perjantai 6. helmikuuta 2015

Vastaus runohaasteeseen: uusia ja vanhoja suosikkeja



Ystävä haastoi Facebookissa runohaasteeseen, julkaisemaan lempirunon viitenä peräkkäisenä päivänä. Arvelen,  että runovalintani saavuttavat otollisemman yleisön täällä kuin Facebookin puolella, joten siirsin haasteen omavaltaisesti blogiin. Päätin myös julkaista kaikki runot kerralla ja vielä yhden ylimääräisen kaupan päälle.

Blogiani kauemmin seuranneille näissä runovalinnoissa ei liene yllätyksiä. Minulle runojen valitseminen toi mieluisan, rauhallisen tuokion. Kiitos haasteesta! Runonlukuni on viime aikoina ollut epäsäännöllistä, mutta nyt tuli taas sellainen olo, että kannattaisi hakeutua runojen pariin taas joka viikonloppu: sanaterapiaa parhaimmillaan.

Lähes kaikki suosikkirunoilijani ovat kotimaisia. On toki niin, että heitä lukiessani voin olla varma – varmempi – että ymmärrän  sanojen perimmäisen merkityksen. Toinen syy kotimaiseen keskittymiseen on se, etten oikein tunne ulkomaista runoutta. Margaret Atwoodin runouteenkin törmäsin sattumalta jotain muuta lukiessani. Olen myös kuullut, että Carol Shields on julkaissut runoja. Onko kenelläkään hänen runoudestaan tarkempaa tietoa?

Olen valinnut esimerkkirunot jokseenkin sattumanvaraisesti, koska en osaa nimetä yhtä suosikkia keneltäkään suosikiltani. Suosikkirunot myös vaihtelevat oman fiiilikseni ja elämäntilanteeni mukaan.

Ikisuosikki Risto Rasa


Öisin pakkanen jäätää
sen minkä aurinko päivin lämmittää.

Kallion seinämässä
sulavesien
                             urut.


Runo on teoksesta Rantatiellä (Otava 1980). Vaikka talvi on ollut leuto, odotan pakahtumaisillani sulavesien urkuja. Jos Risto Rasaa olisi äänikirjana, pakahtuisin varmasti luonnossa liikkuessani ja suosikkiluontorunoilijaa kuunnellessani.

(Mainos: kurkkaa Risto Rasan haastattelu Lukulampussa. Olen nyt ostanut Jules Renardin Kuvien metsästäjän Rasan suosituksesta.)




Saaristorunoilija Caj Westerberg


Varjot hiekkatiellä, tuulessa

Tämän teoksesta Yönmusta, sileä (Otava 2011) löytyvän ”runon hipaisun” olen ikuistanut runotaulujen sarjaankin - myös Risto Rasa ja Eeva Kilpi ovat päätyneet seinälle.  Caj Westerbergin teos kiinnosti minua jo siksi, että hän on kirjoittanut sitä eräässä unelmapaikassani, Kökarilla. Pienimuotoinen runous puhuttele. Runoutta, erityisiä hetkiä, on kaikkialla.






Eeva Kilpi, kaiken ymmärtäjä

 

Perhonen ilmaisee käsityksensä maailmasta:
Kukkia, tuoksua, mettä. Värejä.
Kesää silmänkantamattomiin.
Lentää siinä. Vapaasti,
ja niin paljon kuin jaksaa,
kovin paljon ei ole tarpeen.
- - -
Minä vannon, tällainen on maailma.
Uskokaa!


Ohessa lähes kokonainen perhosruno teoksesta Animalia (WSOY, 1998, 2. painos). 

Yksi kuluneimmista runokirjoistani on Eeva Kilven kokoelma Perhonen ylittää tien. Aina kun luen sitä, haluaisin siteerata joka runoja ja omistaa elämäni runojen lukemiselle ja kirjoittamiselle. Alkuaan minua puhutteli, miten syvästi  Kilpi ymmärtää ihmistä – ja sitä, että suuristakin asioista voi puhua pienin ja yksinkertaisin sanoin, humoristisestikin. Sittemmin olen kiintynyt myös Kilven kohdalla luontorunoihin. Luontoa ja eläimiä ymmärtävä ja puolustava Animalia on paikoin paatoksellinen, mutta se sallittakoon, kun runojen aihe on niin tärkeä.



Uusi ihastus Kirsi Kunnas


Uni vaipuu meihin
kuin sade jonka saimme
syvään juurten alle uni vajoaa.


Kirsi Kunnaksesta kirjoittelinkin viime blogipäivityksessäni. Olen selaillut kokoelmaa Puut kantavat valoa (WSOY 2010, 6. painos) sieltä täältä ja viimeistään kesällä otan teoksen systemaattisempaan lukuun. Yllä oleva runo-ote on ilmestynyt alun perin teoksessa Uivat saaret (1950). Kunnaksen runoudessa kiehtoo näennäinen helppous. Moni runo vaikuttaa ensin ”vain” tunnelmapalalta, mutta paljastuu tarkemmalla lukemisella monitulkintaiseksi, vertauskuvalliseksi.




Kiehtova, kunnioitettava Margaret Atwood


On niin paljon mitä tahdon
sinulle antaa. Tämä on minun, tämä
puu, saat sen nimen,

tässä on ruokaa, valkoista kuin juuret, punaista,
suolla ja rannalla kasvavaa,
myös sen nimet lausun sinulle.

Runo-ote on Margaret Atwoodin teoksesta Myös sinun nimesi (WSOY 2001). Pääosa kokoelman runoista on melko pitkiä, yleisvaikutelma on melko raju ja rujokin.  Jotain kiehtovaa tässä kuitenkin on. Vaikka runojen sanomat eivät aina aukea ensimmäisellä lukemisella, teksti on atwoodmaisen punnitua  ja kutsuu paneutumaan, selvittämään, mistä onkaan kyse.

Tuo on minusta ominaista myös Atwoodin proosalle. Vuosien myötä hänestä on tullut yksi suosikkikirjailijoistani siksi, että hän on niin tuottelias ja määrätietoinen sekä kirjailijana että henkilönä. Kunnioitettavaa.


Salainen suosikki Riitta Rossilahti


Hengitän syvään
lumen kirkkautta – talven
selkä taittunut

Breathing in
the brightness of snow – winter
is giving way to spring


Riitta Rossilahden haiku- ja tankarunouteen tutustuminen tapahtui puhtaasti sattuman kautta, kun huomasin hänen teoksiaan Akateemisessa kirjakaupassa. Nykyisin minulla on jo kolme Rossilahden runokirjaa. Yllä oleva esimerkki on uusimmasta, Kuun sillalla. On the Moon Bridge -teoksesta (julk. Riitta Rossilahti, 2013). Nämä runot kannustavat minua itseänikin haikuilemaan. Olen koettanut saada Rossilahdesta tietoja, mutta niitä ei juuri löydy. Kirjoista olen ymmärtänyt, että hän on haikurunoutta harrastava ja siitä kansainvälisesti palkittukin eläkkeellä oleva isoäiti. En ole törmännyt hänen teoksiinsa muualla kuin siellä kirjakaupassa ja sittemmin omassa kirjahyllyssäni. Salaperäistä.



Oletko osallistunut runohaasteeseen? Minkä runon esittelit ja miksi?


9 kommenttia:

  1. Puhuttelevia, hyvin luonnollisia runoja, Jenni! Kiitos runohetkestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina! Mukavaa, että ilahdutti. Ja hyvin sanottu tuo luonnollisuus, juuri se taitaa yhdistää suosikkejani.

      Poista
  2. Hyviä valintoja! Rossilahti oli minulle ihan vieras nimi, mutta tässä runohaasteessa hän on saavuttanut hienoista suosiota, sinun lisäksesi näin erään runoilijan siteeraavan häntä Facebookissa. Kirjastossa on yksi Rossilahden kirja, täytyy lainata seuraavalla kerralla.

    En muista onko tästä ollut aiemmin puhetta, mutta oletko tutustunut Arto Lapin runoihin? Ne ovat aika ehdotonta luettavaa (mitallisten) luontorunojen ystäville.

    "Varpunen kävi
    koputtamassa lasiin
    ja minun oli
    juostava ulos heittämään
    muutama kuperkeikka."

    (Arto Lappi: Kukko puussa, 2002)

    P.S. Jee, haikuinnostus tarttuu! Olisi kiva nähdä sinunkin runojasi joskus. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pekka, kiitos kommentista ja kiinnostavasta Rossilahti-tiedosta! Suurkiitokset myös Arto Lappi -suosituksesta, kuulostaa tosiaan minun runoilijaltani. Pistän korvan taa ja etsin luettavakseni.

      Haikurunoudesta: Kääk, en tiedä, uskaltaisinko julkaista missään mitään sepittämään! Olen kyllä koonnut runoistani ja ottamistani valokuvista vanhemmilleni kirjasen, mutta mutta... Palataan asiaan. Ehkä uskallan ainakin kertoa tuosta kirjasta yleisesti joskus. :D Nyttemmin on ollut niin paljon töitä, ettei runoja synny. Huomaan, että tarvitsen paljon aikaa ja luontohaahuilua, että runonaihioita alkaa putkahdella mieleen. Harmi, ettei ole olemassa pöytälaatikkoon sepittävän luontohaahuilijarunoilijan ammattia.

      Poista
    2. Eipä kestä! Arto on hieno runoilija ja mukava mies, joka on auttanut minuakin alkuun "urallani". Hänen runojaan on ilmestynyt jo seitsemän kokoelman verran, kaikki paitsi ensimmäinen Sammakon julkaisemina.

      Juu, ymmärrän julkaisukynnyksen, ei paineita! (Itselläni oli niin päin, että aluksi ei ollut oikein minkäänlaista kynnystä, vaan suolsin Facebookiin innokkaasti kaiken keksimäni. Mutta sitä mukaa kuin runoissa on tapahtunut kehitystä[?], olen ruvennut panttaamaan niitä sillä ajatuksella, että jos joskus sattuisin saamaan niitä oikeasti julkaistua jossain, kaikki tuttuni eivät olisi lukeneet kaikkea jo valmiiksi...) Minullekin inspiroivimpia ovat kävelyretket lähimetsissä, mutta aivoni ovat jo sen verran vinksahtaneet, että joskus runoja saattaa syntyä myös kesken arkisen aherruksen. :)

      Poista
    3. Huomenta Pekka! Varmaan ajattelit, etten huomannut toista kommenttiasi tai että ajattelin olla vastaamatta siihen. Mutta: huomasin, en ajatellut olla vastaamatta, ja varsinkaan en ole ollut ajattelematta kommenttiasi.

      Se on nimittäin hyvin kannustava kommentti, suurkiitokset! Huomasin että se piristi haikuiluani. Viime päivät ovat olleet täynnä tohinaa, mutta sen keskelläkin olen tehnyt "haikumaisia havaintoja". Ulkoillessa pajunkissat kehräsivät - en nyt enää muista, mitä, mutta sen muistan että kylässä käynyt pieni vauva kokosi mielestäni katseellaan elämän palapeliä tms. Nämä(jään) eivät kenties ole kummallisia havaintoja tai ajatuksia, mutta minua ilahduttaa kun kesken kaiken mieleen nousee tällaisia ajatuksenpuolikkaita. Jos ne pistäisi aina ylös, niin ehkä niistä vähitellen kehkeytyisi jotain.... Ja ehkä voisi oppia löytämään runoajatuksia jostain muualtakin kuin sieltä metsästä.

      Mulla on kahtalaiset fiilikset tuon runojen näyttämisen kanssa. Yhtäältä en kehtaa, koska tekeleet ovat kehnoja, toisaalta en halua, koska entä jos niistä kehkeytyykin jotain hienoa, silloin ne kannattaa vielä pitää piilossa?

      Tuon kotipiiriin jääneen valokuva-haikukirjasen kokosin, kun olin muutama vuosi sitten vuorotteluvapaalla. Ehkä vielä joskus jatkan kuvien ja runojen parissa entistä tavoitteellisemmin.

      Kiitos inspiraatiosta! :)

      Poista
    4. Hei Jenni! Hienoa, olipa kiva kuulla! Minusta havaintosi ovat hyviä, varsinkin tuo elämän palapelin kokoaminen. Ihan selvää runoilijan ajattelua. :)

      Kannustan jatkamaan havainnointia ja kirjoittamaan muistiin kaiken mahdollisen. Vaikka joku idea ei sillä hetkellä tuntuisi maailman nerokkaimmalta, siitä voi myöhemmin saada enemmän irti. Ja minusta tuntuu, että juuri ne parhaat ideat voivat helposti unohtua, jos ne jättää pyörimään pään sisään. Itse en lähde enää minnekään ilman muistikirjaani. Muutenkin mistä tahansa kirjoittamisesta tuntuu olevan hyötyä. Lainaan itseäni:

      Mitä enemmän kirjoittaa,
      sitä helpommin löytää
      vähemmän sanoja.

      (Kirjoitin tuon puolitoista vuotta sitten, ja nyt siinäkin näyttää olevan melkein liikaa sanoja, mutta haikuksi se ei vielä ole taipunut. :)

      Kuten sanottu, ymmärrän hyvin nuo kahtalaiset fiilikset. Mutta toisaalta kannustan myös pikkuisen raottamaan pöytälaatikkoa, jos vähänkin alkaa tuntua siltä. Ainakin minulle kavereiden palautteesta on ollut paljon apua.

      Tsemppiä ja suotuisia runotuulia jatkossakin!

      Poista
    5. Pekka, mulla on nyt uusi muistiinpanovihko! Palaan asiaan. :)

      Poista