lauantai 21. marraskuuta 2009

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max


“Puolikas”, sanoi Max. “Niin me kutsumme muita.”

Kiitos Onna, Mari ja muut kannustajat ja keskustelijat. Kiitos flunssan eilinen paluu, joka sai suivaantumaan niin, että raahauduin viime voimillani töistä kirjakauppaan ja ajoin sitten reteästi taksilla kotiin lukemaan. Ja kiitos myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintolautakunta. Ilman kaikkea edellä mainittua en olisi lukenut Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Maxia joko ollenkaan tai ainakaan näin pikaisesti.

Nyt olen siis Parkkiseni lukenut, enkä tiedä, mitä sanoisin. Haluan kirjoittaa heti tästä kirjasta, mutta olen lähes mykistynyt. Merkillinen ja merkillisen hyvä kirja! Taianomainen, kuten Onna sanoikin. Sellainen kirja, joka muistuttaa, että absurdeista, epäuskottavista ja epämiellyttävistäkin asioista voi lukea mielellään, kunhan kirja on hyvin kirjoitettu. Ja tämä on.

Olin lukenut vasta 15 sivua, kun olin jo innoissani kirjoittanut muistiinpanolapulle seuraavat sanat ja asiat: ”eurooppalainen, kansainvälinen, vanhanaikainen, ajaton, ihanaa Helsinki-kuvausta, vie heti mukanaan, kiehtova”. Yleensä en kirjoita kirjoista ollenkaan muistiinpanoja enkä innostu jo ensimmäisistä sivuista. Sinun jälkeesi, Max oli kuitenkin ihana, aito lukuromaani ensimmäiseltä sivulta lähtien, enkä muista vähän aikaan lukeneeni näin taitavaa, harkittua ja laadukasta kotimaista romaania.

Kirja kertoo Maxista ja Isaacista, Saksassa 1800-luvun loppupuolella syntyneistä siamilaiskaksosista. Veljekset elävät suhteellisen tavanomaisen lapsuuden syrjäisessä maalaistalossa, tosin eivät vanhempiensa kanssa. Vanhempana he päätyvät friikkisirkuksiin, kabareihin ja bordeilleihin muiden kummajaisten sekaan. He asuvat mm. Pariisissa ja Helsingissä, rakastuvat samoihin ja eri naisiin, jakavat kaiken. Kuitenkaan veljekset eivät ole yksi, vaan selvästi kaksi: Max on fyysisesti vahvempi ja suoraviivainen, kirjan minäkertoja Isaac taas ruumiltaan heikompi ja luonteeltaan syrjäytyvämpi, pohdiskeleva ja herkkä. 1920-luvun kieltolaki-Helsingissä miehet tutustuvat boheemiin ja erikoiseen Irikseen, jonka tarinasta tulee tärkeä osa kirjaa.

Oikeastaan enempää en halua juonesta kertoakaan. Sanon vain, että erikoisesta aiheestaan ja surumielisestä yleissävystään huolimatta kirja oli hyvin lämminhenkinen, elämää ja ihmisiä, erilaisuutta ja yksinäisyyttä ymmärtävä. Se oli todella hyvin kirjoitettu: omituisistakin henkilöhahmoista piirtyi elävä, uskottava kuva ja heistä alkoi pitää. Kirja ei siis ollut lainkaan ahdistava tai pelottava, kuten etukäteen luulin! Päinvastoin, se oli niin hieno yhdistelmä laajaa ajankuvaa, yksittäisiä ihmiskohtaloita ja kohtauksia, harkittuja ja humoristisiakin repliikkejä sekä aforisminomaisia ajatuksia, että voisin lukea sen heti uudestaan. Harva kirja on sekä satumaisen kummallinen että yleismaailmallisen inhimillinen samanaikaisesti, mutta Max oli. Tietyllä tavalla lukukokemus muistutti minusta Grassin Peltirummun lukemista. Siinäkin tapahtuu kaikkea omituista, mutta koska teos on niin hienosti ja ”romaanimaisesti” kirjoitettu, sen hyväksyy ja outouskin tuntuu lukiessa luonnolliselta (toivottavasti joku ymmärtää, mitä tarkoitan!).

Kirjasta on vaikea nostaa esiin vain yhtä kohtausta, mutta tässä kuitenkin tekstinäyte, jossa näkyy, että veljekset ovat kaksi persoonaa jo lapsina ja etteivät he eroa paljonkaan tavallisista pikkupojista:

Lopulta minun oli alistuttava Maxin maatessa minun päälläni. Puhumaan hän ei pystynyt minua pakottamaan. Mykistyin kolmeksi päiväksi. En puhunut edes tädille, vaikka hän maanitteli minua. Lopulta Max luovutti ja pyysi anteeksi.
”Me emme koskaan eroa”, hän lupasi.
”Vannotko?”
”Minkä kautta?”
Minä mietin. Halusin jotain juhlallista, jotain oikeaa. Joitain hienompaa kuin poikakirjojen vakuuttelut.”’
”Sinun kätesi.”
Max mulkaisi minuun. Puristin suun tiukaksi viivaksi.
”Hyvä on.”
Minä en halannut Maxia. Maatessani hänen vieressään uimakalliolla rakkaus hulvahti varpaisiin. Työnsin suuni aivan Maxin korvaan ja puhalsin.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max. Teos, 2009. 2. painos.
LISÄHUOMAUTUS: Luin äsken tarkemmin uudelleen HS:n perustelut palkinnon myöntämisestä tälle romaanille. Myös palkintoraati vertasi tätä kirjaa Peltirumpuun. En kuitenkaan ainakaan tietoisesti ole huomannut tätä vertausta aiemmin, vaan kirjoitin sen äsken ihan omana huomionani. ;)

10 kommenttia:

  1. No hemmetti, onhan tämä sitten uskottava hyväksi. ;) Kiitos Jenni, otan joululomalukemiseksi - tarvitsen pitkälle lennolle jotain mukaansatempaavaa!

    VastaaPoista
  2. Iik, nyt alkoi pelottaa! Ota jotain muutakin lukemista mukaan. Paniikki voi iskeä, jos olet lentokoneessa etkä tykkääkään kirjasta. :)

    VastaaPoista
  3. Tiedän täsmälleen, mitä tarkoitat kun sano, että "Siinäkin tapahtuu kaikkea omituista, mutta koska teos on niin hienosti ja ”romaanimaisesti” kirjoitettu, sen hyväksyy ja outouskin tuntuu lukiessa luonnolliselta (toivottavasti joku ymmärtää, mitä tarkoitan!)." Just noin se menee.

    VastaaPoista
  4. Hyvä, että ainakin joku siis ymmärsi juttuni. :)

    Ja hienoa, että ainakin Ina ja Marjis Kirjamielellä-blogista ovat aikeissa lukea nyt Maxin. Mielenkiintoista kuulla, muuttuvatko muidenkin tunteet epäluuloista ihailuun.

    Max-keskustelu on muuten vahvistanut ajatustani, että voisi blogata enemmän myös niistä kirjoista, joita ei ole lukenut. Heti tuli kannustusta ja hieno lukukokemus!

    VastaaPoista
  5. Tulen vähän jälkijunassa, mutta nyt minäkin luin kirjan ja arvostelin täällä. Täytyy sanoa että en ihan hirveästi tykännyt! Tai tykkäsin, mutta sitten taas en. Olen samaa mieltä kanssasi teoksen "muodollisista" ansioista; se on harkittu ja vakuuttava, maailma on rakennettu hirveän hienosti, henkilöhahmot ovat valloittavia. Silti minua ärsyttivät tietyt ratkaisut, joita voi lukea em. arvostelusta. Taisin ottaa ulkopuolisuuden teemasta vähän itseeni, totta puhuen. :)

    Maxin ja Isaacin ihanan intiimi suhde toisiinsa oli parasta kirjassa. Lapsuuskuvaukset ja kaksosten seksuaalinen eriparisuus olivat minusta kauhean kiehtovia. Suututti, etteivät he saaneet sen kummoisempaa loppua. Musta se lähenteli pyhäinhäväistystä. Kärpäsiä! Ymmärsin että tarkoituksena oli trivialisoida elämää ja kuolemaa, mutta silti... Olisin halunnut kunnon jäähyväiset.

    VastaaPoista
  6. Tulimeeria, hyvä ja mielenkiintoinen arvostelu ja analyysi sinulla Maxista. Vaikka pidin kirjasta sinua enemmän, niin pystyn hyvin tunnistamaan nuo sinua häirinneet asiat ja muut miinukset. Ja lopusta minullakaan ei ole niin hyvää muistikuvaa kuin alusta.... Silti pidin sitä todella hyvänä lukukokemuksena (jos kuumeessakin venyttää nukkumaanmenoa kirjan takia, on joko aivan sekaisin tai kirja on tosi hyvä) ja luen varmasti Parkkisen seuraavankin kirjan. Ja siis Maxinkin voisin lukea uudelleen, tosin silloin ehkä huomio kiinnittyisi enemmän pikku yksityiskohtiin, niihin häiritseviinkin.

    VastaaPoista
  7. Tulimeerian arvion jälkeen otan toisenkin kirjan lentsikkaan. ;)

    En päässyt Tulimeerian arviossa kommentoimaan, joten jatkan vähän tässä siitä, mikä on kirjallisuudessa liian härskiä tai mässäilyä? En ole yleensä mitenkään yliherkkä, mutta nyt tuli raja vastaan palkitussa belgialaisessa kirjassa: Dimitri Verhulstin "Valitettavasti". Periaatteessa hyvin kirjoitettu ja ihan kiinnostava (vähän Seitsemännen portaan enkelin tyyliä), mutta sisältää niin kertakaikkisen vastenmielisiä ja ällöttäviä yksityiskohtia ja henkilöitä, että loppui sietokyky kesken. En jaksanut lukea ainakaan nyt loppuun.

    Oletteko sattuneet törmäämään? Itse aloin miettiä, onko härskiys siinä teoksessa tyylikeino ja eikö vähemmälläkin vastenmielisyydellä olisi pärjännyt..? En tiedä sopiiko tämä mitenkään Maxiin, mutta ainakin härskiys vaatii kirjailijalta tosi tarkkaa tyylitajua.

    VastaaPoista
  8. Ina, minäkään en pidä itseäni yliherkkänä, eikä Max ole ollenkaan härskiysasteikon pahimmasta päästä. Siitä voi varmaan olla ihan perustellusti myös sitä mieltä, että Parkkisella vaan on pokkaa. Mutta tuntuu, että nykyään on hienoa, jos uskaltaa sanoa kirjassa pillu tai mulkku. Se ilmeisesti antaa hahmoille luonnetta, ja sitä paitsi asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Totta on, ettei joku kadun kasvatti varmaan puhu kauhean kauniisti, mutta vedän rajan siihen, että kirjailija itse käyttää rivouksia tavallisen kielenkäytön seassa ilman sen kummempaa syytä. Maxissa niin taisi käydä pari kertaa, ja kerran meinasin pudota tuolilta kun kesken herkkätunnelmaisen, kipeän muiston kuvauksen paperilla seisoi kyrpä. :(

    Nyt kun asiaa ajattelen, suomessa taitaa olla vähän se ongelma, ettei esimerkiksi sukupuolielimille ole kuin a) rivoja b) hassuja ja c) lääketieteellisiä nimiä. (Mutta eiköhän hyvä kirjailija keksi jotain.)

    Jenni, mulle tuli lukiessa koko ajan flashbäkkejä paitsi Moulin Rougesta, myös Waltarin Suuresta illusionista. LT kertoo että se on sunkin kirjastossa - muistuttiko sua se siitä? Se muuten taitaa myös olla esikoisteos (?).

    Kyllä minäkin voisin harkita lukevani lisää Parkkista. Ehkä jotain vähän spontaanimman oloista ensi kerralla.

    VastaaPoista
  9. Huomenta, täällä onkin keskusteltu vielä illalla enkä mä tiennyt mitään. ;)

    Hyvää keskustelua! Paljonhan riippuu lukufiiliksestäkin, siitä, millä silmällä lukee milloinkin... Minua eivät siis Maxin irstaudet häirinneet, tosin luin aika harppoen jotkut kohdat. Tiedän kyllä ilmiön, joskus yksittäinen sana tai kohtaus kirjassa aiheuttaa todella MITÄ, MIKSI?! -reaktion. Ehkä kun oletin, että Max on outo ja kummallinen ja kamalakin, joka tapauksessa jotenkin rujo kirja, niin suodatin ja siedin kamaluuksia hyvin, kun kuitenkin kokonaisuutena olin yllättynyt sen lämpimästä ihmisläheisyydestä. (Ja nyt teidän kommenttien jälkeen minua vähän arveluttaa, kun annoin kirjan eilen vanhemmilleni lainaan, eivät taida pitää? Ihmettelevät, mitä oikein luen? ;))

    Tulimeeria, olen lukenut Suuren illusionin, mutta en oikein saanut siitä otetta. En siis ajatellut sitä lukiessani, vaan lähinnä tuota Peltirumpua. Myöhemmin tuli mieleen Toulouse-Lautrecin elämästä kertova kirja (onko sen nimi juuri Punainen mylly? samaa aihepiiriä kuitenkin), jonka olen tosin lukenut joskus esiteininä. Nyt kun mietin, niin Maxissa oli myös samaa kuin Patrick Süskindin Parfyymissa - kauheutta ja kummallisuutta, irstauttakin, mutta oudon taianomaisesti kerrottuna. Lisäksi minulle kyllä jäi Maxista mieleen sellainen tarkka vanhan maailman ja varsinkin Helsingin kuvaus, muistutti Westötä. Kieltämättä sellainen vanha, vierasta kieltä puhuvien ihmisten "sirkus-Helsinki" kuulostaa kyllä aina epäuskottavalta - mutta kiehtovalta. Mitä sille Helsingille tapahtui, mistä tuli tavallinen ja järkevä juntti-Helsinkin?

    VastaaPoista
  10. Ai niin, Ina, en ole lukenut tuota Valitettavasti-kirjaa. Mulla kyllä on se... Kuulostaa tuon kuvauksen perusteella aika tympeältä. Kerron, jos ja kun yritän lukea sitä!

    VastaaPoista