maanantai 14. maaliskuuta 2011

Edita Morris: Hiroshiman kukat

Edita Morris. Kuva täältä.
Japanin tapahtumat saivat kaipaamaan jotain aiheeseen ja mielentilaan sopivaa luettavaa. Kotihyllystä löytyi Edita Morrisin klassikkoteos vuodelta 1959, Hiroshiman kukat. Olin lukenut sen aiemminkin, mutta joskus kauan sitten, varmaankin vielä kouluikäisenä.

Hiroshiman kukat on lyhyt ja eleettömän kaunis, hiljainen kuvaus yhden hiroshimalaisen perheen parin viikon ajanjaksosta 14 vuotta atomipommin jälkeen. Kirjan kertoja on 31-vuotias perheenäiti Juka. Lisäksi tärkeissä rooleissa ovat hänen miehensä Fumio, 17-vuotias pikkusiskonsa Ohatsu sekä Sam, amerikkalainen nuori bisnesmies, joka osuu kuin sattuman kautta perheen vuokralaiseksi juuri kirjassa kuvatun ajanjakson ajaksi.

Vaikka atomipommista on aikaa yli kymmenen vuotta, se on läsnä hiroshimalaisten elämässä jatkuvasti. Monet menettivät pommin myötä kaiken ja ovat yhä hyvin köyhiä. Jotkut pommi runteli psyykkisesti, melkein kaikki fyysisesti. Osalla Hiroshiman uhreista on näkyviä vammoja, kuten kammottavia arpia, mutta kaikkien vammat eivät näy. Ne voivat sijaita sisäelimissä tai – geeneissä. Yksi kirjan koskettavia teemoja on pikkusiskon rakastuminen mieheen, jonka vanhemmat – vaikka miniäehdokkaasta pitävätkin – kieltävät liiton. Entä jos pikkusisko ei saa koskaan lapsia? Tai pahempaa, hänen lapsensa voivat olla – melkein mitä vain. Ja se voi jatkua sukupolvesta toiseen.

Atomipommin seuraukset näkyvät myös siis niissä, jotka ovat näennäisen terveitä. Jukan aviomies saa yhtäkkiä oireita, jotka ensin tulkitaan vain auringonpistokseksi, mutta jotka vievät hänet pian sairaalaan säteilysairauksien osastolle. Sinne, josta ei ole paluuta. Vaikka kaupunki on rakennettu uusiksi, pommia ei pääse karkuun.

Kirja on siis täynnä pysäyttäviä ja järkyttäviä teemoja ja ihmiskohtaloja. Amerikkalaisen nuoren miehen tuominen osaksi tarinaa on hyvä ratkaisu: kirja kertoo kiinnostavasti, miten erilaiselta asiat näyttivät yhtäältä japanilaisista, toisaalta ulkomaalaisista. Kirjan amerikkalaismies on avoin ja hyväsydäminen ihminen, joka sanoo amerikkalaisille tyypillisesti huomionsa ääneen. Tämä saa myös kirjan päähenkilön avautumaan, ja jos hän ei haluakaan keskustella kaikista asioista Sam-sanin kanssa, hän ainakin ajattelee niitä avoimesti. Kaiken kaikkiaan Juka vaikuttaa älykkäältä ja elämää ymmärtävältä hahmolta. Japanilaisen hillityn kuoren alla on kaikista kauheuksista huolimatta iloa ja huumorintajua.

Juuri tuo elämänymmärrys ja ilo tekivät kirjasta moniulotteisen: tämä ei missään tapauksessa ole ydinaseita vastaan avoimesti julistava ja hiroshimalaisten kauheilla kohtaloilla mässäilevä teos, vaan kaunis kaunokirjallinen tarina sen ajan Japanista. Kirja ei huuda mielipiteitään, ja juuri siksi se on niin tehokas, pistää miettimään.

Lukemisen jälkeen olo oli kuitenkin yhtä avuton kuin viime päivinä televisiouutisten ääressä. Mitä minä voin tehdä? En kai mitään - mutta aina voi ajatella ja aina voi puhua, kuitenkin. Kirjassa Sam havahtuu hänkin, ettei hän enää auttaa ystäviään, mutta hän voi kertoa, mitä näki ja koki Hiroshimassa:

Sam-san asettuu lähemmäs vuodetta. Hänen kasvonsa ovat jännittyneet, kun hän työntää kätensä sekaisen tukkansa läpi. "Kuulkaa, Fumio, en oikein tiedä miten tämän sanoisin", hän aloittaa. "En ole taitava sanomaan asioita. Mutta haluan kiittää teitä - tarkoitan kiittää teitä siitä, mitä te nyt olette kestäneet ja kestätte. Katsokaas, teidän kauttanne olen oppinut Hiroshiman merkityksen, ja se on jotakin, joka ei ole monenkaan tiedossa. Minä aion kertoa - joillekin ihmisille. Muuta en juuri nyt voi tehdä - vain kertoa. (s. 140)


Ajattelin muuten lukiessani paljon myös japanilaisen Tanizakin Avain-romaania, joka oli hiljattain Lukupiirissä ja josta keskusteltiinkin vilkkaasti. Avaimeen verrattuna tämä oli paljon avoimempi teos. Avaimen ihmiset olivat outoja ja julmia, ja heidän käytöksensä oli ainakin länsimaisesta lukijasta käsittämätöntä. Myös Hiroshiman kukissa on paljon erikoista, mutta se kaikki saa selityksensä. Eivätkä tämän kirjan ihmiset ole ollenkaan julmia vaan hyvin inhimillisiä, vaikka kätkevätkin tunteensa japanilaisen pidättyvyyden ja toisinaan merkillisiltä kuulostavien käytössääntöjen alle.

Avainta lukiessani ihmettelin, miksei kirjan päähenkilömiestä viety lopussa sairaalaan, vaikka hän kamppaili kuolemaa vastaan. Hiroshiman kukissa sairaala on paikka, jonne mennään vain äärimmäisessä hädässä ja silloinkin salaa naapureilta: olisi suuri häpeä ja taloudellinen uhka, jos naapurit tai varsinkin vuokraisäntä saisivat tietää, että perheen elättäjä ei voi hyvin. Toivottavasti ilmapiiri on rentoutunut nyttemmin ainakin tämän asian suhteen.

Edita Morris: Hiroshiman kukat (The Flowers of Hiroshima). Wsoy, 1982. Viides painos. Suom. Juhani Jaskari

10 kommenttia:

  1. Minulle tuli itku kun luin tätä, olen ollut muutenkin viime päivinä tosi herkkänä. Kävin yli 10 vuotta sitten Nagasakissa ja se oli hyvin vavahduttava kokemus. Kävin museossa, (http://en.wikipedia.org/wiki/Nagasaki_Atomic_Bomb_Museum)
    jonne oli kerätty esineitä, jotka olivat enemmän ja vähemmän selvinneet atomipommista. Kaikki kuvat, tieto, paikka ja ihmiset siinä ympärillä kokemassa sitä, vuosikymmeniä tapahtuman jälkeen, jotenkin niin surullista ja elpyvää yhtä aikaa.

    Jotenkin halusin vain omalla kömpelöllä tavallani sanoa, että kiitos kun kirjoitit tästä kirjasta nyt.

    VastaaPoista
  2. Voi Hanna, toivottavasti se oli kuitenkin pahaa oloa purkavaa itkua. Japanin tapahtumat kuulostavat niin kauheilta niistäkin, jotka eivät ole siellä käyneet, saati sitten niistä, jotka oikeasti tuntevat tuota maata, kieltä ja kulttuuria. Toivotan sinulle voimia!

    Hiroshiman kukissakin mainittiin atomipommimuseo. Kirjan henkilöt eivät halunneet käydä siellä itse eivätkä viedä amerikkalaista Samia sinne, koska siellä oli "kuin kävisi omassa haudassaan". Mietin, menisinkö itse tuollaiseen museoon, jos voisin, mutta en ole varma.

    VastaaPoista
  3. Vaikuttaa todella kiinnostavalta ja ajankohtaiselta kirjalta kaiken kauheuden keskellä:/ hienoa, että otiti tämän kirjan esiin juuri nyt. Kiitos!

    VastaaPoista
  4. Nuo meistä erikoisilta tuntuvat käytössäännöt ovat varmaankin vieläkin todellisuutta, ja ilmapiiri Japanissa saattaa olla erilainen kuin se, mihin olemme tottuneet.
    Minulla oli kaksi läheistä opiskelukaveria, joiden kanssa jaoin soluasunnon, opiskelujeni alkuvuosina. He, molemmat nuoria naisia, olivat paenneet Japanin mahdotonta työkeskeisyyttä Eurooppaan. Heidän kuvauksensa japanilaisen työssäkäyvän ihmisen ajankäytöstä oli uskomatonta: omaa aikaa ei ole lainkaan.
    No, ei ollut tarkoitus alkaa tästä pidempää keskustelua, eikä ainakaan alkaa vertailla tai moralisoida tai arvostella. Kulttuureja on niin monenlaisia, se pitää ymmärtää.
    Itse luin joskus teininä Michihiko Haciyan Hiroshoman päiväkirjan. Hän oli lääkäri, joka jäi eloon ja kuvasi tapahtumia. En tiedä, mikä pisti minut niin nuorena tarttumaan juuri tuohon kirjaan kirjastossa, mutta se avasi silmiä ja toi historiallisiin tapahtumiin todellisuutta.

    VastaaPoista
  5. Minullakin on tuo Hiroshiman kukat jossain.

    Tuli tuosta avuttomasta olosta ja että mitä voi tehdä mieleen, että oma reaktioni maailman kauheuksiin (Haiti, Libya, Japani) on mennä SPR:n sivuille ja lahjoittaa hieman rahaa. Onhan niitä toki muitakin lahjoituskanavia. Tärkeintä on kuitenkin, ettei ummista silmiään.

    VastaaPoista
  6. Niin on, hyvä S! Ja ettei hoe: Kylläpäsitätunteeitsensäpieneksi ja Mitääneivoitehdä.

    VastaaPoista
  7. Jännä kyllä miten Japani koskettaa ainakin itseäni nyt ihan eri tavalla, jostain syystä tuntuu että pitäisi voida tehdä enemmän kuin lahjoittaa. En katso iltauutisia tai kuvapläjäyksiä netistä, kun alkaa ahistaa.

    Sekin on jo hyvää tekemistä että käsittelee asiaa blogissa.

    VastaaPoista
  8. Japanilainen käytös- ja muu kulttuuri vaikuttaa kyllä niin erikoiselta, että olis hienoa päästä joskus näkemään ja kokemaan, millaista se oikeasti on/ei ole. Olen kuitenkin tyytyväinen, ettemme saaneet lomaa juuri nyt ja lupautuneet lähtemään appivanhempien kanssa Japanin-matkalle, eivätkä hekään onneksi ehtineet aivan koneeseen asti, kun kauheat uuutiset alkoivat.

    Minullakin on tapana lahjoittaa rahaa sekä jatkuvasti tiettyihin kohteisiin että kriisien aikana vielä lisääkin. Kyllä silti tuppaa tulemaan välillä pieni ja avuton olo. Ja kiitollinen, että asuu ja on Suomessa!

    VastaaPoista
  9. Tärkeä ja ajankohtainen kirja, jonka aion lukea vielä joskus. Kiitos esittelystä, olen sitä mieltä, että kirjallisuudella ja siitä käydyllä keskustelulla on merkitystä -- jospa se liikauttaisi jotakin ihmisten sisimmässä ja vaikuttaisi myös toimintaan.

    VastaaPoista
  10. Pienen mökin emäntä, tämä kirja kannattaa kyllä lukea! Ikävästä aiheestaan huolimatta se on kaunis kirja, ja Japanista saa siitä jotenkin tosi viehättävän kuvan.

    Kyllä minäkin toivon ja uskonkin, että kirjallisuudella on edelleenkin merkitystä!

    VastaaPoista