tiistai 17. elokuuta 2010

H niin kuin Helakisa

Aakkossarjalle heti jatkoa G niin kuin Gavaldan jälkeen. Vuorossa on Kaarina Helakisa ja lastenromaani Ainakin miljoona sinistä kissaa. I-kirjakin on jo lähes luettu.

H viihdytti minua paljon enemmän kuin G. Törmäsin tähän kirjaan nettiantikassa, kun etsin kirjoja kissakirjojen kokoelmaani. Kirjan nimi oli niin kiehtova, että teos oli pakko hankkia heti.
Tässä kirjassa on paljon samaa kuin perinteisissä, opettavaisissa saduissa. Pieni, vähän syrjäytynyt poika Samuel tapaa pullonhenki Arielin. Ariel opettaa: Sen minkä ihmismieli keksi kerta, se mielessä: siis olemassa on.

Samuel ei ymmärrä, että tässä piilee myös riskinsä – pitää varoa, mitä toivoo ja kuvittelee. Samuelin mieli loihtii sinisiä kissoja. Ensin yhden, sitten useampia... Pian koko kaupunki on täynnä eriskummallisia kissoja. Ensin kaikki vaikuttaa hyvältä, joskin oudolta. Samuelin isä, valokuvaaja, menestyy kissakuvillaan ja äitikin voi vähentää työntekoa. Mutta sitten kissoja on liikaa, ihan liikaa. Samuel kuvittelee vahingossa myös hurjan taistelijakissan, jotkut ihmisetkin tuntuvat olevan oikeasti kissoja... Ja joku mainostaa kissaturkkeja. Samuel on onneton, eikä keksi, miten saa kuviteltua tilanteen takaisin rauhalliseksi. Juuri tästähän Ariel häntä varoitti, vieläpä moneen kertaan.
Kuten kunnon saduissa, loppu hyvin, kaikki hyvin – tai ainakin melkein, sillä loppu jää hieman avoimeksi. Luulen, että avoin loppu oli yksi syy, miksi Salla aiemmin lastenkirjakeskustelussa kommentoi, että tämä kirja pelotti häntä lapsena. Arvelen myös, että lapsia saattaa sinänsä kiehtovassa tarinassa pelottaa myös se, että mitä jos kuvitelmat oikeasti toteutuvat – etenkin lapsenahan sitä kuvittelee yhtä sun toista, ei aina suinkaan loppuun asti harkittua.

Aikuista kirja ei pelottanut, sen sijaan viihdytti kovastikin. Tässä oli jotain samaa kuin Marjatta Kurenniemen saturomaaneissa, joista pidän paljon – ja joista Onnimannin ja Puuhiset olen lukenutkin vasta aikuisena; Onneli ja Anneli taas oli yksi lapsuuden tärkeimmistä kirjoista. Kiitosta myös Jori Svärdin hauskoille mustavalkoisille kissakuville. Uskon, ettei tarvitse olla edes suuren suuri kissanystävä pitääkseen niistä!

Tekstinäyte – ja tämäkin voisi salaperäisyydessään olla lapsesta aika pelottava, jopa uhkaava kohta, luulen (s. 71):

Siniset kissat eivät myöskään poikineet. Ne vain lisääntyivät. Äänettömästi niitä nousi kellareista ja katukuiluista; joskus puistossa saattoi nähdä, miten jonkin puun takaa liukui nopein käpälin esiin pieni kissa, ja näkijä olisi voinut vannoa, ettei puun taakse äsken ollut kissaa eikä mitään muutakaan mennyt, ja niin näkijän oli palattava ymmällään kotiinsa, jossa tavallisella sinisellä kangaskissalla leikkivä lapsonen sai näkijän olon tuntumaan niin epätodelliselta, ettö hänen oli kiireimmiten keitettävä itsellensä kupillinen malvateetä rauhoittuakseen.


Kaarina Helakisa: Ainakin miljoona sinistä kissaa. Wsoy, 1978. Kuvitus Jori Svärd.

P.S. Olen lueskellut kissakirjojani silloin tällöin. Kissakirjajuttu tulossa joskus syyskuussa, luulen.

7 kommenttia:

  1. Aika jännän kuuloista tekstiä. Minun täytyy varmaan lukea tuo joskus. Ja aihekin on kiva! :)

    VastaaPoista
  2. Hei, tuo löytyy minunkin hyllystäni. Juuri ostin James Herriotin kirjan Elämäni kissat ja siinä on yksi suuri vika: sitä ei voi liikutukseltaan lukea metromatkoilla, ellei halua kanssamatkustajien ihmetteleviä katseita...

    Odotan kissajuttuasi innolla!
    t. Minna

    VastaaPoista
  3. Minna, kiitos ihanasta vinkistä! Kun etsin tietoa Herriotin kirjasta, törmäsin tällaiseen luetteloon. Iik, miten monta kissakirjaa! http://www.tampere.fi/kirjasto/lapset/kissa.htm

    VastaaPoista
  4. Kuvaus on mielenkiintoinen, koska mulla ei ole mitään muistikuvaa tarkasta juonesta eikä Arielista tai Samuelista. Muistan vaan, että jokin siinä kirjassa oli pelottavan ja jännän tuntuista!

    VastaaPoista
  5. Huu, ihanan mielikuvitusta kutkuttava! Viime vuosina ihastuin Varjak Käpälään. Sitten sille tuli jatko-osa Varjak, lainsuojaton, joka ei ollutkaan niin hyvä, mielestäni... tai... ehkä se olikin ihan jees... oli vain aika erilainen kuin edeltäjänsä. Niissä on hurjia, pelottavia juttuja, ihan aikuistakin pelottaa, vaikka ovat kai lastenkirjoja! Tai ehkä olen vain tavallista jänishousumpi aikuinen.

    VastaaPoista
  6. Hyvä vinkki minullekin kissojen ystävälle ja kirja tarttuu kyllä mukaan, kun tulee minua vastaan. Tein juuri tänään/eilen ihanat löydöt Anni Swanin Jänis Wemmelsäären ja Kettu Repolaisen seikkailuja, Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu ja vielä yksi Tuhkimus-satukirja. Toiset kirjoista oli vähän huonokuntoisia, mutta nyt tekee mieli lukea satuja ja loruja.

    VastaaPoista