tiistai 14. heinäkuuta 2009

Kriitikko lukee Lessingiä

Aloitin Doris Lessingin omaeläkerran Ihon alla viime viikolla ja olen edennyt Lessingin kouluvuosiin afrikkalaisessa, julman ahdistavassa, nunnien pitämässä katolisessa koulussa. Olen lukenut ihastuksissani Lessingin sujuvaa ja hyvin suorapuheista tekstiä, nautiskellut kirjailijan kommenteista eri asioihin - kirjassa on tuon tuostakin "irtoajatuksia" kuin aforismeja - oikein odottanut, että saan lukea kirjaa. Lapsi-Lessingillä on ollut erikoinen elämä, rankka ja rakkaudeton, mutta hän kirjoittaa siitä hämmästyttävän tarkkanäköisesti ja ei-katkeroituneesti. Lessing myös kertoo kiinnostavasti, miten eri kokemukset ovat vaikuttaneet hänen teoksiinsa, ja mitä ei-elämäkerrallisia teoksia hän taas pitää omakohtaisina tai esimerkiksi vertauskuvallisina.

Kiinnostava kirja siis! Olinkin hieman hämmentynyt, kun satuin viikonloppuna lukemaan Turun Sanomista Tuomo Karhun ei niin innostuneen arvion samaisesta teoksesta. Karhun mukaan Lessingiltä vie uskottavuutta, että hän väittää, että muistot ovat osin ihmisten itse luomia: kun lapselle näytetään valokuvaa ja kerrotaan tarinaa lapsuuden huviretkestä, hän lopulta uskoo muistavansa kyseisen tapahtuman. Mutta niinhän se menee! Karhu kiinnittää huomiota myös siihen, että Lessing sanoo kirjoittavansa siksi, että haluaa ikään kuin puolustautua hänestä tekeillä olevia elämäkertoja vastaan: omaelämäkerta on kuitenkin omaelämäkerta. Mielestäni ymmärrettävää. Karhu toteaa olleensa hieman pettynyt Ihon alla -teokseen ja sanoo, että monet Lessingin "oikeat" kirjat kertovat hänestä enemmän. Minä en siis ainakaan teoksen alussa ole ollenkaan pettynyt ja mitä muiden kirjojen omaelämäkerrallisuuteen tulee, Lessing itse tietänee asian parhaiten. Heitto siitä, että romaanit ovat avoimempia kuin tämä elämäkerta, on muutenkin aika outo: tunteeko kriitikko Lessingin niin hyvin, että voi väittää tällaista?

Minä ja Turun Sanomien kriitikko olemme eri mieltä myös Lessingin Kissoista-kirjasta. Minä olin kirjaesittelyssäni sitä mieltä, että Kissoista sopii kissaihmisille, mutta Karhun mukaan näin ei ole: kirjassa ammutaan kissoja. Kyllä, eikä kirja muutenkaan ole mitään silittelyä, ei kissan eikä elämän, mutta yleensä eläinkirjat kuitenkin kiinnostavat eniten juuri eläimistä kiinnostuneita. Kissoista kertoo todella paljon vain ja ainoastaan kissoista, olkoonkin että jokaisella kertomuksella on tietenkin omat tapahtumapuitteensa ja ajankuvansa. Kissaihmisen, tai kenenkään, ei ole mukava lukea kissojen lopettamisesta, mutta kyllähän me tiedämme, että kissanpentuja on hukutettu vesisaaviin Suomessakin. Ja kun on lukenut esimerkiksi puolivillien kissojen elinoloista ja tavoissa Afrikassa tai toisaalta Lontoon takapihoilla, katsoo niitä omia, sohvalla viihtyviä ja pilalle lellittyjä sisäkissojakin vähän eri tavalla. 

Turun Sanomien artikkeli löytyy siis täältä

2 kommenttia:

  1. Minä olen henkeen ja vereen kissaihminen ja hankin Doris Lessingin Kissoista -kirjan heti omaksi, kun se ilmestyi. Ja pidin kirjasta erittäin paljon! (kuuluu kirjoihin, jotka luetaan useampaan kertaan)

    Mielestäni jokainen kissan omistaja varautuu siihen, että joskus rakkaasta lemmikistä joutuu luopumaan. Kissan elämä on ihmisen elämää niin paljon lyhyempi. Mutta sitähän tämä elämä on, rakastamista ja luopumista.

    VastaaPoista
  2. Samaa mieltä: kirja on hyvä ja tärkeä ja minäkin luen sen varmasti vielä uudelleen. Nautin kissatarinoista ja olin vaikuttunut, miten hyvin Lessing kissoja ymmärtää ja kuvaa.

    Rakastaminen ja luopuminen, sitä tosiaan on lemmikin pitäminen ja elämä yleensä. En ole itse uutena lemmikinpitäjänä joutunut vielä luopumaan enkä kunnolla edes pelkäämään, mutta alusta asti on ollut selvää, että kissat tuovat mukanaan rakkautta ja ainutlaatuisia kokemuksia - ja aivan uudenlaista huolta. Siksi ne niin tärkeitä ovatkin! Ja siksi, että Lessing kuvaa kissoja joka kantilta, hänen kirjansa onkin niin hyvä. Mielestäni aika kummallinen väite, ettei ole kyseessä ole kissaihmisten kirja... Melkein kaikki eläinkirjat kuvaavat eläimen elämän aina hautaan asti, kyllä se on kestettävä. Yrsa Steniuksen "koiraelämäkerrassa" mäyräkoiria nk. tuli ja meni, ja olihan koirien sairastaminen ja lopettaminen surullista, mutta se(kin) juuri teki kirjasta uskottavan ja koskettavan.

    VastaaPoista