maanantai 7. kesäkuuta 2010

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala – ja saako kirjan jättää kesken?

Tarkoitukseni oli kirjoittaa seuraavaksi Joutavuuksien jumalasta. Se pääsi lukupiirimme kuukauden kirjaksi, kun se alkoi tulla merkillisesti vastaan niin netissä ja lehdissä kuin tosielämän keskusteluissakin. Sitten vielä Hesarin Klassikkoautomaatti, johon toisinaan turvaudumme lukupiirikirjoja etsiessämme, ehdotti kirjaa. Luettavahan se oli, etenkin kun moni on luonnehtinut sitä elämänsä kirjaksi.

Minun elämäni kirja se ei ole. Sain luettua 103 sivua ja sitten annoin kirjan seuraavalle lukislaiselle. En ymmärrä, tämä oli jo toinen kerta kun yritän lukea Joutavuuksia, ja taas kävi näin!

Tässä on vähän sama juttu kuin Dickensissä. Pidin heti ensi sivulta kirjan tunnelmasta ja kuvailevasta tyylistä, monet henkilöhahmot ja tarinat olivat kiinnostavia... Erityisesti kieli oli paikoin todella hienoa: tätä kannattaisi lukea ihan kirjoittamisen näkökulmasta, olisi varmasti opettavaista. Kuitenkaan kirja ei aiheuttanut mitään lukuhimoa ja kas, se jäikin kesken. Yksi syy oli ehkä se, että luin kirjaa pienissä pätkissä, mutta niinhän niitä valitettavasti usein luetaan.

Tästä pääsemmekin aiheeseen, jota sivuttiin edellisen blogikirjoituksen keskustelussa: voiko kirjan jättää kesken? Minä olin ennen sitä mieltä, että ei, ja kurinalaisesti luin myös vain yhtä kirjaa kerrallaan. Se johti siihen, että välillä en lukenut ollenkaan.

Aloin siis lukea monia kirjoja samanaikaisesti ja annoin itselleni myös luvan hylätä kirjan vaikka ekan sivun perusteella, jos siltä tuntuu. Aika usein tuntuu. Joskus palaan keskenjääneeseen kirjaan pitkäkin ajan jälkeen, toisinaan taas en. En pode tästä huonoa omaatuntoa, sillä kyllähän kirjoja maailmassa riittää. Miksi kituuttaa yhden kanssa, kun jo seuraava voi olla mahtava lukuelämys?

Silti minua hieman häiritsee, jos en saa luettua Joutavuuksien jumalan kaltaista kirjaa, jonka kaikki muut ovat ilolla lukeneet. Poikkeuksia keskeytyssääntöön ovat olleet myös kaikki kollektiiviset lukuprojektit, kuten lukupiirikirjat ja lukuhaasteet.

Nyt jäi siis lukiskirja kesken, muistaakseni vasta toista kertaa nelivuotisen lukupiiriurani aikana (ensimmäinen epäonnistuminen oli Thoreaun kuulu Elämää metsässä, joka tavallaan viehätti minua mutta silti uuvutti jatkuvalla pavunviljelyllään). Eikä O-urakka etene. Voi surku. Toivottavasti löydän pian itsestäni kunnollisen lukijan – tai ainakin parempia kirjoja.

11 kommenttia:

  1. Ei voi olla totta Jenni, alotin Joutavuudet uudestaan viikonloppuna! ;) Saman lukupiirikeskustelun innostamana ajatettelin, että nyt olen riittävän vanha ja viisas ymmärtämään sitä, eikä jää enää kesken.

    En ole vielä täysin excited. Mutta en siis ole ainoa luopio, jos se KUITENKIN jää kesken.. ;)

    VastaaPoista
  2. Voi ei! Toivottavasti sulla sujuu Joutavuuksien kanssa paremmin. Hieman kyllä huolestuttaa, että sullakin voi jäädä kesken, kun tunnetusti olet aina samaa mieltä kirjoista mun kanssa. :D Toisaalta en ole varma, oliko mulla syy niinkään kirjassa vaan omassa laiskuudessani. Niin tai näin, lopputulos on sama: luopio mikä luopio.

    VastaaPoista
  3. Kuulkaas nyt, "Joutavuuksien jumala" on juuri sellainen kirja, jota ei kannata jättää kesken! :-) Se nimittäin palkitse lopussa. Luin sen pari kertaa jo vuosia sitten enkä muista enää paljonkaan, mutta muistan sen verran, että ensin se oli hiukkasen uuvuttava, mutta loppua kohten meno muuttui hurjaksi ja traagiseksi ja lopulta kosketti niin, että sydän vaan värisi ja ulvoin ääneen ;-)

    Tuollaisia kirjoja on toisinaan. Yksi hieman samanlainen oli Hannu Raittilan "Canal Grande", jota vihasin syvästi ensimmäiset 300 sivua ja luin sen loppuun vain koska äiti pakotti. No, lopussa sekin kirja muuttui ja yllätti ja oli lopulta ihan oikeasti hyvä lukukokemus.

    Itse en enää oikein uskalla jättää kirjoja kesken, koska tuollaisia yllätyksiä on tullut vastaan useita. Tosin tuo "Elämää metsässä" on itsellänikin jäänyt kesken. Mutta kyllä mä sekin vielä joskus...

    VastaaPoista
  4. Kirjat saa toki jättää kesken, mutta täytyy kuitenkin tässä tapauksessa olla samaa mieltä Reeta Karoliinan kanssa: Joutavuuksien jumala kannattaa lukea loppuun asti, koska loppu palkitsee! Juonihan hyppelee ajasta ja paikasta toiseen melko paljon, mutta loppu sitoo kaiken jännästi yhteen. Olen tietysti häpeämättömän puolueellinen tässä hypetyksessä, kun taidan kuulua niihin, joille tämä romaani on se "Elämäni Kirja". :)

    Joutavuuksien jumala jakoi muuten aikoinaan ilmestyessäänkin mielipiteitä rajusti puoleen ja toiseen - taisipa joku Booker-palkinnon tuomareistakin haukkua sen lyttyyn, vaikka lopulta kirja kuitenkin pokkasi palkinnon.

    VastaaPoista
  5. Luin Joutavuudet noin 5 vuotta sitten ja pidin silloin siitä kovastikin... mutta enää ei ole yhtään mielikuvaa kirjan tapahtumista (joku tyttö, joku erakko?), mikä on todella kummallista hyvien kirjojen kohdalla. Mutta kannattaa vaikka pikkuhiljaa lukea loppuun asti.

    Kuulin jostain, että kirja on kirjoitettu lause (vai oliko ihan sana) kerrallaan, joten siinä on todellakin mietitty tekstiä. Ehkä tämän vuoksi tarina ei ole niin lennokasta ja mukaansatempaavaa, mutta silti niin kaunista luettavaa.

    VastaaPoista
  6. Voi apua, myönnän tehneeni (luultavasti) joutavan aikaisia päätelmiä, kun taas hylkäsin Joutavuudet heti alussa. Lupaan, että annan kirjan vielä kolmannen mahdollisuuden. En ihan heti, mutta joskus! Pitäähän minunkin selvittää, mikä siinä lopussa on niin ihmellistä...

    Canal Grande on muuten kiinnostanut minua, mutta en tiedä, uskallanko aloittaa kirjaa, jota pitää vihata ensimmäiset 300 sivua!

    VastaaPoista
  7. Heh, ei sitä varmaan kaikki vihaa ;-) Mutta oman muistini mukaan kirja kertoo ensimmäiset 300 sivua typeristä ja tylsistä insinööreistä ja vasta lopussa siihen tulee mukaan sellainen moraalinen juonne, joka muuttaa kirjaa kovasti. Mutta en edelleenkään ymmärrä miksi se alku piti kirjoittaa niiiiiin tylsästi. Mutta kokeile vaan! On se aika hauskakin siinä insinöörimäisyydessään :-)

    VastaaPoista
  8. Joutavuuksien jumala. mhhhh.... kuulostaa hirveän tutulta. Luulen että olen sen lukenut tai on jopa hyllyssäni :o enpä ole varma. Kerroppa töissä vähän lisää jospa muisti palautuisi.

    Canal Grandesta en valitettavasti pitänyt. Olihan se tavallaan mielenkiintoinen, mutta ei sytyttänyt - ei.

    Itse luen kaikki kirjat aina loppuun. Vain yksi on jäänyt kesken. Rikos ja Rangaistus. Oli niin kamalan tylsä. (nyt tulee varmaan satikutia....)

    VastaaPoista
  9. Ja minusta Canal Grande oli käsittämättömän hykerryttävä alusta loppuun! Siinä on mahtavat insinöörin, humanistin ja hössön kulttuuritädin arkkityypit, joille nauroin katketakseni. Ja loppu vielä onnistui sitomaan langanpäät yhteen. Minä jätän kesken kirjoja, jotka eivät vie mukanaan, vaan jäävät keskeneräisinä lojumaan ympäriinsä. Toisiin en palaa enää koskaan, jotkut saavat uuden mahdollisuuden ja pääsevät yllättämään positiivisesti eri mielentilassa (esim. Atwoodin Oryx ja Crake).

    VastaaPoista
  10. Hauskaa, tässä taas nähdään, miten samat kirjat jakavat mielipiteitä. Ja miksi ihmeessä Hesarissa tuomittiin kirjablogien henkilökohtaisuus, nämä omakohtaiset näkemykset ja kokemukset ovat mielenkiintoisia! Myönnän, että printti-Hesarin arviossa voisin kummastella suorasukaista arviota "vihasin syvästi ensimmäiset 300 sivua":)

    Canalia on kyllä joskus kokeiltava, ihan tämän keskustelun perusteella. Ja mitä Rikokseen ja rangaistukseen tulee, minusta se oli tosi mielenkiintoinen ja ihan vei mukanaan, olin vaikuttunut. Ei tuu silti satikutia, vaikka muut olisivat eri mieltä. ;)

    VastaaPoista
  11. Moi. Löysin hei hyllystäni tuon Joutavuuksien jumalan. On näköjään vuodelta 1998, joten ei ihme ettei ihan muistunut heti mieleen :)
    PS. Jos haluat lainata Tuon Canal Granden, löytyy se hyllystäni myös.

    VastaaPoista