sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Aakkoshaaste: C niin kuin Canth

Luin aakkoshaasteen kolmannen kirjan jo parisen viikkoa sitten, mutta unohdin raportoida. D-kirjaa en ole saanut edes päätettyä, saati luettua. Hyvin menee. Mutta samanlaista hitaasti eikä edes kovin vakaasti etenevää aakkostaminen on vissiin ollut muillakin (ja Odysseus-haaste, ei puhuta siitä).

C-kirjan luin kuitenkin mielelläni. Ihailen Minna Canthin sujuvaa, osuvaa ja hämmästyttävän aikaa kestävää, oikeastaan ajatonta, kielenkäyttöä. Lisäksi monitoiminainen kiinnostaa minua henkilönä; joskus vielä luen Canthin elämäkerran muualtakin kuin Wikipediasta.

Salakari ei ole Canthin tunnetuimpia teoksia, mutta voisi hyvin olla. Siinä on samanlaista kantaa ottavuutta kuin esim. Anna Liisassa ja Papin perheessä. Yhtäläistä on myös se, että myös tässä teoksessa kerrotaan asioista yksilön näkökulmasta, tavallisten ihmisten kautta, ja taas canthmaisen tarkalla, realistisen psykologisella otteella.

Teoksen päähenkilö on monen lapsen äiti Alma Karell, rehtorin rouva. Pariskunnan eloa kuvataan perinteiseksi: mies on työteliäs ja paljon pois kotoa, vaimo huolehtii lapsista ja kodista. Kaikki on hyvin.

Kun maailma alkaa järkkyä, se järkkyy kunnolla. Alma on elänyt kunnollista, suojattua elämää ja pysynyt jotenkin hyvin naivina lapsistaan ja avioliitostaan huolimatta. Näin hän on myös alttiina houkutuksille eli aviorikokselle - joka vielä kuvataan Canthille poikkeuksellisen eroottisesti ja toisaalta suorasukaisesti, kuten teoksen alkupuheessa luonnehditaan.

Paha saa palkkansa. Olin hieman pettynyt teoksen liialliseen loppudramatiikkaan. Jo pelkästään syyllisyydentunnoista ja avioliiton sekä kyläyhteisön yleisen moraalin merkityksestä olisi saanut kelpo kirjan, mutta nyt tuntui, että kirja olikin tarkoitettu, toisin kuin Canthin teokset yleensä, silmien avaamisen sijasta opettamaan: älä tee huorin. Kuin kostoksi Alman huikentelevaisuudesta perheen vanhin lapsi, ainoa poika, sairastuu ja kuolee. Hurjaa syyllisyyttä tunteva äiti menettää ensin järkensä ja sitten hänkin henkensä. Ei siis mikään onnellinen loppu, eikä oikein edes opettavainen, vaan lähinnä pelottelevainen.

Suosittelen kirjaa kuitenkin Minna Canthin ystäville. SKS:n julkaisema Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjaan, jossa tämäkin teos on julkaistu, kannattaa myös tutustua. Ensinnäkin sarja tarjoaa mahdollisuuden tutustua edullisesti klassikkokirjallisuuten; suurin osan sarjan pokkareista on halpoja. Toiseksi kirjoissa on aina myös esipuhe, jossa kerrotaan kyseisestä kirjailijasta ja kirjasta ja esitellään mm. aikalaiskritiikkiä. Olen itse huono syventymään tällaiseen faktatietoon toden teolla, mutta perusteellisemmalle lukijalle esipuhe on varmasti hyvä, lukukokemusta monipuolistava lisä.

Tekstinäyte, s. 81:
Ei risahdusta eikä ääntä. Mutta ylhäältä kumotti kuu niinkuin ennen ja tähdet tuikkivat. Alman katse ei niihin kiintynyt. Hän kätki kasvonsa käsiin ja painoi otsan polviin. Nymark sytytti loitompana papyrossia, ja laskeutui sitten kivelle korjaamaan luistinta jalkaansa. Siitä oli remmi katkennut. Kun hän oli saanut sen laitetuksi, kääntyi hän Almaan, joka yhä istui samassa asennossa.
"Joko lähdemme?"
Hänen äänensä oli levollinen ja tyyni; Alma kuitenkin pöyristyi kokoon sitä kuullessaan, oihkaili, heittäytyi suulleen maahan ja repi kanervikkoa molemmin käsin. Varvut leikkasivat hänen sormiaan, mutta sitä hän ei tuntenut.
"Alma, elä ole lapsellinen."
Nymark seisoi hänen vieressään ja koetti nostaa häntä ylös.
"Kuule minua, tuo on turhaa. Ei yksikään silmä ole meitä nähnyt, ei kukaan tiedä, minä vannon ettei se kuolemanhetkelläkään tule huuliltani. Alma, armas, tottele minua."


Minna Canth: Salakari. SKS, 1996. (kirjan ensipainos v. 1887)

2 kommenttia:

  1. Minuakin se loppu häiritsi, mutta kun mietin asiaa kontekstuaalisesti, sen ajan uskomusten valossa, niin ymmärsin Alman kohtalon. Canthin aikaan uskottiin vahvasti että nainen voi kuolla hysteriaan (ja vieläpä että hysterian keskus on naisen kohdussa). Siksi sitä lopetusta ja Alman tuntemuksia täytyikin dramatisoida kunnolla, jotta lukijakin ymmärsi missä tunnontuskissa Alma mahtoi ollakaan, jotta moinen hysteria olisi mahdollista.

    Niin tai näin, ärsytti se nykylukijaa silti. :)

    VastaaPoista
  2. Hieno täsmennys! Noin se varmasti olikin, joten suotakoon edes osa liioittelusta anteeksi Canthille. :) Jotenkin vaan muut hänen teoksensa eivät ole mielestäni olleet yhtä yliampuvia tai sitten aika on jo kullannut muistot.

    VastaaPoista