maanantai 13. heinäkuuta 2009

Christian Oster: Siivooja

Ensimmäinen ranskalainen romaani on nyt takana. Kyllä oli bizarrea luettavaa, kuten ranskalaiselta toki odottaa sopiikin: Melkein aina, kun olen kuullut puhuttavan ranskalaisista kirjoista, joku on esittänyt arvion, että ne ovat kummallisia. Tai jos joku on lukenut jotain outoa, kummallisuus-alibina toimii ”se olikin ranskalaista”.

Siivoojassa täyttyvät siis samat outouden kriteerit kuin monessa muussakin ranskalaisessa kirjassa tai elokuvassa. Se kertoo ihmissuhteista, siinä ei tapahdu oikein mitään, ja jos tapahtuukin, se on jotain hämmentävää tai erikoista. Kerronta on pienieleistä ja niukkaa, minimalistista mutta hyvin tarkkaa.

Pienen kirjasen minäkertoja Jacques on hiljattain avioliitosta eronnut ja erakoksi muuttunut mies. Jacques ei ole siivonnut kuukausimääriin, joten hän palkkaa siivoojan, nuoren ja kauniin Lauran. Laura on muuten täydellinen, mutta hänellä on kuivat hiukset eikä hän imuroi: molemmat miehelle symbolisen tärkeitä seikkoja. Kun Laurakin eroaa, hän muuttaa puoliväkisin Jacquesin luokse ja heistä tulee vähitellen pari. 

Puolet kirjasta tuore pariskunta vain katselee televisiota; sitten mies pakenee ex-vaimonsa soiton kauhistamana ystävän luokse rannikolle ja ottaa Lauran mukaan. Uidaan, otetaan aurinkoa ja sekoillaan kihlasormusten kanssa. En viitsi kertoa juonesta enempää, mutta paljastan, että tapahtumien vauhti kiihtyy loppua kohden ja epämääräinen outous muuttuu absurdiksi komediaksi. Vaikka aluksi ajattelin, että kirja on luettava muttei mieleenpainuva, lopussa jo pidin siitä ja aivan viimeiselle virkkeelle naurahdin.

Ei aivan klassikkoainesta, mutta mukava välipala- ja kesäkirja ja lajissaan tyylikäs lukuelämys. Ja nopea kurkistus ranskalaiseen outouteen, suosittelen! Luin tämän ystävän vinkistä ja seuraavaksi tartun blogissa suositeltuihin – ja kyllä, kummallisiksi mainostettuihin – Emmanuel Carrèren teoksiin. Ne odottavat jo varattuina kirjastossa. 

Tekstinäyte: 

Palatessamme rannalta kuljimme taas käsi kädessä. Ero rannalle saapumiseen oli suuri: väkijoukko oli meitä vastassa. Samoin maa. Liitimme ne yhteen, kuin olisimme halkoneet maan kahtia. Kuljimme ruumiiden yli, poljimme päitä, emme nähneet mitään. Uteliaisuutemme oli kadonnut. Mikään ei olut enää kiihottavaa, paitsi ilma, mutta edes se ei ollut, se ei ollut edes ilmaa. Se oli meidän hengitystämme. Meidän ilmaamme. Tuotimme jodia. Tunsin itseni terveeksi. Halusin vain Lauran pitkälleen hiekalle. Ajattelin että rakastelisimme usein, eikä halu jättäisi meitä, emmekä me toisiamme. Että oppisimme tuntemaan nälän, ruhtinaallisen, laadukkaan nälän, joka saisi tyydytyksensä. (s. 107) 

Osa takakannen tekstistä:

Rakkautta ja melankoliaa ranskalaisittain

Christian Osterin Siivooja on hieno ja pienieleinen tarina ihmisistä, jotka tulkitsevat toistensa käytöstä vähistä merkeistä ja usein väärin. Oster näkee ihmisen huvittavana ja pikkumaisena hätäilijänä, jota riivaa yhtä lailla hurja intohimo kuin kaiken menettämisen pelko. Viisikymppisen Jacquesin epävarma ja lähes mykkä mielenmaisema on kiusallisen tuttu, ja hänen ihastumisensa nuoreen Lauraan on hellyttävää. Kukapa ei suojelisi siivoojaansa, ettei joutuisi elämään pölynsä keskellä yksin?

Christian Oster: Siivooja. Atena Kustannus, 2009.

Christian Oster Wikipediassa (ranskaksi).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti