Toukokuun kirjalista: Elämäkerrat

Tiedän ihmisiä, joiden mielestä elämäkerrat ovat kirjoista parhaimpia. Itsekin pidän niistä kovin, mutta en jaksa lukea niitä, jos ne ovat kovin luettelo- tai oppikirjamaisia. Silloin kiinnostavastakin henkilöstä kertova teos jää helposti kesken. Kun ajattelen lukemiani elämäkertoja, parhaiden listalle nousevat kaunokirjalliseen ja osin jopa fiktiiviseen tyyliin kirjoitetut elämäkerrat.

1. Rakel Liehu: Helene

Tämä Helene Schjerfbeckistä kertova romaanimuotoinen elämäkerta teki minuun suuren vaikutuksen, kun luin sen vuosia sitten. Vannoin lukevani teoksen uudestaan, mutta vielä en ole sitä tehnyt... Muistan, että teos herätti runsaasti kysymyksiä paitsi Schjerfbeckistä itsestään myös kirjailijan oikeudesta kertoa kohteestaan: kuinka syvälle toisen elämään saa sukeltaa, mitä kaikkea saa (edes kuolleen) toisen ihmisen nimissä esittää todeksi? Hieman samantapaisia mutta ei yhtä mullistavia lukukokemuksia olivat Helena Sinervon teos Runoilijan talossa, joka kertoo Eeva-Liisa Mannerista, sekä Barbara Mujican Frida, jonka aiheena taas on Frida Kahlon elämä. Kummatkin ovat nk. fiktiivisiä elämäkertoja.

2. Simone Berteaut: Piaf. Jumalani, kuinka olen elänyt!

Pariisin harmaavarpusen, Edith Piafin kummallinen elämä jaksaa kiehtoa. Luin tämän ensi kerran teini-iässä ja toisen kerran aikuisena, ja vieläkin pidin kirjasta, joskin se on myös hyvin surullinen. Miten joku voi olla niin lahjakas ja suuri ja silti niin pieni, sairas ja onneton?

3. Doris Lessing: Ihon alla

Doris Lessingin puolesta lukijan taas ei tarvitse huolestua ollenkaan, Lessing on luja nainen ja pärjää kyllä! Olen kirjoittanut Lessingin omaelämäkerran ensimmäisestä osasta jo aiemmin, toista osaa, Varjoissa vaeltaja, odotan yhä kirjastosta.

4. Erno Paasilinna: Timo K. Mukka & Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
Nämä kirjat kannattaa lukea tietenkin silloin, jos Timo K. Mukka tai Pentti Saarikoski kiinnostavat, mutta suosittelen niitä myös hyvinä ajankuvina sekä kirjallisina teoksina. Mukka-elämäkerrasta olenkin jo kertonut blogissa. Kilpikonna ja olkimarsalkka taas sai minut kiinnostumaan sekä Tuula-Liina Variksen itsensä että etenkin Pentti Saarikosken tuotannosta, jota tunnen suorastaan hämmästyttävän vähän. Teosta voi lukea taiteilijaelämäkerran lisäksi myös hankalan avioliiton kuvauksena. Samantapaisin sanoin suosittelisin myös Märta Tikkasen miehestään Henrikistä kirjoittamaa teosta Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta.

Yläasteikäisenä muistan lukeneeni hyvin kiinnostuneena Marie Curien elämästä. Kaikkein kiehtovin lapsuuden elämäkertamuisto on kuitenkin taiteilija Henri de Toulouse-Lautrecin elämästä kertova Punainen mylly. En tiedä, kuinka nuorena luin sen, mutta ilmeisesti aika varhain, koska suuri lukumotivaattori oli vanhempieni kielto, ettei siinä iässä voinut vielä lukea tuollaista kirjallisuutta. Luin teoksen siis salaa ja ehkä juuri siitä johtuen muistan vieläkin, millaista oli ramman kääpiötaiteilijan elämä Pariisin pahamaineisissa paikoissa.