tiistai 17. marraskuuta 2009

L. M. Montgomery: Vanhan kartanon Pat

Atwood oli flunssalukemiseksi vähän liian rankkaa, mutta Montgomery on ihanaa. Hänen kirjojensa avulla voi palata lapsuuden olotilaan, jossa vain luki ja luki, aikaa oli ihan mahdottomasti.

Tämä nyt lukemani Vanhan kartanon Pat on Minerva Kustantamon tämän syksyn suomennoksia; Montgomeryn ei-Anna-tai-Emilia-kirjojahan on suomennettu ja suomennetaan aina silloin tällöin.

Pat on viihdyttävä ja mukava kirja, mutta ei aivan niin vauhdikas ja hauska kuin muut lukemani Montgomeryt. Yhtäläisyyksinä muihin kirjoihin on se, että tässäkin on kyseessä tytön kasvutarina lapsesta nuoreksi naiseksi kauniilla Prinssi Edwardin saarella, kiehtovan luonnon keskellä. Ja Pat on samanlainen kuin muutkin Montgomeryn sankarittaret: pohdiskeleva ja runollinen, syvästi kokeva ja paljon ajatteleva, vakavakin luonne. Hän ei ole kuitenkaan niin pippurinen kuin muut sankarittaret eikä kiinnitä elinympäristössään yhtä paljon huomiota; lapsena Patilta myös puuttuu muille tytöille ominainen paras kaveri, läheinen tyttöystävä.

Kyseessä on siis 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva kanadalaistytön kasvutarina. Tarina on paikoin lapsellinen ja vähän epäuskottava, mutta eipä sitä aikuisten kirjaksi tai dokumentaariseksi kuvaukseksi ole kirjoitettukaan. Ja ovathan ajatkin muuttuneet – ehkä ihmiset ennen puhuivat hauskan teatraalisesti ja runollisesti, en tiedä. Ainakin kiihkeä puhetapa tekee kertomuksesta elävän ja mukaansa tempaavan.

Ja kun lukee kirjaa tarkemmin, huomaa siinä rohkeuttakin. Kuvittelisin ainakin, että kirjan kirjoittamisen aikaan oli edes vähän kapinallista nimetä tyttökirjan luku otsikolla Mustaa magiaa, ja pohtia ko. luvussa, voiko ihminen olla noita.

Kirja on leppoisaa laatuviihdettä. Kirjan keskeiset teemat ystävyys, ihmissuhteet ja muutos koskettavat aikuistakin – yksi pääteemoista on se, että Pat inhoaa aivan kaikenlaisia muutoksia puun kaatamisesta isän viiksien leikkaamiseen ja isosiskon kotoa muuttoon.

Kirjan tekee perinteistä tyttökirjaa ja mukavaa luettavaa kiinnostavammaksi se, että jo takakannessa mainitaan juuri Patin muistuttavan Montgomeryn sankarittarista eniten kirjailijaa itseään. Kirjassa on myös kiinnostava suomentajan loppukirjoitus sekä kuva talosta, joka on kirjassa olevan Patin kotitalon Silver Bushin esikuva. Talolla on kirjassa niin tärkeä rooli, että se on oikeastaan kuin yksi päähenkilöistä: talo edustaa pysyvyyttä, kun ihmiset muuttuvat.

Loppukirjoituksen ja takakannen tekstin perusteella innostuin hankkimaan myös Sisko Ylimartimon tietoteoksen Anna ja muut ystävämme. Kyseessä on aivan ihastuttava tietopaketti kirjailija Montgomeryn elämästä, Prinssi Edwardin saaresta ja Montgomeryn sankarittarista. Esittelen kirjan lähiaikoina blogissa ja lupaan sen jälkeen keskittyä vähän aikuisempiin kirjoihin. Mutta – jotkut lukevat rentoutuakseen rakkausromaaneja, toiset rikoskertomuksia, minä näemmä vanhoja tyttökirjoja. Niin kiehtovaa ja rentouttavaa!

Tekstinäyte:
Pat käpertyi pyöreän ikkunan eteen ja katseli, kuinka satavan lumen salaperäinen vaippa peitti puutarhat, niityt ja kukkulat ja kuinka se täytti myös kaivonvierustan vaahterassa olevat pienet tyhjät pesät.
”Rakastan lumimyrskyä”, hän sanoi kiihkeästi Judylle.
”Oi joi, onko mitään, mitä sie et rakastais, kallehin?”
”On mukavaa rakastaa kaikkea, Judy.”
”Jospa et rakastais liikaa. Jos rakastat... Sie tuut saamaa haavoi.”
”En Silver Bushista. Silver Bush ei koskaan loukkaa minua, Judy.”
”Entä ku siun on lähettävä täält?”
”Tiedäthän, että en ikinä jätä Silver Bushia, Judy... en ikinä. Voi, katso kuinka Usvien kukkula on valkoinen. Ja kuinka yksinäiseltä Yksinäinen talo näyttää. Kunpa voisin mennä sytyttämään sinne lämmittävän valkean. Silloin siitä tuntuisi paremmalta.”
”Oijoi, et kai aattele, jot talot toella tuntisi jotaki?”
”Voi, Judy, olen varma, että ne tuntevat. - - ”


L. M. Montgomery: Vanhan kartanon Pat. Minerva Kustannus, 2009.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti