maanantai 21. maaliskuuta 2011

P niin kuin Peltomaa


P sai minut ensimmäisen kerran aakkoshaasteen aikana menemään kirjastoon, koska mikään kotona oleva P-kirja ei houkuttanut. Onneksi menin: olen lukenut Marianne Peltomaan aiemmat kansainvälisestä adoptiosta kertovat kirjat, mutta en tiennyt, että niille on tullut jatko-osakin. Lisäksi innostuin kirjailussa haahuilusta niin, että aion lukea seuraavan aakkosrundin satunnaisilla kirjastolöydöillä!

Kirjan Ihon alla päähenkilöitä ovat kaksi teini-ikäistä Suomeen adoptoitua tyttöä. Ensimmäinen on Kolumbiasta saapunut Nora; Noran ja hänen yksinhuoltajaäitinsä yhteisen taipaleen alkua sekä myöhemmin kolumbialaisen veljen Pablon saapumista on kuvattu Peltomaan kirjoissa Matka ja Oikea perhe. Nyt Nora on 14, riparille menossa, ja hänellä on intialaistaustainen "adoptiokaveri", Maria, Noraa vuotta vanhempi. Tytöt ovat tutustuneet adoptiolasten kesäleirillä.

Ihon alla ei ole helppoa luettavaa. Jos teini-ikä aiheuttaa identiteetin häilymistä supisuomalaisillakin, niin adoptiolapsille se on kahta raskaampaa aikaa. Nora on pärjäävä ja reipas luonne, ja hänen kotonaan adoptiosta puhutaan avoimesti. Silti Noraakin mietityttää, kuka hän on ja mistä tulee – vaikka äitikin auttaa taustan selvittämisessä, vastauksia ei tule, kysymyksiä sitäkin enemmän.

Marialla on vielä paljon rankempaa. Hänen kotonaan ei pohdita Marian alkuperää ja kasvatus on varsin vapaata. Maria tunteekin suurta minnekään kuulumattomuuden tunnetta. Entinen kiltti tyttö ajautuu epämääräiseen jengiin ja alkaa käyttäytyä itsetuhoisesti, sairastuu. Lohtua tuovat vain Marian yksinään pitämät Intia-hetket sekä päiväkirja. Silti Marian mieli on lohduton:

Mitä he tiesivät siitä, millaista on olla aivan varma siitä että oli syntynyt johonkin uskontoon tietämättä vain mihin, ja olla syntynyt tuntemattomaan kulttuuriin ja käsittämättömän isoon maahan, josta ei tiennyt paljon mitään. Että tiesi vain tämän; että ei tiennyt mitään ja ehkä juuri sen takia ei ollutkaan mitään, ei yhtään kukaan. – – Mitä muka kukaan tiesi siitä jäytävästä ajatuksesta, että ehkä, ehkä hän oli osa sitä väkeä, jonka olemassaolo olisi pitänyt olla kiellettyä, mutta joita silti oli hänen ensimmäisessä maassaan. Se oli kaikkeen pahinta, ja sille oli oma sanakin: kastiton. Jos hän oli kastiton, mitä se tarkoitti täällä Suomessa ja millaiseksi hänen elämänsä muodostuisi sen jälkeen, kuoleman jälkeen, ja voisiko joku tietää? (s. 156)

Suosittelen kirjaa kaikille (kansainvälisestä) adoptiosta kiinnostuneille sekä (ulkomaalaistaustaisten) nuorten kanssa toimiville. Vaikka kirja on hurja, se on myös kiinnostava ja tärkeä. Kirja ei mielestäni ota mitenkään kantaa adoptioihin, vaikka nostaakin esiin adoptioihin liittyviä asioita niin hyvässä kuin pahassa.

Peltomaan kieli ei ole kovin kaunokirjallista tai muutenkaan erityisen "hienoa", mutta kirjat on kirjoitettu mukavan ihmisläheisellä tavalla, päiväkirjamaisesti. Tämä ei liene sattumaa, sillä Peltomaa on käsittääkseni on itsekin adoptioäiti ja yksinhuoltaja (ainakin minulla on vahvasti tällainen usko; yritin vielä varmistaa asiaa netistä, mutta en onnistunut).

Henkilökohtaisen lisäksi Peltomaan adoptioromaaneissa on yleinen taso. Tässäkään asiassa ei ole kyse sattumasta, sillä Peltomaa kertoo Espoon kirjailijat ry:n haastattelussa, että hän haluaakin kirjoittaa kirjoja, jotka kertovat ajastamme yleisemminkin:





"Näen kaiken – paitsi ehkä intiimeimmät ja yksityisimmät piirteet intiimeissä ja yksityisissä suhteissa – yhteiskunnallisessa, poliittisessa yhteydessä. Siksi kirjoitan myös ihmisistä juuri sillä tavoin; ei vain suhteessa itsensä ja toisiinsa, vaan aina myös suhteessa yhteiskuntaan jossa elämme."


Marianne Peltomaa: Ihon alla (Färgen under huden). Schildts Kustannus, 2007. Suom. Salla Simukka

***

Lue myös Suvi Aholan, itsekin adoptioäidin, kirjoitus Marianne Peltomaan ensimmäisestä adoptiromaanista Matka.

2 kommenttia:

  1. Olet oikeassa, Marianne Peltomaalla on kaksi Kolumbiasta adoptoitua lasta. Hän on alusta alkaen ollut yksinhuoltaja. Minulle tuo Ihon alla oli kyllä pettymys, se oli jotenkin liian mustavalkoinen ja stereotyyppinen sillä tavoin, että asetelmissa oli päädytty helppohin ratkaisuihin. Terveisin adoptioäiti itsekin

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista, mielenkiintoista kuulla adoptioäidin mielipide, luet kirjaa ihan eri näkökulmasta ja eri elämänkokemuksella kuin minä. Kirja oli kyllä kielellisesti aika heppoinen ja nyt kun sanot, niin ehkä aika stereotyyppinenkin. Minusta se oli kuitenkin hyvin mielenkiintoinen ja tärkeä - jotenkin ihmiset tuntuvat kovin usein ajattelevan adoptio(ja muitakin)lapsia söpöinä pikkuisina, mutta se lapsi kasvaa hetkessä isoksi eikä kaikki välttämättä niin söpöä olekaan. Eikä tarvitse ollakaan.

    Jossain kohdin Peltomaan teksti tuntui minusta vähän teennäiseltä. Ehkä hänen olisi pitänyt tehdä kuten Suvi Ahola Hesarin kirjoituksessaan ehdottaa: kirjoittaa suoraan omista kokemuksistaan eikä tehdä niiden pohjalta fiktiota.

    VastaaPoista