keskiviikko 11. elokuuta 2010

Voi Aila Meriluoto!

Voi kauhistus ja voi ihastus.


Olen lukenut Aila Meriluodon päiväkirjoja, runokokoelman Lasimaalaus, lastenkirjan Vihreä tukka sekä romaanin Peter Peter. Vasta nyt kuitenkin tiedän kunnolla, miten Aila Meriluoto kirjoittaa.

Sain valmiiksi Panu Rajalan Meriluoto-elämäkerran, jota kehuin jo alkuunsa. Kehun sitä yhä. Kyllä, etenkin kirjan keskivaiheilla puidaan jopa puuduttavassa määrin Meriluodon kummallisia miessuhteita – mutta Meriluoto siirsi suhteensa ja kokemuksensa teksteihinsä, niin että suhdepuintiin on syynsä. Ja kyllä, Panu tuo ilmi, että hänellä oli sutinaa Ailan kanssa – mutta senkin sutinan Aila julkisti teoksissaan, Panun hämmennykseksi.

Eli kannattaa tutustua Aila Meriluodon erikoiseen, lukijasta melko ahdistavaan elämään, niin tutustuu hänen teoksiinsakin. Muistan ihmetelleeni Peter Peterissä, voisiko suomalainen nainen oikeasti jättää kaiken ja lähteä pohjoisruotsalaiselle pikkupaikkakunnalle sikäläisen papin jalkavaimoksi. Voi. Meriluoto teki niin ja vei mukanaan neljä lastaankin. Ja ystävystyi papinvaimon kanssa.

Meriluodon elämästä ei ole siis puuttunut ainakaan uskomattomia käänteitä. Kuitenkin niitä kaikkia (lue: suhteita hankalien, jopa vakavista mielenterveysongelmia kärsivien miesten kanssa) leimaa tietty ajautuminen: tuntuu, ettei Aila ole tehnyt kovinkaan tietoisia päätöksiä, vaan on vain naiivisti kulkeutunut tilanteesta toiseen. Vaikka ilonhetkiäkin on ollut, kiitos etenkin lasten ja ystävien, tuntui elämäkertaa lukiessa siltä, että voi onnetonta taiteilijaparkaa. Ujo runotyttö joutui lähes vahingossa naimisiin Lauri Viidan kanssa ja sen jälkeen suhteisiin ties kenen kanssa. Missä oma tahto, missä onni, mielenrauha?

Olikin ihanaa huomata, että vihdoin se löytyi. Noin 70-vuotiaana, jälleen hankalassa liitossa, Aila Meriluoto kirjoitti (toisesta aviomiehestään, juuri edesmenneestä Jouko Paakkasesta) kauneimmat ja kypsimmät rakkausrunonsa:

Ei kukaan sano enää: Olet kaunis.
Hän sanoi.
Kaikille minun uurteilleni, harmaalle tukalleni, unohtuville aivoilleni:
olet kaunis.


Minä hymyilin: en tietenkään...Tietysti!
Meillä oli hauskaa.
Hymyjen kertyvä lämpö,
tuhat kerrosta päällekkäin.


Rajalan kielenkäyttö oli paikoin hyvin tarkkaa ja osuvaa, vaikkei tämä ollutkaan kaunokirjallinen teos. Ja pääasia: elämäkerrasta tuli varmuus, että haluan lukea lisää Meriluotoa. Muistin myös Märta Tikkasen – en ole pitkään aikaan lukenut häntäkään. Meriluodon runoissa ja ajatuksissa ja esim. Tikkasen viiltävässä Vuosisadan rakkaustarina -runokokoelmassa sekä Kaksi-taiteilijaelämäkerrassa tuntuu olevan jotain hyvin samaa.

Aloitin jo Meriluodon lukemisen uudesta näkökulmasta teoksen Lauri Viita avulla. Aila kertoo, ettei voinut kirjoittaa kuin kevyesti niin rankasta aiheesta, moniongelmaisesta ja edesmenneestä ex-aviomiehestä, lastensa isästä. Lauri Viita oli liian läheinen.

Viita-elämäkerran kieli oli lopuksi paikoin puisevaa ja raportoivaa, varsinkin alussa taas kuulasta ja kaunista. Monet Meriluodon havainnosta olivat äärimmäisen tarkkoja – siitäkin tuli hyvä mieli, eihän hän niin sinisilmäinen ja miesten ja maailman viiltävissä ollutkaan.
Ote kirjan alusta, taiteilijoiden tapaaminen (s. 11):

Lauri kumartui äkkiä, kosketti sormellaan isoavarvastani ja kysyi:
-Vetääkö?
Ällistys, oivallus ja nauru, vihreitten silmien hilpeä tuike. Sehän on kiva ihminen. Ihan hirmuisen kiva. Ja lämmin.
Minä, ujoudesta melkein mykkä siihen aikaan, rupesin äkkiä puhumaan. Jopa inttämään vastaan. Tälle ihmiselle kun melkein uskalsi.

Viimeksi lopetin Meriluoto-aiheisen blogimerkkinnän huudahdukseen ”Hyvä Panu”. Nyt on pakko kehua: Hyvä Aila!

Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta. Wsoy, 2010.
Aila Meriluoto: Lauri Viita. Wsoy, 2008. (ilm. 1. kerran 1974

6 kommenttia:

  1. Meriluodon tuotanto on ollut mullakin luvussa, innostuin kun luin Viita-kirjan. Pitää tutustua tohon Rajalan opukseen. Minusta Meriluoto on ollut aina kummallinen sekoitus ujoutta ja suoruutta. Oletko muuten katsonut elokuvan?

    VastaaPoista
  2. Kiinnostavaa kuulla tämä kommentti, kun luit ensin Rajalan elämäkerran ja sitten Ailan teoksia. Mulla elämäkerran lukemista väritti aika paljon se, että olin lukenut vuosien varrella Meriluodon omat teokset ja päiväkirjat. Niiden olemassaolo teki tietysti Rajalan tehtävästä jokseenkin mission impossiblen, josta hän suoriutui hyvin.

    Kaikesta matskusta huolimatta Meriluotoon ei kyllästy. Ja lopputulos on aina sama: hyvä Aila! ;)

    VastaaPoista
  3. Mäkin olin siis lukenut esim. Ailan päiväkirjoja, mutta siitä on kauan. Jotenkin oli aika sekava kuva koko henkilöstä, vaikka lukemani perustella tiesinkin, että on taitava ja tarkkanäköinen kirjoittaja. Tämä elämäkerta avasi asioita ja nyt ymmärrän Meriluodon teoksia paremmin. Eihän muka saisi vetää johtopäätöksiä kirjailijan elämän ja teosten välillä - mutta jos kirjoittaja siirtää kokemuksensa kirjoihinsa, se lienee kuitenkin sallittua.

    VastaaPoista
  4. Googlettelin Meriluotoa ja löysin ilokseni muutamia blogimainintoja hänestä. Mukavaa että löytyy muitakin tykkääjiä noin oivalle kirjailijalle!

    VastaaPoista
  5. E-S, kiva kun löysit tänne! On aina ilahtuttavaa, jos huomaa, että vanhempiakin blogikirjoituksia luetaan. Nyt tuli samalla luettua tämä kirjoitukseni itsekin uudestaan ja kirjanlukukokemus palautui mieleen.

    Ja ilahduttavaa on tosiaan sekin, että Aila Meriluodon tykkääjiä löytyy!:)

    VastaaPoista
  6. Viimeisin Ailan päiväkirja kertoo, että ei se helppoa todellakaan ollut Joukonkaan kanssa, joka kärsi maanis-depressiivisyydestä ja alkoholismista.

    Kuuntelen parhaillaan Panun kirjaa Ailasta. Yllätyin myönteisesti, ja tulin katsomaan, mitä muut ovat mieltä kirjasta.

    Kirppu

    VastaaPoista