maanantai 10. tammikuuta 2011

Pirkko Saisio: Lokikirja

Joskus pelottaa, että joku matka Dianalla sujuisi niin tavanomaisesti, ettei mitään kirjoittamista olisi.
Väli Maarianhamina-Lappo ei ollut sellainen.

Oi kesä, meri, huumori, rakkaus ja ystävyys. Oi ihana elämä ja ihanat kirjat ja kirjailijat!

Tähän hihkumiseen on syynsä: Pirkko Saision Lokikirjasta löysin kirjan, jota olen lukenut vilpittömästi nauttien, lukiessani hymyillen ja hykerrellen,
huolettomana ja lukemisen ilosta kehräten (ja koko ajan innoissani miehelle kirjan tapahtumia selostaen). Täydelliset hyvän mielen kirjat ovat niin harvinaisia, että ihan sydämessä läikähtää, kun saa sellaiseen käsiinsä.

Viime vuonna ilmestynyt Lokikirja on aivan erilaista Saisiota kuin taitavan analyyttiset, kantaa ottavat romaanit, joihin olemme tottuneet. Tämän kirjan taidokkuus piilee elämänilossa ja maanläheisyydessä (tai merenläheisyydessä).

Teoksen nimen mukaisesti kyseessä on veneen, Mahonkiristeilijä Dianan, päiväkirja. Seikkailu alkaa, kun Saisio eli Saikki ja hänen puolisonsa Honksu (Honkasalo), pesunkestävät maakravut, ostavat puolivahingossa 35-vuotiaan vanhan, vuotavan ja kaikin puolin epäluotettavaksi osoittautuvan puuveneen. Tai on Dianassa se luotettava puoli, että sillä joutuu lähes joka veneilyllä merihätään - ja se, että siitä huolimatta omistajien tunteet Dianaa kohtaan vain kasvavat kesä kesältä. Diana on kuin perheenjäsen. Se, miehistönään Saikin ja Honksun lisäksi tytär Elsa ja usein tuhmia puhuva pehmoeläin Kengu sekä vaihtuva määrä ystäviä, seilaa aluksi Uudenkaupungin tienoilla mutta uskaltautuu sitten saaristomerelle ja rannikkoa pitkin aina Kotkaan asti. Merenkulkijasta tulee välillä sisävesien tutkijakin, Diana-parka on tuulten ja myrskyjen armoilla Pielisellä.

Hihittelin kirjan alusta loppuun. Ihastumista kirjaan edesauttoi se, että Diana lipui aluksi minulle rakkailla ja tutuilla vesillä, mutta kuljin Dianan kannella mieluusti muuallekin. Saaristo ja veneily kiehtovat minua aiheina, mutta nautin kirjassa myös Saision hauskoista piirustuksista ja elävistä, nasevista kuvauksista, olipa kyse sitten sukeltamisesta potkuriin takertuneen köyden perään tai ystäväjoukon kestitsemisestä. Käsin kirjoitettu kirja pursuaa lämmintä huumoria ja lempeää itseironiaa. Nälkäisenä tai janoisena sitä ei kyllä kannata lukea, sillä kirjassa syödään kuin Viisikoissa konsanaan eikä merimiesmäinen Huhhahhei ja rommia pullo -ajattelutapakaan ole aivan vieras Dianan väelle.

Suosittelen kirjaa kaikille veneilyn ystäville ja niille, joita veneily pelottaa. Tämän kirjan jälkeen pelko on poissa: ihan sama, vuotaako vene tai tunteeko kukaan merimerkkejä, tulis nyt vaan kesä ja päästäisiin vesille! Aurinkoa, tiiroja, haahkoja, suolan hajua ja paljaita kallioita. Vihdoinkin!


Pirkko Saisio: Lokikirja. Siltala, 2010.

Kustantajan kirjaesittely ja teksinäyte kirjan alusta täällä.

4 kommenttia:

  1. Tällaisten bloggausten jälkeen ei voi muuta kuin lukea kirjan.

    Karoliina

    VastaaPoista
  2. Veneily on minulle aika vieras maailma, mutta tämän kirjan haluan lukea. Taidan ostaa itselleni syntymäpäivälahjaksi maaliskuussa. :)

    VastaaPoista
  3. Haa, heti kaksi uutta lukijaa kirjalle! :) Mietin kyllä, menikö tämä hehkutus jo vähän yli, mutta jos kirja todella ilahduttaa, niin saahan siitä kertoa. Minulla oli tosin siis jo otollinen lähtökohta: seilataan tutuilla vesillä ja käydään tutussa Gasthausissa tuon tuosta. Lisäksi, köh, minunkin lapsuudenperheessäni tunnetaan puhuvia ja muutenkin kovin arvovaltaisia pehmoeläimiä. ;)

    Löysin kirjasta kuitenkin muitakin kiittäviä, hehkuttavia ja ihkuttavia arvioita. Kirjaa on myös kommentoitu niin, että se sopii maakravuillekin. Lisäksi siinä irvailtiin tuohon mainitsemaani lempeän ironiseen sävyyn kulttuuriväelle ja taistolaisuudelle. Eli pieni kirja, jossa on paljon mistä ammentaa, toivottavasti pidätte!

    VastaaPoista
  4. Sait myytyä. Hirveä veneilykuume ja kesän ikävä! Pakko lukea pian!

    VastaaPoista