torstai 23. heinäkuuta 2009

Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut

Nyt kun olen lukenut tämän kirjan, voin blogittaa kirjoista lukematta niitä!

En sentään. Houkuttelevasta, suorastaan tietoisen popularisoidusta nimestään huolimatta Pierre Bayardin kirja ei anna aukotonta kirjakeskustelutaitoa. Oikeastaan sanoisin, että hauska ja kiinnostava kirja, mutta ei siitä ole hyötyä keskusteluissa (tai katsotaan, häikäistyykö lukupiirimme puheenvuoroistani seuraavassa tapaamisessamme). 

Bayardin kirja ei kerro niinkään keskustelemisesta vaan kirjojen lukemisesta. Pariisin yliopiston kirjallisuuden professori ja psykoanalyytikko Bayard nostaa esiin eri tapoja lukea, kuten ”oikea” lukeminen ja kirjojen selailu, jotka molemmat tunnen kyllä omiksi lukutavoikseni. Bayard palaa myös tuon tuosta ajatukseen, että on harhaanjohtavaa kertoa, että on lukenut jonkun kirjan, ikään kuin lukeminen takaisi kirjan tuntemuksen. Se, mitä kirjasta jälkikäteen muistamme, ei ole tuo kirja itse, koska emme muista kaikkea ja teemme myös kirjasta ikään kuin oman versiomme ajatuksissamme. Näin ollen puhumme itse kirjan ja sen tarinan sijasta usein tuosta omasta versiostamme, virtuaalikirjasta. Ja toisaalta, kirjasta voi puhua faktaa lukematta sitä: voin kertoa kirjallisuustieteellisiä totuuksia jonkin kirjan sisällöstä ja asemasta kirjallisuuskentässä, vaikka en olisi edes nähnyt ko. kirjaa.

Lukemisen tapojen ja kirjanprosessointitaitojen lisäksi Bayard nostaa esiin monenlaisia kirjakeskustelutilanteita. Hän myöntää, että joutuu itse opettajan työssään usein puhumaan tai jopa luennoimaan kirjoista, joita ei ole lukenut. Hän on myös tavannut kirjailijoita, joiden kirjoja ei ole lukenut tai joista ei enää muista mitään. Bayardin neuvo on yksinkertainen: pysy suurissa linjoissa, kehu kirjaa ja johdata keskustelu kirjan teeman avulla yleisempään, kirjaa sivuavaan teemaan. ”Tekijä ei odota referaattia kirjastaan, eikä hän odota perusteltuja näkemyksiämme, jotka meidän on jopa parempi pitää omana tietonamme. Hän odottaa vain, että kerromme mahdollisimman ympäripyöreästi pitäneemme hänen tekstistään.” 

Lukemattomuus on hyve, ei synti

Pidin Bayardin sujuvasta kielenkäytöstä ja kiinnostavien teemojen sivuamisesta. Yksi kiehtova sivuteema oli esimerkiksi se, onko tärkeää, että parisuhteessa olevilla on samanlaisia kirjakokemuksia. Hyvin mielenkiintoinen oli myös esimerkki siitä, kuinka länsimainen antropologi luki alkuasukasheimolle Hamletia: heimo kiinnitti huomiota aivan eri asioihin kuin antropologi, eikä tarinan yhteinen käsittely onnistunut. Kirja ei siis todella ole niinkään mustaa valkoisella, vaan se, millainen käsitys ja muistijälki kertomuksesta lukijalle jää. 

Hieman yllättävänä pidin sitä, että Bayard toisteli moneen kertaan, ettei kukaan ole voinut lukea kaikkea eikä muista kaikkea lukemaansa, mutta sen voi tunnustaa. Totta kai voi! En tiedä, vaikuttaako Bayardin akateeminen asema tai erilainen kulttuuritausta tämän asian korostamiseen, mutta itse en ainakaan ole koskaan valehdellut lukeneeni kirjaa, jota olen korkeintaan selaillut (kirjallisuuden tentissä kyllä, mutta en oikeassa elämässä). 

Yllättävää oli sekin, että Bayard siteeraa sekä kirjoja että kirjailijoita, joiden mukaan kirjoja ei pidäkään lukea. Lukemalla kadottaa itsensä kirjamaailmaan. Silloin ei pysty suhtautumaan kirjan tarinaan objektiivisesti ja tajuaa, miten epätoivoinen lukijan asema on maailman kirjapaljoudessa. Jonkinlaisena ihanteena Bayard mainitseekin Robert Musilin teoksessa Mies vailla ominaisuuksia esiintyvän kirjastonhoitajan, joka tuntee valtavan kirjaston perinpohjaisesti, vaikkei lue kirjoja lainkaan. Kirjastonhoitaja keskittyy vain kirjaluetteloihin, tilastoihin, koska muuten ”liiallinen kiinnostus yhtä (kirjaa) kohtaan ajaisi hänet lyömään muut laimin”. 

Tiedän tunteen, että yhden kirjan lukeminen on muilta pois. En silti millään voi yhtyä Pierre Bayardin analyysiin em. kirjastonhoitajasta: ”Musilin kirjastonhoitajan viisaus piilee hänen ’kokonaisnäkemystä’ korostavassa ajatuksessaan, ja tunnen houkutusta soveltaa kaikkeen kulttuuriin sitä, mitä hän sanoo kirjastoista: se joka nenänsä kirjoihin upottaa, on kulttuurin ja jopa lukemisen kannalta menetetty tapaus. On siis välttämättä tehtävä valinta yleisnäkemyksen ja jokaisen yksittäisen kirjan välillä jo pelkästään olemassa olevien kirjojen suuren määrän vuoksi, ja lukeminen on aina voimien haaskausta, jos ryhtyy vaikean ja aikaa vievää yritykseen hallita kokonaisuus.” 

Summa summarum: Tämä kirja ei auta minua muista kirjoista keskustellessa. Kuitenkin keskustelisin mielelläni juuri tästä kirjasta, ja tämän kirjan lukemista koskeviin väitteisiin palaan varmasti myöhemmissä blogikeskusteluissa. 

Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut. Atena, 2008.

4 kommenttia:

  1. Meinasin lainata tämän kirjan kirjastosta, mutta jätin sen toistaiseksi vielä hyllyyn, koska kirjan nimi on todella tympeä. Tai lähinnä minusta on todella omituista viljellä sellaista ajatusta, ettei voisi rehellisesti tunnustaa ettei ole jotain kirjaa lukenut.

    Toisaalta minä en työskentele kirjallisuuden parissa enkä ole opiskellut aihetta, joten minulta ei ehkä odotetakaan tällaista "kirjakeskustelutaitoa".

    Opiskeluaikana minua häiritsi sellainen käytös etenkin eräässä miespuolisessa tuttavassa, joka hankki mm. ranskankielisiä kirjoja kirjahyllyynsä tehdäkseen vaikutuksen mahdollisiin naisihmisiin, jotka hänen asuntoonsa eksyvät. Eikä hän tietenkään osannut ranskaa..
    Tässä on jotenkin vähän sama ajatus, että pitäisi pystyä prassailemaan asioilla, joihin ei ole oikeasti perehtynyt.

    Sehän on myös itsetunto-kysymys. Kyllä minä voin rehellisesti myöntää, etten ole koskaan lukenut yhtään Waltaria enkä kuulu Facebookiin. Mutta se ei tarkoita etten koskaan tulisi kumpakaan tekemään (Sinuhe odottaa hyllyssä). En vain ole vielä ehtinyt :) Kiinnostus on toistaiseksi ollut muualla.

    Eikä minua myöskään kiinnosta lukemieni kirjojen määrä vaan ehdottomasti niiden laatu. Siksi voin hyvin kokea keskittyväni yhteen kirjaan ihan kunnolla. Tosin en ihan niin paljoa, että lukisin sen kymmeniä kertoja. Niin hyvää kirjaa en ole vielä kohdannut. Mutta ehkä sekin muuttuu.

    Ei minun ehkä tarvitse lukea tätä kyseistä kirjaa, koska tässäkin juuri keskustelen kirjasta jota en ole lukenut :) Aina sitä jotain ympäripyöreää osaa vastata..

    VastaaPoista
  2. Minusta kirjan nimi on ihan hauska, jos ajatellaan, että kirja antaa vinkkejä siitä, miten ylipäätään voi keskustella kirjoista - eihän kukaan kuitenkaan ole kaikkia kirjoja lukenut, ei edes niitä, joista keskustelee (eikö niistä keskusteluista juuri usein saa lukuvinkkejäkin?). Nimi ja sisältö vain eivät oikein kohdanneet tässä kirjassa, koska tosiaan iso osa sisältöä käsitteli lukemista, mikä oli kyllä mielenkiintoista. Sen ongelmointi, että tietyn kirjan lukemattomuus olisi jotenkin todella noloa ja salattavaa, oli taas tyhmää ja ärsyttävää. Suosittelen tätä kirjaa kirjastosta lainattavaksi ja pikaisesti luettavaksi. Ostaa ei kannata, sillä mitään ihmeellistä kirjassa ei ollut.

    Ranskankielisten kirjojen ostaminen naisten vikittelemiseksi kuulostaa uskomattomalta ja jotenkin ihan kornilta! Toivottavasti miekkonen ei onnistunut pyrkimyksissään. :) Tuollainen käytös voisi olla ok kirjassa tai elokuvassa, mutta ei oikeassa elämässä. ;)

    VastaaPoista
  3. Hyvä analyysi. Linkitin tekstin juttuni loppuun, luin vasta kirjan nyt.

    VastaaPoista
  4. Jokke, kiitos! Huomasinkin, että olet kirjoittanut kirjasta!

    VastaaPoista