torstai 5. elokuuta 2010

Ilahduttava ja kauhistuttava paluu lapsuuden kirjoihin

Ystävä kävi kylässä ja tuli puhetta siitä, mitä lapsuuden aikaisia kirjoja olemme lukeneet aikuisina ja miltä ne ovat tuntuneet. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta aina se on minusta kiinnostava aihe.
Kumpikin oli lukenut Anni Swanin teoksia. Minusta lukukokemus oli vain rentouttava ja nostalginen ja lisäksi kiinnostava, sillä olen aikuisena perehtynyt Anni Swanin elämään mm. lukemalla hänen saduistaan tehdyn kirjallisuustieteen väitöskirjan (Sirpa Kivilaakso: Lumometsän syli). Ystävä taas oli hämmentynyt Iris rukasta: hän oli kuulemma ymmärtänyt sen aikuisena aivan eri lailla kuin lapsena. Hän oli lukenut Iriksen heti kun oli oppinut lukemaan ja pieni lapsi oli käsittänyt monet asiat väärin.

Minulle ehkä mielenkiintoisimmat paluu lapsuuteen -lukukokemukset ovat tarjonneet L. M. Montgomeryn Anna-kirjat. Luin niitä lapsena vain ihastuttavan vanhanaikaisina, kauniista ja huolettomasta maailmasta kertovina romaaneina. Aikuisena olen joskus jopa tuskaillut joidenkin kirjojen tai ainakin kohtauksien tylsyyttä ja/tai lapsellisuutta, mutta toisaalta olen nauttinut kirjoista jopa enemmän kuin lapsena. Ne ovat tarjonneet mielenkiintoista ajankuvaa ja vieneet Kanadaan, jossa olen viettänyt vuoden elämästäni (en kyllä suinkaan Prinssi Edwardin saarella). Ennen kaikkea olen kuitenkin hämmästellyt ilahtuneena, kuinka kantaaottavia ja hauskoja kirjat ovat. Niistä löytyy feminismiä ja ironiaa, jotka eivät auenneet pikkutytölle ollenkaan. Lisäksi kissanomistajana olen kiinnostunut havainnosta, miten paljon kissoja kaikissa Montgomeryn kirjoissa onkaan ja miten suuria persoonia ne ovat. Jossain kirjassa (olisiko ollut Vanhan kartanon Pat) Montgomery vielä tuo – taas ironiseen sävyyn – ilmi, ettei tuohon maailman aikaan ollut lainkaan normaalia, että lemmikit olivat perheenjäseniä ja kissat saivat nukkua sängyssä. Oikeastaan vielä tuolloin ei ehkä edes pitäisi puhua lemmikeistä ainakaan kissojen kohdalla.

Kolmas kirjailija, joista puhuimme, oli Astrid Lindgren. Luin Marikkia lukuun ottamatta kaikki kirjahyllystäni löytyvät Lindgrenit eräänä kesänä. Rakastin Ronjaa yhä, Mio ei sytyttänyt edelleenkään, Veljeni Leijonamieli taas oli todella hämmentävä lukukokemus.

Luin kirjan yhä uudestaan ja uudestaan lapsena ja nautin sen tunnelmasta ja jännittävyydestä: kaikkein jännittävintä minusta oli tietenkin hurja Katla-lohikäärme.

Aikuisena olin tyrmistynyt, kun Leijonamieli olikin täynnä kuolemaa. Kun tarina käy mahdottomaksi, veljekset Leijonamieli hyppäävät aina seuraavaan aikaan ja näkevät valon. Kirjassa tehdään muistikuvieni mukaan (en jaksa nyt tarkistaa, mutta eiköhän tämä ole monelle tuttuakin tutumpi kirja) ainakin kaksi tai kolme kertaa itsemurha. Lapsena en toki lukenut kertomusta ihan noin suoraviivaisesti, mutta aikuisena luin – ja muistin, että naapurintäti varjeli lapsiaan tältä kirjalta ja ymmärrän nyt paremmin, miksi. Pitäisi lukea Leijonamieli vielä kertaalleen, niin kyseenalainen muistikuva siitä jäi.

Sitten ovat tietysti Tove Janssonin Muumit. Niitä en kuitenkaan muista erityisemmin lukeneeni lapsena, vaikka varmasti olenkin lukenut... Aikuisena luen niitä ihanan rentouttavina ja toisaalta hyvin opettavaisina kirjoina. Mitä kielenkäyttöä, millaista elämänfilosofiaa! Jos Muumimamma olisi olemassa, hän voisi lyödä rahoiksi kirjoittamalla tervejärkisiä lastenkasvatusoppaita.

22 kommenttia:

  1. Ihana, muistojen ja nykyisyydenkin täyttämä blogipäivitys! Iiris-rukka, Anna-kirjat ja Marikki ovat kolme suurinta lapsuuteni suosikkia ja nautin kirjoista edelleen. Pidän myös Muumeista, niistä Tove Janssonin romaaneista (en nykyisistä lasten kuvakirjoista). Totta, että aikuisena näitä kirjoja lukee eri tavoin, paremmalla ymmärryksellä. Silti lapsuuden lukukokemus on aina samaan aikaan läsnä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Lumiomena! Minä en ole tosiaan lukenut Marikkia uudestaan aikuisena, mutta pitäisi kyllä - muistan kohtauksia Marikista ulkoa, niin usein luin sen lapsena.

    Joskus toivoisi, että lapsuuden kirjoja lukiessaan voisi tavoittaa vain sen lapsuuden lukukokemuksen ja nauttia nostalgiasta. Aina se ei onnistu: jotkut rakkaimmistakin kirjoista jäävät aikuisena kesken tai sitten tulee näitä Leijonamieli-ilmiöitä, että kirja onkin aivan erilainen kuin kuvitteli. Leijonamieli lienee ollut tyrmistyttävin lukukokemus tässä lajissa.

    Vaikka osa lastenkirjoista ei enää kiinnosta enää aikuisena, niin se pätee usein, että jos en ole tykännyt jostain kirjasta lapsena, en pidä aikuisenakaan. Esim. tuo Lindgrenin Mio, poikani Mio. Vaikka luin kaikki Lindgrenit useita kertoja lapsena, sitä en saanut luettua, eikä se vetänyt aikuisenakaan.

    VastaaPoista
  3. Melkein hävettää tunnustaa, että kaikki nuo mainitsemasti kirjat ovat minulla lukematta. Itse luin noiden kirjojen kohderyhmäikään kuuluessani vain ja ainoastaan hevoskirjoja (ja monet lähikirjastosta löytyneet tai omaan kirjahyllyyn päätyneet MONTA kertaa).

    Melkein yleissivistyksen vuoksi tekisi mieli harhailla lähiaikoina lastenosastolle ja tutustua joihinkin tyttökirjasarjoihin :).

    VastaaPoista
  4. Tessa, olen kuullut monista muistakin hevostytöistä, jotka olivat hevostyttöjä kirjahyllyä myöten!

    Itse olen joskus ajatellut, pitäisikö lukea Neiti Etsivä. Niitähän ovat lukeneet kaikki muut paitsi minä... Tai aloitin kai kerran yhtä, mutta en tykännyt. No, en sitten varmaan tykkäisi nytkään.

    VastaaPoista
  5. Minusta Mio, poikani Mio oli monella tavalla lumoava. Erityisesti Miramis-hevonen oli ihana ja kiehtova!

    VastaaPoista
  6. Mielenkiintoista, Salla! Minulle ei ole jostain syystä jäänyt Miosta oikein mitään mieleen, paitsi surullinen ja jotenkin ahdistava tunnelma. Ystävä sanoi eilen, että Mio on pelkkää surua ja rankka lastenkirjaksi... Mutta hyvä tietää, että siitä voi löytää myös lumoa ja ihanuutta!

    VastaaPoista
  7. Minäkin luin Leijonamielen uudemman kerran aikuisena ja muistan, miten hämmästyin kun tajusin miten paljon kuolemaa kirjassa on. Lähinnä minua järkytti se, että heti kirjan alussa toinen veljeksistä kuolee tapaturmassa. En varmaan lapsena tajunnut tätä täysin, koska luulen että se olisi jäänyt mieleen. Muuten kirja on todella koskettava, yksi lempi-Lindgreneistäni.

    VastaaPoista
  8. Jos muistan oikein, niin Astrid Lindgren, joka ilmeisesti itse uskoi sielunvaellukseen, halusi kirjoittaa "Veljeni Leijonamielen" lohduksi kuolemansairaille lapsille.

    Itse rakastin sitä lapsena, mutta kun yritin joskus teininä lukea sitä uudelleen niin sain hirveän itkukohtauksen heti ensimmäisen luvun lopussa. Lapset todellakin kokevat asiat eri tavalla kuin aikuiset.

    VastaaPoista
  9. Minäkin koin Leijonamielen todella ahdistavaksi jo lapsena. Entäs perinteiset sadut? Lukiko kukaan myy esim Grimmin veljesten(silpomis)satuja? Yksi satukirja jonka koin äärimmäisen ahdistavana ja samalla suunnattoman kiehtovana oli Laura Sointeen (Varjojen linnnan prinssit, Hukkasaaren salaisuus tms.). Ostin sen nyt aikuisena ja aivan niin tummiksi en sävyjä kokenut, mutta lapsena tarinat ilmeisesti järisyttivät alitajuntani syövereitä.

    VastaaPoista
  10. Grimmin sadut julkaistiin hienona suomalaislaitoksena muutama vuosi sitten. En ole lukenut vieläkään, kirjastossa hiplaillut kyllä, pitäisi lukea.

    Lasta voivat pelottaa mitä ihmeellisimmät asiat. Minä muistan, että K-blogissakin mainittu Kaarina Helakisan "Ainakin miljoona sinistä kissaa" tuntui jostain syystä todella pelottavalta kirjalta, vaikka kiehtova nimi lumosi minut lapsena.

    VastaaPoista
  11. Toinen kiehtova ja vähän pelottava kissakirja kirjaston lastenosastolla oli sellainen, jossa oli upeat värikuvat kultaisesta kissasta. Pinnistelin muistia ja pieni googletus osoitti, että kyseessä voisi olla Marja-Leena Mikkolan Kultakissa. Muistaako joku tätä kirjaa?

    VastaaPoista
  12. Mielenkiintoisia kommentteja, kiitos! Minusta tuntuu, että jos nyt lukisin Leijonamielen, pitäisin siitä enemmän kuin viime kerralla: silloin päähuomion vei vain se, että onko tässä näin paljon kuolemaa ja vielä näin esitettynä. Kiitos, Reeta Karoliina, mielenkiintoisesta taustoituksesta.

    Minulla on itseni ikäinen Grimmin satujen kokoomateos hyllyssä. Olen usein aikonut lukea sen aikuisen näkökulmasta. Muistan kyllä pelottavat tarinat ja etenkin kuvat ihan ulkoa lapsuudesta. Vanhempani olivat muuten ostaneet tuon "satu"kirjan ennen syntymääni, mutta eivät voineet lukea sitä odotus- tai vauva-aikanani, koska tarinat olivat niin julmia. Varsinainen satukirja siis - mutta eihän satuja ennen mukaviksi iltalukemisiksi kirjoitettukaan.

    Nyt tuli oikein himo lukea Ainakin miljoona sinistä kissaa! En ole nimittäin vieläkään lukenut sitä, ja eilen jo ennen Sallan kommenttia ajattelin, että se voisi olla seuraava kirjani; nyt se kiinnostaa vielä enemmän. Minulla on hämärä muistikuva jostain kultakissaisesta kirjasta, mutta luulen, etten ole koskaan lukenut sitä.

    VastaaPoista
  13. Mulla on omassa hyllyssä Ronja Rövardotter ja Bröderna Lejonhjärtä, ja voin suositella ruotsiksikin lukemista. (Tai ainakin joskus sujui hyvin, olen ostanut nuo lukioikäisenä, jolloin ruotsi oli aktiivisesti hallussa.)


    Viralliselta Astrid Lindgren -sivulta löytyvä bibliografia on muuten tosi kiehtova, erityisesti nuo "Matti bor i Finland" tyyppiset kirjat vaikuttavat ovat mulle tuntemattomia!

    http://www.astridlindgren.se/verken/bocker

    VastaaPoista
  14. Kuolema ja suru voivat kuuulua joidenkin lasten elämään hyvin läheisesti ja sadut usein auttavat käsittelemään asioita.

    Toisaalta nämä teemat myös kiinnostavat lasta ja kamalat sadut lapsi taas osaa suodattaa itselleen sopiviksi; siksi väkivaltaelokuvat ovat haitallisia, mutta sadut ei - kunhan niitä ei lueta väkisin, jos lasta pelottaa. ;)

    VastaaPoista
  15. Anonyymi, totta - viisas kommentti. Tämäkin keskustelu osoittaa, ettei lapsi lue (kuule) kertomuksia samalla tavalla kuin aikuinen, vaan tosiaan muokkaa ne itselleen sopiviksi. Lasta ei tarvitse eikä kannatakaan varjella hurjilta jutuilta - paitsi tietenkin, jos ne ovat selvästi liian hurjia. Nykyisinhän käsittääkseni tehdään ihan "täsmälastenkirjoja", jotta lapsi voisi niiden avulla käsitellä vaikeita asioita.

    VastaaPoista
  16. Vielä: Astrid Lindgrenistä on ilmestynyt ainakin pari elämäkertaa tämän perusteella http://wsoy.fi/yk/products/show/28648?category=136
    Pitää lukea ne(kin) jossain vaiheessa!

    VastaaPoista
  17. Mielenkiintoinen postaus, Jenni!

    Muistan itse edelleen, kun minulle luettiin koulussa ääneen Veljeni leijonamieli. Se oli silloin jännittävä ja sopivasti pelottava. Surua en muista ja tuo aikuisten spekuloima ja joskus kritisoima itsemurha-teemakin taitaa jäädä onneksi lapsilta sivuun.

    On hienoa, että Lindgren kirjoittaa siten, että kirjassa kulkee useita eri tasoja. Siinä varmaan on yksi syy siihen, että kirjat kulkevat käsistä käteen edelleen.

    Jansson onkin sitten minulle eriskummallinen kirjailija. En pitänyt Muumeista lapsena, en oikein edes törmännyt niihin. Sen sijaan nyt aikuisena olen hurahtanut niihin täysin. Näinkin voi lastenkirjan kohdalla käydä.

    VastaaPoista
  18. Valkoinen kirahvi, minusta kaikkein hienoimpia kirjoja ovatkin ne, jotka aukeavat (eri tavoilla) sekä lapsille että aikuisille. Sellaisissa kirjoissa on usein jotain yleisinhimillistä, ajatonta viisautta ja koskettavuutta, sellainen vetoaa kaikenikäisiin. Minulla on aika samantapainen kokemus Muumeista, mutta niitähän ei, ainakaan kaikkia, edes kirjoitettu alun perin lapsille. Sen soisi vielä useampien aikuisten tietävän, jotta tutustuisivat ihaniin Muumeihin! :)

    VastaaPoista
  19. Aa, ihana aihe. Luin alkukesästä lapsuuden kirjoja, pitäisi jatkaa...Mulle tuli yksi hauska kuuntelukokemus mieleen, nimittäin kun opettaja luki aamuisin aina pienen pätkän Jules Vernen kirjoja. Serkun kanssa luettiin kesäisin teltassa nuoremmalle (lukutaidottomalle) serkulle ääneen mm. kolmen muskettisoturin seikkailuja. Taidettiin lausua d'artagnan noin kiljoonalla eri tavalla.

    VastaaPoista
  20. S, teillä on ollut ihana opettaja! Voi kun kaikki opettajat lukisivat aamusta lapsille, kuinka hyvää se tekisi ja kuinka kivaa olisi. (Tosin en tiedä mitään nykykoulusta, ties vaikka lukisivatkin.)

    D'Artagnan-muistosta tuli mieleen, kun nauhoitimme lapsena siskon kanssa kasetille uutisia. Uutisoimme, että joku elokuva oli saanut "Ossarin" :D

    VastaaPoista
  21. Pakko kommentoida, S ja Jenni. Työskentelin joskus sata vuotta sitten lukion jälkeen välivuotta viettäessäni sijaisopettajana ala-asteilla. Yksi keikka osui vaikeana pidettyyn kouluun luokalle, josta opettajahuoneessa varoiteltiin. Rauhattomia ja kurittomia lapset olivatkin. Sain heidät istumaan hiljaa vain kun luin ääneen Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjaa. Se oli siis vakiopettajan tapa, luku päivässä. Minun parina sijaispäivänäni taisimme kyllä lukea kirjan loppuun..

    VastaaPoista
  22. Hyvä Mari! Luulen, että isommatkin koululaiset tykkäisivät ja heille tekisi hyvää kuunnella ääneenlukua, kuunteleminenhan on todella rauhoittavaa ja rentouttavaa.

    VastaaPoista