torstai 4. maaliskuuta 2010

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville


Vihdoin pieni arvio tästä kirjasta, muutenkin kuin unessa laadittu.


Ensinnä siteeraan Kirjasieppoa, että kirjalle kannattaa antaa mahdollisuus omituisesta nimestä ja imelästä kannesta piittaamatta. Kirja ei ole ensivaikutelmastaan huolimatta kermakakkua vaan, no, pikemminkin elämänmakuista perunankuoripaistosta.


Kakkumaista siinä on kyllä kepeys. Päähenkilö Juliet on kirjoittamisella itsensä elättävä vilkas ja eläväinen nuori nainen. Hän on mm. kirjoittanut Brontë-elämäkerran, ja Perunankuoripaistoskin ammentaa brontëmaisesta, janeaustenmaisesta ja montgomerymäisestä maailmasta. Yllätyksiä ja väärinkäsityksiä, ystävyyttä, rakkauden oikuttelua ja tietenkin tosirakkautta. Kaikki lämminhenkisen humoristisen kerrottuna, vanhan ajan tyttökirjakamaa siis.


Sotateema tekee teoksesta muutakin kuin viihdekirjan. Kirjan henkilöille on tapahtunut toisen maailmansodan aikana kauheitakin asioita, mutta kirja ei mitenkään korosta niitä. Pääasiassa kuvataan sitä, miten sota vaikeutti aivan tavallisten, englantilaisella Guernseyn saarella elävien ihmisten ja eläintenkin elämää. Ulkona ei saanut liikkua, sikaa ei saanut omistaa - ja viholliseen ei tietenkään olisi saanut rakastua.


Osin kirja herätti ihan ajatuksiakin, mutta ensisijassa se oli minusta kuitenkin vain hyvä välipalakirja. Eniten minua taisi kiinnostaa siinä rakenne: teos koostuu pelkistä kirjeistä. Ensin ajattelin, etten pysy kirjeromaanissa lainkaan kärryillä, mutta yllättävän hyvin kuitenkin pysyin. Kirjerakenne toi kirjaan lämpöä ja koskettavuutta, kun ulkopuolisen kuvailun sijasta tekstissä oli koko ajan joku, joka kertoi asioista omin sanoin ja puhui ystävälleen.


Suosittelen pientä, herttaista hyvän mielen kirjaa kiireettömään sunnuntai-iltapäivään, jolloin et jaksa lukea mitään kovin vaativaa ja jolloin voit lukea vaikka koko kirjan kerralla.


Kirjasiepon lisäksi kirjasta on kertonut Satu.


Tekstinäyte s. 32-33, kohdasta, jossa päähenkilö kertoo joutuneensa hylkäämään sulhon alttarille, koska tämä oli yhteenmuuttoa valmistellessa piilottanut päähenkilön kirjoja kellariin - anteeksiantamatonta kyllä, olen samaa mieltä:


Hän kohotti katseensa ja sanoi: "Hei, rakas. Älä välitä sotkusta, talonmies lupasi kantaa nämä kellariin." Hän nyökkäsi kirjahyllyjeni suuntaan ja sanoi: "Eikö näytäkin hienolta?"

Siihen ei ollut sanoja! En pystynyt kauhistukseltani puhumaan. Sidney, joka ainoa hylly, joilla oli ollut kirjoja, pursui urheilupalkintoja: hopeapokaaleja, kultapokaaleja, sinisiä ruusukkeita, punaisia nauhoja.

Minä pystyin vain kirkumaan: "Kuinka sinä uskallat? Mitä sinä olet TEHNYT?! Pane minun kirjani takaisin!"

No, tästä se alkoi. Sanoin jotain sen tapaista kuin etten ikinä voisi naida miestä, joka on onnellisimmillaan mätkiessään pieniä palloja ja lintuja. Rob vastasi kommentilla saamarin sinisukista ja pahansisuisista akoista.


Mary Ann Shaffer, Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Otava, 2010. Suom. Jaana Kapari-Jatta. n. 300 sivua.

2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen blogi, sattumalta eksyin. :)

    Lainasin tuon kirjan jonkin aikaa sitten kirjastosta, pelkästään hassun nimen perusteella. Aluksi oli kovin vaikeaa pysyä kärryillä, mutta pian tottui siihen että kaikki kirjoittelivat toisilleen kirjeitä.
    Kaiken kaikkiaan kirja oli mielestäni tylsähkö, koko ajan odotin jotain Suurta tapahtuvan. Luin kuitenkin sitkeästi loppuun. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitoksia. :)
    Samaa mieltä, ei se mikään huippuvauhdikas kertomus ollut. Sellainen hyvän mielen kirja, jossa arvattavasti oli onnellinen loppu. Ei mitään elämää suurempaa juonenkäännettä tai oivallusta. :)

    VastaaPoista