sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Johan Bargum: Jäähyväisiä




No niin, paluu normaaliin kirjoittamiseen.

Luin siis Johan Bargumin novellikokoelman Jäähyväisiä. Tiesin bloggarikollegojen pitäneen erityisesti Bargumin Syyskesä-teoksesta, joten en epäröinyt napata Jäähyväisiä mukaani, kun näin sen kirjaston poistokärryssä. Ja niin kävi, että minäkin liityin Bargumista pitävien joukkoon. Haluaisin lukea seuraavaksi Syyspurjehduksen, jo tämän kannen takia.

(Kävin tänä kesänä kahdessa majakassa ja yritin ostaa vanhan luotsiaseman. En saanut sitä pennosillani, mutta ainakin yritin toteuttaa ikuisen haaveeni!)




Nyt kun Jäähyväisten lukemisesta on jonkin verran aikaa, en muista enää kaikkien novellien tapahtumia tarkasti, mutta muistan tunnelman, joka oli kirjaa lukiessa. Se oli rauhallinen, hyvä, turvallinen. Kuten viimeksi kirjoitin, taidan olla lukijana eniten kotonani tällaisen kauniin ja varman kirjallisuuden parissa. Jostain syystä sitä tuntuvat kirjoittavan erityisesti suomenruotsalaiset.

Kaunis, varma tai turvallinen ei tässä tarkoita ollenkaan lällyä tai pikkusievää. Onneksi: minua ei nimittäin kiinnosta tarinoissa onni tai herttaisuus, eikä varsinkaan romantiikka. Minua kiinnostaa elämä ja se, miten suuriakin asioita voidaan kuvata hienovaraisesti ja pienimuotoisesti.

Bargum tekee tämän erinomaisesti esimerkiksi Jäähyväisiä-kokoelman novellissa Hoitotäti. Se kertoo tutustumisesta, äitipuoleksi ryhtymisestä, äitipuoleuden kestämättömyydestä. Novellissa on osin sähköpostiviestejä, mikä kertoo tapahtumien sijoittuvan nykyaikaan tai ainakin lähelle tätä päivää. Kerronnassa on kuitenkin mukavan vanhanaikainen ja "paperinen" maku: henkilöhahmoista kerrotaan melko lakonisesti, mutta lukiessa on tunne, että nämä paperityypit ovat yhtä monimutkaisia ja tuntevia kuin oikeatkin ihmiset, heidän pintansa alla on muutakin kuin se, jonka kirjailija meille näyttää. Pidän ylipäätään kirjoista, joita lukiessa on tunne, että kirja ja sen hahmot ovat tärkeitä kirjoittajalleen. Bargumin teksteissä oli tällainen tuttuuden ja välittämisen tuntu.

Teoksen takakannessa sanotaan, että näitä tarinoita voi seurata kuin elokuvaa. Siltä minustakin tuntui. Otokset olisivat seepian sävyisiä ja vähän ratisevia mutta inhimillisyydessään ajattomia, surumielisyydessään sekä koskettavia että lohduttavia.

Suositellaan erityisesti rauhallisiin syyshetkiin. Tylsyyttä tylsyyden keskelle, mikä voisikaan olla elähdyttävämpää!




Johan Bargum: Jäähyväisiä, viisi kertomusta (Avskedd, 2003). Tammi, 2003. Käsikirjoituksesta suomentanut Rauno Ekholm.

(Kirja on löytö Kauniaisten kirjaston poistokirjakärrystä, josta on aikojen saatossa löytynyt monta muutakin aarretta!)

12 kommenttia:

  1. Kiva että pidit. Itse en ole lukenut tätä, sattuu olemaan ainoa kokoelmistani puuttuva Bargum (muut on tullut hamstrattua, kun suurin osa löytyi niin halvalla...). Olen lukenut tähän mennessä neljä kirjaa: Syyspurjehdus ja Syyskesä ovat molemmat hienoja, Kesäpoika aika hieno ja Kolme, kaksi, yksi valitettavan huono.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Pekka! Ja kiitos varoituksestakin - mikäs Kolme, kaksi, yksi -teoksessa mätti?

      Bargumilla riittää kyllä teoksia. Hienoa, että olet jaksanut kerätä ne kaikki! Minulla ei taida olla kaikkia teoksia muilta kuin Märta Tikkaselta (poislukien nuoret kirjailijat, joiden ura on vasta alussa), mutta onneksi täysi kokoelma onkin sitten juuri häneltä.

      Poista
    2. Siinä mätti ihan kaikki. :D Pieni raportti täällä.

      Kaikkien teosten keräily on paheeni... Bargumin kohdalla se lähti siitä, kun Hiltusella oli iso kasa kirjoja eurolla kappale. Siitä oli sitten turhankin helppo jatkaa. :)

      Poista
    3. Ei pitäisi nauraa, kun kyse on vakavasta asiasta eli suuresta kirjapettymyksestä, mutta huvittaa silti tuo kaiken kattava "ihan kaikki mätti". :)

      Tunnistan kirjakeräilyn ihanuuden ja kamaluuden. Minulla oli ennen suorastaan sääntönä, että jos omistan suurimman osan jonkun kirjailijan teoksista, minun on pakko omistaa loputkin. Nyt olen pakottanut itseni uskomaan, ettei näin ole. Se ei silti toki tarkoita, ettenkö voisi kuitenkin haalia hyllyihini sitten kaikkia muita kirjoja...

      Oliko Hiltus-retkesi se, jolloin näimme ohimennen? Minusta on ihanaa kun Hiltusella on sellainen aarreaitta, mutta olen vähän kiukkuinenkin niin alhaisista hinnoista... Kirjaparat.

      Poista
    4. Joo, kyllähän tuolle voi itsekin naureskella näin jälkikäteen. :)

      Minulle kompletismi on tuttua jo levynkeräilyajoilta, jolloin parhailta bändeiltä piti omistaa kaikki levyt, sekä albumit että sinkut, mieluiten sekä vinyyli- että cd-muodossa... Tavasta on yllättävän hankala päästä eroon, mutta onhan siinä toisaalta jotain viehättävääkin. Ja suurimmilta suosikkikirjailijoilta on edelleen oikeasti pakko omistaa kaikki! (Sanoo eräs, jolla on hyllyssä 35 Iris Murdochin kirjaa, mutta vielä muutama puuttuu...).

      Bargumit löysin Hiltuselta jo kesällä 2011, kun kävin siellä ihan ensimmäistä kertaa. Viime talven reissulla repussa taisi olla ainakin Carpelania ja pari kaupanpäällisiksi saatua Eeva Tikkaa. Ihan(an) kamala paikka se kyllä on, onneksi sentään asun sen verran kaukana, etten pääse käymään liian usein. :)

      Poista
    5. Joskus on kyllä lukijana aivan tyrmistynyt ja loukkaantunutkin, kun kirja ei täytä odotuksia. ;)

      Mähän olen joskus bloggaillutkin kirjailijauskollisuudesta, siis siitä, että onko tosiaan pakko kerätä tietyn kirjailijan kirjoja vielä silloinkin, kun uutuudet jäävät lukematta. Ei ole, mutta ei ole aina helppoa olla keräämättäkään. Lisäksi olen kehittänyt kirjankeräämishimon, joka kohdistuu yksittäisten kirjailijoiden teosten sijasta kirjasarjoihin: Café Voltaireen ja Miten minusta tuli kirjailija -sarjoihin ja uusimpana Grantaan. Granta onkin sitten ihan ääretön keräilykohde: pelkästään Suomen Akateemisen verkkokaupasta löytyy kymmenittäin aivan pakollisilta ostoksilta tuntuvia Grantoja. Ääk.

      Mun ristiriitainen suhde Hiltusen antikkaan alkoi, kun olin onnellisena täydentämässä Märta Tikkas -kokoelmaani vuosia sitten ja aioin maksaa 7 euroa yhdestä romaanista. Kassalla kuului tyly ilmoitus: "Se on yksi euro, suomalaista kaunokirjallisuutta ei arvosteta." Mä olisin arvostanut ja maksanut!!! Olen hankkinut ko. paikasta myös 50 sentillä tai eurolla mm. Säädyllisen murhenäytelmän jatko-osineen. Pahalta tuntui maksaa niin vähän, mutta vielä pahempaa olisi ollut jättää kirjat hyllyyn.

      Kaikenlaisia ongelmia...

      Poista
    6. Onneksi tuon kirjan voi laskea Bargumin nuoruudenhairahdukseksi. Sehän vasta olisi ollut anteeksiantamatonta, jos mies olisi ensin kirjoittanut hyviä kirjoja ja sitten tuollaista kuraa.

      Sarjoihin en onneksi ole vielä hurahtanut. :)

      Höh, tuollainen bisneslogiikka ihmetyttää kyllä. Mutta itse olen vissiin niin ahne ja pihi, että ei tunnu pahalta löytää hyviäkään kirjoja halvalla... Paitsi jos itsellä on kyseinen kirja jo, sitten tekee kyllä mieli pelastaa onneton!

      Poista
    7. Pekka, sorry että vasta nyt vastailen. Ei johdu ainakaan siitä, ettei tuo ajatus Bargumin nuoruudenhairahduksesta olisi naurattanut minua.

      Täytyy myöntää, että ei muakaan kuitenkaan haittaisi, jos löytäisin esim. Bargumin tuotannon eurolla per kappale tms. Enkä ryhtynyt euron Tikkasen kohdallakaan väittämään vastaan, että haluan maksaa enemmän, mutta olen silti kertonut tätä kauheaa liian halvan kirjan tarinaa jo vuosia. Toisaalta olin joskus muutaman kerran antikvariaatissa auttamassa ja tiedän, ettei vanhoilla kirjoilla valitettavasti ole kauheasti arvoa - paitsi onneksi tunnearvoa, usein vanhoilla vielä enemmän kuin uusilla. :)

      Poista
  2. Ainakin minusta Syyspurjehdus oli (vielä) parempi kuin Syyskesä. Molemmissa on vahva tunnelma, mutta Syyspurjehduksen tarina on minusta parempi ja koko kirja jotenkin hiotumpi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, lisää suosituksia kauniskantiselle Syyspurjehdukselle. Kiitos Liisa!

      Poista
  3. Nyt vasta ehdin tänne lukemaan ja kommentoimaan, herra Westö on vienyt miltei jokaisen valveillaolohetkeni viime päivien ajan. Mokomat ihanat suomenruotsalaiset! :)

    Hienosti kirjoitit Jäähyväisistä. Minulla kokoelman lukemisesta on jo niin paljon aikaa etten muista kuin paloja sieltä täältä, mutta tunnelman muistan, ja allekirjoitan tuon seepian sävyn ja ratisevuuden, inhimillisyyden ja surumielisyyden. Oi kyllä! Hieno kokoelma, voi kun sitä ihmiset lukisivat enemmän.

    Luin Syyskesän kuukausi sitten, ja ihastuin. Jostain syystä kuitenkin kuvittelen Syyspurjehduksen olevan vielä enemmän minun kirjani, en tiedä miksi. Jälkimmäistä en ole siis vielä lukenut, mutta aion nyt lokakuun aikana. Kerron sitten miten kävi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, Westö on sellainen! Kävinkin eilen heti lukemassa bloggauksesi ja se oli ihana paneutunut ja erityisesti ihanan haltioitunut. Onneksi olen itse lukenut Westötä ei-blogiaikaan, koska en olisi varmasti pystynyt kirjoittamaan Missä kuljimme kerran -romaanista mitään. Olin sen luettuani aivan mykistynyt siitä, miten Westö on osannut kirjoittaa näin. Aion kyllä lukea kirjan joskus uudestaan, olen hankinnut valokuvin kuvitetun painoksen tuota lukukertaa varten. Ja myös Leijat Helsingin yllä on ehdottomasti joskus luettava uudelleen... ja toki Westön uutuus. Eli Westö on ihan pahimmasta (lue: parhaimmasta) päästä näitä suomenruotsalaisia. :D

      En ole missään määrin purjehtija, mutta kuvittelen silti, että juuri Syyspurjehdus on minulle aivan täydellinen kirja. Olen aikamoinen vuodenaikalukija - ainakana talvikirjoja en vain pysty lukemaan kesällä - joten jos aikoisin lukea Syyskesän ja/tai Syyspurjehduksen tänä vuonna, pitäisi toimia nopeasti... Hmmm. Äh. Miksei aikuisilla ole välillä pakollisia lukulomia?

      No, tulen ainakin lukemaan sitten, miten sinun Syyspurhehduksesi sujui!

      Poista