, joka pyörii avaruudessa, tyhjän päällä...

Ihana, että on tällaisia pohdiskelevia, samaan aikaan hauskoja kunnon vanhan ajan kirjoja! Lopuksi vielä hauska lainaus, josta voi päätellä, että Huovisen huumori oli verenperintöä: Äidin sanavarastosta muistan sellaiset kuin räkäkirnu, ypykkä, lupukka, lätykkä, möllykkä, köpsä, riesasuu ja kurppana. Kun vein esikoisteokseni Hirrin käsikirjoituksen WSOY:lle, laittoivat tekstin lukijat Kauko Kare ja Tuomas Anhava eräisiin huumorijuttuihin merkintöjä >>farssia<<. Äiti olisi varmaan kirjoittanut >>köpsää<<. Huumorinteossa on suuri vaara sanoa joskus köpsästi.
Veikko Huovinen: Muina miehinä, kirjailijan muistelmia. WSOY, 2001. 3. painos.

7 kommenttia:

  1. Huovinen on ihana - olen hänen kirjojaan (varsinkin Havukka-ahon ajattelijaa) rakastanut ihan nuoresta lähtien. Kiva, kun muistutit, en olekaan pitkään aikaan niistä nautiskellut.

    VastaaPoista
  2. Ole hyvä muistutuksesta! Itsekin kyllä ajattelin, että hyvä että tulikin mieleen lukea tällaista. Usein sitä urautuu vain uusiin kirjoihin eikä muista vanhoja ihanuuksia. Ja Veikko Huovinen tosiaan on ihana! :)

    VastaaPoista
  3. Minä pidän Huovisesta, mutta tämän yritin lukea tuossa keväällä enkä jaksanut. Ehkä mökin ja rauhan puute ratkaisi, mutta ehkä eniten kuitenkin tuo Oblomovilainen tunnelma (ihana sana).

    VastaaPoista
  4. Oblomov on parhaita kesäkirjoja lukea hitaasti nautiskellen omenapuun varjossa kun ei ole kiire mihinkään.

    VastaaPoista
  5. Joo, tuli kyllä sellainen olo oblomovilaisten päivien aikana, että itse Oblomovinkin voisi lukea. Ehkä sitten ensi kesänä, jos on noin sopiva kesäkirjaksi?

    VastaaPoista
  6. Piti ihan tulla kiittämään uuden termin opettamisesta. Aivan mahtava! Kuvaa hyvin asennettani ja koko elämääni yhä paremmin, mitä vanhemmaksi tulen. (Tästä tosin voisi olla toistakin mieltä seuratessaan meidän hullua ja säpisevää arkea kahden pienen lapsen kanssa..)

    Huovinen sinällään ei lähtökohtaisesti kiinnosta.

    Terv. nimim. "Oblomovilainen elämäni?"

    VastaaPoista
  7. Karoliina, ole hyvä! :) Minustakin on termi on mainio ja oblomovilainen elämä ihanaa - tosiaan sen ihanampaa, mitä vanhemmaksi tulen. Jatkuva oblomovilaisuus on tavoitteeni. ;)

    VastaaPoista