sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Hilkka Ravilon ensimmäinen ja viimeisin: Kuin kansanlaulu ja Terhi




On typerää aloittaa kirjoitus toteamalla, ettei yhtään tiedä, mitä aikoo kirjoittaa. Ravilo-juttu on kuitenkin kiikkunut niin kauan sekä Bloggerin uumenissa että mieleni pohjalla, että tuli mitä tuli, se on pakko kirjoittaa nyt pois.


Kyse on siis kirjailija Hilkka Ravilosta ja hänen kahdesta teoksestaan.

Ravilo on minulle voimakkaasti blogikirjailija. Jos ei olisi kirjablogeja, en ehkä tuntisi Hilkka Ravilon tuotantoa. Nyt se on tullut minulle tutuksi etenkin Sallan, Booksyn ja Jorin blogeista. Kun tutut ja luotetut lukijat suosittelevat jotain, on vaikea olla uskomatta, etten minäkin olisi kiinnostunut tuosta kirjailijasta. Olen saanut blogiarvioiden perusteella käsityksen, että Ravilo on voimakas ja omaperäinen, vaikuttava kirjoittaja.


Hän on - ja ei ole.

En voi nimittäin olla ajattelematta, että vaikken olisin lukenut Raviloa, olen lukenut ennenkin niitä tarinoita, joita hän kertoo.

Kahden Ravilon romaanin teoksen perusteella ja mutkiensuoraksivetämisriskin uhallakin sanon, että Ravilo on hyvin suomalainen kertoja. Hän on selvästi heikkojen ja sorrettujen puolella: nuorien ja kouluttamattomien naisten, eläintarhan nukkavierujen eläimien epätoivottujen sikiöiden ja köyhän kansanosan.

Niin tai ainakin  naiskansanosan. Kuin kansanlaulu ja Terhi tuntuvat noudattavan pitkälti samaa kaavaa: nuori, kouluja käymätön ja viaton nainen lähtee kaupunkiin töihin, tulee miehen viettelemäksi ja kaltoin kohdelluksi, tuntee sekä voimattomuutta että äärimmäisyyksiin asti menevää vihaa. Ajassa on uusia aatteita, joita tuo tyttöpolo ei oikein ymmärrä, vaikka onkin fiksu ja kasvaa vähitellen yhä fiksummaksi ja tiedostavammaksi. Kaikki on kerrottu sujuvasti, verevästi ja koukuttavasti, hienosti yleiskieltä ja murretta vuorotellen. Kirjoissa ei ole mitään houkuttelevaa, mutta niitä ei voi silti laskea käsistään. Henkilöhahmot eivät ole ollenkaan ihastuttavia eivätkä edes täysin uskottavia tietyssä yksioikoisuudessaan, mutta silti lukijan pitää äkkiä saada tietää, mitä heille käy. Paljastettakoon, että miehille ei käy  hyvin, ja naisten kohtalo jää hieman epäselväksi kummassakin kirjassa, vaikka heille ja lukijallle annetaankin toivoa.

Kumpikin teos vaikutti minuun uuvuttavasti.

Yhtäältä olin otettu rankasta ja  lukemaan pakottavasta tarinasta ja siitä, että tällaisia suomalaisrealistisia tarinoita kerrotaan yhä, ja vielä näin selkeästi ja napakasti. Niitä  pitääkin kertoa, niin kauan kuin niitä on tosielämässäkin. Ihailin Ravilon tarkkanäköistä ja kaikin puolin taitavaa ajankuvausta; minua tyrmistytti lukiessani tuon tuosta, ettei näistä ajoista ole kuin muutamia vuosikymmeniä. Toisaalta olin kuitenkin rasittunut juuri tuosta aiemmin mainitusta, että onhan tämä tarina ennenkin kuultu ja luettu. Jäin myös miettimään Ravilon mieshahmoja. Huojuvataloiset miehet eivät toki kaipaa päänsilitystä, mutta olisi kiinnostavaa lukea joskus  tarina, jossa sellaista suhdetta, jossa osapuolet eivät tunne toisiaan eivätkä oikein itseäänkään, olisi kerrottu myös sen yksioikoisen, väkivaltaisen ja vallanhaluisen miehen kannalta. Onko sellaista? Kuin kansanlaulussa annetaan ymmärtää, että julma huijarimies on itse jäänyt rakkaudetta lapsuudessaan  - mutta riittääkö se selitykseksi kaikkeen? Muistaakseni Väinö Linnan Mustassa rakkaudessa, joka kertoo niin ikään kohtaamattomuudesta ja siitä seuraavasta katastrofista yhdistettynä aikojen ja tapojen muuttumiseen, näkökulma oli tasapuolisemmin sekä miehen että naisen.


Vaikka lukukokemukseni eivät tiivisty pelkäksi kehumiseksi, aion varmasti lukea Raviloa jatkossakin. Luulen kuitenkin, että kirjojen välillä on hyvä pitää väliä, että mielenkiintoni pysyy yhdessä tarinassa eikä tarinoiden ja kerronnan yhtäläisyyksien etsimisessä.






Kirjojen tiedot:

Kuin kansanlaulu, Sahlgrens 1991.
Terhi, Myllylahti 2013.



Kuin kansanlaulun olen napannut jostakin kirjojenkierrätyspisteestä mukaani, Terhi on kustantajalta saatu arvostelukappale.

9 kommenttia:

  1. Hyvin perustelit, mikä kirjassa toimi ja mikä ei. Huojuvatalolaiset miehet on muuten hyvä termi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, jos jutussa oli kuitenkin jotain tolkkua, vaikken oikein vieläkään tiedä, mitä mieltä lopulta olin. Suomalaisen realisimin ystävänä olen ehkä törmännyt huojuvataloisiin ja ylipäätään kansankuvauksiin niin usein, että niitä on vaikea jo pitää erityisen omaäänisinä, vaikka ne - ja realismi ylipäätään - kiehtovatkin.

      Poista
  2. Suomalainen realismi on onneksi muutakin kuin tämänkaltaisia tarinoita. Sait kuitenkin kiinnostuksen heräämään, eli jos Ravilo osuu kohdalle, niin tartun kiinni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, niin onneksi on, onneksi löytyy myös iloa ja huumoria sekä tasaisia elämäntarinoita! Minua innosti - tai pikemminkin vakuutti, kun kerran rankasta tarinasta oli kyse - ensimmäinen lukemani Ravilon teos, tuo Terhi, mutta toisen teoksen samankaltaisuus hieman hämmensi. Suosittelen kuitenkin tutustumaan jo kielen ja ajankuvan takia!

      Poista
  3. Mielenkiintoinen kirjoistus Ravilon kirjoista. En noita mainitsemiasi ole kumpaakaan lukenut, mutta pari muuta kylläkin, joista molemmista pidin. Tuota mainitsemaasi "kaavaa" on havaittavissa mm. Ravilon Nimeltään Eerikassakin. Minua se ei haitannut, koska kirja oli muuten minulle melko tuore. En siis ole lukenut kovin paljon Ravilon tyyppistä kirjallisuutta. Minulta saa ns. suomalaisuudesta plussaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elegia! Niin, enpä oikein tiedä, mikä minulla esti sen viimeisen ihastumisen, kun kuitenkin kiinnostuin Ravilon tuotannosta. Realismi on hyvin lähellä sydäntäni, en kaihda rankkoja aiheita, olen kiinnostunut murteista ja ylipäätään elävästä suomen kielestä. Kaiken järjen mukaan minun olisi siis pitänyt vain iloita, että sain kaksi voimakasta lukuelämystä, ei hieman tuskastua tai ainakin kummastua niiden samankaltaisuudesta.

      Poista
  4. Hei! Hyvin sanoitit omat ajatukseni Ravilosta, vaikka olen lukenut eri kirjat (Nimeltään Eerika ja Kuolleet lehdet). Ne(kin) olivat realistisuudessaan hyviä ja jollain lailla imaisevat mukaansa, mutta jokin samana toistuva alkoi hieman arveluttaa. Hänen teostaan Mesimarjani-- olen insesti-teeman vuoksi vältellyt, kun en jaksa sellaista realismia lukea.

    VastaaPoista
  5. Hieno kirjoitus! Olen samaa mieltä siitä, että Ravilo kertoo samaa tarinaa aika monessa kirjassaan... en vain ole vielä yhtään kyllästynyt siihen. Tosin olenkin lukenut näitä vähän kerrassaan; kaksi peräkkäin voisikin olla liikaa. :-)

    Tuo Musta rakkaus on kovasti lukulistallani. Siellä jossain, joskus -osastolla. Huoh, niin on muuten Huojuva talokin!

    VastaaPoista
  6. Minä olen lukenut Ravilolta vain tuon Mesimarjani, pulmuni, pääskyni, jonka Kirjanainen mainitsee. Tällaista rankkaa realismia on kirjoitettu aika paljon Suomessa. Minulle tuli juuri mitta täyteen, kun luin Taija Tuomisen Tiikerihain monen muun rankkaa lapsuutta kuvanneen kirjan jälkeen. Pitää nyt monipuolistaa kirjaruokavaliota. Lautaselle hieman myös kevyttä ja helposti sulavaa.

    Mainitsemasi Huojuva talo ja Musta rakkaus ovat molemmat timanttia!

    VastaaPoista