tiistai 9. maaliskuuta 2010

Katja Kallio: Syntikirja

Olen lukenut melkein kaikki Katja Kallion kirjat. Jotkut ovat olleet minusta viihdyttäviä, toiset vähemmän. Kaikissa on kuitenkin ollut sama ansio: vaikka Kallio ei kenties kirjoitakaan maailmankirjallisuuden klassikkoja, hän on nokkela ja osuva, hauska kielenkäyttäjä.

Tämä uusin teos, Syntikirja, olisi saattanut jäädä lukematta, ellei sitä olisi kehuttu Helsingin Sanomien arviossa. Sain arviosta (joka oli paperilehdessä nettiversiota pidempi) sellaisen kuvan, että tämä on nyt erilaista Kalliota, astetta aiempaa vakavampaa – jo Karilla-teos antoi siitä viitteitä.

Ja vakava tämä olikin, muttei tylsä tai ahdistava. Aiheena ovat tuttuun kalliomaiseen tapaan ihmissuhteet. Miltä tuntuu, kun pitkä avioliitto päättyy, tai kun alle nelikymppisenä on eronnut jo kolmesti? Tai kun ei saa läheisiinsä kontaktia, kun jotain tuntuu puuttuvan, kun ihastuu varattuun mieheen, löytää uuden rakkauden 60-vuotiaana? Vaikka tällaiset asiat saavat olon syntiseksi, lainaan Hesaria ja sanon, että Kallion näkökulma ihmissuhteiden kipeyteen on kuitenkin armollinen. Kirjassa on useita henkilöhahmoja, joiden kulissit ovat – tai ainakin ovat olleet – kunnossa, mutta kukaan ei ole silti oikeasti täydellinen. Itseään ei pidä vähätellä eikä periksi tarvitse antaa, mutta epätäydellisyys on silti hyvä muistaa ja hyväksyä. Se ei ole mullistava ajatus, mutta aina tärkeä kuitenkin.

En varmaankaan lue tätä koskaan uudelleen, mutta olen iloinen, että luin kirjan nyt. Kirjaan oli helppoa tarttua, sillä heti alussa selvisi, että teksti on sujuvaa ja vie mennessään, vaikkakin useimmat henkilöt olivat mielestäni ärsyttäviä - ehkä tarkoituksella? Lisäksi se antoi näennäisestä kepeydestään huolimatta ajattelemisen aihetta. Pidän myös Kallion elokuvamaisesta kirjoitustavasta: henkilöt ja tapahtumat ihan näkee edessään.

Tekstinäyte, s. 239:
Eikö hän tuntenut myötätuntoa poikia kohtaan? Hehän olivat jonkun lapsia.
Kaikki ovat jonkun lapsia. Ei se ole mikään selitys.
Mutta entä jos he olisivat kuolleet? Jos se kauimmas liukunut olisi kuollut? Silloin Henri olisi ollut osasyyllinen.
Eikä olisi. Mitäs menivät sinne. Sitä paitsi oli aivan sattumaa, että hän edes päätyi koko paikkaan. Ei sieltä lähteminen ollut mikään rikos.
Ei ehkä rikos.
Vaan mikä? Syntikö?
Niin kai.
Synti, tiedätkö mitä minä ajattelen todellisesta synnistä?
Perisynti oli itsensä peittelyä ja etäisyyttä. Sitä se oli, ja on, eikä mitään muuta.

Katja Kallio: Syntikirja. Otava, 2009. noin 300 s.

8 kommenttia:

  1. Olen lukenut osan Kallion kirjoista. Joistain pidin, useista en. Tätä voisin kokeilla, kiitos sinun. Joskus vaan on tuntunut, että Kallio on ollut näitä maamme paljon hehkutettuja tyhjänpuhujia. Varsinkaan kolumneistaan en piittaa ensinkään.

    VastaaPoista
  2. Kannattaa kokeilla! Se on nopealukuinen kirja, ja ainahan sen voi jättää keskenkin. Minäkään en ole pitänyt kaikista Kallion kirjoista edes viihdekirjoina, mutta tämä yllätti positiivisesti, vaikkei mikään maailmaan mullistava lukukokemus ollutkaan. En ole muuten lukenut yhtään Kallion kolumnia - enkä ehkä haluakaan tuon sinun lausuntosi jälkeen. ;)

    VastaaPoista
  3. Tämä(kin) pitää lukea. Minä pidin Kuutamolla-kirjasta, en pitänyt Sooloilusta, vaikka luinkin sen tosi nopeasti. Tyypit oli tosi hauska, ja Elokuvamuisti ihan paras. Viimeisinhän koostuu Kallion kolumneista, joten täytyy esittää eriävä mielipide ja suositella tutustumaan. :)

    Onneksi on vielä jokunen Kallio lukematta, niin voi toivoa niiden olevan sitä parempaa laatua. Mielestäni Kallio on joka tapauksessa tyylilajissaan Suomen huippuj.

    VastaaPoista
  4. Minäkään en tykännyt Sooloilusta, mutta Tyypit oli hauska! Muista Kallion kirjoista kuin Sooloilusta olen ollut samaa mieltä, että ovat olleet hyviä lajinsa edustajia, sinänsä siis hyviä kirjoja, vaikkeivät omia suosikkejani olekaan.

    VastaaPoista
  5. Minäkin pidin Syntikirjasta, suosittelen meille, jotka kyllästyimme Kallion kepoisuuteen.

    VastaaPoista
  6. Minusta on vähän sääli se, että Suomessa ei kukaan kirjoita kunnollista chick-litiä. Onko laji niin aliarvostettu, ettei kukaan halua? Julkaistut yritelmät ovat osa jopa todella surkeita, ja Kuutamolla on itse asiassa parhaasta päästä. Kepoisuus ei siis itse asiassa ole minusta se paha asia, vaan se että se tehdään vasemmalla kädellä, onnettomalla juonella ja pahvipäisillä henkilöillä. (Ne elokuvakolumnit ovat juuri minusta muuten ne hirveimmät - mutta: makuasia, lukekaa itse ja päättäkää sitten.)

    VastaaPoista
  7. Minäkin olen ihmetellyt, miksei suomalaiset osaa/voi kirjoittaa chick-litiä, yritelmät ovat usein aina noloja... Minunkin suosikkeihin ko. lajin kotimaisena edustajana kuuluu Kuutamolla. Se on nk. harkittua kepoisuutta.

    Enpä ehkä sittenkään lue elokuvakolumneja. Vaikka kaikki aina niin himolukijasta olettavat, en katso juurikaan elokuvia, joten luulen, etteivät leffakolumnit oikein kosketa minua. Pitää selailla, jos kirja tulee joskus vastaan, mutta varta vasten en aio sen luokse hankkiutua.

    VastaaPoista
  8. Joo, ei se Elokuvamuisti kyllä varmasti kosketa millään tasolla, jos ei rakasta elokuvia. Tyypit on muistaakseni hyvin samantyylinen, vaikka toki eri aiheesta.

    VastaaPoista