perjantai 28. tammikuuta 2011

Kirjailijat lukevat


Mihin kirjaan palaat aina uudelleen ja miksi?

Kirjastoreissulta tarttui mukaan kirja, joka kiilasi suoraan lukulistan kärkeen. Tommi Sarlinin toimittamassa teoksessa Uudelleen luettua – kirja johon palaan  kymmenkunta tunnettua suomalaiskirjailijaa vastaa yllä olevaan kysymykseen omin sanoin. Kukin kirjailija on saanut nimetä yhden suomalaisen teoksen, johon palaa yhä uudestaan.

Oikea täsmäteos tälle lukutoukalle! Luen aina uteliaana kaikki jutut, joissa kirjailijat kertovat nimenomaan kirjailijan työstään ja suhteestaan kirjallisuuteen – siis haastattelut ym. faktajutut, fiktiivistä kirjailijakirjallisuutta en pidä niin kiehtovana. Tässä kirjassa tehtävänanto oli sikäli mukava, että kun kirjailijoiden oli pitänyt nimetä juuri kotimainen luottoteos, se on myös kotimaiselle lukijalle tuttu.

Mukana vastaamassa ovat mm. Jari Tervo ja Mikko Rimminen.  Vakikirjoina mainittiin mm. Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa sekä Sinikka ja Tiina Nopolan Risto RäppääjätSirpa Kähkönen, jonka teoksiin en ole muuten edelleenkään tutustunut vaikka haluaisin, oli kirjoittanut hienon esittelyn Minna Canthin Hannasta. Virpi Hämeen-Anttilan kirjoitus Juhani Ahon Juhasta oli myös erinomainen. Vaikka olen lukenut Juhan ajat sitten, kaikki palautui elävänä mieleeni ja olisin välittömästi halunnut lukea uudestaan tuon – etenkin Hämeen-Anttilan kirjoituksen jälkeen – monisyisen tarinan.

Eniten pidin kuitenkin niistä kirjailijoiden "paljastuksista", joissa kirjailijalla oli hyvin henkilökohtainen suhde uudelleen luettavaan kirjallisuuteen. Leena Lehtolainen kertoi, kuinka hän löysi suomenruotsalaisen lyriikan jo lukioikäisenä, mutta kadotti sen. Henry Parland tuli sitten opiskeluaikoina vastaan ja suhteesta tuli niin intensiivinen, että Lehtolainen tutki Parlandin runoutta kirjallisuudenopinnoissaan ja aikoi tehdä hänestä linsensiaatintyönsäkin. Parland ei lopulta päätynyt lisuriin, mutta Lehtolainen teki Parland-matkan ja liikuttui kyyneliin nähdessään Parlandille tärkeän joen: Olen tyytyväinen siitä, että olen yksin. Saan olla rauhassa Henryn kanssa. (s. 91) Tuula-Liina Varis taas kertoi vetoavasti, kuinka Joel Lehtosen Putkinotko on kulkenut hänen mukanaan myös aivan nuoruudesta asti, ihmissuhteesta ja elämäntilanteesta toiseen. Kymmenien lukukertojen jälkeenkin Putkinotko on minulle ennen kaikkea lukuelämys, mieluisa käynti romaanin maailmassa, hän pohtii. (s. 158)

Suurena Jansson-fanina minua kiinnosti erityisesti Jari Järvelän rakkaudentunnustus Tove Janssonin novelleille. Sanon rakkaudentunnustus, koska tekstistä välittyi, että nämä novellit ovat Järvelälle todella tärkeitä. Hän pyytää lukijaa unohtamaan hetkeksi ne uhkeakuonoiset valkeat otukset ja syventymään Janssonin novelleihin, koska novellit olivat se kirjallisuudenlaji, joka oli Tovelle itselleenkin tärkein. Tekisi mieli hankkia Uudelleen luettua omaksi tai ainakin kopioida Järvelän osuus, sillä siinä oli niin osuvaa luonnehdintaa Janssonin teksteistä ja ihmiskäsityksestä. Esimerkiksi:


Janssonin näkemys ihmisestä on armoton, samoin hänen koko elämänkatsomuksensa, mutta samalla se on hurjapäisen toiveikas. Rehellinen, vilpitön, sen takia elinvoimaa pursuava. Mikä tärkeintä, ei ollenkaan kliseinen ja teeskentelevä. Vaan aito. Janssonin voisi valita novelliensa perusteella Kliseitten vastustamisyhdistyksen jäseneksi. Pahimman koettelemuksen keskellä Janssonin novellien ihmiset saavat vielä yhden nasakan potkun munille, sen tarkoitus on katkaista selkäranka, mutta sen sijaan potku herättää heidät, eikä nujerra. (s. 100)

Hieno kirjalöytö!

Lopuksi pitää toistaa kysymys: Mihin kirjaan palaat aina uudelleen ja miksi? Minun vastaukseni on Tove Jansson ja Kesäkirja. Siksi, että siinä on kaikki: kesä, meri, myrsky, ihmisten ymmärtäminen ja jopa kissa.


Tommi Sarlin (toim.): Uudelleen luettua – kirja johon palaan. Kirjapaja, 2008.

19 kommenttia:

  1. Tämä.Kirja. on juuri sellainen, jonka haluan lukea. Rakastan myös oikeiden kirjailijoiden kertomuksia kirjoista ja kirjallisuudesta. Miten sie aina löydätkin parhaat, ihana!!!

    VastaaPoista
  2. Minulla ei taida olla mitään sellaista kirjaa, jonka pariin palaisin yhä uudelleen ja uudelleen.

    VastaaPoista
  3. Kiitos kivasta kommentista! Ehkä tästä tulee kirja, johon palaat aina uudelleen? ;) Kirja tuli tosiaan sattumalta vastaani, mutta tuntuu, että se pitäisi hankkia omaksi. Olisi hienoa palata kirjaan, kun lukisi jotain siinä "puhuvaa" kirjailijaa tai sellaista kirjailijaa, johon kirjassa viitataan. No, en välttämättä kuitenkaan oikeasti palaisi, mutta tuon Jansson-jutun voisin kyllä oikeasti kopioida, siinä oli paljon kiinnostavia havaintoja ja pohdintoja Janssonin novelleista ja persoonasta.

    Jos kirjailijat kiinnostavat, suosittelen myös kirjaa Kirjailijan työmaat, jonka olen maininnut blogissa ennenkin. (http://kokolaillakirjallisesti.blogspot.com/2010/11/kurkistus-kirjailijan-tyohon.html) Luin sen jo viime vuoden puolella ja tarkoitus on ollut palata siihen vielä blogissakin. Itse asiassa piti palata jo tämän kirjan yhteydessä, mutta jutusta tuli tosi pitkä jo näinkin...

    VastaaPoista
  4. Onpa mielenkiintoinen kirja!

    Mutta lukevatko nuo kirjan kirjailijat vain klassikoita (ja Räppääjiä)? Eikö kukaan lue mitään vähän vähäpätöisempää uudelleen?

    Mä luulin lukeavani kirjoja aina uudelleen, mutta sen jälkeen, kun aloin listata lukemisiani, huomaisin, että aika harva kirja oikeasti päätyy uudelleenlukuun. Mutta on niitä kuitenkin muutamia. Lisäksi olen lukenut joitain kirjoja nuorempana niin monta kertaa, etten enää jaksa. :D

    VastaaPoista
  5. Aika paljon ne lukivat vain klassikkoja uudelleen - ja onhan Risto Räppääjätkin ehkä omassa lajissaan jo aika klassikkoja?

    Luulen, että kirjailijat halusivat nostaa esiin jotain tunnettua, niin se aukeaa paremmin lukijoille. Voihan olla, että kirjailijat lukevat uudestaan jotain muutakin, mutta nää klassikot valikoituivat vastauksiksi tähän kirjaan... Ja itsestäni tuntuu, että sen vähän, mitä luen kirjoja uudestaan, luen kyllä klassikkoja/muita tärkeitä kirjoja tai sitten ihan hömppää,jos en jaksa muuta. Jos pitäisi kirjoittaa kirjaan tuosta lukemisesta, niin ehkä minäkin valitsisin sen edustavamman puolen enkä hömppää. :D Ja yhä vähemmän kyllä ainakaan mitään vähäpäöistä tulee luettua uusiksi, on kiire lukea ihan tuntemattomia kirjoja...

    VastaaPoista
  6. Keksin ainoastaan Pikku vampyyri-kirjat, jotka olen viime aikoina lukenut uudelleen sitten lapsuusvuosien. Niiden kirjojen takia mursin aikanaan käteni, sillä kuvittelin osaavani lentää ja hyppäsin koulun korkealta kaiteelta muka lentääkseni pois koulun pihalta.

    VastaaPoista
  7. Minä palaan vanhoihin kunnon tyttökirjoihin, toimivat aina lepo- ja lohtukirjoina! Lisäksi erityisiä paluukirjasuosikkejani ovat Satu Koskimiehen ja Katarina Eskolan toimittamat päiväkirjat 50-luvun tytöt ja 50-luvun teinit. Ihanaa ajankuvaa, koskettavaa aikuiseksi kasvamista - ja kivoja kirjoja uudelleen luettaviksi siksikin, että päiväkirjamuotoisia kirjoja on helppo "uusintalukea" vaikka pätkittäinkin.

    VastaaPoista
  8. Vielä ei ole ikää niin paljon, että olisin ehtinyt kovin paljon palailemaan vanhoihin kirjoihin, mutta selkeästi Montgomeryn Runotyttö-sarja kestää uudelleen lukua. Olen lukenut sen 12 vuoden aikana kolme kertaa. Toinen kirja johon luultavasti tulen palaamaan muutamiakin kertoja tulevaisuudessa on Lorenzo Carccaterran Sleepers - Katuvarpuset.

    VastaaPoista
  9. Mähän luen kaikkia hyviä kirjoja uudestaan. :) Mutta sellainen pitkään mukana kulkenut kirja, josta on löytynyt eri-ikäisenä eri asioita ja silti sitä tuttua läheistä tunnelmaa, on ollut Pentti Saarikosken Tiarnia-kokoelma.

    Proosan puolelta löytyisi vissiin moniakin, mutta mainitaan nyt vaikka Täällä Pohjantähden sellaiseksi, joka kannattaa lukea muutaman vuoden välein.

    VastaaPoista
  10. Kotimaisia suurlemppareita ei ole. Mutta kirjahyllyn superraivauksesta on selvinneet ja tulevat selviämään edelleen, nimenomaan tulevia lukukertoja ajatellen
    - Umberto Econ Ruusun nimi
    - sama äijä: Foucaultin heiluri
    - Bach: Lokki Joonatan
    - Karen Blixen: kaikki
    - Saint-Exuperyn Pikku Prinssi.
    Noista en pysty varmaan ikinä luopumaan. En lue niitä joka vuosi, mutta aina välillä.

    VastaaPoista
  11. Mielenkiintoisen oloinen kirja tosiaan!

    Minusta olisi ihana ajatus palata joihinkin kirjoihin kerta toisensa jälkeen, mutta en saa itseäni lukemaan kirjoja uudelleen, kun koko ajan on niin paljon uuttakin luettavaa. Nuorempana luin kyllä monia suosikkeja useaan otteeseen. Esim. Taru sormusten herrasta, Pimeä nousee -sarja, Jalnat, Montgomeryn Annat, Muumit... No, Astrid Lindgrenin kirjoihin voisin oikeastaan sanoa vieläkin palaavani - nyt taas omien lasten kautta. Ja luin niitä paitsi lapsena ja nuorena myös nuorena aikuisena niin paljon, että osaan monet aivan ulkoa.

    Ja tavoitteena on palata vielä joskus noihin keräämiini tyttökirjoihin.

    Karoliina

    VastaaPoista
  12. Steen Steensen Blicherin novelli "Pitäjänlukkarin päiväkirja". (Myös samassa suomennetussa teoksessa olevan toisen novellin, "Veljbyn pappi", olen lukenut usein.) Viime kerrasta on yli 20 vuotta, mutta lapsena ja nuorena luin tämän säännöllisesti uudestaan ja uudestaan! Minusta se oli silloin ihana ja kiehtova. Taidanpa lukea taas ja blogata siitä! Antakaa mulle pari päivää aikaa! :)

    VastaaPoista
  13. Suomalainen vanhempi kirjallisuus on pääpiirteissään pöyristyttävän tylsää. Ensin ollaan köyhiä tai kipeitä ja sitten kuollaan, tai on sota ja sitten kuollaan. Ei ihme, että mokomalla ulinalla on kasvatettu maailman masentunein kansa.

    VastaaPoista
  14. Minä palaan melkein vuosittain Jane Austenin kirjojen pariin. Saan niistä aina jotain vähän uutta... Ylpeys ja ennakkoluulo on osa elämänrytmiäni.

    Ennestään tutun kirjan lukemisessa on erilaista rentoutta kuin uuden. Tosin täytyy myöntää, että nykyään on niin valtavasti lukemattomia kirjoja odottamassa vuoroaan, että täytyy olla melkoisen väsynyt olo ennen kuin vanhoihin tuttuihin tulee palattua :-)

    VastaaPoista
  15. Kiitos kaikille kommenteista ja anteeksi, että vastaan vasta nyt.

    Zepa, pari kysymystä: oletko ihastunut Lokki Joonataniin ja Pikku Prinssiin jo lapsena tai nuorena ja minkä aikakauden suomalainen kirjallisuus sinusta on erityisesti tylsää? Minä olen yrittänyt lukea Joonatania ja Prinssiä aikuisena enkä innostunut etenkään Lokki Joonatanista, vaikka huomasin kyllä, miksi se saattaa olla (ja onkin) monille tärkeä kirja. Luulen, että jos olisin lukenut sitä tai Pikku Prinssiä, josta pidän enemmän mutta en äärimmäisesti siitäkään, jo lapsena ja yhä uudestaan, minullekin olisi voinut tulla niihin läheinen suhde.

    Econ Ruusun nimi odottaa minulla ikuisesti lukemista. En tiedä, mikä siinä on, aina se jää kesken. Ehkä joskus. Paitsi että nyt näin leffankin, joten tarina on entistä tutumpi.

    Minusta vanhat suomalaiset teokset eivät ole tylsiä vaan hienoja! Aiheet ovat kyllä usein ankeita mutta käsittelytapa vaikka Canthilla tai Jotunilla pelottavan tarkkanäköinen ja ajaton... Sen sijaan "puolivanhasta", ehkä 60-80- tai 90-luvunkaan kirjallisuudesta en ole niin intoutunut, tuntuu, että siellä tosiaan törmää aina johonkin tylsään ja ankeaan, tietty lempikirjailijoitani lukuunottamatta. En kyllä ole usein oikein perillä, miltä aikakaudelta mikäkin teos on: nyt kun aloin lukea 70-luvun kirjallisuudesta kertovaa kirjaa, huomasin, että olen lukenut sitä paljonkin, vaikka toisin luulin.

    Karoliina, luulen, että aika monella muullakin tuo palaaminen pysyy vain ajatuksena ainakin useampien kirjojen kanssa. Itse olen palannut juuri lapsuuden ja nuoruuden kirjoihin, harvemmin aikuisena lukemiini. Ehkä niistä ei ole kulunut tarpeeksi aikaa. Yritän kyllä nyt lukea vaikka uudestaan samoja teoksia sen sijaan että vain hulluna ahnehtisin lisää lukemista. Vaikka eihän se oikein onnistu...

    Seija, en ole edes kuullut tuollaisesta novellista! Eli mielelläni luen juttusi siitä, mutta saat toki pari päivää lukuaikaa. :)

    Booksy, hienosti sanottu, että joku kirja on osa elämänrytmiä. :) Se tuttuus ja rentous kyllä vetävät monen tutun kirjan pariin. Niiden pariin, jotka tuntuivat ensilukemalta liian hankalalta, tulee harvemmin palattua, vaikka kuinka aikoisi.

    VastaaPoista
  16. Lokki Joonatan tuli tutuksi joskus alle kaksikymppisenä eli aika nuorena. Pikku Prinssin löysin vähän myöhemmin, saatoin olla jo kaksikymmentä. Idea oli varmaan siinä, että ne avasivat jotain uutta tasoa elämään, joka siihen mennessä oli ollut yksi yhteen daadaa arkea ja tylsää harmaata paskassa porukassa. Yliopistossa käytin Prinssiä valmistautuessani ranskan kielikokeeseen - en lukenut testiin mitään muuta, ja pääsin läpi :-)

    Suomalaisista teksteistä tylsiä on varsinkin kaikki klassikot. Kyllä, mun on ollut pakko lukea ne opinnoissa. Sotien ja kurjuuden lisäksi tylsää on kaikki jahkailu, dokaaminen ja loputtomat maisemakuvaukset. Suomalaisia kirjoittajia on pystynyt lukemaan vasta jostain 1990-luvulla ilmaantuneista nimistä saakka.

    Econ Ruusun nimi oli mulle tosi hieno kokemus. Kundi on hyvä kertoja, ja mut saa aina puolelleen sillä, kun esittelee laajaa ja syvää tietämystä siistissä paketissa. En silti tykkää kaikista Ecoista (esim. se Loana-juttu, mikä sen nimi olikaan, vetää vertoja suomalaistylsyydelle).

    Oon ihan hämmentynyt siitä, että et mennyt sekaisin Huijareista ja herrasmiehistä. Eikö siellä lopussa siis ollut mitään yllätystä sulle, vai eikö se vaikuttanut yhtä isosti kuin mulle? Mun piti oikein kelata kirja alusta että uskoin, että olin tosiaan ihan itse rakentanut sen loukun, johon tipahdin. Mainio vedätys!

    VastaaPoista
  17. Zepa, Pikku Prinssiä olisikin varmaan ihana lukea ranskaksi, se kieli sopisi niihin kauniisiin kuviinkin. Aiheutit juuri ihan uudenlaisen lukutarpeen. Pitääkin selvittää, saisiko sitä ranskaksi jostain. Mulle on tulossa kesällä ranskankielinen vieraskin, enkä ole puhunut ranskaa melkein 20 vuoteen. Olisi hienoa, jos osaisin vastata kaikkeen "Vain sydämellä näkee hyvin". ;)

    Suomalaiset klassikot kyllä jakavat mielipiteitä. Aika usein olen kuullut vaikka Jotunia lukiessani kommentteja, että eikö se ole ankeaa. Ei se musta ole, eikä muutkaan klassikot, vaikken menisi julistamaan, että pidän juopottelukohtauksista ja luonnonkuvauksista. Aiemmin vihasin luontokuvauksia, mutta nykyisin saatan joissain kirjoissa jopa pitää niistä, vähän arveluttavaa.

    Onkohan Ruusun nimessä ja Huijareissa jotain samaa?! Minuakin hämmentää, etten saa niitä luettua. Ruusussa on siis se hieman lieventävä asianhaara, että tunnen tarinan liian hyvin, mutta Harris ei ollenkaan vastannut odotuksiani. Taidan selailla sitä vielä uudestaan, ehkä mulla meni osa vihjeistä ohi ja sitten en ollut niin vaikuttunut lopusta, kun en ollut rakennellut erityisemmin "loukkua".

    Sekin taitaa olla kyllä yleisesti mielipiteitä jakava kirja. Kun taannoin yritin lukea jotain muuta Harrisia, enkä onnistunut, niin mulle suositeltiin juuri Huijareita. Ystävälle oltiin suositeltu kaikkia muita Harriseja paitsi sitä! Ja kun käsittelimme sitä lukupiirissä, niin mielipiteet jakautuivat sielläkin.

    Ainakin kirja aiheuttaa keskustelua, se on aina merkittävyyden merkki!

    VastaaPoista
  18. Kaveripiirissä on tunnustettu yllättävän usein, että Pikku Prinssiä on käytetty testaamaan parisuhde-ehdokasta. (Itekin...) Jos ei kokelas tajua Prinssistä mitään, ei "ehkä" ole ihan suhteiluvaivan väärti.

    "One ne voit bien qu'avec le coeur." Tai avec le Prince, hehe.

    VastaaPoista
  19. Zepa, mielenkiintoista! Mutta vinkki on myöhäinen - tässä vaiheessa suhdetta en uskalla testata, vaan riittää se, että mies edes tajuaa, miksi istun nenä kiinni kirjassa. :D

    Tuo ranskankielinen Prinssi jäi nyt oikein vainoamaan mua, ajattelin sitä monta kertaa viikonloppuna. Se on saatava käsiin, pian! Akateemisesta varmaan löytyy...

    VastaaPoista