sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

A.S. Byatt: Riivaus

Ihana kirja, mutta en osaa sanoa siitä mitään täsmällistä!

Kuten aiemmin olen kertonut, olen vihdoin hankkinut ja lukenut Riivauksen. Lupasin myös kirjoittaa siitä blogiin, mutta en oikein tiedä, miten kirjaa lähtisi purkamaan.

Jos nyt lukisin Riivauksen uudelleen – ja saatan sen joskus tehdäkin – aloittaisin lopusta. Kirjassa on nimittäin selitysosio, jossa kerrotaan kirjailijasta ja teoksen taustoista. Sieltä opin, että A. S. on nainen, Antonia Susan; jostain ihmeen syystä kuvittelin kirjailijan koko ajan mieheksi. Byatt on brittiläinen kirjallisuudenopettaja, kriitikko ja tunnettu kirjailija: Riivaus on saanut Booker-palkinnon. Teoksissaan Byatt pohtii mm. kielen ja todellisuuden suhdetta sekä historiallisen (viktoriaanisen) ajan ja nykyajan eroja ja yhtäläisyyksiä.

Kirjoittajan akateeminen sivistys näkyy ainakin Riivauksessa joka rivillä. Tämä on hyvin hallittu, harkittu ja perusteellinen kirja. Itse tarina ei ole järin erikoinen. Kirja kertoo siitä, miten kaksi saman alan tutkijaa, kirjallisuustieteilijää, osuvat saman aineiston ääreen ja päätyvät lopulta yhteen, varovaisesti ja tunnustellen, vähän kuin tutkimansa historialliset hahmot. Tieteen maailmassa kaikki keinot ovat sallittuja, ja lopulta Riivauksesta muodostuu jännityskertomus, kun muutkin tutkijat ovat kiinnostuneita päähenkilöiden tutkimusaineistosta.

Tuossa tarina pelkistetysti ja latteimmillaan. Riivauksen viehätys ja hienous eivät ole niinkään kertomuksessa vaan siinä, miten se on kerrottu. Byatt on nähnyt valtavasti vaivaa rakentaakseen todella monipuolisen ja uskottavan romaanin. Pääkertomuksen lisäksi kirjassa on lukuisia kirjeitä, runoja ja muita dokumentteja: kirjailija vie lukijan teoksen päähenkilöiden tutkimusmateriaalin ääreen. Kirjan selitysosiossa sanotaan, että Byatt itse kutsuu kirjoitustapaansa laminoinniksi. Laminointi ”mahdollistaa asioiden – ajatusten tai tekstien – rinnakkaisen läsnäolon ja järjestämisen ilman että ne liukuisivat toisiinsa, sekoittuisivat ja muodostaisivat lopulta yhden kokonaisuuden, yhden totuuden. Asiat rikastavat toisiaan, mutta pysyvät erillisinä.”

Kirjoitustapa aiheuttaa sen, että teokseen mahtuu monta kertomusta ja sitä voi lukea monista näkökulmista. Lukija voi seurata mm. päähenkilöiden elämiä ja ihmissuhteita sekä kirjallisuudentutkijoiden menetelmiä ja akateemista maailmaa. Hän voi myös tutustua viktoriaanisen ajan kirjallisuuteen kirjassa esitellyn, edellä mainitun tutkimusaineiston kautta; saman aineiston kautta saadaan tietoja myös tutkittavien henkilöiden elämästä ja ihmissuhteista.

Lopputuloksena on moniulotteinen lukuromaani, joka sopii erityisesti kirjojen ja lukemisen ystäville, ja mieluiten sellaisille, jotka ovat lukeneet kirjallisuustiedettä tai vaikkapa historiaa. Muille – en tiedä. Voisin kuvitella, etteivät runsaat poikkeamat viktoriaaniseen ”tutkimusaineistoon” ole kovin kiinnostavia, ellei ole itse opiskellut jotain samantyyppistä. Ja jos ei ole kiinnostunut teoksen akateemisesta ja kirjallisuushistoriallisesta puolesta, itse tarina ei välttämättä kanna niin paljon, että teoksen jaksaisi kahlata läpi.

Hieman epämääräinen olo jäi siis. Riivaus oli hieno ja kiehtova, todellinen ”kirja” ja upea taidonnäyte kirjoittajaltaan, varsinainen lukuromaani. Itseänikin ehkä, vaikka luen kirjallisuushistoriallisia teoksia ihan huviksenikin, jäi kuitenkin hieman häiritsemään runsas ”sivumateriaalin” määrä. Vaikka oikeastaan tätä sivumateriaalia voisi pitää päämateriaalina tai ainakin tasavertaisena materiaalina kirjan päätarinaan nähden. Loppupuheessa sanotaan: ”Vaikka romaaniin sisältyvät runsaat runofragmentit ja dokumentit tuntuvat välillä katkaisevan kiusallisesti lupaavasti etenevän ja jännitystä tiivistävän juonenkulun, ei niitä kannata sivuuttaa. Esimerkiksi Riivauksen viktoriaaniset pastissit eli tyylijäljitelmät usein varioivat romaanin kantavia teemoja ja kommentoivat epäsuorasti sen nykytason tapahtumia tai henkilöitä.”

Ainakin sen osaan sanoa, että Riivaus on hyvä lomakirja. Se olisi parhaimmillaan, jos sitä lukisi ajan kanssa makustellen ja eri tasoja tutkien, kirjan tyyliä ja rakennetta analysoiden eikä niinkään (latteahkoon) pääkertomukseen keskittyen. Luulen, että itse luen sen vielä joskus niin - nyt luin sen nopeasti muiden kirjojen ja töiden ohessa, se ei tehnyt oikeutta kirjalle. Huolellista kirjaa pitäisi lukea huolellisesti.

Tekstinäyte kohdasta, jossa riivaus syntyy:
Roland sanoi: ”Minä olen tainnut tehdä löydön.”
”Luultavasti käy ilmi, että sama löyty on tehty jo kymmeniä kertoja. Mikä se on?”
”Menin lukemaan Ashin Vicoa, ja se on yhä täynnä hänen käsikirjoituslappujaan, se suorastaan pursuaa niitä, niitä on ahdettu joka sivun väliin. London Libraryssa.”
”Cropper on käynyt sen läpi tiheällä kammalla.”
”Enpä usko. En todellakaan usko. Pöly oli koskematonta, sitä oli paperin reunoissa mustina kehyksinä. Kukaan ei ole luultavasti kajonnut niihin pitkään, pitkään aikaa. Luultavasti ei koskaan. Minä luin muutamia.”
(s. 49)

A. S. Byatt: Riivaus. Teos 2008. Jälkisanat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen

Riivauksen juonta ja teemoja on esitelty Kiiltomadon artikkelissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti