Olen taas tavannut tuttuja
niin että en saa unta.
Kuuntelen sateen käyntejä ikkunalaudalla,
tyynyä puristan kuin
hyvää ystävää.
On kevät,
on lyhteen luuranko,
ja puutarhapuiden oksilta
roikkuu ruttuisia
talvirusinoita.
Lapsuudesta muistan kirjaston
lastenosaston hyvän hajun.
Kuljin sinne polkupyörällä
joka lauantai koulun jälkeen.
Jos löysin aivan tuoreen kirjan,
olin erityisen iloinen.
Silloin oli käytössä sellainen menetelmä,
että lainaaja kirjoitti
kirjan taskussa olevaan korttiin
oman lainakorttinsa numeron,
Siitä näin, olinko kirjan ensimmäinen lukija.
Jotkut viikot ovat niin täysiä, että hyvääkin on liikaa. Tämä on ollut juuri sellainen.
Joskus ennen vanhaan olisin saattanut nollata pääni salilla, tai karkkipussilla, tai baarissa. Eilen sen sijaan... avasin kyllä siideritölkin, mutta varsinaisesti rauhoituin Risto Rasalla. Rasa ei kohkaa.
Ja Rasaan voi aina luottaa. Kokoomateoksesta Tuhat purjetta (Otava 1992/2010) löytyi mielentilani, löytyi tämä ihanan ja hämmentävän keväinen säätila. Löytyi muistoja, joille hymyilin.
Ja löytyi tyyneys:
Minulla on rauhallinen olo.
Toivon koittavan yhtämittaisen
onnellisen arjen.
Oletttehan muuten huomanneet, että Saran P.S. Rakastan kirjoja -blogissa on startannut Runohaaste 2014?
Kyllä on runohaaste huomattu ja runokuukausikin vietetty. Minulle kolahti Anna Ahmatova, huh.
VastaaPoistaMutta Rasa! Tuo ensimmäinen runosi on suosikkejani. Tunnistan tuon onnenhyrinän, joka ystävien tapaamisesta jää. "Rasa ei kohkaa." Hyvin sanottu!
Elina, runokuukausi on kyllä niin ihastuttava idea. Entä runovuosi - sen jälkeen olisi varmasti aivan erilainen lukija kuin ennen. Kutkuttava (ja epätodennäköinen) ajatus!
PoistaMinä en osaa nimetä Rasa-suosikkiani. Periaatteessa pidän eniten niistä pienistä suurista luontokuvista, mutta sitten aina lukiessani löydänkin taas ihan jotain muuta... Kuten Pekka toteaa seuraavassa kommentissa, Rasa on todellakin <3. Onneksi on luottorunoilijoita!
Rasa ♥
VastaaPoistaPekka, tähän ei ole kyllä mitään lisäämistä. Samaa mieltä siis. :)
Poista