tiistai 18. elokuuta 2009

Virginia Woolf: Runoilijan koira

Anteeksi vain kissat, mutta olen lukenut koirakirjan, nopealukuisen, mukavan ja viisaan koirakirjan.

Pienoisromaania Runoilijan koira on luonnehdittu Virginia Woolfin helpoimmin lähestyttäväksi teokseksi, eikä se hankala ollutkaan. Kirja kertoo brittiläisestä runoilijasta Elizabeth Barrett Browningista sekä hänen koirastaan, ihanasta punaruskeasta cockerspanielista Flushista. Runoilijan elämä nuoruuden sairastelusta rakastumiseen ja perheenperustamiseen nähdään Flushin silmien kautta, eletään koiran tunteiden välityksellä. Flush-parka joutuu muuttamaan paikasta toiseen, olemaan mustasukkainen emäntänsä rakastajalle, jää rankkurin haaviin ja saa kirppuja ja joutuu siksi kerityksi. Flush on empaattinen ja tarkkanäköinen koira, ja sen havainnot maailmasta kuvaavat 1800-luvun englantilaista elämää ja ihmisten sovinnaisia tapoja, takakannen mukaan ”älyllistä snobismia”, lempeän ivallisesti ja ironisesti. Kirjan alussa on myös hauskaa pohdiskelua, mistä spanieli-sana on voinut saada alkunsa.

Pieni, sympaattinen kirja. Suosittelen koirien, historian ja elämäkertojen ystäville, ja myös niille, jotka haluavat tutustua Woolfiin helposti. Itse olen joskus aloittanut Majakkaa, ja Oma huone, voi ei, se on vielä lukematta, vaikka olen omistanut sen jo kauan. Pitääkin ottaa se syksyn lukulistalle.

Tekstinäytteitä:

Vaunut tilatttiin, Miss Barrett nousi sohvaltaan ja lämpöisiin huiveihin kietoutuneena laskeutui portaat alas. Flush tietysti seurasi mukana. Se hyppäsi vaunuihin emäntänsä viereen. Sylissä istuen se katseli Lontoota joka kaikessa ihmeellisyydessä levittäytyi sen hämmästyneiden silmien eteen. He ajoivat pitkin Oxford Streetiä. Flush näki taloja jotka olivat melkein kokonaan lasia. - - Ja Flush joka oli saanut kyllikseen erilaisista aistielämyksistä vaipui nuokkuvien sulkakoristeiden, liehuvien koristehetaleiden, keikkuvien hevosten, keltaisten livreitten, ohikiitävien kasvojen, kaiken hyppelyn ja poukkoilunkin keskellä uneen ja nukkui sikeästi maailmasta mitään tietämättä, unia nähden, niin kauan että se nostettiin ulos vaunuista ja Wimpole Streetin ovi sulkeutui taas sen perään. (s. 21-22)

Mutta pian Flush huomasi tuntuvimpiakin eroja Lontoon ja Pisan välillä, sillä Pisaan he olivat nyt asettautuneet. Koirat olivat siellä erilaisia. - - Se oli ainoa aristokraatti roskaväen joukossa. Se oli ainoa puhdasrotuinen cockerspanieli koko Pisan kaupungissa. - - Myöntää täytyi, että Flushissa oli aavistus hienostelijaa. Neiti Mitford oli huomannut sen jo aikapäiviä sitten, ja nyt tuo tunne joka Lontoossa ja vertaisten ja isoisempien keskellä oli pysynyt kurissi heräsi uudestaan henkiin, ja Flush tunsi itsensä ainutlaatuiseksi. Siitä tuli mahtaileva ja röyhkeä. ”Flushista on tullut oikea itsevaltias joka haukkuu raivostuttavasti aina kun se haluaa oven auki”, Mrs Browning kirjoitti. ”Robert”, hän jatkoi, ”selittää että samainen Flush katsoo hänen, siis mieheni, olevan luotu nimenomaan tekemään sille palveluksia, ja siltä tosiaan vähän näyttää.” (s. 71-72)

Virginia Woolf: Runoilijan koira. Kirjayhtymä, 1983.

2 kommenttia:

  1. Oma huone on loistava, suosittelen ehdottomasti! Majakasta sain sen sijaan aikoinaan Kirsti Simonsuuren hyvän luentosarjankin ja silti pidin kirjaa vähän haastavana, hyvä se oli ja vaivan väärti, mutta vähän hämärä fiilis siitä jäi silti.

    Olethan lukenut Cunninghamin Tunnit? Aivan loistava kirja, jossa etenkin auttaa, jos on lukenut Oma huoneen ennakkoon.

    VastaaPoista
  2. Enpä ole tuollaisesta kirjasta kuullutkaan, kuulostaa mielenkiintoiselta. Ehkäpä minäkin viimein voisin aloittaa Woolfin tutustumisen... Mrs. Dalloway on hyllyssä, mutten ole sitä lukenut, kun niin moni muukin kirja on jonossa...

    VastaaPoista