Kerstin Ekman: Herran armo

Kysyin joka tapauksessa, eikö hän laulaisi sitä laulua, joka aina laulettiin suden kuoltua. Se oli vuolle sudesta, semmoinen mistä hän oli kertonut mutta mitä hän ei ollut koskaan joikannut itse. Oli vain kuunnellut toisia. Aina oli ollut suurlaulajia, jotka saivat hänet ujostelemaan, vanhoja, oikeita sudenpyytäjiä. (s. 414)

Vihdoinkin, vihdoinkin kirjoitan tästä kirjasta muutakin kuin ensivaikutelmia! Pieni vinkki kanssabloggareille: kannattaa kirjoittaa aika pian lukukokemuksen jälkeen, muuten kirjoitusrima nousee korkealle ja kirjoittaminen tuntuu yhä mutkikkaammalta.

Näin taitaa olla etenkin silloin, jos lukukokemus on ollut suuri ja monipuolinen, niin ettei viikkojen pyörittelyn jälkeenkään oikein tiedä, mitä sanoisi. Ruotsalaisen Kerstin Ekmanin Herran armo on juuri sellainen kirja, että en osaa sanoa siitä mitään kovin täsmällistä.

Sanon kuitenkin, että se on väkevä ja juureva teos, voimakas ja jotenkin hyvin uskottavalta ja todelliselta tuntuva tarina. Jos olet kiinnostunut skandinaavisesta historiasta ja naisten asemasta, lue tämä!

Tarina alkaa, kun nuori Hillevi Klarin saapuu pieneen jämtlantilaiseen tunturikylään kätilöksi v. 1916. Hillevi on salakihloissa tulevan papin kanssa, mutta päätyy naimisiin paikallisen kauppiaan kanssa. Kirja seuraa Hillevin tarinaa vuosien ajan ja sisälsi mielestäni mielenkiintoista ajankuvaa ja pohdintaa siitä, mitä nuoren naisen on soveliasta tehdä tai suunnilleen edes ajatella. Hillevi on ajoittaisesta nuoruuden epäröinnistään huolimatta vahva ja fiksu nainen, enkä kokenut lukiessani halua puuttua hänen tekemisiinsä. Herran armo toi mieleeni toisen juurevan ruotsalaisteoksen, Marianne Fredrikssonin Annan, Hannan ja Johannan, ja sen kohdalla olin ajoittain paljon tuskastuneempi päähenkilö Hannaan.

Herran armoa ei kannata kuitenkaan lukea vain yhden naisen kehitystarinana. Se piirtää tarkan ja julmankin kuvan tuon ajan kyläyhteisöstä muutenkin. On sairautta ja köyhyyttä, taikauskoakin, tai ainakin hyvin vanhakantaista ajattelua. On rikoksia, väkivaltaa, ei-toivottuja lapsia ja raiskauksia, suoraan sanottuna aivan kamalia ihmiskohtaloita. Oikeastaan ei voi puhua kyläyhteisöstä, sillä eri ihmisryhmät eivät ole ollenkaan tasa-arvoisia. Koulutetut nuoret huvittelevat metsästysretkillä ja lausuvat toisilleen runoja, piskuisen torpan tyttö, melkein lapsi itsekin, taistelee hengestään synnyttäessään ei-toivottua ja ei-toivotulla tavalla alkuun saatettua lasta. Itse kyläläisten lisäksi seudulla liikkuu enemmän tai vähemmän irtolaisia kulkijoita.

Kaikesta kurjuudesta ja moninaisista vaikeista teemoista huolimatta pidin tästä kirjasta kovasti ja odotan innokkaasti Sudentalja-trilogian seuraavaa osaa. Siinä seurattaneen Herran armossa keskeiseksi henkilöksi nousseen Eliksen tarinaa. En kerro tuosta tarinasta enempää, mutta Elis on mielestäni kiehtova esimerkki, kuinka kurjuudesta ja kauheudesta voi nousta eteenpäin, osin sattuman ja osin oman tietoisen toiminnan avulla.

Itse tarinan lisäksi arvostin Ekmanin tarkkaa ja rauhallista kerrontatyyliä. Tässä oli jälleen sellainen laadukas kirja, johon voi luottaa. Teksti on huoliteltua ja harkittua mutta kuitenkin elävää ja tarinaan hyvin sopivaa. Jälkimauksi kirjasta jäi, että se oli vakava, muttei yhtään tylsä tai ahdistava, vaan päinvastoin kiehtova ja tärkeä. Se, että kirjan kertojana oli Hillevin lappalainen kasvattityttö Risten, toi tarinaan oman mystisen ja maagisen ulottuvuutensa. Kirja oli myös hyvin visuaalinen: lukiessani näin tapahtumat selvästi mielessäni.

Tekstinäyte s. 61

Kaikki täällä sisällä kiertyi oudoksi, itse sanatkin muuttuivat väkivallaksi.

Kuinka pitkään hänellä on jo ollut polttoja?

Ei tyttöä rouvitellakaan voinut, eikä hän mitenkään halunnut sinutella kuin lasta. Mutta pelkkä lapsihan tyttö oli. Riipaiseva näky hentoine varsineen ja isoine mahoineen. Hän oli kalpea ja hengitti vaivalloisesti, suu avoinna, seisoi hivenen etukumarassa ja syleili kaksin käsin mahakumpuaan. Syylingit laahasivat kun Hillevi kiskoi hänet lattian yli.

Mikä hänen nimensä on? Hillevi kysyi. Bäret katsoi taas ukkoon, ja Hillevin kiukku leimahti. Hän toisi kysymyksen ja sai vihdoin vastauksen.

Serine.

Hän vei tytön kaappisängyn viereen ja komensi käymään pitkäkseen. Mutta tyttö ei tahtonut makuulle.

Keittäkääpä vettä, Hillevi sanoi Bäretille. Ja kuuratkaa pesuvati ja täyttäkää puhtaalla vedellä.

Kerstin Ekman: Herran armo. Sudentalja 1. (Vargskinnet – Guds barmhärtighet). Tammi, 2002. 2. Painos. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen.

Kannen suunnittelu Tuija Kuusela

Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka

"Nyt tulee paras kohta, kuuntele!" Hervor työnsi ylös silmälasejaan, jotka olivat valahtaneet nenälle ja luki: "'Muistotilaisuus oli seurakuntatalolla. Monia puheita pidettiin ja lahjoituksia annettiin muun muassa Kajpen Golfseuralle, Gotlannin partiolaisille ja Gotlannin villikaniiniseuralle. ' Onko villikaniineilla tosiaan ihan oma seura?

"Näköjään. Ellei Per-Henrik sitten ole keksinyt sitä itse, jotta saisi haalittua ylimääräistä rahaa, mikä ei ihmetyttäisi minua yhtään. Per-Henrikin tapauksessa parempi lahjoituskohde olisi ollut Gotlannin pässinpääseura. Sellainen kuolevan rodun seura, jonka kolmesta jäsenestä enää yksi on elossa."

"Ei ole kauan", Hervor tokaisi. "Se seura saa lyödä kohta hanskat tiskiin, sillä sitä uhkaa sukupuuttoon kuoleminen. Siitä mie annan sanani."

Ensin minusta tuntui, etten minä anna tästä kirjasta sanakaan. Tai tarvitsen voimalauseita, että saan kirjoitettua tästä kirjasta. En nimittäin oikein tiedä, mitä mieltä tästä olen. Sen tiedän, että uutuuskirjoista on vaikea kirjoittaa, mutta siitä myöhemmin.

Ensin Ajattelen sinua kuolemaasi saakka -teoksen plussiin. Ehdoton plussa on kirjan tapahtumapaikka, ikiaikainen matkatoiveeni Gotlanti. Gotlannin, ruusujen ja kesän takia valitsinkin tämän kirjan luettavaksi. Minua myös kiinnosti se, että kirjaa kuvattiin humoristikseksi, lämminhenkiseksi ja hassunhurjaksi, skandiversioksi Thelmasta ja Louisesta.

Sitä se olikin. Kirjan päähenkilöt, viiskymppiset kuparitukkainen lääkäri Mirjam ja harmaahapsinen lapinnoita Hervor, ovat hauskoja ja sydämellisiä, heidän ystävyytensä on kummallinen mutta luja. Gotlanti on ihastuttava ja kiinnostavaa kyllä, Mirjam kunnostaa siellä vanhaa kappelia. Ruusut tuoksuvat, syödään ja juodaan hyvin,  gotlantilainen kesä on yhtä aikaa tutun kuuloinen ja kuitenkin vähän ulkomainen. Naapurinmies on charmikas. Kirjan päähenkilöt ja miljöö ovat siis mukavia.

Kirjan tarina oli vähemmän mukava eikä loppuun asti vain hyvällä tavalla kummallinen.

Mirjam on tullut aikoinaan kolmen liikemiehen huijaamaksi ja päättää noitaystävänsä kannustuksella kokeilla, voiko nuo miehet tappaa ajatuksen, tarkemmin voimalauseiden, voimalla. Arvannette, että voi. Ällöttäviksi kuvattujen miesten ja heidän ällöttävien kuolemiensa lisäksi kirjassa on ripaus romantiikkaa ja annos äiti–tytärsuhteita, isoäitiyttäkin.

Kyseessä on siis oikea naisten kesäkirja ja sellaiseksi tämä olikin ihan mukiimenevä, kiva romaani monella tavalla. Oloni on kuitenkin vähän pettynyt, sillä kirjasta puuttui jokin määrittelemätön, joka olisi tehnyt siitä todella hauskan, todella menevän tai todella jännittävän. Nyt se oli vähän kaikkea eikä kuitenkaan selvästi mitään. Olin myös pettynyt kirjan loppuratkaisuun. Ilman sitä kannustaisin valitsemaan tämän kirjan mukaan rannalle tai riippukeinuun, mutta nyt joudun sanomaan, että ota kaiken varalta toinenkin opus mukaan.


***

No, nyt siitä on kirjoitettu ainakin jotain! Hieman latteaksi jääneen lukukokemuksen lisäksi kirjoittamistani jarrutti se, että tämä kirja on juuri nyt ollut blogeissa todella paljon esillä. En ole vähään aikaan lukenut sellaista uutuutta, josta putkahtelee blogiarvioita tuon tuosta, eilenkin kaksi melkein yhtäaikaa. Olen tuskaillut sen kanssa, voinko lukea nuo arviot, ja jos luen, keksinkö enää mitään sanottavaa. Lopulta luin kaikki näkemäni arviot, mutta hyvin silmäilevästi. Kaikista noista blogikirjoituksista linkitän tämän Amman eiliseen kirjoitukseen, koska Amma oli pitkälti samaa mieltä kirjan hyvistä ja huonoista puolista.

Tässä linkki myös kustantamon kirjaesittelyyn.

Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka (Svinhugg). Atena, 2011. Suom. Nina Leino

Ensivaikutelmia Kerstin Ekmanin Herran armosta

Tämäpä sattui: juuri kun olin tänään aikeissa kertoa, että olen päässyt vihdoin alkuun Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogiassa, Lilli Orvokki kommentoi sitä seuraavasti aiempaan kirjoitukseeni:

Miksi te hyvät neitoset tai naiset haikailette: kiinnostaisi, olisin pitkään halunnut... No haikailinpa minäkin, vuosia. Aina tuntui ettei ole kalenterissa tilaa kolmelle paksulle kirjalle.

Vajaat kaksi viikkoa sitten otin niin sanotusti nenästä kiinni ja hyppäsin veteen. Sudentalja on ihan mahtava lukukokemus. Se ei ole ihan helppolukuinen, siinä on paljon henkilöitä, kaikesta ei voi olla ihan varma onko se totta. Mutta se on vahvimpia, täyteläisimpiä tarinoita mitä ikinä olen tavannut. Minua erityisesti innostavat monet naiskohtalot. Sitten kiinnostaa se, että en ole tiennyt naapurimaistamme tällaisia arjen asioita ja toisaalta historiaa.
 
Lukekaa! Itse olen vasta tokan kirjan alussa, paljon hyvää vielä jäljellä! 

Olin ajatellut kirjoittaa hyvin samantapaisen pienen noston Sudentaljan ensimmäisestä osasta Herran armo. Olen vasta kirjan alussa, mutta nyt jo vaikuttunut: tämä on sitä samaa voimakasta, juurevaa, ikiaikaista kerrontaa, jota oli myös Marianne Fredrikssonin Annassa, Hannassa ja Johannassa. Tämä on Tärkeä Kirja. Elämäni tuntuu nyt aika kiireiseltä ja mieli vähän levottomalta, mutta tällainen kunnollinen kirja rauhoittaa ja jotenkin jopa tuntuu lohdulliselta – toivottavasti ymmärrätte ajatuksen. Aion lukea koko trilogian rauhallisesti läpi kesän aikana muiden kirjojen ja puuhien lomassa ja raportoida siitä sitten blogiin osa kerrallaan, sitä mukaa kun saan luettua kirjoja.

Eli ei muuta asiaa kuin että Ekman vaikuttaa niin hyvältä kuin pitikin ja lopettakaa haikailu, tehkää kalenteriin tilaa kolmelle paksulle kirjalle! :)

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna

Vihdoin palaan tähän lukukokemukseen. Tämä kirja tuntui ensin liian suurelta, jotta olisin osannut kertoa siitä heti luettuani. Nyt kun aikaa on kulunut tovi, tuntuu, etten osaa kertoa sitäkään vähää. Katsotaan, mitä saan aikaiseksi. Hassua, miten kirjan merkittävyys ja se, kuinka paljon kirjasta osaa kertoa, eivät kulje käsikädessä.

Anna, Hanna ja Johanna on ruotsalaisen Marianne Fredrikssonin romaani vuodelta 1994. Nimensä mukaisesti se kertoo kolmesta naisesta, äidistä, tyttärestä ja tyttärentyttärestä.

Hanna on syntynyt 1870-luvun alussa Taalainmaalla köyhään perheeseen. Hän ei käy kouluja - paitsi varsin kovan elämänkoulun. Vaikka elämä kuljettaa Hannan kaupunkiin, hän pysyy maanläheisenä loppuun asti. Sen sijaan hänen tyttärensä Johanna kasvaa kaupunkilaiseksi. Äiti on ollut "nöyrä maalainen", taikauskoinenkin, mutta Johannasta kasvaa aktiivinen nainen. Hän on mielenkiintoisesti uskonnollinen, sosialisti ja jumalankieltäjä samaan aikaan. Hänen tyttärensä Anna taas elää nykylukijan silmin jo koulutetun naisen modernia elämää. Historia, sukupolvien ketju, elää kuitenkin Annassakin.

Yhteiskunnan muuttuminen tai kertomus monen sukupolven vahvoista naisista ei tietenkään ole mitään sellaista, jota kukaan muu ei olisi koskaan kirjoittanut. Tällä kirjalla oli kuitenkin oma äänensä. Anna, Hanna ja Johanna on voimakas, väkevä - ja, mieleeni tuli siitä heti myös sana jota en yleensä käytä, juureva. Siis jotenkin hyvin uskottava ja aito, maanläheinen historiankuvaus.

Vaikka olisi voinut luulla toisin, eläydyin eniten Hannan, naisista vanhimman, osaan. Kärsin kauheasti, kun Hanna vielä aivan lapsena raiskattiin ja tunsin sekä sääliä että ärtymystä, kun hän toimi avioliitossaan ja perheenäitinä usein jotenkin aivottomasti. Hannaa kohtaan saattoi tuntea myötätuntoa, mutta hän ei ollut minulle sellainen hahmo, josta olisi varsinaisesti voinut pitää. Kuitenkin juuri Hannan tarina teki minuun suurimman vaikutuksen tässä kirjassa ja sitä jäin myös miettimään kirjan luettuani. Hanna koki elämänsä aikana suuria muutoksia: pienestä maalaispiiasta, lapsiäidistä, tuli ensin ison talon emäntä ja sitten kaupunkilaistyöläinen. Myös Johannan ja etenkin Annan tarinat kiinnostivat; näistä läheisimmäksi koin taas Annan, varmaankin siksi, että hänen kertomuksensa oli lähinnä omaa aikaani ja omia kiinnostuksenkohteitani.

Monet sanovat, etteivät lue vanhempaa suomalaista kirjallisuutta ja karttavat etenkin suomalaista realismia, koska se on niin ankeaa. Lukekaa sitten tämä! Minusta Anna, Hanna ja Johanna oli ripauksen kaunokirjallisempi tai "lukuromaanimaisempi" kuin suomalaiset kansankuvaukset, joskin minulle suomalainen realismi on aina ollut mieluista lukemista. Ruotsi on niin liki, että tätä kirjaa lukiessa ei tuntenut tutustuvansa muun maan historiaan, vaan aika samankaltaisiahan olot lienevät Suomessakin olleet. En nyt ryhdy pohtimaan eroja ja yhtäläisyyksiä, mutta yhtä kaikki, suomalaisenkin kannattaa tuntea pohjoismaista historiaa ja sen kertojana, elävänä ajankuvauksena, tämä kirja on erinomainen. Ainakin minä olen kiinnostuksesta huolimatta aika huono lukemaan historia-tietoteoksia, mutta uskottavasti menneestä ajasta kertovia romaaneja luen todella mielelläni. Luulenkin, että suurin osa historiatietämyksestäni ja -mielikuvistani perustuu kaunokirjallisuuteen.

Olen muuten hyvin kiinnostunut ihmisten nimistä ja lukiessani minulle on tärkeää, minkä nimisiä hahmoja tarinassa on. Anna, Hanna ja Johanna ovat kaikki suosikkinimiäni, ehkä senkin takia koin kirjan kiinnostavaksi ja läheiseksi. Kirjasta on muuten tehty näytelmäkin. Olisipa kiinnostavaa nähdä se!

Tekstinäyte, s. 121. Broman on Hannan aviomies ja Ragnar avioton poika, jonka Broman on ottanut omakseen:

Kevättalvella Ragnar tuli eräänä päivänä koulusta verissään ja piestynä. - - Silloin Hanna lähetti sanan Bromanille.
Mies tuli, pyysi kuumaa vettä, jotta haavat saataisiin pestyksi, pyyhki enimmän veren pojan kasvoilta ja sanoi, että nyt minä haluan tietää, mitä siellä koulussa oikein tapahtui.
- Haukkuivat minua äpäräksi, poika sanoi.
- Voi hyvä jumala, Hanna huusi. - Ei kai sen takia nyt tartte tappelemaan ruveta, tottahan se on.
Silloin Broman kääntyi ja löi Hannaa kämmenellään suoraan kasvoihin. Hanna lennähti keittiön poikki ja löi selkänsä ikkunan alla olevaan penkkiin.
- Hulluko te ootte, hän huusi.
- Niin kai minä sitten olen, Broman huusi. - Sinä teet minut hulluksi. Sitten hän marssi ulos ja paiskasi oven kiinni perässään.
Ragnar itki, mutta Hanna näki, että pojan katse oli kyynelten takana jääkylmä.
- Te tässä hullu ootte, äiti.

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna. (Anna, Hanna och Johanna). Otava, 1998. Suom. Laura Jänisniemi

Skandinaavinen kertoja: Kerstin Ekman

Kerstin Ekman, kuva Pertti Nisonen.

Aion vielä kertoa kunnolla Marianne Fredrikssonin Annasta, Hannasta ja Johannasta, kunhan toivun lomanlopetuksesta ja töihinpaluusta kirjoituskykyiseksi. Sitä odotellessa ajattelin kirjoittaa ruotsalaisesta Kerstin Ekmanista. En ole  lukenut hänen teoksiaan, mutta olen saanut niistä lukuvinkin ihmiseltä, jonka kirjamakuun luotan suuresti. Tuo ajat sitten saatu vinkki tuli mieleeni, kun luin Annaa, Hannaa ja Johannaa. Luulen, että siinä ja Kerstin Ekmanin teoksissa on samanlaista uskottavaa historian tuntua, elämisen ymmärrystä ja väkevyyttä.


En ole törmännyt Ekmanin nimeen kotimaan kirjakeskusteluissa, mutta Tammi tietää kertoa, että hän on Ruotsin suosituimpia ja arvostetuimpia kirjailijoita, itse asiassa Ruotsin luetuin kirjailija 1900-luvulla! Ekman on kirjoittanut yli 20 kirjaa, ja niistä tusina on suomennettu. Kerstin Ekman tunnetaan erityisesti ihmis- ja yhteiskuntatuntemuksestaan, ja hän itse sanoo Tammen kirjailijaesittelyssä:


"Kirjailijan tärkeimpiä työkaluja on vaisto siitä, mikä yhteiskunnasta puuttuu, mikä on heitetty pimentoon tai tukahdutettu. Vaiennetun, kielletyn tai näkymättömäksi tehdyn esille saaminen on kirjailijan tärkein tehtävä."

Minua kiinnostaisi Ekmanin teoksista erityisesti Sudentalja-trilogia, johon saamani lukusuosituskin ensisijaisesti liittyi. Sen ensimmäinen kirja, Herran armo, sijoittuu 1900-luvun alkuun. Lainaus kirjakerhon kirjaesittelystä: "Kevättalvella 1916 tulee kätilö Hillevi Klarin hygieenisenä ja hyväntahtoisena Uppsalasta Svartvattnetin tunturikylään Jämtlantiin. Siellä hän kohtaa kovan maailman, jossa naiset ja lapset voivat huonosti. Hän ottaa kasvatikseen pienen lappalaistytön, Ristenin, ja tässä kertomuksessa Risten on se joka muistaa. Hän on yhdysside elävien ja kuolleiden välillä, hän kuulee puron puhuvan. Svartvattnetissa on myös Elis-poika, joka karkaa kotoa ja taistelee sairauden läpi tiensä taiteilijoiden Berliiniin."


Ilmeisesti Ekman kirjoittaa historiaa realistisesti ja tärkeitä asioita esiin nostaen mutta ripauksella taianomaisuutta tai ainakin taikauskoa ja kansanperinnettä, tällaisen käsityksen olen saanut. Suunnittelen lukevani trilogian kesällä: valoisan kesäyön hämyssä olisi ihana siirtyä ajatuksissaan tunturimaisemiin - tai miksei kuumaan Intiaankin, jonne trilogian viimeinen osa näyttää kuljettavan.


Kannattaa lukea myös Helsingin Sanomien kirjailijahaastattelu. Siinä kerrotaan paitsi tästä trilogiasta myös Ekmanista dekkaristina.


Päätin juuri julistaa itseni kirjastolakkoon (siitä lisää myöhemmin), mutta tekisi mieli klikata Helmet-sivuille ja varata kaikki Ekmanit ja Fredrikssonit. Eläköön pohjoismaiset vahvat naiskertojat!

Matkakirja on ostettu

Terveisiä Tukholmasta! Lomakirjaesittely odotuttaa itseään vielä hetken, sillä sain luettua Annaa, Hannaa ja Johannaa peräti nelisenkymmentä sivua reissun aikana. Syy ei todellakaan ole kirjassa eikä siinä, että lomalla olisi tullut riekuttua niin paljon. Päivän kaupungilla talsittuaan täti ei vaan jaksa enää lukea illalla. Ja muutenkin oli hauskempi rupatella ystävän kanssa kuin lukea kirjaa.

Tämän aamun mittaan olen ehtinyt Marianne Fredrikssonin kirjassa jo sivulle 140 ja voin sanoa, että Anna, Hanna ja Johanna on vaikuttava ja väkevä, jotenkin hyvin voimakas teos. Harvoin tulee luonnehdittua yhtä ja samaa teosta näin monella "suurella" adjektiivilla, mutta tämä kirja on näin suuri jo alkunsa perusteella. Palaan asiaan lähipäivinä. (Olin ajatellut pyhittää koko loppuviikon lukemiselle ja kirjoittamiselle, mutta kappas, vaikuttaakin, että huomisaamusta lähtien loma on taas ohjelmoitu. No, se käynee vain todisteesta, että lukutoukillakin on elämää - muutakin kuin kirjallinen elämä, siis.)

Matkatraditioihini kuuluu paikallisessa kirjakaupassa käyminen ja paikallisen kirjan ostaminen. Kävin katselemassa kirjoja pariinkin kertaan, mutta tällä kertaa mukaan ei tarttunut mitään kaunokirjallista. Ostin matkamuistoksi ja kesä- ja mökkikuumeen lietsojaksi kuvan ruotsalaisen mökkikirjan, Arkitektens fritidshusen. Parin pikaselauksen perusteella vaikuttaa mukavalta ja monipuoliselta kirjalta, ideointiin ja haaveiluun varsin sopivalta.

Blogimaailma on muuten superaktiivinen nykyisin! Pari päivää pois koneelta, ja omiinkin blogeihini oli tullut uusia kommentteja. Puhumattakaan siitä, paljonko uusia blogipäivityksiä löytyi Bloggerin blogiseurannasta. Huh, ihanaa - ja vähän hengästyttävää!

Matkakirja on valittu

Kiitos kaikille, jotka annoitte vinkkejä ruotsalaisesta kirjallisuudesta! Ruotsiin lähtee mukaan Marianne Fredriksonin Anna, Hanna ja Johanna. Etsin alun perin jotain kepeämpää, mutta tämä kirja valikoitui siitä helposta syystä, että se löytyi siskon hyllystä. Olen kyllä muutenkin ollut aikeissa lukea ko. teoksen - ja sitä suositeltiin myös kirjavinkkikeskustelussa. Otteita teoksen takakannesta:

Kansainvälinen menestysromaani kolmen sukupolven naisista. - - Hanna syntyy Taalainmaalla vuonna 1871 karujen vuorten seudulle. - - Hannan ainoasta tyttärestä Johannasta kasvaa kaupunkilainen. - - Kun Johanna astuu vanhuuteen, unohtaa ajan ja paikan elämän ja kuoleman välimaastossa, hänen tyttärensä Anna alkaa etsiä. - - Ruotsalaisen Marianne Fredrikssonin kiitetty ja palkittu romaani on rikas ja vaikuttava kuvaus naisen elämästä sadan vuoden ajalta.

Kiinnostavan kuuloista!

Siltä varalta, että joku muukin etsii kirjaa Ruotsin-matkalle tai on muuten vain kiinnostunut naapurimaan kirjallisuudesta, tässä koottu lista matkakirjakyselyyni tulleesta vinkeistä. Nämä kirjat/kirjailijat mainittiin kirjoituksessani tai sitä seuranneessa keskustelussa:

Stieg Larsson

Kajsa Ingemarsson

Liza Marklund

Henning Mankell

Selma Lagerlöf

Sjöwall & Wahlö

Jan Guillou

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

Jonas Hassen Khemiri: Ajatussulttaani

Majgull Axelsson: Huhtikuun noita

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna

Mara Lee: Ladies

Astrid Lindgren

Nan Igner

Liza Marklund, Lotta Snickar: Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra

Susanna Alakoski: Sikalat

Jonas Gardell: Viattomuus ja muita kirjoituksia

Solja Krapu: Minä tarvitsen bussikuskia

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhännät

Marianeh Bakhtiari

Åsa Larsson

Camilla Läckberg

Johan Theorin: Skumtimmen

Torbjörn Flygt: Alakynnessä

Åsa Linderborg: Mig äger ingen

Eva Dozz: Rakastan sinua John Lennon

John Ajvide Lindqvist

Camilla Läckberg

Lars Kepler: Hypnotisoija

Historioitsijoita/historiallisten kertomusten kirjoittajia: Herman Lindqvist, Peter Englund ja Martin Hårdstedt

Alkuperäinen keskustelu ja kirjavinkit perusteluineen täällä.